Vahb ei koskaan ollut helläluontoinen, niinkuin hänen pikku sisarensa,
ja monilukuisten vihollistensa vainon kautta hän kävi yhä jurommaksi ja
jurommaksi. Miksi ne eivät voineet jättää häntä rauhaan omaan
kurjuuteensa? Miksi oli jokainen häntä vastaan? Voi jos olisi saanut
moamon takaisin! Voi jos olisi voinut tappaa sen mustan karhun, joka
oli hänet kotometsistä karkottanut! Hänen mieleensä ei juolahtanut,
että hänkin vielä kasvaisi isoksi. Ja se häjy ilves, joka oli ollut
niin ylpeä voimiensa puolesta; ja entä se mies, joka oli yrittänyt
hänet tappaa. Vahb ei unohtanut ainoatakaan ja hän vihasi heitä
kaikkia.
Vahb huomasi uuden maansa sangen hyväksi, sillä oli hyvä käpyvuosi. Hän
keksi juuri sen, mitä oravat olivat pelänneetkin, sillä nenä johti
häntä niille pienille vilja-aitoille, joihin ne olivat talveksi
koonneet suuret määrät käpyjä. Olihan se oraville suuri vääryys, mutta
Vahbille se oli hyvä onni, sillä kävyt olivat herkullista ruokaa. Ja
kun päivät lyhenivät ja öisin alkoi kylmätä, niin hän oli hyvissä
lihoissa ja pulskan näköinen.
Hän vaelteli nyt kanjonin joka suuntaan, eläen enimmäkseen ylämetsissä,
mutta tullen aina joskus ravintoa hankkimaan melkein aina joelle
saakka. Hänen eräänä yönä vaeltaessaan syvän veden partaalla, kantoi
nokkaan omituista hajua. Se oli sangen hyvää hajua ja hän kulki sitä
kohti veden reunalle saakka. Se näytti tulevan uponneesta lie'osta. Kun
hän kurotti sitä kohti, niin äkkiä _näppis_, toinen hänen käpälistään
tarttui lujasti kiinni teräksisiin majavan rautoihin.
Vahb kiljui ja nyki taapäin koko voimallaan ja veti irti paalun, joka
piti ansaa. Hän koetti ravistaa sitä irti ja juoksi sitten pois läpi
pensaikon, vetäen sitä perässään. Hän repi sitä hampaillaan; mutta se
vain piti kiinni, tyynenä, kylmänä, lujana ja liikkumatta. Aina vähän
päästä hän repi sitä hampaillaan ja kynsillään, taikka hakkasi sitä
maata vastaan. Hän kaivoi sen maahan ja sitten kiipesi matalaan puuhun,
toivoen sen jäljelle jäävän; mutta yhä se vain piti kiinni, purren
hänen lihaansa. Hän lähti omiin metsiinsä ja istui koettamaan, eikö
olisi keinottelusta apua. Ei hän tiennyt, mikä se oli, mutta hänen
pienistä viheriän ruskeista silmistään kiilui sekaisin tuskaa, pelkoa
ja raivoa, hänen koettaessaan saada tämän uuden vihollisen salat
selville.
Hän pani pensaitten alle maata, ja aikoen ehdoin tahdoin musertaa tämän
vehkeen, hän piti sitä maassa toisella käpälällään ja toista päätä
hampaillaan kiristi, ja hänen alas kuukahtaessaan, sen alta
luiskahtaessa, sangat aukenivat ja jalka pääsi irti. Se oli tietysti
sula sattuma, että hän sattui samalla kertaa puristamaan kumpaakin
jousta. Hän ei sitä ymmärtänyt, mutta ei sitä unohtanutkaan, ja hän sai
siitä seuraavan sekavanlaisen käsityksen: "Veden luona väjyy ja odottaa
kamala pieni vihollinen. Sillä on kumma haju. Se puree käpälää, mutta
itse se on liian kova purtavaksi. Mutta kun kovaa pusertaa, niin siitä
pääsee."
Viikon tai enemmänkin pikku harmaa karhu taas sairasti käpäläänsä,
mutta ei se ollut kovin pahana, kun hän ei vain kiipeillyt.
Nyt oli se aika vuodesta, kun hirvet toitottelivat vuorilla. Vahb kuuli
niitä kaiket yöt ja kerran tai pari hänen täytyi kiivetä, väistääkseen
isosarvista hirvihärkää. Ja se oli sama aika vuodesta, jona erämiehet
ansoineen saapuivat vuorille ja villihanhet ilmassa soittelivat.
Metsässä oli sitä paitsi monta aivan uutta hajua. Vahb kävi erästä
kohti ja se johti hänet paikkaan, johon oli yhteen pinottu muutamia
pieniä pölkkyjä; mutta siihen hajuun, joka oli häntä puoleensa vetänyt,
sekaantui toinen, jota hän vihasi -- hän muisti sen siltä ajalta,
jolloin oli moamonsa menettänyt. Hän haisteli tarkkaan joka suunnan,
sillä se haju ei ollut kovin väkevä, ja näin keksi, että se katala haju
lähti edestäpäin eräästä pölkystä ja se makea haju taas, joka sai suun
vettymään, risutukon alta sen takaa. Hän siis kiersi sinne, vetäisi
pois risutukon, niin että sai syötin, joka oli lihan kappale, ja kun
hän sen sieppasi, niin edessä oleva pölkky putosi alas raskaalla
poksauksella.
Saipa se Vahbin hyppäämään; mutta hän pelasti nahkansa ja vielä
lihakappaleenkin, sai uusia kokemuksia ja yksi vanha kokemus yhä
vahvistui, se nimittäin, että "kun se katala haju on lähellä, niin ei
ole vaara kaukana."
Säiden kylmetessä Vahbia alkoi vahvasti unettaa; pakkasilla hän nukkui
koko päivän. Vakinaista makuupaikkaa hänellä ei ollut; hän tiesi
joitakuita kuivia kalliopykäliä päivänpaisteen ja yhden tai pari
suojaista kolkkaa pahan ilman varalle. Juurakon alla hänellä oli sangen
mukava pesä, ja sinne hän eräänä päivänä ryömi, kun alkoi puhaltaa ja
lunta tuiskia, ja koukistui nukkumaan. Ulkona ulvoi myrsky. Lunta satoi
paksumpaan ja paksumpaan. Se kuormasi petäjät, kunnes ne notkuivat, ja
niiden ravistettua itsensä puhtaiksi latoi uuden kuorman niiden
kannettavaksi. Sitä tuiskui yli vuorien ja tuprusi torvimaisiin
rotkoihin, huipuilta ja syrjiltä se puhalsi pois, syvänteet täytti
reunoja myöten. Sitä kasaantui vahvalti Vahbin pesän päälle suojaksi
talven kylmyyttä ja itseäänkin vastaan: ja Vahb uinui ja uinui.