IV.

Gummeruksen elämän loppukausi 1875-98.

Romanttisena kertojana Gummeruskin usein päätti kertomuksensa

sankarinsa ja sankarittarensa häihin. Mielelläni tekisin samoin,

en ainoastaan noudattaakseni hänen esimerkkiään, vaan muistakin

syistä. Ensiksikin minulla itselläni ei enään ole mieskohtaisia

muistoja Gummeruksesta, sillä sen jälkeen kun hän oli asettunut

Jyväskylään, s.o. koko hänen elämänsä loppukaudella, en tavannut

häntä muuta kuin yhden kerran eräällä hänen Helsinginmatkallaan,

ja toiseksi eivät lähteenikään salli kuvauksen jatkamista samaan

seikkaperäiseen tapaan kuin tähän saakka. Kuitenkin olisi väärin sekä

kuvattavaani että lukijaa kohtaan jättää tämä loppukausi kokonaan

sikseen. Jos näet lukija ei saisi enempää tietää, kuin mitä tähän

asti on kerrottu, olisi hänen käsityksensä Gummeruksen merkityksestä

sivistyshistoriassamme kovin vaillinainen, ja ilmeinen loukkaus

kirjailijan muistolle olisi olla puhumatta ajanjaksosta, jolloin

hänen harrastuksensa vasta kehittyi itsetietoiseksi, päämäärästään

selväksi ja menestykseltään suurenmoiseksi toiminnaksi.

* * * * *

Vihdoin oli siis Gummerus saanut oman kodin, jota hän niin

kauan oli kaivannut. Vähän toista kymmentä vuotta aviopari asui

vuokratussa huoneistossa, mutta v:sta 1888 alkaen omassa avarassa

talossa, torin kulmassa, joka nykyään on K. J. Gummerus Osakeyhtiön

hallussa. Papintyttärenä saamansa kokemuksen nojassa Staava hyvin

pystyi hoitamaan kotiansa, joka oli kaikin puolin täydellisesti,

vaikkei sentään ylellisesti varustettu ja siisteydestä loistava.

Vieraanvarainen kun oli, hän siinä ystävällisesti vastaanotti

miehensä ja omat tuttavansa, jotka hyvin viihtyivät puolisojen

iloisessa seurassa. Että Gummerus puolestaan yritti parastaan

tehdäkseen kodin lämpimäksi ja hupaiseksi vaimolleen, on

luonnollista, mutta niin rakastettava kuin hän saattoikin olla,

oli hänellä heikotkin puolensa. Hän oli liian kauan nauttinut

poikamiehen vapautta kerrassaan luopuakseen entisistä tavoistaan. Hän

piti edelleen ystävien ja toverien seurasta kodin ulkopuolellakin,

ja siitä johtui, että hänen elämänjärjestyksensä oli vähemmän

säännöllinen kuin rouva olisi toivonut. Ehkä on ohimennen siitäkin

muistutettava, että Gummerus tuli Jyväskylään juuri niihin aikoihin,

jolloin metsähuijaus oli parhaimmassa vauhdissa ja jolloin miljoonia

liikuttaessa pikkukaupungin seura- ja kapakkaelämä mursi kaikki

perinnäiset rajat. Tietenkään hän ei kuulunut niihin piireihin,

joissa ilta illan perästä satoja markkoja tuhlattiin samppanjaan

ja korttia lyödessä tuhannet vaihtoivat omistajaa, mutta tosiasia

lienee, että tuon elämän vaikutus aikanaan ulottui laajemmallekin.

Miten sen liekään, tavallinen seuranpito ja siihen kuuluva muutamien

totilasien tyhjentäminen ei vähentänyt Gummeruksen työkykyä ja

-intoa, sillä huolimatta siitä, kuinka oli iltansa viettänyt,

istui hän aamusin aina yhtä virkkuna työpöytänsä ääressä. Että

aviopuolisojen väli pysyi hyvänä, todistavat kirjeet, joita Gummerus

kirjoitti Staiville niinä aikoina, jolloin toinen tai toinen oli

milloin missäkin matkalla -- Staivi tavallisesti vanhempiensa

luona Siikajoella (jossa kesällä monesti yhdessäkin oltiin),

Gummerus Helsingissä (kylpemässä 1875), Säämingissä, Tukholmassa

(1880) ja Kööpenhaminassa (1885) hankkimassa kuvia julkaisemiinsa

lehtiin j.n.e. Kirjeissä, joiden sävy tuskin on toisenlainen kuin

kihlausaikanakaan, valitetaan aina ikävää. Niin esim. 11/9 1881,

kun Staivi oli Siikajoella nuoremman sisarensa häissä, Gummerus

kirjoittaa: "Kyllä minä tositeossa olen hyvin kiintynyt sinuun,

vaikkeihän ole tarpeen, että se näkyy; tyhjää on kun olet poissa.

Olen hyvin peloissani pitkän matkasi tähden. Elä matkusta pimeällä,

ota vuokrahevonen ja luotettava ajomies niin kauas kuin mahdollista,

ja Jumalan avulla tervetullut kotia," -- Yhtä vähän kuin Gummerus

yksinään viihtyi kotona, yhtä vähän hän matkallakaan menestyi ilman

vaimoansa. Kirjoittaen Tanskasta 4/8 1885 hän huudahtaa: "Jos vielä

joskus lähden ulkomaille, täytyy sinun tulla mukaan! Pidä tätä

ilmaisuna siitä, että minulla on ikävä -- -- jos niin tahdot." Kun

sitte Gummerus saatuansa pedagogisen matkastipendin koko seuraavan

vuoden kevätkauden oleskeli Saksassa, olivatkin puolisot yhdessä.

Alkuansa Staavalla ei ollut nimeksikään kirjallisia harrastuksia.

Kun kumminkin Gummerus enenevällä innolla antautui kirjailija- ja

kustantajatoimeensa, jonka laadusta ja kehityksestä alempana on

puhuttava, ja saavutti odottamatonta menestystä ja tunnustusta, on

varsin ymmärrettävää, että hänen rouvansakin mieli muuttui. Jopa hän

kykeni auttamaan miestään erilaisissa liiketehtävissä, ja niin he

liittyivät yhteistyöhön, joka oli sitä tärkeämpi heidän keskinäiselle

onnelleen, kun koti jäi lapsettomaksi.

Tullessaan Jyväskylään oli Gummeruksen päätehtävänä opettajatoimi,

ja lyseon suomen- ja ruotsinkielen kolleganvirkaa hän edelleen hoiti

aina v:een 1897 asti, jolloin hän osaksi heikontuneen terveytensä

vuoksi, osaksi muista syistä otti eron. Opettajana hän oli mitä

ystävällisimmissä suhteissa virkaveljiinsä ja oppilaihinsa, mutta

se johtui enemmän hänen puhtaasti inhimillisistä kuin pedagogisista

ansioistaan. Tositeossa Gummerus oli huono sekä kurinpitäjänä että

tietojenantajana. Hän ei osannut olla tarpeeksi vaativainen, ja

pojat käyttivät hänen hyvänsävyisyyttään, niinkuin tavallista on,

hutiloidakseen hänen aineissaan. Siitä johtui, että opettajan ja

oppilaitten väli lyseossa, tunneilla, ei ollut niin tyydyttävä

kuin toivottavaa oli. Sitä vastoin Gummerus koulun ulkopuolella ja

erittäin omassa kodissaan osasi aivan erikoisella tavalla saavuttaa

oppilaittensa kunnioituksen ja rakkauden, samojen oppilaitten,

joiden kanssa hän koulussa tuli huonosti toimeen. Huolimatta siitä,

miten pojat usein laiminlöivät velvollisuutensa, hän sydämestään

piti heistä, ja hänellä oli tapana aina väliin kutsua luokseen

joko yksityisiä oppilaita taikka koko luokkia. Silloin, kodissaan,

hän puhutteli heitä toverillisesti ja välittömällä myötätunnolla

ja voitti siten heidän sydämensä. Tässäkin kuuluu Staava rouva

koko sielullaan olleen mukana, niin että nuoret kiintyivät häneen

samoin kuin opettajaansa. Eräs Gummeruksen entisiä oppilaita, joka

1893 sai erotodistuksensa ja tuli ylioppilaaksi, on kertonut, että

ylimpäin luokkain oppilaat säännöllisesti joka toinen lauvantai

olivat kutsutut Gummerukselle. Siellä oli silloin pidetty esitelmiä,

laulettu ja keskusteltu, ja hupaisesti oli ilta kulunut. Viimeisenä

iltana, kun Helsinkiin lähtevät olivat jättäneet hyvästi, oli rouva

poikien nähden liikutuksesta itkenyt. Näin syntynyt läheinen suhde

Gummerus puolisojen ja lyseolaisten välillä aiheutti luonnollisesti,

että yksityiset köyhyyden ahdistamat taikka muun vastoinkäymisen

kohtaamat pojat usein kääntyivät heidän puoleensa avun ja neuvon

pyynnöllä. Etteivät he sitä turhaan tehneet, todistavat useat

Gummeruksen jälkeenjääneitten paperien joukosta tavatut kirjeet,

joissa entiset oppilaat sydämestään kiittävät häntä ja hänen

vaimoansa avunannosta ja herttaisesta kohtelusta. Mainittu

suhde selittää myöskin, että Gummeruksen kuoleman jälkeen hänen

entiset oppilaansa toimeenpanivat rahankeräyksen stipendirahastoa

varten, joka kantaen hänen nimeänsä säilyttäisi hänen muistonsa

oppilaitoksessa ja sen piirissä.

Verrattomasti vaikuttavammin Gummerus kuitenkin toimi toisella

alalla, samalla levittäen mainettaan ja juurruttaen muistonsa

paljoa laajemmalle. Tarkotan kansanvalistuksen alaa, jolle hän oli

astunut perustamalla "Kyläkirjaston" ja jolla hän Jyväskylässä

laajentamistaan laajensi toimintaansa. Se yleinen suosio, jonka

Kyläkirjasto oli saavuttanut ympäri maata, rohkaisi näet häntä

kehittämään yritystään yhä uusilla säännöllisillä lisäjulkaisuilla.

Niin hän 1878 (näytenumero) alkoi julkaista _Kyläkirjaston

kuvalehteä_, kahta vuotta myöhemmin (1880) hän liitti siihen _Lasten

kuvalehden_ ja 1888 n.s. _B-sarjan_, jonka kuvalehdenosaston

ohjelmaan erityisesti kuului kotimaan olojen ja merkkitapahtumien

seuraaminen. Edellisiä julkaisuja hän itse toimitti kuolemaansa

saakka, mutta viimemainitun hän yhdeksän vuoden päästä (1897)

luovutti tohtori V. Vallinille (Voionmaa) ja maisteri I. K. Inhalle

Helsingissä.

Jotta oikein käsitettäisiin Gummeruksen kirjailija- ja sen ohella

myöskin kustantajatoimen kehittymistä Jyväskylässä, on tässä

kuitenkin vähän seikkaperäisempiä tietoja tarpeen.

Jo ensi syksynä hän järjesti asiat niin, että Kyläkirjasto v:n 1875

alusta painettiin Jyväskylässä Weilin ja Göösin kirjapainossa. Se

tuotti toimittajalle paljon helpotusta, sillä vaikeata oli ollut

saada kykenevää ja luotettavaa asiamiestä Helsingissä ja varsinkin

semmoista, joka pitemmäksi ajaksi olisi ottanut huolehtiakseen

oikaisuluvusta, levittämisestä y.m. Mainitussa kirjapainossa

painettiin siihen aikaan myöskin asioitsija H. F. Helmisen omistama

ja toimittama sanomalehti Keski-Suomi (perustettu 1871), ja vuoden

lopulla 1875 Gummerus rupesi sen toimittajaksi, niin että hän yhdessä

Helmisen kanssa allekirjoitti lehden tilausilmotuksen v:ksi 1876.

Eikä hän siitä toimesta pian eronnutkaan, vaan hänet mainitaan

toimituksen jäsenenä (paitsi Helmistä kuului siihen kolmantena

miehenä 1877 Hjalmar Sandelin ja 1878--79 K. J. Högman) v:n 1880

loppuun saakka. Kuinka suuren osan toimitustyöstä Gummerus suoritti,

on mahdoton sanoa, sillä yleensä ovat kirjoitukset nimimerkittömiä.

Merkillä --l--b--s. varustettuna on vain kolme pitempää lisää,

nimittäin Kokkolassa "Suomalaisen normaalikoulun hyödyksi" 1872

pidetty esitelmä: _"Muutama päivä Kokkolassa Ison vihan aikana"_

ja kaksi novellia, nimittäin "_Onneksi vai onnettomuudeksi?_

Kertomus elämästä" ja _"Herra sihtieri"_, tarkotusperäinen kertomus

-- molemmat ensimäiset vuosikerrassa 1876 (kertomus 7 n:ssa) ja

viimemainittu vuosikerroissa 1877 Ja 1878 (12 n:ssa). Ei kumpikaan

näistä kertomuksista ole luettava Gummeruksen etevämpiin. Toisessa

kuvataan, miten Antti Toverinen, Lauri poikansa kelvottomuuden takia

jouduttuaan köyhyyteen ja kurjuuteen, löytää kellarista appivaarinsa

kätkemän nelikon täynnä hopearahoja ja pakotetaan luovuttamaan se

pojalleen ja tämän yhtä kelvottomalle appi-isälle, jotka olivat

saaneet asiasta vihiä; mutta jollei aarre tuottanut onnea löytäjälle,

ei se ollut onneksi toisillekaan: rahat synnyttivät riidan Laurin

ja hänen appensa välille, ja edellinen tappoi jälkimäisen. Toisessa

kerrotaan konnamaisesta asianajajasta, joka kiihottaen ihmisiä

käräjöimään nylki kumpaakin riitapuolta, kunnes joutui kiinni

petoksistaan. Opettavan tarkotuksensa vuoksi oli kertomus aikoinaan

sangen kiitettävä lisä kansassa levinneeseen lehteen; esitykseltään

se on kokeneen kertojan käsialaa, mutta alkuperäisyyttä ei tapaa

luonteenkuvauksessa enemmän kuin sommittelussakaan.

Marraskuulta 1877 alkaen painettiin Keski-Suomi uudessa "Jyväskylän

kirjapainossa", jonka lehtori J. Länkelä, Gummerus ja Helminen

yhdessä olivat perustaneet. Tultuaan ainakin osalta oman kirjapainon

isännäksi Gummerus perusti ennenmainitut Kyläkirjaston ja Lasten

kuvalehdet, joista edellistä saatiin erikseen tilata ja jälkimäinen

seurasi sitä maksuttomasti. Edelleen kirjapaino sai hänet ryhtymään

kustantajatoimeenkin, jonka varsinainen alku on luettava v:sta 1883.

Sinä vuonna julkaistiin Martti Lutherin 400-vuotismuiston johdosta

Kyläkirjastossa "Wormsin herrainpäivät", ote Merle d'Aubignén

"16:nnen vuosisadan uskonpuhdistuksen historiasta", ja se herätti

Gummeruksessa ajatuksen suomeksi toimittaa tämän laajan ja etevän

teoksen. Suuri yritys toteutuikin vuosina 1883--86, ja niin oli

kustannusliike päässyt hyvään alkuun. Alun (3 "kirjaa") teosta käänsi

A. Törneroos (Tuokko), jonka suorasanainen kieli ei kuitenkaan ollut

tarpeeksi sujuvaa; sen jälkeen ryhtyi työhön Paavo Cajander, joka

sentään pian (käännettyään 2 kirjaa) huomasi, että tehtävä häiritsi

hänen Shakespearen-suomennostyötään, ja sen vuoksi luopui siitä;

kolmanneksi suomentajaksi rupesi silloin Juuso Hedberg -- v:sta 1882

uskonnon lehtori Jyväskylän lyseossa -- ja hän jatkoi loppuun saakka

(6-20 kirjaa).

V. 1885 tapahtui Keski-Suomen olemassaolossa semmoinen muutos,

että Helminen luovutti omistusoikeutensa lehteen osakeyhtiölle,

joka oli muodostunut kaupunkilaisten kesken, ja silloin kutsuttiin

toimittajiksi veljekset Jussi ja Pekka Brofeldt. Nämä nuoret

kirjailijat, mutta etenkin Jonas Castrén, joka mainitun vuoden

valtiopäivillä oli ensi kerran esiintynyt julkisuudessa ja alottanut

häikäilemättömän taistelunsa suomalaisuuden vanhoja johtomiehiä

vastaan sekä 1886 oleskeli Jyväskylässä, muuttivat kerrassaan

lehden hengen ja äänen. Keräten ympärilleen tyytymättömiä "nuoria"

Castrén pitkissä kirjoituksissa polemisoi Uutta Suometarta

vastaan, jonka kilpailijaksi uhattiin perustaa uusi suomalainen

päivälehti Helsinkiin. Pedagogit, joiden äänenkannattaja ennen

niin rauhallinen Keski-Suomi oli ollut, olivat pahoillaan, että

lehdessä, jossa he vielä olivat osallisina, kiista suomenmielisten

kesken pantiin alulle, mutta myöskin siitä radikaalisuudesta, joka

muissa kysymyksissä tuli kuuluville. Gummerus oleskeli, niinkuin

ennen on mainittu, koko alkupuolen vuotta 1886 Saksassa, lähettäen

lehteen hupaisia kirjeitä kokemuksistaan Berlinissä, käynnistään

Wittenbergissä, Leipzigissä, Strassburgissa y.m. Nähtävästi hän ei

silloin paljon jos ollenkaan tiennyt toveriensa tyytymättömyydestä.

Ainakin kirjoitti Pekka Brofeldt aivan naiivisti hänelle olevansa

iloinen, että oli Helsingistä saanut "vähän radikaalia", erään

Arvid Järnefeltin puheen, joka kansallisessa asiassa puolusti "koko

programmia", yksi kieli ja yksi mieli-ohjelmaa, ainoana keinona

tuottaa Suomelle "eurooppalaista merkitystä". Palattuansa Jyväskylään

Gummeruskin tietysti sekaantui siihen kulttuuritaisteluun, joka

odottamatta oli jakanut pikkukaupungin asujamet vastakkaisiin

ryhmiin. En ole kuullut, että hän olisi erittäin kiihtynyt asiasta,

mutta luonnollisesti hän oli mukana ja vanhan suunnan puolella

siinä kokouksessa, joka pidettiin 8 p. marrask. ja jossa kiivaan

keskustelun jälkeen äänestettiin siitä, oliko lehden toimitus

edelleenkin uskottava Brofeldteille vai eikö. Enemmistö oli nuorten

puolella, mutta sittenkin veljekset luopuivat; vanhempi veli, joka

oli ollut vastaava toimittaja, selitti näet, että hän ei halunnut

jäädä, koska eri ryhmien välit olivat niin kireät. Sen jälkeen tuli

Keski-Suomen toimittajaksi Eero Erkko. -- Se hajaannus, josta tässä

on puhuttu, johti vuoden päästä siihen, että vanhat suomenmieliset

v:n 1888 alusta kannattivat omaa uutta lehteä, "Suomalainen" nimeltä.

Keväällä samana vuonna muutettiin "Jyväskylän kirjapaino" Gummeruksen

ostamaan taloon, ja sen omistivat nyt Länkelä ja Gummerus yhdessä,

sitten kun Helminen oli tehnyt vararikon.

* * * * *

Synnynnäinen taipumus ja halu kirjalliseen tuotantoon ja toimintaan

olivat tehneet Gummeruksen liikemieheksikin. Hänen vaimonsa pesään

tuoma omaisuus oli tässä kohden tuntuvana apuna, mutta menestys

johtui hänen toimeliaisuudestaan, sillä lehtiensä toimittajana ja

kirjankustantajana hän -- vaikka ihanteelliset näkökohdat joskus

voittivatkin käytännölliset -- osotti niin paljon virkeyttä,

kekseliäisyyttä ja johdonmukaista työkykyä, että sitä tuskin

olisivat voineet odottaa ne, jotka tiesivät, kuinka vähän hän

ylioppilasaikoinaan oli välittänyt elämän velvollisuuksista. Ei

liene väärin arvata jonkun ansion tästä tulevan hänen puolisolleen,

mutta jos niinkin, on kuitenkin pääasia siinä, että hän nyt oli

löytänyt oikean alansa. Sitä todistaa se henki, joka huomataan yhtä

selvästi Gummeruksen kansanlehdissä kuin hänen kustannusyrityksissään

ja jonka laatu voidaan ilmaista kolmella sanalla: uskonnollisuus,

isänmaallisuus ja kansanomaisuus. Toisin sanoen hän oli päässyt

käsiksi työhön, jossa saattoi vapaasti noudattaa ja voimakkaasti

toteuttaa mitä nuoruudessaan oli puhtainta ja jalointa tuntenut ja

ajatellut.

Tässä ei tule kysymykseenkään kirjoittaa Gummeruksen kansanlehtien

historia ja vielä vähemmin selostaa niiden sisällystä. Olkoon vain

mainittu, että niissä tavataan kirjoituksia mitä erilaisimmista

aineista, kaikki valittu ja esitetty yhteistä kansaa varten. Paljon

on vieraista lehdistä joko muuttamatta tai mukailemalla käännettyä,

mutta paljon myöskin ja epäilemättä arvokkain osa alkuperäistä,

vartavasten kirjoitettua. Ahkerin kirjoittaja oli Gummerus itse,

mutta paljon on hän myöskin milloin suorastaan tilaamalla, milloin

pyytämättä saanut muilta, jopa eteviltäkin kirjailijoilta ja

tiedemiehiltä. Niin esim. E. G. Palmén monena vuotena avusti

Kuvalehteä alkuperäisillä, omiin tutkimuksiin perustuvilla,

elämäkerrallisilla y.m. historiallisilla kirjoituksilla; ahkeria

avustajia olivat niinikään Hannes Gebhard, Väinö Voionmaa y.m. Miten

tuottelias Gummerus olikin ja miten hartaasti hän tekikin työtä

istuen kirjoituspöytänsä ääressä jo klo 4:ltä -- 5:ltä aamulla,

jolloin harva pienen kaupungin asukas vielä oli vuoteeltaan noussut,

on luonnollista että hän ei jaksanut ilman apua kolmattakymmentä

vuotta täyttää kyläkirjastonsa; mutta mitä hän kieltämättä jaksoi,

se oli katsoa ja valvoa, ettei siihen mitään painettu, joka ei ollut

hänen henkensä mukaista. Siten voitiinkin hänen kuolemansa jälkeen

todistaa, että hänen lehtensä aina olivat sisältäneet "valistavaa,

puhdasta lukemista". Ne olivat "todella kansankirjastoja, jotka

valmistivat alaa yhä laajemmalle valistukselle ja suuremmille

kirjastoille".

Entäs runoilija, kertoja Gummerus, oliko hän kadonnut kyläkoulun

opettajan taakse, niin kysynee joku nuorempi lukija. Ei suinkaan.

Edelleenkin hän sepitti kertomuksia, vaikka kyllä osaksi

toisenlaisia kuin ennen. Hän ei enään yrittänyt luoda pitempiä

romanttisia tai historiallisia novelleja -- kenties ei aikakaan

olisi sitä myöntänyt -- vaan lyhyitä "kuvauksia elämästä", joista

huomattavimmat muodostavat kaksi hänen kuolemansa jälkeen kirjana

ilmestynyttä kertomussarjaa: toinen _"Vanhan pastorin muistelmia"_

(1898) ja toinen _"Haudankaivajan kertomuksia"_ (1899). Näistä

pikku kertomuksista, jotka kauttaaltaan ovat uskonnollisen

elämänkäsityksen leimaamia, oppii tuntemaan Gummeruksen semmoisena

kuin hän oli viimeisellä kehityskaudellaan. Jumalan käden hän näkee

ihmisten elämänvaiheiden johdossa, sillä miten intohimot monesti

houkuttelevatkaan heikkoja ihmislapsia turmion kuilun partaalle,

tulee kuitenkin jokaiselle hetki, jolloin hän kauhistuen näkee

vaaran, ja silloin on taivaallisen isän armo lähellä. Merkillepantava

on tekijän sääli ja myötätunto puutteenalaisia ja kärsiviä kohtaan ja

niinikään oikeamielisyys, millä hän arvostelee erilaisia luonteita.

Kertomuksissaan hän loi niin vanhemmille kuin nuoremmille lukijoille,

niin miehille kuin naisille kuvia, jotka vastustamattomasti saivat

heidät tarkastamaan omaa ulkonaista ja sisällistä tilaansa ja jotka

jokaiselle, joka halusi vastaanottaa oppia, näyttivät miten asiain

olisi pitänyt olla, miten ei. Eivätkä kertomukset sentään ole kuivan

tarkotusperäisia. Gummeruksen sujuva, vilkas kertojakyky ei ole

kangistunut eikä luontaista mehuansa menettänyt. Elämän koulu on

vain varmistanut hänen piirustus- ja värittämistaitonsa, ja hän

osaa entistä taiteellisemmin keskittää kuvauksensa. Että näin on

laita, huomaa ehkä parhaiten eräistä jutuista, jotka hän jo nuorena

on julkaissut Suomettaressa ja nyt kirjoittanut uudestaan ("Pikku

Jaakkomme", "Veljekset", "Isoisän testamentti" y.m.). Kuinka hän

joskus vieläkin saattoi oikein nauttia kertojakyvystään, näkee

esim. kertomuksesta "Mörkö-Maija". Koskelan saita emäntä oli eräänä

iltana tylysti ajanut talosta Mörkö-Maijan ja muitakin kerjäläisiä.

Mennessään oli noidan nimeä kantava Maija kironnut ja uhannut:

"Muistat minua huomenna!" ja aamulla ilmaantuu toinen onnettomuus

toisen jälkeen. Kaljatynnöri kellarissa on juossut tyhjiin, muuripata

huomataan haljenneeksi, lampaat ovat päässeet kaurapeltoon, niitä

ajettaessa sieltä hyppää yksi perunakellarin ilmatorveen ja taittaa

niskansa, ja kun koko talonväki ryntää kellarin katolle, romahtaa se

kellariin, vieläpä on pikku Liili yksin leikkiessään asettanut sirpit

tuvan kynnyksen eteen, niin että Karja-Lotta astuu sirpin terälle ja

leikkaa jalkapöytänsä miltei kahtia. Aamuisen mylläkän kuvauksessa on

tavatonta eloa ja huumoriakin, jota ei usein tavata Gummeruksella,

ja kaiken keskellä esiintyy pikku viaton Liili auringonsäteenä,

joka yksin saa kiukkuisen elonleikkuuväen mielihyvästä hymyilemään.

Hänen tähtensä äitikin, ylpeä emäntä, nöyrtyy ja menee tuomisilla

lepyttämään Mörkö-Maijaa; mutta kuitenkaan ei emäntä ottanut

uskoakseen, että hänen oma huolimattomuutensa ja paha omatuntonsa

olivat syynä onnettomuuskohtauksiin.

Kyläkirjaston kuvalehdistä Lasten kuvalehti ei suinkaan ollut

arvottomin. Tunteellisena fantasiaihmisenä Gummerus osasi mainiosti

kirjoittaa lapsia varten. Tietysti hän tahtoi ohjata heitäkin

samassa hengessä kuin vanhempaa yleisöänsä, mutta hän tiesi myöskin,

että lapset eivät jaksa kuulla kuivaa opetusta, vaan että heidän

mielenkiintonsa ja suosionsa on voitettava siten, että kirjoittaja

asettuu heidän kannalleen ja antaa kertomiensa tapausten opettaa.

Semmoinen kertomus oli esim. "Mitenkä pienestä Matista tuli aika

mies", jossa oli monta lukua ja joka kiinnitti pikku lukijain

mieltä niinkuin 1850-luvulla "Walterin seikkailut" Z. Topeliuksen

Eos-lehdessä.

Gummeruksen paperien joukossa on Topeliuksen kirjoittama kirje 4

p:ltä tammik. 1882, joka sisältää kauniin tunnustuksen. Kirjeestä

näkyy, että Gummerus oli lähettänyt Lasten kuvalehden suurelle

saturunoilijalle ja pyytänyt häntäkin joskus avustamaan lehteä.

Topelius lähettikin "pienen joulusadun" ("Poika, joka kuuli

hiljaisuuden puhuvan") ja kirjoitti sen ohella seuraavasti: "En

voi luvata usein lähettää, mutta toivon kuitenkin ajoittain

saavani vapaan hetken sitä varten. Minulle on aina mieleen saada

kirjoittaa kaikille Suomen lapsille. Nyt myötäliitetty pieni kertomus

on tavallaan kuva L. k:n kuvalehden kirjoitukseen 'Sisällinen

tuomari'. Minua ilahduttaa, että lehtenne teksti on hyvin valittu

ja kuvat kauniita, jota kiitosta ei voida antaa ruotsalaisille

lastenlehdillemme, joihin sentähden pian kymmeneen vuoteen en ole

tahtonut lähettää lisiä. On erittäin tärkeää, että kaikki, joko

välittömästi tai välillisesti, on kristillisen elämänkäsityksen

läpitunkemaa. Mutta ne lastenkirjailijat erehtyvät, jotka

kristillistä näkökantaa noudattaen laskevat syntivelan painostavan

taakan lapsen raittiin mielen päälle. Lapsi ei ole muuta kuin pieni,

iloinen pakana, joka aikaa voittaen ja luonnonmukaisella tavalla on

kehittyvä kristityksi. Semmoiset yleiset käsitteet kuin perisynti

ja maailmansovitus ovat lapsen näköpiirin ulkopuolella, ja se

joka ennen aikaa tahtoo kauhalla saada ne syödyksi, hän kasvattaa

teeskentelijöitä. Väärinteon ja anteeksiannon lapsi ymmärtää,

ja näistä kahdesta yksinkertaisesta käsitteestä -- rakkaudesta

suureen isään taivaassa ja pieneen Jeesus-lapseen maan päällä -- on

vähitellen kristillinen sovitusoppi kehitettävä ja kypsyvä.

"Lapselle tarkotetussa esityksessä ei saa olla mitään sairaalloista

eikä mitään raskasta. Kaikki on oleva raitista niin vakavassa kuin

leikinteossa, sillä siveellisyyssaarnat saavat aina nämä lukijat

haukottelemaan. Ei ole lainkaan aina helppoa kätkeä moraali itse

toimintaan ilman selvityksiä, mikä olisi parasta. Usein sattuu, että

minäkin poikkean tästä säännöstä, mutta kun niin käy, turvaan, siihen

silmänkääntäjätemppuun, että sekoitan kortit pienellä pilalla. --

Hyvin ilahduttavaa on, että lehdillänne on niin suuri lukijakunta.

Ei ole olemassa kiitollisempaa yleisöä eikä myöskään työalaa, joka

paremmin palkitsee vaivat." --

Topeliuksella oli täysi syy lausua ilonsa Gummeruksen kuvalehden

yleisön suuruudesta. Aina siitä saakka kun Kyläkirjasto syntyi, oli

sen toimittajalla ollut onni puhua yhä karttuvalle lukijakunnalle,

mutta varsinkin kuvalehdet saavuttivat tavatonta kansansuosiota.

Kuvalehteä jaettiin 1880-luvun keskivaiheilla 14,000 kappaletta,

ja kun B-sarjan menekki kohosi 6,000:een, oli tilaajamäärä

yhteensä 20,000. Pysyttyään muutamia vuosia näin korkealla, alkoi

se 1890-luvulla vähän aleta, syystä että toisia kuvalehtiä oli

ilmaantunut. Semmoinen menestys, jota mainittu määrä osottaa, oli

meillä siihen saakka jotakin kuulumatonta sanomalehdistön historiassa

ja todistaa paremmin kuin mikään muu, kuinka Gummerus osasi tyydyttää

lukijainsa henkisiä tarpeita.

Epäilemättä vaikutti Gummeruksen julkaisujen levenemiseen sekin,

että hän jo varhain noudatti tunnettua tapaa tarjota tilaajille

jonkun hyödyllisen palkinnon eli lahjan "kaupanpäälliseksi". Niin

hän 1875 antoi kullekin tilaajalle eri vihkona "Pienen laskuopin",

ja myöhemmin seurasi kuvalehteä Suomen ja Euroopan kartat ja

(usealle vuodelle jaettuna) kuvallinen raamattu, jonka kuvat olivat

jäljennöksiä englantilaisesta kansanraamatusta. Kun tämä viimeinen

suurenmoinen julkaisu oli valmis, toimitti Gummerus kirjakauppaan

samat raamatunkuvat ilman tekstiä niitä varten, joilla ennestään oli

raamattu ilman kuvia. Tätä kuvakokoelmaa varten hän pyysi Topeliusta

kirjoittamaan esipuheen, jossa selitettäisiin julkaisun tarkotus sekä

kuinka yleensä raamatun kuvittaminen oli käsitettävä. Eikä pyyntö

ollut turha. Topelius näet kirjoitti esipuheen, joka tietenkin oli

suomennettava, mutta sillä ehdolla, että Gummerus panisi oman nimensä

sen alle. Ystävällinen kirje, joka seuraa tätä kaunista lahjaa

Kyläkirjaston toimittajalle on päivätty 5 p. syysk. 1894.

Mitä tulee kustannusliikkeeseen, jonka Gummerus niinkuin jo

tiedämme oli alottanut toimittamalla suomennoksen Merle d'Aubignén

uskonpuhdistuksen historiasta, johti hän sitäkin samassa hengessä

kuin puheena olleita julkaisujaan. Todistukseksi riittää vain

mainita pari kolme suurinta yritystä. Vuosina 1889--91 ilmestyi

puolikolmatta tuhatta sivua käsittävä suomennos Kristian Scriverin

"Sielun aarteesta", joka ruotsalaisena käännöksenä oli hartaasti

luettu ja rakastettu niiden entisajan heränneiden kesken, joille

ruotsin kieli oli tuttu, v. 1890 Juuso Hedbergin tekemä seitsemättä

sataa sivua laaja Uuden testamentin kreikkalais-suomalainen sanakirja

ja 1894 Väinö Voionmaan "Kuvauksia Suomen kansan esihistoriasta",

ensimäinen osa laajaksi suunniteltua kuvallista Suomen kansan

historiaa. Tämän viimemainitun teoksen julkaisemisajatuksen Gummerus

oli saanut veljeltäni J. R. Aspelinilta, kun vanhat koulutoverit

ja ystävät kerran sattuivat yhteen rautatiematkalla -- sen näkee

eräästä kirjeestä (13/9 1886), jossa hän tiedustelee sopivia

henkilöitä semmoiseen tehtävään. Toinen osa samaa julkaisua, O. A.

Hainarin "Suomen keskiajan historia", valmistui 1898 ja kolmas,

Kust. Grotenfeltin "Suomen historia Uskonpuhdistuksen aikakaudella

1521--1617" v. 1902. Tämän kolmannen osan ilmestymisestä piti huolta

Gummeruksen leski, joka siinä niinkuin muussakin tahtoi jatkaa

liikettä miesvainajansa hengen ja suunnitelmien mukaan.[58]

Pappia Gummeruksesta ei koskaan tullut, vaikka hän niin monesti

oli tuuminut siksi ruveta. Kuitenkin hän omalla tavallaan oli

saarnaaja: lehdissään ja kirjoissaan hän puhui laajalle yleisölle

antaen tietoja ja opetuksia, johtaen hyvään ja oikeaan sen

elämänkäsityksen pohjalla, jonka hän nuorena, herännäisyysaikanaan,

oli omakseen ottanut ja joka hänessä vanhempina päivinä oli uudelleen

vakaantunut. Tässä Gummeruksen kansanvalistustyön lähtökohdassa

on minusta hänen historiallinen merkityksensä. Kun näet yleisesti

myönnetään, että menneen vuosisadan herännäisyysliike on voimakkaasti

nostanut kansamme henkistä tasoa ja erittäin edistänyt sen

kehittymistä kansalliseen itsetietoisuuteen, on tunnustettava,

että Gummeruksessa välittömämmin kuin kenessäkään muussa ilmenee

ruumiillistuneena herännäisyyteen nojaava ja kansallisuusaatteen

elähyttämä harrastus kaikin puolin kohottaa kansan sivistyselämää.

-- Jotakin papillista oli lopulta hänen ulkonaisessakin olennossaan.

Se kyllä ei näyttäytynyt minään erikoisena vakavuutena, sillä

milloin hän tunsi itsensä terveeksi, oli hän niinkuin ennenkin

iloinen ja sukkelapuheinen, vaan paremmin omituisen herttaisena

hyväntahtoisuutena ja ystävällisyytenä kaikkia kohtaan, joiden kanssa

hän joutui tekemisiin. "Elämänsä loppupuolella", todistaa eräs hänen

veljensä, "hän oli aivan toinen kuin ennen, hieno ja ystävällinen

veljiään ja muita kohtaan". Ja muistosanoissa hänen kuolemansa

jälkeen lausuttiin, että tuskin mikään isäntä on ollut paremmissa

väleissä työntekijäinsä kanssa kuin Gummerus.

Samana vuonna kuin Gummerus erosi virastaan, hän möi osuutensa

Jyväskylän kirjapainossa perustaakseen oman painon. Hänen

aikomuksensa oli nyt käyttää aikansa yksistään kirjailija- ja

kustantajatoimeen, joka olikin kehittynyt niin laajaksi, että se

vaati päällikön kaikki voimat. Hänen terveytensä oli kuitenkin jo

heikompi kuin hän itse aavistikaan. Ainoastaan syyslukukauden 1897

hän sai nauttia vapaudestaan koulutyöstä, seuraavana lukukautena

hänen tuli jo erota elämästäkin. Kuolema kohtasi häntä matkalla,

Helsingissä, 20 p. maalisk. 1898. Gummerus oli lähtenyt Helsinkiin

ollakseen saapuvilla Z. Topeliuksen hautajaisissa maanantaina 21

p:nä ja saapui sinne yhdessä vaimonsa kanssa perjantai-iltana

asettuen asumaan silloiseen Villensaunan pieneen hotelliin, jossa

Topeliuksenkin oli ollut tapana asua, kun hän Koivuniemestä pistäysi

Helsingissä. Mutta hän ei saanutkaan laskea kunnioituksen seppelettä

suuren runoilijavainajan ja rakkaan suosijansa haudalle. Näennäisesti

oli hän tullessaan ja lauvantaina vielä tavallisissa voimissa, sillä

tämän päivän iltana hän istui vielä vanhojen ystävien seurassa

Kleinehn hotellissa toisten huomaamatta hänessä mitään erikoista.

Kumminkin hän sunnuntaina keskellä päivää sai sydänhalvauksen, joka

äkkiä (klo 12.30) katkaisi hänen elämänlankansa.

Tiistaina klo 3 i.p. kuljetettiin vainajan ruumis Pohjalaisen

osakunnan ja lukuisien vanhempien ystävien saattamana patologisesta

laitoksesta rautatieasemalle vietäväksi Jyväskylään. Siellä

olivat hautajaiset maaliskuun 28 p:nä. Ruumiinsiunaus tapahtui

kaupungin kirkossa, josta vainaja vietiin hautausmaalle lepäämään

pilvenkorkuisten koivujen alle. Lukuisat ja monipuoliset surun ja

kaipauksen ilmaisut osottivat, kuinka suurta kunnioitusta ja suosiota

mennyt "kansanrakas mies" oli saavuttanut ei ainoastaan läheisessä

ympäristössä, vaan mitä laajimmissa piireissä.