Vahb oli kolmannen kesän nähdessään ison karhun kokoinen, vaikka hän
vielä olikin kaukana myöhemmästä koostaan ja voimastaan. Väri oli nyt
sangen vaalea, ja siitä syystä Spahwat, shoshoni-intiaani, joka
useamman kuin yhden kerran häntä ajoi, nimitti hänet valkokarhuksi eli
Vahbiksi.
Spahwat oli hyvä metsästäjä, ja heti kun hän näki Ylä-Meteetseen
varrella hinkkuupuun, niin hän tiesi olevansa ison harmaan karhun
alueella. Hän kulki ristiin rastiin koko laakson ja vietti siten monta
päivää, ennenkuin sai ampua; Vahb siitä sai olkalihoihin pistävän
haavan. Hän mörisi kauheasti, mutta se näytti ottavan hänestä pois
tappelunhalun; hän kapusi laakson yläosaan ja sitten matalampien mäkien
poikki, kunnes saapui rauhalliseen tyyssijaan, johon rupesi makuulle.
Vahbin parannustaito oli aivan vaistomaista. Hän nuoli haavan ja kaiken
ympärystän ja koetti olla hiljaa alallaan. Nuoleminen poisti lian ja
hieromisen kautta lievensi tulehdusta, ja se liimasi karvat haavan
päälle jonkinlaiseksi siteeksi, joka suojeli ilmalta, lialta ja
mikrobeilta. Ei parempaa hoitoa olisi voinut olla.
Mutta intiaani oli hänen jäljillään. Ei kauaa kulunut, ennenkuin haju
varotti Vahbia, että vihollinen oli tulossa, hän sen vuoksi hiljaa
kiipesi korkeammalle vuoreen toiseen lepopaikkaan. Mutta jälleen hän
vainusi intiaanin lähestyvän ja lähti matkaan. Monta kertaa tämä
tapahtui, ja vihdoin tuli toinen luoti ja uusi kimoileva haava.
Vahb oli nyt raivoissaan. Ei oikeastaan ollut mitään muuta, joka
häntä todella pelotti, kuin tuo katala ihmisen, raudan ja pyssyn
haju, jonka hän muisti aina siitä päivästä saakka, kun moamonsa
menetti; mutta nyt hänestä lähti kaiken tämän pelko. Tuskalla hän
taas ryömi korkeammalle vuoreen, kulki miehen korkuisen kallioportaan
juurta, nousi sen päälle ja kävi reunan taa maata. Perässä tuli
intiaani, puukko vyöllä, rihla kädessä; ääneti, sukkelaan seuraten
jälkiä; tutkien kiihkeällä ilolla jokaista veristä jalanjälkeä,
joka ajetulle karhulle oli tuottanut semmoisen tuskan. Sortuneen
louhikon rinnettä hän nousi suoraan kohti sitä paikkaa, missä Vahb
portaan päällä odotti, kivuistaan vimmastuneena. Eteenpäin vain
hiipi kovasisuinen metsämies; silmät yhä tutkivat veritahroja taikka
vaelsivat ylhäisissä metsissä, mutta ei kertaakaan hän kurkottanut
katsomaan kallioportaan päälle. Ja nähdessään tämän ilmetyn kuoleman
hellittämättä jäljillään ja haistaessaan sen vihatun hajun, Vahb
raskaan uhrin hinnalla kohotti ruhoansa ruhjotun värisevän kämmenensä
tuelle ja jäi siihen, kunnes oikea hetki tuli, ja sitten hän terveen
kämmenensä verrattomaan synnynnäiseen voimaan lisäsi epätoivoisen
vihan koko painon ja iski hirveän ruhjovan iskun. Intiaani lyyhistyi
kertaakaan kiljahtamatta ja sitten kierähti näkyvistä. Vahb nousi ja
etsi jälleen rauhallisen kolkan, jossa saisi hoitaa haavojansa. Näin
hän oppi, että pitää tapella rauhansa edestä; sillä sen koommin ei
sitä intiaania näkynyt, ja nyt hän sai rauhassa levätä ja parantua.