Lukiessaan nämä rivit ei voi olla muistamatta, että Ahlqvist
itse Olavinlinnan 400-vuotisjuhlassa 1875 ja sitte seuraavana
vuonna pitkässä sanomalehtitaistelussa suurella voimalla puolusti
kiitollisuudenvelan merkitystä ja vaatimuksia. Tämä kirje todistanee,
että hänen eristäytymisensä muista suomenmielisistä 1870-luvun alussa
sai hänet edustamaan kantaa, joka alkuaan ei ollutkaan hänen omansa.
Ahlqvistin kiitoslauseet Enebergin runoista eivät olleet aivan
liioiteltuja. Muodoltaan ja sisällykseltään ne näet yleensä ovat
täyskelpoista tavaraa. Sillä joskin niistä silloin tällöin on
kuulevinaan Runebergin tai Stenbäckin tai Topeliuksen jälkikaikua,
ei niiltä sentään voi kieltää alkuperäisyyttä eikä tunnetta.
Noiden suurten runoilijain sanonta ja säkeiden sointu olivat niin
aikalaisten mieleen painuneet, että nuoren runoilijan oli vaikea
kokonaan niitä välttää. Ainoastaan aikaa myöten olisi Enebergin
runoissa havaittava omituinen, vakava, surunvoittoinen sävy ehkä
kehittynyt täysin omaperäiseksi esitystavaltaankin.
Seitsemän ensimäistä on isänmaallisia. Niistä mainitsen runot
"Österbotten", luettu Porthaninjuhlassa 1865, "Hvad lider tiden",
riemumaistereille 1869 vuoden maisterinvihkiäisten päivällisissä, "I
sorgens tid", joka tarkottaa nälkävuosia, ja "När jag hvilar under
kullen", joka ehkä on kaikkia muita kauniimpi koko vihkossa. Muistan
hyvin runoelmain ilmestymisajalta, että se enimmin ihastutti meitä
nuoria, ja vielä tänä päivänä se liikuttaa minua, varsinkin kun
ajattelen missä ristiriidassa se on runoilijan kohtalon kanssa. Se
alkaa:
När jag hvilar under kullen
Vid min trogna moders barm
Och på blommorna i mullen
Sommarvinden fläktar varm,[66]
silloin on toisin isänmaassa, hän jatkaa, mutta itse täytyy hänen
virua haudassaan näkemättä elämän rantaa. Ja hän kuvittelee, miten
harrastukset ja ajatukset ovat muuttuneet, miten yhteiskuntamuodot
ehkä ovat hajonneet, miten autiot maat ja metsät on valloitettu
viljelykselle ja edelleen:
Detta språk, som gerna klingar
Än i Finlands dalar, skall
Kanske sänkas utan vingar
Evigt då i glömskans svall.
Och en sång kanhända stiger
På det skönsta tungomål,
Som det finska folket viger
Till dess lefnads högsta mål.
Utan smärta dock jag hvilar
Dervid under kullen än,
Lyssnar blott, hur jublet ilar
Under dagen öfver den.
Men en gång, en gång jag gerna
Dock ur grafven stode opp,
För att helsa Finlands stjerna,
För att se dess ljusa lopp:
Då, när ned från bergen svallar
Högt vår lefnads högsta ord,
När kring Saimas strand det skallar:
Fri är våra fäders jord![67]
Sitten seuraa aiheeltaan vaihtelevia runoja. Joukahaisessa
ilmestyneisiin ballaadeihin pettyneestä rakkaudesta, "De klaraste
ögon" ja "Dansen", on tullut vielä yksi samanaiheinen, "Skön Anna";
määrättyyn paikkaan kohdistuva runo, ainoa laatuaan, on "Erkylä"
-- vieno maisemakuva kesäyön himmeässä valossa --; lapsuus- tai
nuoruusajan vaikutelmiin nojaavat "Ett minne" ja ennen mainittu
"Jag vet en hamn"; toiset niinkuin "Mitt hjertas fröjd", "Serenad"
y.m. laulavat onnellisen lemmen iloa ja toiset taasen, "Kärlekens
blommor", "Ensam är smärtornas son", "Ej tänder sig hoppet ännu
engång" j.n.e. sydämen pettymystä. Yleensä huomaa, että runoelmat
vihkon loppupuolella ovat surumielisempiä, joko niissä on viittaus
surun syyhyn taikka ei. Yksi näitä, "Öknen", näyttää syntyneen
itämaanmatkaa kuvitellessa. Otan sen tähän:
Långt fjerran, långt!
I ödsliga öknens rymd,
Der vandrar jag.
All grönska är
Kör spanande ögat skymd,
Och qvalmig dag
Mot kinderna trycker sin brännande hand
Och böjer mig ned i den glödande sand.
Hur ödsligt tomt!
Dock nej, o hvad sällsam syn:
En fogel far
Der långt, der långt
Vid ändlösa himlens bryn.
Ack ja, han far!
Der borta han finner sin älskade väl --
Farväl, o du lyckliga fogel, farväl!
Runoelmassa "Sorgens makt" runoilija taistelee mustaa haamua vastaan,
joka yöllä on laskeutunut hänen päälleen, ahdistaakseen häntä,
iskeäkseen hampaansa hänen sydämeensä ja pitääkseen häntä erillään
elämän iloista ja rakkauden loistosta; miten turhalta taistelu
näyttääkin, hän uhmaillen tahtoo sitä jatkaa vihdoin voittaakseen
ikuisen ilon ja rauhan. Sen jälkeen tulee kolme Stenbäckin tapaan
yksinkertaista, sydämen pohjasta lähtenyttä uskonnollista runoa,
kokoelman viimeiset.
Ehdottomasti piilee runoelmien takana syvästi tunnetutta elämän
kokemuksia, jopa aavistaa romaanin, jossa rakkauden onni on ollut
yhteinen kahdelle nuorelle sydämelle, mutta jossa, niinkuin elämässä
usein sattuu, samainen onni on kohdannut vastuksia -- runoelmista
päättäen -- suuria ja epätoivoisia. Lähteeni eivät sisällä monta
viittausta näihin seikkoihin. Kumminkin otan eräästä kirjeestä Karin
sisarelle seuraavat rivit, jotka sisältävät veljen vastauksen sisaren
tiedusteluihin: "Kihloissa en ole. Mutta jos kysyt, aionko minä mennä
naimisiin erään tietyn henkilön kanssa, niin minä vastaan: aion!
Jos kuitenkin lähes kymmenen vuotta vanha harrastukseni, joka jo on
voittanut lukemattomia esteitä, ei menestyisi, niin on paras, että
me [Karin ja Tullus] ajoissa koetamme asettua asumaan yhdessä, niin
ettemme kuitenkaan eläisi aivan erakkoina vanhoilla päivillämme."
-- -- Kirje on päivätty Helsingissä 12/4 1874 ja on siis siltä
vuodelta, jolloin hän lähti viimeiselle matkalleen. -- Eneberg ei
olisi ollut se herkkä tunneihminen, joka hän oli, jollei suhde, joka
tiesi että hänen maallisen elämänsä tärkein onnenkysymys yhä väikkyi
kysymysmerkkinä hänen sisällisen katseensa edessä, olisi hänen
mieltänsä painanut. Vaikka hän kirjeissään omaisilleenkaan tuskin
muuta kuin viittauksin on puhunut asiasta, huomaa kuitenkin monesta
sanasta, monesta käänteestä, miten se varsinkin ajoittain himmensi
hänen elämäniloansa.
Siihen mitä tässä on mainittu päättyi Enebergin runoilu. Miksi niin
kävi, sen näkee seuraavista sanoista, jotka hän 8/12 1870 kirjoitti
Leipzigistä sisarelleen: "Runous ja tiede eivät viihdy oikein hyvin
yhdessä. _Nyt_ täytyy edellisen levätä. [Ystävä ja työtoveri, parooni
Victor von] Rosen on tahtonut oppia ruotsia. Me olemme pari kertaa
yrittäneet sitä. Muun kirjallisuuden puutteessa olemme lukeneet
runojani. Merkillistä oli, että hän niin paljon piti niistä ja pyysi
minua välttämättömästi jatkamaan. Luulen kuitenkin, että minä jätän
jatkamisen sinulle. Varmaankaan en erehtyne siinä, että sinä vielä
tulet kirjoittamaan jotakin maailmassa; sillä elämäsi ja luonteesi
viittaavat sinnepäin. -- Kumminkin, suoraan sanoen, työ on parempi
kuin runous. Jos olet löytänyt tyydytystä työstä, niin älä koskaan
sulje sitä lähdettä." --