Kaukana villin Lännen villeimmässä osassa hän syntyi, Vähän Pineyn
latvoilla, yläpuolella sen paikan, jossa nykyään on Palette Ransh, ja
kolmattakymmentä vuotta on siitä vierryt.
Emo oli noita tavallisia "hopearipsejä", se eli omaa hiljaista
elämätään niinkuin halusta kaikkikin karhut, huolti talouttaan, täytti
velvollisuutensa perhettään kohtaan, eikä pyytänyt keneltäkään
suurempaa suosiota kuin saada olla omissa oloissaan.
Heinäkuu oli jo kulumassa, kun se vei huomattavan joukkonsa Vähän
Pineyn rantaa pitkin alas Graybullille ja näytti niille, mitä marjoja
mansikat ovat ja mistä niitä pitää hakea.
Emon syvästä vakaumuksesta huolimatta eivät penikat olleet huomattavan
isoja eivätkä hyvän näköisiäkään; ja kuitenkin se oli huomattava perhe,
sillä niitä oli neljä, vaikk'ei monikaan karhu eukko voi ylpeillä
enemmästä kuin kahdesta.
Hauskoja aikoja elivät nyt pörhöiset pienokaiset, vuoriston ihanata
kesäaikaa, kaikenlaisen hyvyyden runsaudessa hekumoiden. Emo väänsi
nurin joka pölkyn ja laakakiven, mitä eteen sattui, ja paikalla kun se
oli kohotettu, ne kaikin hyökkäsivät sen alle kuin pienet porsaat
nuolaisemaan suuhunsa siellä piilevät muurahaiset ja toukat.
Niiden päähän ei koskaan pälkähtänyt, että moamon voima voisi joskus
pettää ja iso paasi pudota, juuri kun he olivat alle ennättäneet; ja
tuskinpa sitä olisi tullut ajatelleeksi kukaan muukaan, joka olisi
sattunut näkemään emon valtavan käsivarren ja jykevän olkapään tuuhean
kellertävän turkin alla liikkuvan. Ei, ei; se käsivarsi ei voinut
koskaan pettää. Oikeassa olivat pienokaiset. Siksipä ne kiireessään,
kuka ensiksi ennättäisi, jokaisen uuden pölkyn luona tuuppivat ja
tyrkkivät toisiaan nurin ja rääkäisivät vähät rääkäyksensä,
ärhentelivät vähät ärhentelynsä, ikäänkuin olisi kussakin ollut porsas,
penikka ja kissanpoikanen kaikki yhteen kääräistyinä.
Ne tunsivat jo hyvin tuon tavallisen pienen ruskean muurahaisen, joka
ylämaassa asustaa kaatuneitten puitten alla, mutta nyt ne ensi kerran
sattuivat ison lihavan ja herkullisen metsämuurahaisen pesälle ja
tunkeilivat nyt kaikin sen ympärille nuollakseen suuhunsa ne mitä
ulkona juoksenteli. Mutta hyvin pian ne älysivät, että saivatkin suuhun
enemmän kaktuksen okia ja hietaa kuin muurahaisia, kunnes emo sanoi
karhun kielellä: "malttakaa, jahka minä näytän".
Se pyyhkäisi keosta kukkuran pois, sitten laski sen päälle ison
kämmenensä vähäksi aikaa lappealleen, ja kun kämmenessä alkoi kiehua
vihaista muurahaista, niin se nuolaisi ne suuhunsa yhdellä lotkauksella
ja sai siten oivan runsaan suuntäyden pureskeltavakseen ilman
ainoatakaan hietajyvästä tai kaktuksen piikkiä. Pian sen penikatkin
oppivat. Nämä laskivat kukin pienet ruskeat kämmenensä muurahaiskeon
päälle, niin että sen ympärillä oli täysi kehä kämmeniä, ja siinä sitä
istuttiin, niinkuin lapset sormusta kätkemässä, ja jokainen nuoli ensin
oikean ja sitten vasemman kämmenensä, taikka joku läimäytti veljeään
korvalle, kun tämä sattuikin hänen kämmenensä nuolaisemaan, kunnes
muurahaiskeko oli puhdistettu ja joudettiin muille markkinoille.
Muurahaiset ovat hapanta syötävää ja karhujen tuli jano, jonka vuoksi
vanha ja viisas asteli edellä joelle. Kun siellä oli juotu, minkä
kutakin halutti, ja jalkoja viruteltu, niin käveltiin joen rantaa
suvannolle, jossa vanhan terävä silmä huomasi parven puhvelikaloja
itseään pohjassa paistattamassa. Vesi oli sangen matalalla, soran
sekaisia suonia vain syvien hautain välillä, ja moamo sanoi
pienokaisilleen:
"Istukaa nyt tähän pientarelle, niin saatte oppia vähän uutta."
Ensin se kulki suvannon alapäähän ja hämmensi mutapilven tyyneen veteen
häälymään. Mutapilvestä venyi pitkä häntä kuin esirippu virtapaikkaa
kohti. Sitten se hiljaa rantaa pitkin kiertäen hyppäsi suvannon
yläpäähän niin suurella pauhulla kuin suinkin. Kalat olivat
kokoontuneet siihen päähän, mutta tämä äkkihyökkäys ajoi ne hurjaan
pakoon ja ne hyökkäsivät suin päin mutapilveen. Kun on puolen sataa
kalaa, niin on joukossa aina joku houkkakin, ja näitä nyt hyökkäsi
puolen kymmentä pimitetyn veden kautta virtapaikkaan, jossa ne
ennenkuin aavistivatkaan joutuivat matalalle sorapohjalle plätiköimään.
Vanha hopearipsi nakkasi ne pientarelle ja pienokaiset suurella melulla
hyökkäsivät näitten hullunkuristen lyhyitten käärmeitten kimppuun,
jotka eivät päässeet paikastaankaan, ja hotkivat ja ahmivat, kunnes
pikku vatsat olivat pullollaan kuin ilmapallot.
Ne olivat nyt syöneet niin paljon ja aurinko paahtoi niin kuumasti,
että kaikkia rupesi kovasti raukaisemaan. Niinpä emokarhu vei ne
pieneen rauhaiseen kolkkaan, ja paikalla kun se asettui levolle, nämä
kaikki, vaikka helteestä läähättäen, ryömivät sen ympärille ja kävivät
nukkumaan, pienet ruskeat käpälänsä kokoon käpertäen ja tuikaten pienen
mustan kuononsa villan sisään kuin kovalla pakkasella.
Tunnin tai parin kuluttua aljettiin haukotella ja oikoa jäseniä, paitsi
pikku Karvarullia, joka oli pienin kaikista; se kurkotti hetkisen
suippoa kuonoaan ja ryömi sitten takaisin moamon jykevien käsivarsien
väliin, sillä se oli, pikku raukka, helläluontoinen ja hemmoteltu.
Suurin, se joka myöhemmin Vahbin nimellä tunnetaan, kellistyi
selälleen, tassut taivasta kohti, ja alkoi repiä maasta esiin pistävää
juurta, morahdellen itsekseen sitä pureskellessaan tai läimäyttäen sitä
käpälällään, kun se ei pysynyt siinä, missä olisi pitänyt. Rasavilli,
se huimapää, alkoi vedellä Käherikköä korvista ja sai omalle korvalleen
hyvän puustin. Pantiin pieneksi painiksi, tiukaksi pieneksi
hallavankeltaiseksi keräksi takertuneina mukellettiin sinne ja tänne
pitkin nurmikkoa ja, ennenkuin huomattiinkaan, kierähdettiin törmältä
jokea kohti näkymättömiin.
Melkein paikalla kuului sitten pienten paininlyöjäin hätääntynyt
avunkiljunta. Niiden äänestä puhui todellinen kauhistus, siitä ei
voinut erehtyä. Joku kamala vaara uhkasi.
Kavahtipa jalkeille hiljainen emo, muuttui ilmetyksi paholaiseksi ja
töytäsi rinteelle paraiksi nähdäkseen valtavan sonnin murhanhimoisesti
hyökkäävän pientä otusta vastaan, jota se epäilemättä luuli keltaiseksi
koiraksi. Käden käänteessä olisivat Käherikön päivät olleet luetut,
sillä sen jalka oli pientarella pettänyt; mutta samassa kuului
raskasten jalkain töminää ja karjaus, joka säikäytti ison sonninkin, ja
valtavana kellervänä karvakeränä karhuemo poukkui sonnin kimppuun.
Hänen! karjan ruhtinaan, kaikkien näitten lakeitten herran, mitä
tarvitsi hänen pelätä? Se mylvi syvä-äänisen sotahuudon ja hyökkäsi,
seivästääkseen ison karhun pientareeseen kiinni; mutta samalla kuin se
painoi niskansa repiäkseen kontion hohtavilla sarvillaan, tämä antoi
sille pyörryttävän läimäyksen, ja ennenkuin sonni tointui, oli kontio
jo sen olkapäillä ja hirveillä kynsillään raastoi ja raastoi lihaa sen
kylkiluista.
Sonni kiljui raivosta ja puski ja nousi takajaloilleen, vetäen
kerallaan kontiota. Kun se sitten suin päin syöksyi rinnettä alas, niin
kontio päästi irti itse pelastuakseen, ja sonni mukelsi jokeen.
Tämä oli sille onni, sillä karhu muoria ei haluttanut lähteä itseään
kastelemaan; sonni kaalasi toiselle puolelle ja raivosta ja tuskasta
mylvien kaikkosi pois ja yhtyi karjaan, johon se kuului.