Karl Fredrik Eneberg.
Pieni alkulause.
Aikomuksessa näihin "Muoto- ja muistikuviini" liittää kuvaus Karl
Fredrik Enebergistäkin minä pari vuotta sitten tiedustelin lähteitä
sitä varten ja sain hänen omaisiltaan käytettäväkseni joukon kirjeitä
y.m. asiakirjoja. Sittemmin tarjosin kuitenkin tehtävän toht.
Harri Holmalle, koska minusta hänellä, assyriologina, oli paremmat
onnistumisen edellytykset. Syystä tai toisesta hän kieltäytyi, ja
sille kannalle jäi asia, kunnes pohjalaiset päättivät M. A. Castrénin
syntymän 100-vuotispäiväksi toimittaa uuden vihkon albumiansa ja
pyysivät, että minä kirjoittaisin siihen Enebergistä. Silloin minä
vuorostani, ollen keskellä toista työtä, kieltäydyin, ja nyt toht.
Holman, albumin toimituskunnan jäsenenä, _täytyi_ kirjoittaa se
kuvaus varhain poismenneestä tutkijasta, joka on luettavana äsken
ilmestyneessä Joukahaisessa XIV. Ja kuvaus on tehty semmoisella
ymmärtämyksellä ja lämmöllä, että todella on vahinko, että hän ei
asettanut täydellisen elämäkerran aikaansaamista päämääräkseen.
Varsinkin Enebergin tieteellisistä harrastuksista on minulla
niin vähän lisättävää, etten minäkään voi enään ajatella mitään
täydellistä, vaan ainoastaan lisien antamista. Jopa saattaisin
puolestani jättää koko aineen sillensä, jollen tuntisi olevani
velvollinen osottamaan kiitollisuuttani Enebergin omaisia kohtaan
heidän luottamuksestaan uskoa minulle ylempänä mainitut lähteet,
joista toht. Holmalle, hänen pyynnöstään, luovutin vain päiväkirjan
katkelman vainajan onnettomalta, ensimäiseltä ja viimeiseltä
tutkimusretkeltä.
Seuraavan esityksen tarkotus on siis pääasiassa vain täydentää toht.
Holman kirjoitusta, ja toivoni on, että hän, nuorempana miehenä,
joskus tulevaisuudessa sulattaa näin julkisuuteen tulleet ainekset
yhdeksi kokonaisuudeksi. Luonnollisesti olen kuitenkin pakotettu
paikoittain toistamaan ennen kerrottua, jotta välttäen häiritsevää
katkonaisuutta saisin esitykseni eheäksi.
I
Lapsuuden koti ja yliopistolliset oppivuodet 1841--69.
Enebergkin oli sitä kansallismielisten pohjalaisten valiojoukkoa,
joka 1860-luvulla käsitti elämäntehtäväkseen muitten samanhenkisten
mukana luoda uuden suomalaisen Suomen, ja josta jo ennen olen
kuvannut K. Bergbomin, K. A. Castrénin, A. Hagmanin ja K. J.
Gummeruksen. Hän oli syntynyt 19 p. maalisk. 1841 Närpiössä, jossa
hänen isänsä, Isak Reinhold Eneberg, silloin oli kirkkoherransijainen
(curam gerens); äiti oli Fredrika Lovisa von Knorring.
Eneberg-suku ei ollut alkuaan pohjalainen. I. R. Eneberg, synt.
19/3 1802, oli näet silloisen Taivassalon kirkkoherransijaisen,
sittemmin Wehmaan rovastin, toht. Isak Enebergin poika, jonka isä
taasen oli Sastamalan (Karkun) rovasti Anders Mikaeli, porilaista
kauppiassukua. Kun toiselta puolen äiti oli Lokalahdelta kotoisin,
käy selväksi, että perheen sukutraditsionit viittasivat Satakuntaan
ja Länsi-Suomeen. Siitä huolimatta perheen nuoremmat jäsenet tulivat
pohjalaisiksi. Oltuansa koulunopettajana Turussa I. R. Eneberg
perheineen -- johon silloin kuului vain neljä pientä tyttöä -- jo
1835 muutti Närpiöön toimiakseen siellä v:een 1863 asti (ylempänä
mainitussa virassa v:een 1852, sitte kappalaisena), ja sillä ajalla
syntyi entisten lisäksi kahdeksan lasta, joista kuitenkin kaksi,
poika ja tyttö, kuoli pienenä. Niistä kymmenestä lapsesta, jotka
tulivat täyskasvuisiksi, oli viisi sisarta, Aspasia, Ida, Ebba,
Berta, Lovisa, veljiänsä vanhemmat; veljistä taasen oli vanhin
Waldemar (6/1 1840), jota järjestyksessä seurasi Karl Fredrik,
Konrad ja Karl Gustaf Isak, ainoastaan yksi sisar, Karin, kahden
ensinmainitun välillä. Lukuisasta lapsijoukosta oli viimeinen,
Isak, 30 vuotta vanhinta sisartaan nuorempi, osapuoli -- ei järjen
puolesta, sillä hän oli hyväpäinen niinkuin kaikki sisarukset, vaan
siten, että hän oli kuuromykkä.
Perhe oli hyvin toimeentuleva; Närpiön kappalaisvirka oli laatuaan
parhaimpia tulojen puolesta, jota paitsi pastori Enebergillä
oli perintötietäkin saatua omaisuutta. Se selittää, miksi hän
niin kauan pysyi samalla paikkakunnalla, vaikka kyllä Josslassin
kappalaisvirkatalo keskellä Finbyn kylää ei ollut erittäin
miellyttävä.
Kun lapset toinen toisensa perästä tulivat täyskasvuisiksi, muodostui
1850-luvulta alkaen perheen elämä iloiseksi ja vaihtelevaksi.
Olihan rannikkopitäjä varakasta seutua, jossa ei puuttunut
tilaisuutta seurusteluun. Kodissa harjotettiin soitantoa ja luettiin
kirjallisuutta enemmän kuin tavallisissa maalaispappiloissa,
joskaan eivät tyttäret sentään saaneet olla osaaottamatta
taloudellisiinkin askareihin. Tietenkin ilmaantui tässä kaikessa
vanhempien luonteenlaadun vaikutus. Älykäs, lahjakas isä, filosofian
maisteri ja teologian kandidaatti, oli tiedoiltaan useimpain
maalaispappien edellä. Hänellä oli hyvä lauluääni, ja aikoinaan
hän oli ollut ensimäisen ylioppilaskvartetin jäsen ja laulajain
tapaan elänyt hupaisaa toverielämää, mutta vanhempanakin hän oli
iloinen, joskin samalla usein hermostunut ja ärtyisä, mikä kai oli
seuraus tarpeellisen säännöllisyyden puutteesta elämäntavoissa. Äiti
oli hänkin alkuaan ollut vilkasluontoinen ja iloinen, mutta ajan
laahaamana hiljaiseksi tulleena hän pysytteli mieluimmin syrjässä,
luonteeltaan käytännöllisenä hoitaen pappilan emännän taloudellisia
tehtäviä. Että hän oli hellä lapsiansa kohtaan, todistaa hänen
poikansa Karl Fredrikin runoelma _Tiedän sataman_ ("Jag vet en
hamn"), jossa tämä laulaen satamasta, kalliin äidin sylistä, missä
oli niin suloista levätä, rukoilee, että Jumala kauan soisi sen
hänelle, lohdutukseksi elämän vaiheissa.
Karl Fredrik eli "Tullus" -- tämän latinaisen nimen hän kuuluu
saaneen jo ennen kouluunlähtöään, ja se pysyi sitten yleisessä
käytännössä ei ainoastaan perheen jäsenten ja koulutoverien, vaan
kaikkien ystävien ja tuttavien kesken[59] -- lienee, läheisten
antamien tietojen mukaan, tullut isäänsä, joskaan ei aivan
välittömästi. Hän oli älykäs ja saattoi väliin olla iloinenkin,
mutta enemmän huomattava piirre hänessä oli taipumus mietiskelyyn
ja raskasmielisyyteenkin, joka piirre ei niinkään ollut näkyvissä
isässä kuin erinäisissä hänen sukunsa jäsenissä. Selvemmin sanotaan
isän luonteenlaadun palautuneen Waldemarissa, joka oli tavattoman
teräväpäinen, vilkas ja iloinen ja sen lisäksi oli äidiltään perinyt
käytännöllisyyttäkin. Mitä Tulluksen runoilijalahjoihin tulee,
jotka jo varhain näyttäytyivät, arvellaan niissäkin ilmaantuneen
isänpuoleista perintöä, ainakin oli isällä yksi sisar, joka oli
tunnettu taipumuksestaan runoiluun. Paitsi Tulluksella oli neljä
vuotta vanhemmalla Lovisa sisarellakin samanlaisia taipumuksia; hän
kuoli kuitenkin jo 24-vuotiaana. Muista sisaruksista puolikolmatta
vuotta nuorempi Karin osotti erikoista ymmärtämystä ja myötätuntoa
Tulluksen runoilua kohtaan, ja se selittää, että hänestä tuli
veljen lempisisar. -- Ohimennen sopii tässä mainita, että sisarten
ja veljesten väli pysyi herttaisen hyvänä sittenkin, kun he olivat
eri tahoille hajaantuneet, vaikka Tullus enimmäkseen kirjoitti vain
Karinille. Vanhemmista veljeksistä taas on erittäin merkittävä, että
he yhteisesti huolehtivat kovaosaisen nuorimman veljen, Isakin eli
Isun, kasvatuksesta. Siinä he menestyivätkin niin hyvin, että hänestä
aikaa myöten tuli kuuromykkäkoulun opettaja.
Tietääkseni pastori Eneberg perheineen pysyi vieraana ajan suurelle
uskonnolliselle liikkeelle,[60] eikä herännäisyydellä yleensäkään
Närpiössä -- silloisessa arkkipiispan anneksassa -- ollut niin
hartaita opettajia eikä samanlaista kannatusta kansan puolelta
kuin Pohjanmaan pohjoisemmilla seuduilla Vaasan tienoilta alkaen.
Sen tähden ei myöskään pappilan väen ja kansan keskinäinen suhde
ollut niin läheinen kuin siellä, missä uuteen intoon virinnyt
uskonnollisuus oli tullut eri säätyjen yhdyssiteeksi. Siitä
huolimatta pappilan nuoret oppivat kansaa tuntemaan, ja mitä
erittäin Tullukseen tulee, nojaa hänen alempana mainittava laajin
runoteoksensa välittömästi vaikutelmiin, jotka hän kotona ollessaan
oli saanut Närpiön reippaasta, voimakkaasta talonpoikaisväestöstä.
Sitä paitsi hän eräässä tovereilleen pitämässään puheessa on
tunnustanut suuresti rakastaneensa tätä väestöä.
Mutta vaikkei Tullus kotona tutustunutkaan herännäisyyteen, joutui
hän sittenkin välilliseen kosketukseen sen kanssa tavalla, joka
ei ollut vailla merkitystä hänen kehityksellensä. Se tapahtui
Vaasan yläalkeiskoulussa, jossa hän samoin kuin Waldemar sai
alkuopetuksensa. Koulun rehtorina oli silloin Lauri Stenbäck, ja
Tullus Enebergiin jätti tämän etevän opettajan vaikutus pysyviä
jälkiä. Omaisten todistusten mukaan avautui näet hänelle kouluaikana
sekä uskonnollisessa että runollisessa suhteessa uusia näköaloja, ja
samalla hän sai elämälleen tukikohtia, joista hän ei vanhempanakaan
enää luopunut. Vaasan koulusta muuttivat veljekset Turun lukioon,
josta molemmat tulivat ylioppilaiksi, edellinen syksyllä 1858,
jälkimäinen 1860.
Ennenkuin puhun Tulluksen vaiheista Helsingissä, tahdon tässä
mainita, että pastori Eneberg nimitettynä Kokemäen kirkkoherraksi
muutti perheineen sinne keväällä 1863. Kumminkaan hän ei kauan saanut
hoitaa uutta virkaansa; hän kuoli jo samana vuonna 22 p. joulukuuta.
Perhe puolestaan asui Kokemäellä v:een 1867, syystä että leskelle
oli myönnetty 3 armovuotta, mutta mainittuna vuonna se muutti
takaisin Närpiöön. Kun neljä tytärtä oli mennyt naimisiin jo ennen
Kokemäelle muuttoa ja vanhemmat pojat enimmäkseen olivat poissa, ei
äidin luona enää ollut muita kuin Karin ja Isak. Näin harvenneena
perhe sai kotinsa Klovuksen (Klåvus) talossa ("pikku rakennuksessa"),
jonka omisti Berta Enebergin puoliso, nimismies Benj. Packalén.
Väliaikoina kävivät siellä usein Waldemar, Tullus ja Konradkin,
joka viimemainittu tuli rautatieinsinööriksi. Kesällä oleskeltiin
Packalénin saaristohuvilassa, jonka nimi Trutörn usein mainitaan
Tulluksen kirjeissä.
* * * * *
Yliopistoon tullessaan Tullus ensin mietti toista uraa kuin sitä,
jonka hän myöhemmin valitsi. Koulussa tapahtunut uskonnollinen
herätys oli saanut hänet ajattelemaan aivan erikoista opettaja-alaa.
Runoilijamielikuvituksen ja pohjalaisen toimintahalun innostamana
hän oli alkanut tuumia, eikö lähetyssaarnaajan toimi pakanain kesken
olisi hänelle otollinen tehtävä. Tahtomatta kuitenkaan omin päin
ratkaista painavaa kysymystä hän kirjoitti isälleen pyytääkseen
häneltä neuvoa ja suostumusta aikeensa toteuttamiseen. Isä, jolle
suunnitelma ei ollut mieleen, kuuluu muistuttaneen pojalleen,
että hän ei vielä ollut täysikäinen, ja ehdottaneen, että hän
jättäisi lopullisen päätöksen, kunnes kykeni täysin arvostelemaan
sen merkitystä ja hänellä olisi valta itse määrätä uransa. Järkevä
vastaus sai pojan lykkäämään asian tuonnemmaksi, eikä hän sen jälkeen
enää näy sitä vakavasti harkinneen. Myöhemmin oli hän sanonut
olevansa tyytyväinen, että tuuma siten raukesi.
Yliopiston kirjoista näkyy, että Tullus 25/9 1860 merkittyään
nimensä matrikkeliin matkusti enonsa, Raaseporin kihlakunnan
tuomarin, vapaaherra Sebastian von Knorringin luokse, eikä hän
enää koko lukuvuotena palannut Helsinkiin. Vasta syksystä 1861
me näemme hänet yhtä mittaa lukukausina Helsingissä hartaasti
antauneena opintojen harjottamiseen, jotka lähinnä tarkottivat
filosofiankandidaatti-tutkintoa. Hänen pääaineensa olivat latinan,
kreikan ja arabian kielet, joissa hän kevätlukukauteen asti 1866
säännöllisesti seurasi luentoja, ainoastaan sillä poikkeuksella, että
hän kahtena lukukautena kuunteli Z. Topeliuksen luentoja historiassa
ja yhtenä lukukautena Julius Krohnin suomenkielessä. Muuten tiedetään
hänen opinnoistaan, että hän jonkun aikaa luki arabiaa ja kenties
vanhojakin kieliä yhdessä K. J. Gummeruksen kanssa. Heistä tuli
silloin hyvät ystävät, ehkä vähemmin itse yhteistyön tähden -- sillä
Gummerus ei pystynyt kilpailemaan Enebergin kanssa tiedoissa eikä
ahkeruudessa -- kuin sen vuoksi, että heillä uskonnollisessa ja
runollisessa elämänkäsityksessä oli yhteinen pohja. Elämäntapojen
puolesta Tullus oli kerrassaan säännöllinen, jota ei voi sanoa
työtoverista.
Ainoastaan ensi vuosina Tullus näyttää innokkaammin ottaneen
osaa silloisen "illegaalisen" pohjalaisen osakunnan elämään.
Syyslukukaudella 1861 tavataan toverikunnan lehdessä, Sampsa
Pellervoisessa, neljä Tulluksen ("T--s") runoa, "Fjerran", "Raseborgs
minne", "Min stjerna", "Lifvets gång", ja syksyllä 1862 hän oli
pöytäkirjurina. Sittemmin hän kuitenkin näkyy vetäyneen syrjemmälle,
jonka kai aiheutti osaksi hänen ahkeruutensa, osaksi hänen
luonteenlaatunsa. Milloin hän kaipasi lepoa varsinaisesta työstään,
hän joko runoili taikka etsi mieluisampaa seurustelua kuin osakunnan
tarjoama. Sellaista hän muun muassa nautti "Arkadiayhdistyksessä",
joka Emil Nervanderin alotteesta 1860-luvun alussa oli perustettu
kirjallis-taiteellisia harrastuksia varten, ja johon kuului
ylioppilaita eri osakunnista.[61] Eneberg oli yhdistyksen jäsen, ja
epäilemättä sen kokouksissa hänen runojaan kuunneltiin tarkkaavammin
kuin osakunnassa oli tavallista. Edelleen hän, Lounasmaan mukaan,[62]
myöskin otti osaa mainitun yhdistyksen "Suomalaisen osaston"
kokouksiin, joita syyslukukaudella 1864 alettiin pitää joka
lauvantai-ilta.
Kirjalliset harrastukset tekivät Enebergin jo hänen
ylioppilasaikanaan tunnetuksi toveripiirin ulkopuolellakin samalla,
kun ne sitoivat häntä siihen. Eri tilaisuuksissa käytettiin
näet hänen kykyänsä osakunnan hyväksi. Niin oli hän mukana, kun
pohjalaiset maisterinvihkiäisiksi 1864 julkaisivat Joukahaisen V:n
vihkon "vähäisenä todistuksena, että sillä ihanasti heränneellä
elämällä, joka reippain askelin on vienyt Suomen kehityksen ja
edistyksen tielle, yhä edelleen on oleva yksi ahjo suomalaisen
yliopiston nuorisonkin kesken". Julkaisussa, jonka sisällys --
K. J. Gummeruksen ja K. Bergbomin lisiä lukuunottamatta -- vielä
oli ruotsinkielinen, nähdään neljä K. F. E(neberg)in lyyrillistä
runoelmaa ("De klaraste ögon", "Dansen", "Serenad", "Ensam är
smärtornas son"). -- Seuraavana vuonna, keväällä 1865, ilmestyi:
_Karin, Dikt i Fem sånger af Karl Fredrik Eneberg_, jolla kyllä
ei ollut mitään tekemistä osakunnan kanssa, mutta joka laajensi
hänen runoilijamainettaan. --Porthaninjuhlassa 1865 Eneberg esitti
runomuodossa Pohjanmaan maljan ja samantapaisessa juhlassa 1868 hän
piti huomiota herättävän esitelmän. -- Vihdoin hän 1869 maisterin
vihkiäisten päivällisissä runomuotoisessa puheessa esitti maljan
riemumaistereille, ja samana vuonna hän julkaisi runokokoelman
_Dikter af Karl Fredrik Eneberg_. Tästä kaikesta seikkaperäisemmin
tuonnempana.
Edellisen yhteydessä on kerrottava Tullus Enebergin osanotosta
erääseen kirjalliseen yritykseen, jonka tarkotus oli yleisempää
laatua, mutta joka oli syntynyt yksityisestä alotteesta. --
Nälkävuotena 1867 oli, mikäli muistan, pohjalainen ylioppilas,
sittemmin lääkäri Otto Stenbäck, itsekin runoseppänä tunnettu,
ensiksi julkilausunut ajatuksen koettaa julkaisemalla runokokoelma
saada kokoon joku roponen hädän lieventämiseksi. Paitsi muita sai hän
Eneberginkin innostumaan asiaan, ja yhdessä he kevätpuolella kävivät
Porvoossa pyytämässä avustusta Runebergiltä. Muutamassa senaikuisessa
kirjeessä olen heidän matkastaan maininnut seuraavaa. He tapasivat
runoilijan istuvana poikansa Robertin rakentamassa tuolissa, jonka
istuja itse vääntämällä kampia sai kulkemaan paikasta toiseen.
Syystä, että tuoli oli tullut kalliiksi, oli Runeberg sanonut, hän
ensin ei ollenkaan halunnut käyttää sitä, mutta kun Porvoon naiset
olivat sitä varten ommelleet soman peitteen, oli hän alkanut siinä
istua. -- Vieraille oli tarjottu punssia, ja silloin Runeberg oli
jutellut, ettei hän sairaaksi tultuaan ollut juonut punssia muuta
kuin jouluna -- mutta nyt, hän oli lisännyt, kun hänellä oli vieraina
"oikeita ylioppilaita", tahtoi hän tyhjentää lasin heidän kanssaan.
-- Kun vieraat olivat pyytäneet saada julkaisuun painattaa tunnetun
"Sveaborg"-nimisen runoelman, Runeberg vastasi, että hän ei voinut
siihen suostua, syystä että kaksi kreivi Cronstedtia vielä oli
elossa. Se oli kyllä painosta ilmestynyt Ruotsissa, "mutta siellä se
varastettiin minulta". Kumminkin oli rouva Runeberg hakenut esiin
sepitelmän, joka myöhemmin oli lähetettävä Helsinkiin. "Sen minä
sanon herroille", oli rouva lausunut, "ettei se juuri minkäänarvoinen
ole, mutta nimen vuoksi --". lähtiessään olivat Stenbäck ja
Eneberg keskenään sopineet siitä, että kyllä Runeberg sentään oli
heidän paras setänsä -- sillä punssia juodessa oli veljenmaljakin
tyhjennetty.
Syksyllä s.v. ilmestyi sitte runokokoelma "Axet" (Tähkäpää).
Runebergiä edusti siinä suorasanainen "luonnos" Fästningsfångarne
(Linnavangit), joka harvinaisen syvätunteinen kuvaus on runollisesti
paljon suuriarvoisempi kuin hänen rouvansa ylempänä mainituista
sanoista olisi voinut arvata; Eneberg oli antanut viisi runoa
("Öknen", "Yrsnön", "Jag ville", "Jag sökte dig", "Här är dig nog").
Ennen vuoden loppua ilmestyi julkaisusta toinenkin painos.
* * * * *
On jo mainittu, että Tullus Eneberg kuului suomenmielisiin
pohjalaisiin. Miten hän tuli fennomaaniksi, sen hän on itse
mieltäkiinnittävästi kertonut eräässä syksyllä 1868 osakunnan
kokouksessa pitämässään puheessa, jonka luonnoksen toht. Holma on
painattanut liitteenä kirjoituksensa ohelle. Siinä hän ensin kuvaa,
kuinka kiintynyt ruotsalaisuuteen hän alkuaan oli ollut. Pitäen
suomenmielisten vaatimuksia liiallisina ja suomenkieltä raa'an kansan
raakana kielenä hän oli arvellut Suomen ainoan turvan olevan niitten
kieli- ja kulttuurisiteitten ylläpitämisessä, jotka yhdistivät
sitä Ruotsiin, sekä miettinyt liiton perustamista ruotsinkielen
tukemiseksi maassamme. Tuli sitten tanskalais-saksalainen sota.
Niinkuin Ibsen ja Björnson ynnä monet muut skandinaavilaiset
idealistit toivoi hänkin kiihkeästi, että Ruotsi rientäisi veljesmaan
avuksi, mutta toivo petti. "Voin tuskin selittää, kuinka siitä
kärsin. Suomi on yksin. -- Ei kukaan auta meitä, jollemme tee sitä
itse!" Edelleen hän huomasi, että ulkomaalaiset eivät käsittäneet
suomalaiseksi kulttuurituotteeksi sitä, mikä ilmestyi ruotsalaisessa
muodossa. Itse ruotsalaiset lukivat Runebergin heille kuuluvaksi,
ja Saksassakin pidettiin häntä ruotsalaisena. Tämä järkytti häntä
tuskallisesti, ja silloin hän sattumalta sai käsiinsä muutamia J.
V. Snellmanin Litteraturbladin vanhoja vuosikertoja. Hän luki niitä
hämmästyen, ja hänelle selvisi, että "ainoastaan suomalainen Suomi
voi pysyä pystyssä ajan myrskyissä, ainoastaan suomalainen Suomi
saattoi kerran saada oman sijansa itsenäisenä kansana". -- Näin hän
heräsi erehdyksestään, ja vaikka hän samalla pelkäsi liian myöhään
päässeensä totuuden perille, hän kuitenkin taistellen voitti pelkonsa
-- hän tuli vilpittömäksi fennomaaniksi.
Tähän sydämen pohjasta lähteneeseen tunnustukseen tahdon liittää
pari muistutusta. Tuo käsitys, että Suomen tulevaisuus oli yksistään
muuttumattomissa, vahvoissa kieli- ja kulttuurisiteissä maamme ja
Ruotsin välillä ja että fennomania oli turmiollinen, mikäli se
niitä heikonsi, oli tietääkseni aivan yleinen ruotsinmielisissä
Tanskan sodankin jälkeen. Muun muassa muistan Jaakko Forsmanin
kertoneen, että länsisuomalaisten ihailema, kaunopuhujana ylistetty
Walfrid Alfthan heidän yhteisellä matkallaan Lundin yliopiston
riemujuhlaan 1868 alituisesti oli sitä oppia saarnannut. Että Tanskan
onnettomuus olisi muihinkin vaikuttanut niinkuin Enebergiin, sitä en
ole kuullut; mutta yleistä oli, että nuoret ylioppilaat hartaasti
lukivat Litteraturbladia, jota ei kuitenkaan ollut helppo saada.
Sentähden olikin tavallista, että kirjahuutokaupoissa, missä vanhoja
vuosikertoja mainiosta aikakauskirjasta oli tarjona, ilmaantui monta
huutajaa. Valitettavasti olivat täydelliset sarjat kovin harvinaisia.
Tunnettua on, että 1860- ja 70-luvulla ja myöhemminkin saattoi olla
suomenmielinen paljonkaan osaamatta suomea, ja olihan se luonnollista
katsoen siihen, että oppikoulut olivat ruotsinkielisiä ja että
vanhempana uuden kielen oppiminen on vaikea ja aikaa vaativa asia.
Eneberg oli kuitenkin liian perusteellinen tyytyäkseen olemaan
ainoastaan mieleltään fennomaani. Nähtävästi hän noin 1864--66 alkoi
erityisellä innolla opetella suomea, ja että hän siinä edistyi,
huomaa niistä runoelmista, jotka merkittynä "K. F. E." painettiin
Kirjallisen Kuukauslehden tammi- ja helmikuun vihkoihin 1867. Kaksi,
"Aamu" ja "Tahdoin", on alkuperäistä,[63] kolmas, "Varpunen", on
suomennos Catullon mukaan. Näytteeksi otan tähän seuraavat säkeet
toisesta näitä mainituita:
Tahdoin myöskin -- sepä ensi,
Viimeinenki haluni
Laulun henkee, minne lensi,
Aina johtaa jalosti;
Tahdoin kieltä kaikkuvaista
Laulu-innon laineilla
Soinnutella, suomalaista
Mieltä siihen runoilla.
Tahdoin -- mit' on tahdostani?
Lehti on se leuhova,
Maahan heikkoudestani
Kohta, kohta vaipuva;
Mut sen tiedän, kuinka toisin
Kohtaloinki laaditaan,
Riistää rinnastani mä voisin
Syämen eestä Suomenmaan.
Muodon ja soinnun puolesta ovat nämä suomalaiset melkoisesti
Enebergin ruotsinkielisistä runoista jälessä, mutta jos niitä vertaa
muihin samanaikuisiin, niin on myönnettävä, että huonompiakin
painettiin. Loppusointujen köyhyys oli silloin suuri.
Paitsi kirjoista koetti Eneberg käytännöllisestikin perehtyä
suomenkieleen. Mikäli yliopiston kirjoista voi päättää, vietti
hän sekä talviset että kesäiset väliajat 1863--64 Kokemäellä ja
kesäkaudet 1866 ja 1868 Hausjärvellä, edellisellä paikkakunnalla
kotonaan ja jälkimäisellä Erkkylän tilalla kotiopettajana v. 1865
kuolleen sijaiskanslerin, parooni J. R. Munckin perheessä. Näinä
aikoina hänellä siis asuen suomenkielisillä seuduilla oli tilaisuus
kuulla suomea puhuttavan ja itsekin sitä harjottaa, mutta vasta
kesällä 1869 hän vartavasten lähti Keuruulle oppimaan kielen
puhumista. Kesän alkupuolella hän kyllä oleskeli muutamia viikkoja
Närpiössä, mutta sitte hän noudatti V. Löfgrenin innokasta kehotusta
tulla Keuruulle, jossa ystävä lupasi vastata hänen toimeentulostaan.
"Sinä et saa mennä hukkaan suomalaisuuden asialta. Sillä ei ole
varaa menettää ainoatakaan ystäväänsä." Palattuaan Helsinkiin Tullus
1/10 1869 kirjoitti Waldemar veljelleen, joka oli enon luona Lohjalla
(hän oli jo kihloissa serkkunsa, nti Martha von Knorringin kanssa):
"Oloni Keuruulla oli miellyttävä. Varsinkin oli sikäläinen pappila
hauska paikka, ja ukko Bergroth oli erittäin kohtelias Löfgreniä
ja minua kohtaan. Suomea olen myöskin oppinut, toisten arvostelun
mukaan, sangen hyvin." Tullen yhdessä Helsinkiin Tullus ja Löfgren
asettuivat asumaankin yhdessä Mariankadun 18:aan. -- Todistuksena
Enebergin suomalaisista harrastuksista mainittakoon vielä, että hän
Waldemarille kertoo: "Löfgren ja minä kuulumme 'Vänrikkeihin' ja
otamme osaa kokouksiin kerran viikossa. Olen epätoivoisesti tehnyt
työtä suomentaessani Porilaisten marssia." Tämä tietää, että Tullus
oli mukana siinä piirissä, joka yhteisesti tarkasti ja korjasi
toisen tai toisen tekemiä Vänrikin tarinain suomennoksia, siten
aikaansaadakseen täydellisen käännöksen laulusikermistä. Muita
jäseniä olivat J. Krohn, Paavo Cajander, Antti Törneroos (Tuokko),
K. Slöör, K. Suomalainen, D. E. D. Europaeus ja Yrjö Koskinen. --
Myöskin liittyi Eneberg tänä syksynä perustettuun Suomalaiseen
Seuraan, jonka ensimäisestä kokouksesta hän 25/11 kirjoittaa, että
se olisi ollut hauska, jollei Ahlqvist olisi esitelmäkseen valinnut
ainetta, joka ei sopinut tilaisuuteen. --
* * * * *
Tenttinsä Tullus alotti syyslukukaudella 1866; julkinen
filosofiankandidaattitutkinto oli 27/5 1868. Hän sai latinassa,
kreikassa ja itämaisissa kielissä laudaturin sekä suomenkielessä
ja progradu-kirjoituksessa cum lauden; lopputulos oli 16 ääntä
ja arvolause maxime dignus. Seuraavana keväänä hänet vihittiin
maisteriksi.