Eneberg runoilijana.
Edellisessä olen maininnut Enebergin runolliset julkaisut. Nyt on
lyhyesti puhuttava niiden laadusta.
Runoelmat osakunnan käsinkirjoitetussa lehdessä v:lta 1861 ovat
niin kehittymättömiä, että tekijä ei ottanut niitä julkaisemaansa
runokokoelmaan. Sitä vastoin ovat Joukahaisessa 1864 julkisuuteen
tulleet sepitelmät sekä sisällyksen että muodon puolesta varsin
kypsiä; sanonta on yksinkertaisen selvää ja soinnukasta ja tunnelma
voimakas. Ilmeisesti oli runoilija suuresti kehittynyt kuluneena
kolmena vuotena.
Tietenkin oli Tullus jo ennenkuin hän painatti nämä lyyrilliset
runot ryhtynyt suurempaan runoteokseen, kertomarunoelmaan "Karin",
jonka hän syyslukukautena 1864 luki ääneen Arkadiayhdistyksessä.
Epäilemättä oli toverien arvostelu rohkaiseva, koska runoilija
helmikuulla 1865 uskalsi käydä Fredr. Cygnaeuksen luona lukeakseen
sen tämänkin kriitillisen auktoriteetin kuultavaksi. Hänkin kiitti
runoelmaa ja kehotti tekijää viemään käsikirjoituksensa painoon.
Sen kertoi Tullus salaisuutena Mutterille (K. J. Gummerus) 21/2
tavatessaan hänet "Lukuyhdistyksessä", ja keväällä "Karin" ilmestyi
kirjakauppaan 90 sivua sisältävänä vihkona.
Tämä kuusimittasäkeisiin sepitetty runoelma käsittelee aihetta, joka
läheltä liittyy kansan muistotietoihin Närpiön ja naapuripitäjien
ruotsalaisten talonpoikien noususta venäläisiä valloittajia vastaan
kesällä 1808 ja heinäkuussa Finbyn sillalla tapahtuneesta kahakasta.
-- Yöllisessä kokouksessa talonpojat päättävät vangita taloihin
majoitettujen kasakkain päällikön, nuoren luutnantin. Karin,
18-vuotias tyttö, kuulee tämän ja ilmaisee puoleksi tiedottoman
rakkauden viettelemänä hänelle vaaran, niin että hän pääsee pakoon.
Kun tytön sulhanen, Henrik, saa tietää rakastettunsa kavalluksen,
liittyy hänkin kapinallisten joukkoon, ja samoin tekee Karinin
isäkin, Erik vanhus, siten pelastaakseen nimensä kunnian. Vasta nyt
onneton tyttö käsittää, mitä hän on tehnyt, ja hän rientää etsimään
isäänsä ja sulhoansa. Karin saapuu sillalle kahakan alettua ja
huomattuaan rakkaansa keskellä veristä ottelua hän syöksyy esiin
ruumiillaan suojellakseen isäänsä. Luutnantin ampuma kuula lävistää
Karinin rinnan, sitte kaatuu vanhuskin ja viimeksi Henrik, sitä ennen
kuitenkin surmattuaan vihatun kilpailijansa.
Kertomus on selvin piirtein sommiteltu ja tekijän keksimä
rakkausjuttu sangen taitavasti punottu yhteen historiallisten
tapahtumain kanssa,[64] niin että lukija mielenkiinnolla seuraa
toiminnan vaiheita. Siinä on runoelman pääansio sekä sen ohella
kansanelämän (m.m. juhannuspäivän vietto toisessa laulussa) ja
luonteiden kuvauksessa, joista Erik vanhus on etupäässä merkittävä.
Suhteellisesti heikompi on itse runollinen esitys. Vakavuutta ja
tunnetta siinä kyllä on, mutta ei mainittavasti sattuvia, loistavia
vertauksia eikä lentoa, päinvastoin tuntuu sanonta paikoittain
kankealta. Kieleltään enemmän kuin sommittelultaan "Karin" siis
osottautuu nuoruudenluomaksi, ja se on sitä huomattavampi, kun
runoilijan julkisuuteen tulleet lyyrilliset runoelmat ovat muodon
puolesta taiteellisesti kehittyneempiä. Kaikessa tapauksessa oli
runollinen kertomus aikanaan jotenkin harvinainen tuote nuoren
ylioppilaan kädestä, ja sentähden se saikin osakseen paljon
tunnustusta. Aine samoin kuin muotokin johtivat lukijan odottamaan
ilmeisiä vaikutelmia Runebergistä, mutta arvostelijat myönsivät, että
teos oli itsenäinen, sillä siinä ei ole huomattavissa lauseita eikä
sanoja, jotka viittaisivat suureen edelläkävijään.
"Karinin" ilmestyttyä tekijä luettiin ajan lupaaviin
runoilijanalkuihin, ja lupaaviksi kiitettiin hänen lyyrillisiäkin
runoelmiaan. Kun Kaarlo Bergbom Kirjallisessa Kuukauslehdessä
arvosteli "Axet" albumia, lausui hän: "Nuoremmista, tuntemattomista
runoniekoista K. F. E. mielestämme herättää toiveita. Hänen
runottarensa välistä ehkä on liika surumielinen, mutta tämä
surumielisyys on tunteellisen sydämen synnyttämä; se on oikea,
alkuperäinen, suomalainen eikä muiden runoilijain nuotteja myöten
viritetty." --
Kesällä 1868 Eneberg arvatenkin kirjoitti esitelmän, jonka hän piti
saman vuoden Porthaninjuhlassa -- ensimäisessä, jonka pohjalaiset
viettivät sen jälkeen kun osakunnat jälleen olivat tulleet
virallisiksi -- ja joka nimellä "En bild ur Arabernas äldre poesi"
seuraavana vuonna painettiin Joukahaiseen VI. Aineekseen hän oli
valinnut vanhan arabialaisen runoilijan, Amrulkaisin, elämän ja
runoilun, ja viehättävä on se kuva, minkä nuori orientalisti on
luonut erämaan laulajasta, joka "ei ainoastaan ollut runoilija
kuninkaitten kesken, vaan myöskin kuningas runoilijoitten kesken".
Mutta esitelmällä ei ole arvoa ainoastaan todisteena siitä, että
tekijä oli hyvin perehtynyt arabialaiseen kirjallisuuteen ja
kulttuuriin, vaan myöskin näytteenä hänen runollisesta kyvystään.
Siinä on näet lukuisia taitavasti ja aistikkaasti laadittuja
ruotsinnoksia Amrulkaisin runoelmista. Sanalla sanoen esitelmä on
huomattavimpia, mitä pohjalaisten vuosijuhlissa on pidetty.
Paitsi suomalaiskirjallisia harrastuksia, jotka ennen on mainittu,
ja tieteellisiä, joista alempana on puhuttava, kiinnitti Enebergin
mieltä syksyllä 1869 hänen lyyrillisten runoelmiensa painattaminen.
Mahdollisesti oli hän yhdessä Nervanderin kanssa päättänyt asian,
ainakin tapahtui, että kumpikin julkaisi valikoiman runoelmiaan
mainitun vuoden jouluksi. Tullus kirjoitti siitä Waldemar veljelleen
25/u: "Nervanderin ja minun runoni lähestyvät ilmestymistään.
Edelliset esiintyvät julkisuuteen 4:ntenä, minun 7:ntenä joulukuuta.
Olen kirjoittanut uuden omistuksen."
_"Dikter af K. F. Eneberg"_ käsittää 102 sivua ja sisältää 36
runoa. Ensimäinen on erittäin lämpimästi ja ihailevasti sepitetty
omistusruno "Säkenien" runoilijalle August Ahlqvistille. Tämä runo
ja kunnioituksen osotus, jota runokokoelman omistaminen hänelle
tiesi, näyttää tehneen syvän vaikutuksen vanhempaan runoilijaan. Sitä
todistaa Ahlqvistin kiitoskirje,[65] jonka otan tähän sanasta sanaan:
"Armas Veljeni!
Käydessäsi eilen illalla luonani ja jättäessäsi mulle kappaleen
kauniita runoelmiasi, oli minulla ajatukset niin kiinni siinä
proosallisessa asiassa, jota silloin toisen vieraani kanssa
toimitin, ett'en huomannutkaan sitä suurta kunniaa, jonka olet
minulle tehnyt omistamalla minulle tämän runoelma-vihkon. Se
on kunnia, jota minä vähäisilläni Säkenilläni en ole ansainnut
enkä koskaan toivonut. Ole kiitetty sydämestäni, armas Veljeni,
tästä ystävyyden osoituksesta! Sinä olet vielä nuori; Sinulla
on koko ikä vielä edessäsi. Tähän katsoen on se todenmukaista,
että Sinä voit, jos vain pidät päälle, tehdä paljon runoudessa.
Vaan pitääkö Sinun mestarintaitosi kielenkäyttämisessä,
alkuperäisyytesi ja hienoutesi tunteissa, pitääkö nekin vielä
mennä uhriksi tahi maksuksi meidän Ruotsista saamastamme
sivistyksestä? Eikö tämä velka koskaan kuittaudu? Tämä kysymys
tulee minulle aina mieleen, kuin näen meillä jotain kelvollista,
joka voisi olla _Suomeksi_, tulevan ulos _Ruotsiksi_.
Tätä elä kuitenkaan pidä nuhteena, vaan toivon lausumana, sen
toivon, että näkisin Sinun vielä suomalaisen runouden alalla
käyttäväsi suurta lahjaasi ja erinomaista taitoasi.
Kunnioittamalla veljesi ja ystäväsi
A. Oksanen."