Vuodet vierivät kuten ennenkin, paitsi että Vahbin uni talvi talvelta
keveni, ja kevät keväältä hän lähti aikaisemmin pesästään ja oli vielä
entistäänkin suurempi, ja yhä vähemmän oli vihollisia, jotka uskalsivat
häntä vastustaa. Kuudennella ikävuodellaan hän oli sangen iso,
voimallinen, juroluontoinen karhu, jolla ei elämässään ollut ystävää,
ei lempeä jälkeen sen kovan onnen päivän Ala-Pineyn rannalla.
Ei koskaan puhuttu, että Vahbilla olisi ollut mielitiettyä. Eikä kukaan
luullut hänellä koskaan olleenkaan. Vuosi vuodelta karhujen lemmenajat
tulivat ja menivät jättäen hänet omaan onneensa, kuten hän oli
nuoruudessaankin ollut. Karhun ei ole hyvä olla yksin; se on sille
pahaksi joka suhteessa. Hänen tavallinen ärtyisyytensä kehittyi sitä
myöten kuin voimatkin, ja jokainen, joka olisi nyt sattunut hänet
tapaamaan, olisi sanonut häntä vaaralliseksi harmaaksi karhuksi.
Hän oli elänyt Meteetseen laaksossa aina siitä pitäen, kun ensin sinne
muutti, ja monet pienet ansaseikkailut ja kohtaukset vuoriston
metsäläiskilpailijain kanssa olivat hänen luonteensa kehittäneet. Mutta
näiden viimemainittujen joukossa ei enää ollut ainoatakaan, jota hän
nyt olisi pelännyt, ja hän oli kylliksi viisastunut ensinmainittuja
välttääkseen, sillä ihmisen ja raudan läpitunkeva haju oli pettämätön
varotus, etenkin erään tapauksen jälkeen, joka sattui hänen kuudentena
ikävuotenaan.
Hänen aina luotettava nenänsä kertoi, että alaalla hirsimetsässä oli
hirven raato.
Hän kulki vastatuuleen ja sieltä toden totta löytyikin suuri
herkullinen haaska, kaikkein paras paikka jo auki revittynä. Tosin
kyllä siellä tuntui sitä kamalaa ihmis- ja rautahaisuakin, mutta se oli
niin heikkoa ja herkut olivat niin houkuttelevat, että hän, ympäri
kierrettyään ja raatoa tutkittuaan kahdeksan jalan korkeudesta, joka
oli hänen mittansa kahdella jalalla seisten, varovasti lähestyi ja
paikalla tarttui vasemmasta kämmenestään suunnattomiin karhunrautoihin.
Hän tuskasta karjui ja raivoisena pieksi ympärilleen. Mutta nämä eivät
olleetkaan majavanraudat; ne olivat suuret neljänkymmenen naulan
karhunraudat, ja hän oli nyt varmassa tallessa.
Vahb aivan kuohui raivosta ja vimmatusti puri rautoja hampaillaan.
Sitten hän muisti entiset kokemuksensa. Hän asetti raudat takajalkainsa
väliin, toisen takakämmenen toiselle, toisen toiselle sangalle, ja
painoi niitä alas koko voimallaan. Mutta se ei riittänyt. Hän raastoi
mukaansa raudat pölkkyineen ja kalistellen astui vuorta kohti. Kerran
toisensa perästä hän koetti saada jalkansa irti, mutta turhaan, kunnes
tuli erääseen paikkaan, jossa oli polun poikki suuri puu, runko
muutaman jalan maasta kohollaan. Sattumako lienee ollut, vaiko sukkela
päähänpisto, hän seisahtui sen alle ja teki uuden yrityksen. Takakäpälä
kummallakin sangalla ja mahtavat hartiat puuta vastaan ponnistaen hän
jättiläis-voimalla rutisti kojetta: jykevät teräsjouset antoivat
perään, sangat aukenivat ja hän repäisi ulos jalkansa. Vahb oli jälleen
vapaa, vaikka jäikin isovarvas, jonka raudat ensi iskulla olivat
melkein poikki puraisseet.
Jälleen oli Vahbilla kipeä haava hoidettavana, ja kun hän oli
vasenkätinen karhu -- se on, kun hän tahtoi kääntää paaden kyljelleen,
niin hän kannatti itseään oikealla kämmenellä ja vasemmalla väänsi --
niin seurasi tästä vammasta, että hänen täytyi joksikin ajaksi luopua
kaikista niistä herkkumuruista, joita on kaatuneitten puitten ja kivien
alla. Haava lopulta parani, mutta hän ei milloinkaan unhottanut tätä
kokemusta, ja siitä pitäen ihmisen ja raudan kitkerä haju, ilmankin
pyssyn hajua, aina sai hänet raivoihinsa.
Hän oli monesta kokemuksesta oppinut, että oli parempi lähteä
käpälämäkeen, milloin metsämiehestä vain hajua tunsi, taikka kuuli
hänen matkan päässä tulevan, mutta tapella henkensä edestä, jos hän oli
lähellä. Ja pian lehmipaimenet saivat kokea, että Ylä-Meteetsee oli
semmoisen karhun maata, joka oli paras jättää rauhaan.