Vanha eversti Pickett, karjakuningas, ratsasti maillaan. Edellisenä
yönä hän oli nähnyt uudenkuun laskevan Pickets' Peakin valkoisen keilan
taa.
"Viime kuun näin Frank's Peakin päällä", hän sanoi, "ja koko kuukauden
oli minulla huono onni; mutta nyt kaiketi onni muuttui."
Seuraavana aamuna hänen onnensa alkoikin. Washingtonista tuli kirje ja
suostumus hänen pyyntöönsä, että ranshille perustettaisiin
postitoimisto, ja siinä vielä oli kohtelias kysymys, "minkä ehdotatte
uuden postitoimiston nimeksi?"
Eversti otti naulasta uuden rihlansa, 45-90 repeterin. "Entäs tämä
sitten", hän sanoi; "olihan nyt minun kuuni!" ja hän nousi Graybullin
vartta ylöspäin katsomaan, miten karja jaksoi.
Kulkiessaan Rimrock vuoren lievettä hän kuuli etäistä mölyä, niinkuin
olisi sonneja tapellut, mutta hän ei siitä sen enempää välittänyt,
ennenkuin oli kiertänyt vuoren nokan ja näki alhaalla lakeudella
karjansa kuopivan, niin että maa pöllysi, ja kuuli sen ammuvan siihen
laatuun, kuin se oman heimonsa verta haistaessaan ammuu. Hän huomasi
pian, että suuri sonni, itse pääpomo, oli ylt'yleensä verissään. Selkä
ja kyljet olivat kuin pantterin repimät ja pää kuin toisen sonnin
ruhjoma.
"Harmaa karhu", morahti eversti, sillä hän tunsi vuoriston. Sukkelaan
hän jäljistä katsoi, mistä sonni oli tullut, ja ratsasti sitten korkeaa
törmää kohti, josta näki kauemmaksikin. Välillä oli, lähellä Pineyn
suuta, Graybullin sorainen kaalamo. Hevonen sotki kylmää kuohuvaa vettä
ja alkoi nytkäyksin kavuta toiselle äyräälle.
Tuskin oli ratsumiehen pää noussut penkan päälle, kun käsi tapasi
pyssyä, sillä siellä oli täydesti näkyvissä viisi harmaata karhua, yksi
iso ja neljä penikkaa.
"Juoskaa metsään," rähähti karhu muori, sillä se tiesi, että ihmisillä
on pyssyt. Ei siksi, että se olisi omasta puolestaan pelännyt; mutta se
ajatus oli niin kamala, että moiset kojeet pääsisivät hänen
sydänkäpyjensä joukkoon. Se karkasi opastamaan niitä Ala-Pineyn
hirsimurrokkoon. Mutta kamala murhaava ammunta alkoi.
Piu! Ja karhu emo tunsi kuolon pistoksen.
Piu! jo mukelsi Karvarulli, pikku raukka, nurin niskoin tuskasta
rääkäisten ja siihen jäi.
Vihasta ja raivosta ärjyen karhu emo kääntyi vihollista vastaan.
Piu! jo tunsi hervahtavansa ja kuolevansa, olkapää läpi ammuttuna. Ja
ne kolme pientä penikkaa, tietämättä mitä tehdä, juoksivat takaisin
emonsa luo.
Piu! pau! ja Rasavilli ja Käherikkö vaipuivat kuolonkouristuksissa sen
viereen ja Vahb, kauhistuneena ja ymmällään, juoksi piiriä niiden
ympäri. Sitten se, tuskin itsekään tietäen miksi, pyörsi ympäri ja
hyökkäsi hirsimurrokkoon ja katosi, kun vielä viimeinen pau viuhautti
hänellekin pistävän tuskan ja ruhjoi takakäpälän kelvottomaksi.
Tästä sai postitoimisto nimekseen "Neljä-Karhua". Eversti näytti olevan
hyvillään siitä, mitä oli tehnyt; ja taisipa hän sitä kehaistakin.
Mutta kaukana Anderson's Peakin metsissä olisi samana yönä voitu nähdä
pienen ramman karhun poikasen vaeltavan, ontuen ja jälkeensä jättäen
veritahran joka kerta, kun yritti laskea alas takatassunsa; itkien ja
vikisten, "moamo! moamo! voih, moamo, missä sinä olet?" sillä sen oli
kylmä ja nälkä, ja jalkaan koski niin kipeästi. Mutta ei ollut emoa
tulemaan hänen luokseen, eikä hän uskaltanut palata sinne, mihin oli
hänet jättänyt, ilman päämäärää hän vain hongikossa harhaili.
Sitten hän vainusi outoa eläinhajua ja kuuli raskaita askelia; ja kun
hän ei tiennyt mitä muuta tehdä, niin hän kiipesi puuhun. Samalla tuli
puun alle joukko isoja, pitkäkaulaisia, hoikkakoipisia eläimiä, jotka
olivat vielä moamoakin korkeampia. Kerran ennen hän oli niitä sen
näköisiä nähnyt, eikä hän niitä silloin pelännyt, sillä olihan moamo
mukana. Mutta nyt hän pysyi puussa hyvin hiljaa, ja isot eläimet
lähelle tultuaan pysähtyivät ruohoa poimimaan ja sitten sieraimiinsa
puhaltaen juoksivat pois näkyvistä.
Hän pysyi puussa melkein aamuun saakka ja oli silloin niin kankeana,
että tuskin pääsi maahan kapuamaan. Mutta sitten nousi lämmittävä
aurinko, ja etsiessään marjoja ja muurahaisia hän alkoi jaksaa
paremmin, sillä hänen oli kovin nälkä. Sitten hän palasi takaisin
Pineyn rannalle ja pisti haavotetun jalkansa jääkylmään veteen.
Hän aikoi palata takaisin vuorille, mutta täytyihän sitä vielä käydä
sillä paikalla, johon moamo ja veljet olivat jääneet. Kun iltapäivä
lämpeni, niin hän astua nilkutti hongikkoa virran suuntaan ja sitten
Graybullin rantoja alaspäin, kunnes tuli sille paikalle, jossa eiliset
kalakestit oli pidetty; ahnaasti hän purra rouskutteli päitä ja muita
tähteitä, mitä löysi. Mutta tuuli kantoi siihen outoa kamalaa hajua.
Tämä pelotti häntä, ja kun hän kulki alas sinne päin, päin, missä oli
viimeksi emonsa nähnyt, niin haju kävi pahemmaksi. Hän tirkisteli
varovaisesti sitä paikkaa ja näki siellä lauman kojootteja jotain
repimässä. Mitä ne repivät, sitä hän ei tiennyt; mutta emoa ei näkynyt,
ei kuulunut, ja se löyhkä, joka teki niin pahaa ja pelotti häntä, oli
vielä entistäkin kamalampi, hän sen vuoksi rauhallisesti kääntyi
takaisin Ala-Pineyn hirsimurrokkoa kohti eikä enää milloinkaan palannut
takaisin kadonneita omaisiaan etsimään. Emoansa hän kaipasi enemmän
kuin milloinkaan ennen, mutta mikä lienee korvaan kuiskannut, että se
oli suotta.
Kun yökylmä vaipui maille, niin hän kaipasi emoaan yhä enemmän ja
enemmän ja liikutteli sinne tänne onnahdellessaan, yksinäinen pikkuinen
orpo raukka. Ei se ole eksynyt, jolla ei kotoa ole, mitä etsiä, hän oli
vielä eksynyttä kurjempi ja yksinäisempi, jalkoja pakotti ja vatsa
vaati sitä juomaa, jota ei enää milloinkaan saisi. Yöllä hän löysi
onton puun ja sen sisään ryömien koetti nähdä unta, että moamon suuret
karvaiset käsivarret häntä syleilivät, ja sitä hän hönötteli nenäänsä,
kunnes vaipui uneen.