Vahb oli aina ollut synkkä pikku karhu; ja se onnettomuuksien paljous,
joka hänet yllätti, juuri kun hänen mielensä oli muodostumassa, teki
hänet vielä entistä jurommaksi ja tylymmäksi.
Ei näyttänyt olevan ketään, joka ei olisi ollut häntä vastaan. Hän
koetti pysyä piilossa Pineyn ylisissä metsissä, etsien päivällä
ravintoaan ja yöt leväten ontossa puussa. Mutta eräänä iltana kolon
olikin anastanut piikkisika, joka oli yhtä suuri kuin hänkin ja häjy
kuin kaktuspensas. Vahb ei voinut tehdä sille mitään. Hänen täytyi
luopua kolostaan ja hakea toinen pesä.
Eräänä päivänä hän lähti alas Graybullin lakealle kaivamaan muutamia
juuria, jotka hän emonsa neuvoista tiesi hyviksi. Mutta ennenkuin hän
oli vielä kunnolla alkuunkaan päässyt, nousi maareiästä harmahtavan
näköinen eläin, joka hyökkäsi hänen kimppuunsa kähisten ja äristen.
Vahb ei tiennyt, että se oli mäyrä, mutta hän näki, että se oli
vihainen ja yhtä suuri kuin hän itsekin. Hän oli kipeä ja vielä
rampakin, mitäpä muuta, hän liikkasi matkoihinsa eikä kertaakaan
pysähtynyt, ennenkuin oli harjulla seuraavassa kanjonissa. Siellä hänet
näki muuan kojootti ja tämä hyppi hänen perässään ja vielä kutsui
toisenkin kumppanikseen lystiä pitämään. Vahb oli puun vieressä ja
kiipesi oksain sekaan. Kojootit tulivat puun alle hyppien ja kiljuen,
mutta niiden nenä sanoi, että tämä olikin nuori harmaa karhu, jota ne
olivat ajaneet, ja hyvin pian ne päättivät, että penikka puussa tiesi
emo harmaan läheisyyttä ja että oli parasta jättää se rauhaan.
Kun ne olivat pois pujahtaneet, tuli Vahb maahan ja palasi Pineylle.
Graybullin varrella olisi ollut enemmän ruokaa, mutta siellä näytti nyt
jokainen olevan häntä vastaan hänen menetettyään armaan vaalijansa,
jota vastoin Pineyn rannoilla oli edes joskus rauhaa, ja siellä oli
paljon puita, joihin sopi vihollisen tullessa kiivetä.
Kauan kesti taittuneen jalan parata; eikä se oikeastaan koskaan
parantunut oikein hyväksi. Haava parani ja kivun tunto kului pois,
mutta siihen jäi kankeus, jonka vuoksi hän vähän ontui, ja kämmenkänsät
kasvoivat yhteen aivan toisenlaisiksi kuin toisen jalan. Siitä oli
kiusaa varsinkin puuhun kiivetessä, taikka kun oli juostava nopeasti
vihollisia pakoon; ja vihollisia oli loppumattomiin, eikä ainoatakaan
ystävää sattunut hänen tielleen. Moamon menettäessään hän menetti
parhaan ja ainoan ystävänsä. Moamo olisi opettanut paljon, mitä nyt
täytyi oppia katkeran kokemuksen kautta, ja olisi varjellut häntä
useimmista pahoista, jotka nyt kohtasivat penikka-aikana -- niin
monesta ja niin katkerasta pahasta, ettei hän olisi mitenkään niistä
elävänä suoriutunut ilman synnynnäistä jäykkyyttään.
Ketrimännyissä oli tänä vuonna runsas sato ja tuulet alkoivat pudotella
yllin kyllin kypsiä käpyjä. Vahbin elämä alkoi käydä vähän helpommaksi.
Parani terveys, karttuivat voimat, ja ne eläimet, joita hän joka päivä
tapasi, jättivät hänet nyt rauhaan. Mutta hänen herkutellessaan
ketripuistossa eräänä aamuna myrskyn jälkeen, marssi mäkeä alas iso
musta karhu. "Vastaantulija ei salolla ystävä", tämän sananparren oli
Vahb jo oppinut. Hän kapusi lähimpään puuhun. Musta karhu ensinnä
pelästyi, kun vainusi harmaan karhun hajun; mutta nähdessään, että se
olikin vain penikka, se rohkaisi mielensä ja tuli möristen Vahbia
kohti. Se osasi kiivetä yhtä hyvin kuin pieni harmaa karhu,
paremminkin, ja vaikka Vahb olisi noussut kuinka korkealle, niin musta
karhu tuli perässä, ja kun Vahb oli mennyt pienimmälle ja korkeimmalle
oksalle, joka suinkin kantoi, niin musta karhu tylysti ravisti hänet
irti, niin että hän putosi maahan tärskähtäen ja ruhjoutuen
puolipökerryksiin. Voihkien hän liikkasi pois, ja ainoa syy, joka
pidätti mustaa karhua häntä seuraamasta ja ehkä tappamasta, oli se
pelko, että vanha harmaa ehkä oli lähettyvillä. Ja niin Vahb
karkotettiin kaikista näistä hyvistä ketrimetsistä joen suupuoleen.
Graybullin rannoilla ei tähän aikaan ollut paljoa ruokaa. Marjat olivat
melkein kaikki loppuneet; ei ollut kaloja eikä muurahaisia, ja
pakottavin paikoin, yksinäisenä ja kurjana Vahb vaelsi ja vaelsi,
kunnes oli jo Meteetseen puolessa myötämaissa.
Kojootti juosta loikki marunavarvukkoa hänen perässään. Vahb koetti
juosta, mutta siitä ei tullut mitään. Kojootti pian sai hänet kiinni.
Mutta sitten Vahb äkkiä epätoivoisen rohkeuden puuskauksessa kääntyi
päin ja kävi päälle. Hämmästynyt kojootti killahti säikähdyksestä
kerran tai pari ja pakeni häntä koipien välissä. Näin Vahb oppi, että
sota on rauhan hinta.
Mutta huono oli ruuan saanti täällä; oli liian paljon karjaa; ja Vahb
oli matkalla Meteetseen kanjonin etäisiä käpy-metsiä kohti, kun hän
näki aivan samanlaisen miehen kuin se murheen päivänä nähty. Ja samassa
hän kuuli paun ja marunan varret kahahtivat ja kaatuivat aivan hänen
selkäänsä. Kaikki sen päivän kamalat hajut ja vaarat palasivat hänen
mieleensä, ja Vahb juoksi, niin ettei ollut koskaan ennen sitä juoksua
juossut.
Hän pääsi pian kuruun ja kulki sitä pitkin kanjoniin. Kahden kallion
välissä oli aukko, joka näytti tarjoavan suojaa, mutta hänen
laukatessaan sitä kohti juoksi väliin lehmä, joka pudisti päätään ja
korskui uhkauksia hänen henkeään vastaan. Hän hyppäsi syrjään pitkälle,
kaatuneelle puulle, joka johti törmän päälle, mutta äkkiä ilmestyi
yläpäähän vihainen ilves ja ärhenteli, että viisainta kääntyä takaisin.
Tässä ei ollut aikaa riitelemiseen. Katkerasti Vahb tunsi, että maailma
oli täynnä vihollisia. Mutta hän kääntyi ja kapusi kalliorinnettä ylös
niihin käpymetsiin, jotka paartavat Meteetseen äyräitä.
Oravat näyttivät harmittelevan hänen tuloaan ja haukkuivat vimmatusti.
Ne ajattelivat käpyjään. Ne tiesivät, että tämä karhu tuli niiden
varastoja rosvoamaan, ja seurasivat häntä ylhäällä puissa haukkuen ja
sättien ja pitäen niin pahaa melua, että vihollinen olisi voinut saada
tuosta metelistä johtoa, ja se juuri olikin niiden tarkotus.
Kukaan ei tosin ajanut takaa, mutta se teki Vahbin levottomaksi ja
hermostuneeksi. Hän siis jatkoi matkaansa, kunnes saapui petäjämetsän
ylärajalle, jossa sekä ravintoa että vihollisia oli niukasti, ja
täällä, vuorioinaitten maitten rajoilla, hän vihdoinkin sai lomaa
levätäkseen.