Hän uinui havahtumatta talven umpeensa, sillä se on karhujen tapa,
mutta kun kevät tuli ja herätti, niin hän sentään tiesi, että oli
nukkunut pitkän ajan. Hän ei ollut paljoakaan muuttunut -- isommaksi
oli kasvanut eikä kuitenkaan ollut paljoa laihempi. Hänen oli nyt kova
nälkä, ja tunkeutuen paksun kinoksen läpi, joka yhä peitti pesää, hän
lähti ulos ravintoa etsimään.
Siemenkäpyjä ei ollut, ei marjoja eikä muurahaisiakaan; mutta nenä
johti Vahbin kanjonin yläpäähän talven tappaman hirven raadolle, ja
siellä hän söi juhla-aterian ja loput hautasi maahan tulevaisuuden
varalle.
Päivä päivältä hän siihen palasi, kunnes oli kaikki syönyt. Pari
kuukautta oli nyt sangen niukalti ruokaa, ja kun hirvi oli syöty, niin
Vahb menetti kaikki rasvat, mitä hänellä oli herätessään ollut. Eräänä
päivänä hän kiipesi vedenjakajan poikki Kauppapuoti-laaksoon. Siellä
oli lämmin ja päivä paistoi, kasvullisuus oli hyvin edistynyt ja hyvän
hän löysi laitumen. Hän vaelsi alaspäin vankkaa hongikkoa kohti ja
tuota pikaa vainusi toisen harmaan karhun hajun. Se kävi väkevämmäksi
ja johti karhun jälkien viereen yksinäiselle puulle. Vahb nousi
takajaloilleen haistelemaan tätä puuta. Se tuli kovin karhulle ja kuraa
ja harmaan karvoja oli paljon korkeammalla kuin hän ulottuikaan; ja
Vahb tiesi, että hyvin suuren täytyi sen karhun olla, joka oli siinä
itseään hinkannut. Hän kävi levottomaksi. Hän oli usein ikävöinyt, että
saisi kohdata jonkun omaa heimoaan, mutta nyt, kun siihen oli
tilaisuus, hän oli paljasta pelkoa.
Ei kukaan ollut häntä kohtaan osottanut muuta kuin vihaa hänen
yksinäisen turvattoman elämänsä varressa, eikä hän voinut tietää, mitä
tämä vanhempi karhu tekisi. Seisoessaan siinä kahden vaiheilla hän
sattui näkemään tuon vanhan harmaan itsensä, kun se astua löntysteli
mäen rinnettä, pysähtyen silloin tällöin kaivamaan kamassijuuria
[_camassia esculenta_, amerikkalainen kasvi. S. m.] ja metsänauriita.
Se oli hirviö. Vahb vaistomaisesti epäili sitä ja hiipi pois kautta
metsän ja meni kallion nikamalle, josta sopi näkemään.
Se iso ukkeli tuli nyt Vahbin jäljille ja päästi syvän vihan
mörähdyksen; se seurasi jälkiä puun luo ja kahdelle jalalle nousten
repi kaarnaa kynsillään paljon korkeammalta kuin Vahb oli ulottunut.
Sitten se alkoi nopeaan harpata Vahbin jälkiä. Mutta penikka oli nähnyt
kylläkseen. Hän pakeni vedenjakajan poikki takaisin Meteetseen
kanjoniin ja hämärään karhumaiseen tapaansa päätteli, että hän siellä
oli turvassa, karhunlaidun kun oli niin huono.
Kesän tullessa hän loi karvansa. Nahka alkoi kovin syyhyä, ja nyt häntä
huvitti rypeä kurassa ja hinkata selkäänsä johonkin mukavaan puuhun.
Hän ei nykyään koskaan kiipeillyt: kynnet olivat liian pitkät, ja
vaikka käsivarret kasvoivatkin isoiksi ja vankoiksi, niin menettivät ne
samalla ranteen notkeuden, jonka ansiosta harmaan karhun penikat ja
kaikki mustat karhut ovat niin hyviä kiipeämään. Hän yhtyi nyt
luonnostaan karhujen tapaan ja aina koetti, kuinka korkealle kuonollaan
ulottui, kun sattui hinkkuupuun ohi kulkemaan.
Hän ei sitä ehkä itse huomannut, mutta joka kerta kun hän, viikon tai
pari poissa oltuaan, palasi saman puun luo, niin hän ulottui yhä
korkeammalle, sillä Vahb kasvoi nopeaan ja alkoi päästä voimiinsa.
Toisinaan hän oli sen maan toisessa päässä, jonka omakseen tunsi,
toisinaan toisessa, ja kun hän tarvitsi usein hinkkuupuuta ja siten
tuli piirinsä rajat käyneeksi rajapaaluilla, joissa oli hänen oma
puumerkkinsä.
Eräänä päivänä hän loppukesänä näki maallaan vieraan, kiiltävän mustan
karhun, ja hän vihastui tunkeilijaan kovasti. Mustan karhun tullessa
lähemmäksi Vahb pani merkille sen parkkiruskean naaman, valkoisen
rintatäplän ja korvan, josta oli pala purtu, ja kaiken päälliseksi
tuuli toi haiskahduksen. Ei saattanut enää olla epäilystä; se oli juuri
sama haju: tämä oli se sama musta pelkuri, joka oli häntä takaa ajanut
Pineyn varrella ennen vanhaan. Mutta kuinka se oli kutistunut! Ennenhän
se näytti jättiläiseltä; nyt Vahb tunsi, että hän voisi ruhjoa sen
toisella kämmenellään. Kosto on suloinen, Vahb tunsi, vaikk'ei juuri
tainnut sitä sanoa, ja hän töytäisi ruskeakuonon kimppuun. Mutta musta
kapusi kuin orava pieneen puuhun. Vahb koetti kiivetä perässä, niinkuin
tuo toinen oli kerran hänen perässään kiivennyt, mutta miten ollakaan,
hän ei voinutkaan. Hän ei enää tuntunut tietävän, miten piti kiinni
ottaa, ja vähän ajan kuluttua hän heitti sikseen koko yrityksen ja
lähti pois, vaikka musta karhu ilkun röhkinällään sai hänen toisenkin
kerran takaisin pyörtämään. Kun harmaa myöhemmin samana päivänä taas
kulki ohi, niin ruskeakuono oli mennyt menojaan.
Kesän loppuaan tehdessä ylemmät laidunmaat alkoivat olla syötyinä, ja
Vahb lähti eräänä yönä kokeeksi alas Ala-Meteetseen laaksoon
vakoilemaan. Tuulessa oli miellyttävää hajua ja sen johtoa kulkien Vahb
tuli mullikkahärän raadolle. Hyvän matkan päässä siitä oli muutamia
piskuisia kojootteja, oikein kääpiöitä niitten rinnalla, jotka hän
muisti. Aivan raadon vieressä oli muudan, joka hullunkurisesti hyppeli
kuutamossa. Joku kumma näytti estävän sitä pois pääsemästä. Vahbin
vanha viha puhkesi valloilleen. Hän hyökkäsi paikalle. Kojootti yhdessä
vilauksessa puraisi häntä monta kertaa, ennenkuin Vahb yhdellä suuren
kämmenensä lyönnillä mäsäsi sen pehmoiseksi karvarääsyksi; sitten murti
kaikki kylkiluut kerran tai pari leuoillaan puraisten. Ohhoh, mutta
hyvältähän ne tuntuivat lämpimät veriset mehut hampaissa suihkumassa!
Kojootti oli tarttunut rautoihin. Vahb vihasi raudan hajua, hän sen
vuoksi meni raadon toiselle puolelle, jossa se ei ollut yhtä väkevää,
mutta ei ennättänyt paljoakaan syödä, ennenkuin kapsis, jalka tarttui
sudenrautoihin, joita hän ei ollut huomannutkaan.
Mutta hän muisti, että oli kerran ennenkin tarttunut ja irti päässyt
rautoja puristamalla. Hän laski toisen takajalan toiselle, toisen
toiselle jouselle ja painoi, kunnes raudat aukenivat ja kämmen pääsi
irti. Raadon ympärillä oli sitä hajua, jonka hän tiesi olevan
ihmisestä, hän sen vuoksi heitti sen ja lähti kulkemaan myötävirtaan.
Mutta yhä useammin ja useammin alkoi tuntua samoja katalia
haiskahduksia, hän sen vuoksi kääntyi takaisin ja palasi rauhaisille
ketririnteilleen.