III.

Yliopistoajan loppupuoli; koulunopettajana; kirjailijatoimen toinen

jakso 1867-75.

Vuosina 1867--68 Helsingissä ei ilmestynyt muuta suomenkielistä

sanomalehteä kuin Suomen Virallinen lehti. Gummerukselle se oli onni:

sanomalehtimiestoimi ei enään estänyt häntä saattamasta opintojaan

toivottuun päätökseen. Toimeentulon vuoksi hän sentään oli opettajana

vuoro-opetuskoulun suomalaisella tyttöosastolla (1865--68).

Kirjoitettuaan pro gradu syksyllä Gummerus uutena vuotena 1867 alotti

tenttinsä, mutta hitaanlaisesti hän nytkin edistyi. Arvatenkin hän

oli tuuminut tulla valmiiksi samana vuonna, mutta todellisuudessa hän

suoriutui tehtävästään vasta kevätlukukautena 1868. Ja silloinkin

vain nipin napin. Filosofiankandidaattitutkinnossa vaadittiin

ainakin yhdessä aineessa korkein arvolause, mutta suomenkielessä,

joka oli hänen pääaineensa, Ahlqvist myönsi hänelle ainoastaan cum

lauden, ja saman arvolauseen hän sai Pohjoismaiden historiassa,

vaikka sen edustajaa, professori Z. Topeliusta, pidettiin vähimmin

vaativana.[52] Mitä sankarimme oli jälkimäisessä aineessa lukenut,

on mahdotonta tarkoin tietää, mutta toverien kesken juteltiin, että

hän oli ilmottanut lukeneensa -- Välskärin kertomukset! Se oli

tietenkin pilapuhetta, eikä Mutter epäillytkään, kenen puoleen hänen

oli käännyttävä siinä pulassa, mihin oli joutunut, -- jollei hänen

onnistuisi ennen lukuvuoden loppua saada yhtä "laudaturia", oli vaara

lähellä, että hänen täytyisi uudistaa kaikki tenttinsä. Totta kai

runoilija parhaiten ymmärtää toisen runoilijan hädän, Mutter arveli,

ja hän sähkötti Lundiin, jonne Topelius oli matkustanut edustaakseen

Suomen yliopistoa sikäläisen yliopiston 200-vuotisjuhlassa,

ja pyysi, että Setä hyväntahtoisesti korottaisi Pohjoismaiden

historian arvolauseen cum laudesta laudaturiksi. Eikä toivo

pettänyt. Onko siinä perää, että sähkösanoma tuotiin Topeliukselle

keskellä juhlapäivällisiä ja että ne rakastettavat daamit, joiden

välissä runoilijamme istui, lämpimästi kannattivat tuntemattoman

ylioppilaan pyyntöä, jääköön sikseen; varmaa on, että vastaus,

osotettuna ylioppilas Gummerukselle Helsingissä "via Tornio", kuului

näin: "Lundin riemujuhlasta lähetän minä Gummerukselle mielelläni

laudatur. Ilmota Dekaanukselle. Kaikki suomalaiset tervehtivät. Juhla

onnistunut, veljellinen. Topelius." Sähkösanomanvaihto tapahtui 28

p:nä toukokuuta, ja 30 p:nä oli julkinen tutkinto.

* * * * *

Ei ole paljon lisättävää Gummeruksen elämästä 1867 ja alkupuolella

vuotta 1868. Muistan hänet näiltä ja myöhemmiltä ajoilta iloisena

osanottajana suruttomaan ylioppilaselämään -- tenttiluvut näet eivät

estäneet häntä olemasta mukana. Samoin kuin Aug. Hagman, joka sentään

harrastuksissaan oli vakavampi, oli Gummeruskin toveriseurassa aina

iloisen pakinan alkuna ja aiheena. Jos näet on olemassa vakavia

luonteita, joita aina puhutellaan vakavasti, on toisiakin, joita

tavatessa aina koetetaan lausua enemmän tai vähemmän onnistuneita

sukkeluuksia siinä varmassa olettamuksessa, että vastaus on oleva

viritetty samaan äänilajiin. Näitä jälkimäisiä oli Gummerus ja

semmoisena hän oli suosittu. Iloisissa juomingeissa hän oli

ensimäisiä ja vallattomien kepposten keksimisessä hän oli vieläkin,

niinkuin ennen koulupoikana ja lukiolaisena, muitten edellä; mutta

silti häneltä ei kielletty arvonantoa: hänen lahjakkaisuutensa oli

tunnettu, hänen kansallismielisyytensä taattu samoin kuin sekin,

että hän huolimatta monen hetken hillittömyydestä oli aatteen mies.

Kuitenkaan toverit eivät tietäneet, että Gummeruksessa yhä edelleen

piili herännäisyyden sytyttämä kipinä. Alussa vuotta 1867 hän

jälleen oli tuohon vanhaan sisällisen elämänsä päiväkirjaan kätkenyt

todistuksen siitä. Hän oli muka vielä huonommalla kannalla kuin kaksi

vuotta ennen, "mutta ei sentään ole kadonnut onnellisemman ajan

toivo, jolloin Jumala jälleen kutsuu minua".

Keväällä 1867 muutti Gummeruksen perhe Karkusta Sääminkiin.

Karkussa oli perhe hyvin viihtynyt, mutta mitä useampi lapsi tuli

kouluikään, sitä enemmän menot kasvoivat, ja se sai isän pyrkimään

suurempipalkkaiseen pitäjään. Kun muutto tapahtui, eli äiti vielä,

ja hänestä tiedetään, että hän mielellään olisi jäänyt Karkkuun

elämänsä loppuun, vaikkei hän sentään vastustanut miehensä tuumia.

Kalle Gummerus lähti kesäkuun alussa ensi kerran uuteen kotiin,

joka erään Saimaanlahden rannalla sijaitsevana luonnonkauneudessa

kilpailee Karkun pappilan kanssa. Miten perhe uuteen olopaikkaansa

kotiutui, siitä ei ole tarkempia tietoja. Ainoastaan sen olen

kuullut mainittavan, että rouva Gummerus, jolla ei kuitenkaan

ollut muuta kuin vuoden aika elettävänä, tällä lyhyellä ajalla

ennätti jättää kansaan pysyvän muiston. Emma Gummerus oli näet

viimeiseen asti sama herttainen, ylevä- ja lempeämielinen nainen

ja äiti, sama harras kristitty kuin ennen, ja semmoisena hän eli

ja toimi uudessakin kodissa. Kenties oli sellainen papinrouva outo

ilmiö Säämingissä; ainakin sanotaan, että ne lämpimät, vilpittömät

neuvot ja kehotussanat, joita hänen oli tapana lausua pappilassa

käyville pitäjäläisille, tekivät heihin syvän vaikutuksen. Hänen

kuolemansa sattui vuoden kauniimmalla ajalla, kesäkuun 26 p:nä 1868,

jolloin kaikki lapset olivat kotona kesälomalla. Ja surusanoman

levittyä oli nähty, kuinka rakastettu vainaja oli laajoissa

piireissä. Pohjanmaalta ja Satakunnasta saakka oli heränneitä

ystäviä ja tuttavia joukottain saapunut maahanpaniaisiin, niinkuin

herännäisyysliikkeen kiihkeimpänä aikana oli tavallista ollut,

milloin joku merkkihenkilö uskovaisten kesken oli päättänyt maallisen

vaelluksensa. Kalle Gummeruksesta mainitaan, että hän osottaen

äitivainajansa kiharoita oli sanonut olevansa syypää siihen, että ne

olivat harmaantuneet.

* * * * *

Saman vuoden elokuulla rovasti Gummerus vanhimman poikansa kanssa

kävi Pohjanmaalla. Muun muassa he vierailivat Siikajoen pappilassa

rovasti Johan Leonard Gummeruksen luona, joka oli Säämingin rovastin

vanhempi veli. Siellä Kalle ensi kerran tapasi 19-vuotiaan Gustava

serkkunsa ja mieltyi häneen niin, että hän Oulusta, jonne matkustajat

olivat lähteneet Siikajoelta, (18/8) osotti hänelle kirjeen, missä

tunnusti rakastavansa häntä ja pyysi häntä omakseen. Tämä kirje

näyttää hävinneen, mutta se oli alku vuosikausia kestäneeseen

kirjeenvaihtoon, josta useimmat, jollei kaikki, Kallen kirjeet ovat

tallella. Näistä kirjeistä selviää sankarimme rakkausromaani, paitsi

paljon muitakin hänen elämänsä vaiheita, ja niihin nojaa pääasiassa

lähinnä seuraavien vuosien kuvaus.

Gummerus ei ollut -- niin hän itse väittää -- ennen ketään

rakastanut. "Kertomuksissani on rakkaus useimmiten ollut se perustus,

jolle olen perustanut ratkaisun, ja kuitenkin, kuinka kaukana

olenkaan ollut todellisuudesta!" Nyt vasta hän tiesi mitä rakkaus

oli ja merkitsi. -- Siihen tapaan kosija laajasti ja hehkuvasti

kirjoittaa Säämingin pappilasta, missä sunnuntain aamupäivällä istuu

sievässä kamarissaan, akkunain edessä Saimaan lahti niemilleen

ja saarineen, ja hän rukoilee serkultaan vastausta Oulusta päin

tekemäänsä painavaan kysymykseen. Kalle oli näet kyllä isänsä kanssa

paluumatkalla vielä poikennut Siikajoen pappilaan ja puhutellut

Staavaa, mutta tämä ei ollut antanut myöntävää vastausta, jollei

kieltävääkään, vaan vaatien, että alkanut suhde oli pidettävä

salassa, lykännyt ratkaisun tuonnemmaksi. "Jaa-sana", hän kirjoitti

(lokakuulla), "sietää miettimistä, sillä kerran sanottuna se on

sanottu". Nämä sanat ilmaisevat Staavan luonteenlaadun, joka

oli aivan toisenlainen kuin kosijan. Hän oli tyynimielinen,

käytännöllinen, järkevä tyttö. Ulkonäöltään hän oli sievänlainen,

mutta ei kaunis, ja semmoisena hän ei ollut enemmän tottunut

sytyttämään sydämiä ja itse ensi näkemältä syttymään kuin yleensä

harkitsematta noudattamaan tunteitaan. Joko hän siis oli epävarma

omasta taipumuksestaan taikka epäili kaunopuheliaisen serkkunsa,

vilkasluontoisen fantasiaihmisen rakkauden kestävyyttä, totta on,

että Staava piti Kalleansa kireällä. Vuosikausia tämä sepitti hänelle

kirjeitä, jotka pääsisällykseltään eivät suurestikaan vaihdelleet,

mutta vastaukset viipyivät kauan, sittenkään olematta pyyntöjen ja

toivomusten mukaisia. Kun morsian vihdoin oli antanut "jaa'nsa",

hän ei sentään suostunut kihlauksen julkaisemiseen, ja kun hän oli

siihen myöntynyt, ei hän pitkään aikaan halunnut antautua puhumaan

häittenvietosta.

Yksi syy, miksi Staava viivytti ratkaisua, oli nähtävästi se,

että hän tahtoi odottaa, kunnes Gummerus oli päässyt vakinaiseen

virkaan, joka turvasi heidän toimeentulonsa. Käytännöllisenä

tyttönä, mutta ehkä vielä enemmän rikkaana perijättärenä hän pani

siihen painoa: hänestä olisi ollut masentavaa mennä miehelle, joka

ei tullut toimeen omilla varoillaan. Tämä selittää miksi näemme

Gummeruksen kohta kosintansa jälkeen harrastavan viransaantia

-- että hän siinä onnistui verraten myöhään, riippui osaksi

silloisista kouluoloista, osaksi tietenkin hänestä itsestään.

Jo mainitussa ensimäisessä kirjeessään Säämingistä hän kertoo

aikovansa Kuopioon perustettavan sokeainkoulun opettajaksi ja hän

oli anonut matkarahaakin valmistuaksensa siihen toimeen. Vastausta

odottaessaan hän oli päättänyt jäädä syksyksi kotia. Lokakuun lopulla

me kumminkin tapaamme hänet Helsingissä. Silloin hän syystä tai

toisesta oli luopunut edellisestä tuumastaan ja päättänet hakea

historian lehtorin virkaa Haminassa; pääkaupunkiin hän oli lähtenyt

suorittaakseen kasvatustieteen tutkinnon. Hän asui yhdessä "viiden

Gummeruksen [s.o. veljen] ja kahden Nyholmin" kanssa (ylioppilaita

ja normaalikoululaisia), auskulteerasi normaalikoulussa, antoi

suomenkielentunteja neideille Frosterus, [Fanny] Churberg ja Sandman

[Vaasasta] ja otti tietysti entiseen tapaan osaa toverielämään

(m.m. hän oli Porthaninjuhlassa).[53] Että hän myöskin oli jälleen

ryhtynyt kirjailijatoimeensa, sitä hän ei suorastaan Staavalle

tunnusta, mutta niin oli sittenkin laita. Ystävänsä Aug. Hagmanin

pyynnöstä hän näet suostui antamaan kaunokirjallisia lisiä Pietarin

Sanomiin, jota paitsi hän v. 1869 alkavaan Uuteen Suomettareen

sepitti pitkän historiallisen kertomuksen ("Rollijärven avannot").

Asian laita oli semmoinen, että Staava ei suurestikaan välittänyt

serkkunsa kirjailijapuuhista, ja sen vuoksi kai tämä niin vähän

niistä puhuu. Ainoastaan Hagmanille antamansa lupauksen hän

mainitsee, sanoen sen antaneensa, vaikka "jo aikoja sitten oli saanut

kylläkseen sanomalehtiinkirjoittamisesta"; samassa hän sentään lausuu

toivomuksen, että setä tilaisi Pietarin Sanomat, jotta Staava saisi

lukea hänen kertomuksensa. -- Ennen joulua Gummerus kävi Haminassa

suorittamassa kokeita; menestys oli kai huononlainen, koska häntä ei

otettu huomioon virkaa täytettäessä.

Kevätkautena 1869 Gummerus edelleen oleskeli Helsingissä ylempänä

mainittua tarkotusta varten. Helmikuulla hän laajanlaisesti kertoo

Takasen iltamasta[54] ja pyytää Staavaa "maisterikatrilliin" keväällä

toimeenpantavissa maisterivihkiäisissä -- "ja vaikkapa tyttö asuisi

Muonioniskassa, niin ei muu tule kysymykseen kuin että semmoiseen

pyyntöön vastataan: 'tulen'" -- niin oli muuan kandidaatti väittänyt

valmistavassa kokouksessa. Siihenkään Staava ei kohta antanut varmaa

vastausta, mutta maaliskuulla hän matkusti Vaasaan tätinsä, Leontine

Gummeruksen, luokse, ja olihan se jo Helsinkiin päin. Kalle olettikin

hänen tulevan ja kutsui hänet seppeleensitojattarekseen. Kumminkin

Staava vasta toukokuun loppupuolella ilmotti tulevansa; matkan

mahdollisuus oli riippunut siitä, voisiko täti heikon terveytensä

tähden seurata häntä Helsinkiin -- siihen aikaan näet ei tullut

kysymykseenkään että nuori tyttö olisi yksin antautunut semmoiseen

vaaralliseen yritykseen. Säämingistä Kalle sai vieraakseen Emmi

sisaren, mutta isä ei kyennyt matkaan, sillä hän oli keväällä

sairastanut lavantautia eikä vielä ollut täysin toipunut. -- Syystä

että Staava oli Helsingissä, ei ole kirjettä laakerijuhlasta,

vaan täytyy lukijan täyttää aukko kuvittelemalla, miten hän sitoi

seppeleen kosijalleen ja tanssi hänen kanssaan maisterikatrillin --

kuitenkaan vastaamatta lähes vuoden vanhaan polttavaan kysymykseen!

Nähtävästi Kallella sentään ei ollut epätoivon syytä, sillä

jos Staava olisi aikonut antaa hänelle rukkaset, hän tuskin olisi

suostunut seuraamaan serkkujansa Sääminkiin, jonne yhdessä lähdettiin

Viipuriin menevässä laivassa. Kesä oli arvatenkin hupaisa, joskin

Staava, joka viipyi Säämingissä elokuun loppupuoleen asti, vasta

lähtöpäivänä lausui sanan, jota kosija niin kauan oli odottanut.

Se tapahtui Kankais-saarella, johon rovasti oli rakennuttanut

kesäasunnon ja jossa nuoriso mielellään oleskeli -- mutta, niinkuin

ennen on mainittu, morsian vaati, että kihlaus oli pidettävä salassa.

Kasvatustieteen-tutkinto oli vielä suorittamatta, ja se lykkäytyi yhä

edemmäs, kun Gummerus vastaanotti määräyksen alkavana lukuvuotena

(1869--70) hoitaa uskonnon lehtorin virkaa Oulun lyseossa. Ennenkuin

lähti sinne, hän kävi Helsingissä suorittaakseen tutkinnon

dogmatiikassa, mutta jostakin syystä jäi sekin tekemättä. Sieltä

hän muun muassa kirjoittaa Staavalle: "Eilen tapasin Ahlqvistin

kadulla. Hän sanoi, että hänellä oli kirje 'sinun morsiamellesi',

se oli tullut sinun lähdettyäsi täältä. Jälleen täytyi minun panna

vastalause tuota nimitystä vastaan, jota hän käytti sinusta, rakas

Gustava. -- 'No, no, niin täällä on puhuttu', vastasi hän. Muuten

hän oli hyvin ystävällinen." -- Tietenkään ei tämä kihlaus ollut

helpommin salattavissa kuin muutkaan, ja sentähden Gummeruksen oli

tavantakaa, samoin kuin Ahlqvistille, vakuutettava tutuilleen ja

ystävilleen, että huhu oli perätön. Hänestä oli tämä salamyhkäily

aivan turhaa, eikä hän laiminlyönyt morsiamelleen kertoa tällaisista

kohtauksista. Hän toivoi kai, että Staava luopuisi "lapsellisesta"

päähänpistostaan, mutta neiti oli tässä asiassa yhtä luja kuin

edellisessäkin -- hän odotti aikaansa.

Oulussa Gummerus oli lähellä morsiantaan, mutta kun kihlaus oli

salattava, eivät he usein tavanneet toisiansa. Kirjeenvaihto oli

siten järjestetty, että sulhanen sai kirjeensä tulevan kälynsä,

Staavan vanhemman sisaren, Marin, kautta, joka oli naimisissa

kauppias Sakari Castrénin kanssa. Paitsi tätä sisarta oli Oulussa

myöskin Staavan vanhempi, liikemieheksi ruvennut veli, Janne, ja

muitakin sukulaisia. Näiden kanssa Gummerus aluksi seurusteli.

Tähän aikaan, syyskuulla, tapahtui, että Gummeruksen luokse

tuli pari talonpoikaa lähetystönä Oulun seudun pitäjistä tuoden

hänelle kunnialahjana kultaisen kantasormuksen, jonka sisäpuolelle

oli kaiverrettu sanat: "Muisto Suomettaren kaunokirjoittajan

ystäviltä 13/8 1869." Sormus oli ostettu rahoilla, jotka olivat

kootut talonpoikien kesken, ja heidän puolestaan lausui lähetystö

sulimmat kiitokset entisistä Uuteloista ja toivomuksen, että

hän vastedeskin huvittaisi heitä uusilla kertomuksilla. Tämä

kunnianosoitus, ensimäinen laatuaan maassamme, ei voinut olla

Gummerusta liikuttamatta, ja se selittänee osalta, että hän edelleen

kirjoittikin novelleja Suomettareen, kunnes sai Jyväskylässä muita

julkaisuja hoidettavakseen. Hän tiesi, että hänellä yhteisessä

kansassa oli kiitollinen yleisö.

Tunnettuna kirjailijana ja hupaisena seuramiehenä Gummerus oli

huomattava ilmiö Oulussa, joten ymmärrettävää on, että hän pian

oli tutustunut kaupungin "sosieteettiin" ja säännöllisesti nähtiin

sekä yksityisten perheitten kutsuissa että julkisissa iltamissa.

Mutta miten ystävällisesti häntä kohdeltiinkaan, ei tämä elämä

tuottanut hänelle tyydytystä. Ensiksikin hän oli tyytymätön Oulussa

vallitsevaan ruotsalaisuuteen. Niin hän esim. marraskuulla kertoo

olleensa muutamassa (ylioppilastalon hyväksi toimeenpannussa)

iltamassa, johon turhaan oli Staavaa odottanut ja joka muutoinkin

oli ikävä, syystä että kaikki oli kauttaaltaan ruotsalaista. Hän

oli suomenkielisessä, runomittaisessa puheessa esittänyt Oulun

naisten maljan ja "hienosti moittinut" oloja; sitä ei kuitenkaan

ymmärretty, vaan naiset pyysivät saada runon -- hän oli luvannut

painattaa sen Oulun Wiikkosanomiin (n:o 46). Tammikuulla (1870)

hän eräässä toisessa iltamassa piti suomenkielisen esitelmän, ja

silloin oltiin pahoillaan siitä, että hän oli puhunut suomea. Toisena

syvempänä tyytymättömyyden syynä oli ristiriita hänen virkatoimensa

ja suruttoman elämänsä välillä. Merkittyään useinmainittuun

päiväkirjaansa (v:lta 1860): "v.t. uskonnonlehtori Oulussa", hän

lisää sanat: "O sancta ironia!" -- Kun Gummerus keväällä oli eronnut

toimestaan ja palannut Sääminkiin, hän sieltä kirjoittamissaan

kirjeissäkin tuomitsee talvikautista elämäänsä, ja saatuaan

Staavalta tietää, että Siikajoen pappilaankin oli huhu saapunut

hänen iloisesta elämästään Oulussa, hän muun muassa kirjoittaa:

"En tiedä, olenko poikkeus ihmiskunnassa, mutta sen tiedän, että

sydämeni useimmiten on niin täynnä, niin täynnä rakkautta kaikkeen

hyvään ja -- kuitenkin! -- Voi sentään että ihmisen pitää olla

semmoinen! olen usein itsekseni huudahtanut. Aivoni ovat niin täynnä

aatteita, etten minä niiden paljouden tähden tahdo päästä oikeaan

selvyyteen, ne ajavat toisiaan niinkuin pilvenhattarat taivaalla

ja pyrkivät monesti lamauttamaan kaiken toiminnan." -- Tämä mielen

levottomuus saa hänet jälleen ajattelemaan papinuraa. Kesällä hän

yliskamarissaan, jolle sisaret olivat antaneet leikkinimen "bahytt",

lukeekin hepreaa ja mietiskelee, onko hänen syksyllä suorittaminen

kasvatustieteen tutkinto vai onko hänen ryhdyttävä tentteihin joko

teologiankandidaatti- tai papintutkintoa varten.

Miettien näitä ja muita kysymyksiä, jotka koskivat hänen

tulevaisuuttaan Staavan kanssa, lähti Gummerus syksyllä Helsinkiin.

Siellä hän meni professori A. W. Ingmanin puheille saadakseen hyviä

neuvoja, ja keskustelu päättyi niin, että hän huomasi parhaaksi ensin

suorittaa kasvatustieteentutkinnon ja sittemmin virkaatoimittavana

koulunopettajana käydä papintutkintoon käsiksi. Mutta niinkuin

jo tiedämme, oli Gummeruksen vaikea pitää kiinni valitsemastaan

päämäärästä. Vaikka hän kirjoittaa, että valtiolliset kysymykset

ja fennomania, jotka ennen olivat kiinnittäneet hänen mieltään,

nyt olivat joutuneet syrjään, hän kumminkin pian oli sekaantunut

aivan toisiin puuhiin kuin tutkintolukuihin. Ja kuinka hän

olisikaan voinut jäädä osattomaksi siitä innostuksesta, jolla hänen

ystävänsä ja toverinsa seurasivat Kaarlo Bergbomin tänä syksynä

(1870) toimeenpanemia puhe- ja ooppera-näytäntöjä, joissa rva Raa

ja Ida Basilier loistivat! Gummerus suomensi "Orleansin neidon"

jäähyväismonologin edelliselle näyttelijättärelle ja tietysti hän

myöskin kävi teatterissa kuulemassa, miten se soi hänen huuliltaan.

Ja toiseksi, kuinka hän olisi voinut pysyä väliäpitämättömänä, kun

puolueet taistelivat keskenään siitä, oliko suomenkielellä oleva

kunniasija ylioppilastalon vihkiäisissä vai eikö! Tietysti hän

oli mukana lukuisissa kokouksissa, joissa asiaa pohdittiin, ja

niinkuin ennen olen kertonut (Muotoja muistik. I, s. 70), oli se

juuri Gummerus, joka "välikysymyksellään" sai J. V. Snellmaninkin

Pohjalaisten Porthaninjuhlassa julkilausumaan ajatuksensa samasta

riitakysymyksestä. Itse vihkiäisjuhlassa hän ei ollut saapuvilla

(samasta syystä, joka sai useimmat hänen ystävänsäkin jäämään

siitä pois), mutta kyllä toisen päivän päivällisissä (niinkuin

hän Staavalleen kertoo). Vihdoin Gummerus tänä syksynä toimitti

painoon romaaninsa "Ylhäiset ja Alhaiset". Käsikirjoituksen (s.o.

Suomettaressa 1865 julkaistun ensimäisen laitoksen) korjaus,

uuden painoksen oikaisuluku y.m. vei enemmän aikaa kuin hän oli

voinut aavistaakaan. Mutta kun kaikki oli ohi, hän saattoikin

itsetietoisesti kirjoittaa (7/12 1870): "Jouluksi taikka jo ensi

maanantaina ilmestyy suomenkielinen romaani, oikeastaan ensimäinen

alkuperäinen romaani tällä kielellä, ja se on -- arvaapas keneltä?

Olen itse kustantanut sen ja tarjonnut sen tilattavaksi. Listoja

olen lähettänyt useihin kaupunkeihin ja saanut tilaajia enemmän kuin

toivoinkaan. Leontine täti Vaasassa on hankkinut 23 tilaajaa. Täällä

olen saanut lähes 200. Siitä tulee yritys, joka kannattaa. -- -- On

kuitenkin ansio tehdä mitä voi ja mihin on lahjaa, ajattelen minä,

kun huomaan, että ei ole ollut aikaa siihen, jota varten oikeastaan

tulin tänne tänä syksynä." --

Jos Gummerus olisi tahtonut antautua yksinomaan kirjailijaksi, ei

häneltä olisi puuttunut tilaisuutta siihen. Puhumatta siitä, että

Uusi Suometar mielellään julkaisi hänen kertomuksiaan, mainitsee hän

erään kirjankustantajan tilanneen häneltä romaanin sekä Pietarista

vastaanottaneensa kehotuksen tulla sinne uuden suomalaisen lehden

toimittajaksi 1500 ruplan vuosipalkasta. Gummerus ei luvannut

mitään kustantajalle, ja vielä vähemmän häntä halutti lähteä

Pietariin kilpailemaan vanhan ystävänsä August Hagmanin kanssa.

Ainoastaan U. S:lle hän kirjoitti tarinan "Revontulet", mutta

sen jälkeen hän joululomaksi muutti. J. V. Calamniuksen kanssa

Janakkalaan[55] lukeakseen kasvatustieteen historiaa. Sillä nyt jos

koskaan oli tutkinto suoritettava. Ja niin todella tapahtuikin,

vaikka kyllä kevätlukukausi 1871 oli kaikkea muuta kuin suotuisa

yliopistollisille töille. Sattuivatpa silloin naukujaiset prof.

Nordqvistin kunniaksi,[56] joiden johdosta yliopisto oli lähellä

tulla suljetuksi. Totta kyllä Gummerus ei ollut osallinen konsertissa

(niinkuin kumminkin Oulussa oli kerrottu!) -- hän vain "käveli

Jonathan veljensä ja parin vanhemman herran kanssa toisella puolen

esplanaadia", mutta kyllä sitä seuraava hälinä häiritsi häntäkin. Kun

pelko yliopiston sulkemisesta oli huipullaan ja sentähden tutkintoja

suoritettiin tulisessa kiireessä kävi Gummeruskin klo 10 illalla

professori Cleven luona neuvottelemassa mitä oli tehtävä, jos parooni

Kasimir von Kothen todella seuraavana päivänä (5/5 1871), jolloin

ylioppilaat olivat klo 12:ksi kutsutut juhlasaliin, julistaisi

pelätyn tuomion. Tyynimielinen professori ei uskonut niin tapahtuvan,

mutta jos saataisiin asiasta varma tieto, suostui hän toimeenpanemaan

julkisen tutkinnon klo 8 aamulla, ilman edellä käypää tenttiä,

johon ei olisikaan ollut aikaa. Onneksi vaara meni ohi, ja Gummerus

suoritti tutkintonsa tavallisessa järjestyksessä toukokuun viimeisenä

päivänä.

Samana iltana Gummerus kutsui lähemmät tuttavansa ja toverinsa

Kleineh'n hotelliin jäähyväiskekkereihin. Paitsi muita puhui Yrjö

Koskinen isännän kunniaksi ja huomautti, että maailma näyttää

toisenlaiselta kuin ennen sille, joka eroten yliopistosta astuu

käytännöllisiin virkatoimiin; elämäntehtävä tulee silloin pääasiaksi,

ja kotielämä korvaa tuhatkertaisesti toverielämän, mutta semmoista

kotielämää varten tarvitaan toinen, joka on osallinen kaikessa, ja

hän toivotti Gummerukselle sellaista toveria. Vastatessaan puheeseen

Gummerus myönsi jo löytäneensä elämäntoverin, mutta kun häntä

vaadittiin ilmottamaan morsiamensa nimi, niin hän ei tyydyttänyt

ystäviensä uteliaisuutta. -- Kumminkin hän nyt kenenkään tietämättä

tilasi kihlasormuksen, johon kaiverrettiin nimi "Karl", ja lähetti

sen Staavalle. Valitettavasti sormus oli liian pieni, ja senkin

tähden jäi sormusten vaihto ja kantaminen -- s.o. kihlauksen

julkiseksi tekeminen -- vieläkin tuonnemmaksi.

Gummeruksen yliopistoaika oli kestänyt yhdeksän ja puoli vuotta.

Hän kirjoittaakin jo väsyneensä "ylioppilaan iloiseen elämään" ja,

vaikka onkin vähän surumielinen, toivovansa enemmän tyydytystä ja

iloa tulevasta toimestaan. Luettuansa Gummeruksen ansioluettelon

(hän haki tänä keväänä, vaikka turhaan, Backmanin stipendiä) Cleve

oli lausunut: "Maisteri on kuitenkin aikaansaanut paljon, sillä

vaaditaanhan sentään jotakin saadakseen, niinkuin maisteri, sijan

Suomen kirjallisuushistoriassa." -- Kertoessaan tästä morsiamelleen

Gummerus sanoo Cleven imarrelleen häntä; hänestä itsestään oli muka

hänen sisällinen kehityksensä suuriarvoisempi kuin tuo näkyvä, joka

on kiinnittänyt hänen nimensä kirjallisuushistoriaan. Epäilemättä oli

Cleven arvostelu hänen ylioppilasajastaan oikeampi, sillä mitä hän

olikaan kokenut, ei hänen luonteenlaatunsa ollut suuresti entisestään

muuttunut. Se on seuraavasta näkyvä.

Vasta kesäkuun 9 p:nä Gummerus lähti Helsingistä. Äkkinäinen

taudinkohtaus, joka onneksi oli ohimenevää laatua, esti häntä ennen

matkustamasta kotiin, jossa häntä kuitenkin oli hartaasti odotettu

-- isän häihin (6/6). Rovasti Gummerus meni näet uusiin naimisiin

nti Rosalie Tavastin kanssa, joka oli samanikäinen kuin vanhimmat

lapsipuolensa.[57]

Uuden "äidin" ilmestyminen perheeseen oli tietysti suuri yllätys

lapsille, mutta kaikesta päättäen se ei aikaansaanut mitään syvempää

häiriötä. Kalle kirjoittaa siitä monesti morsiamelleen, ja näyttää

siltä, että hänen syvä kunnioituksensa isäänsä kohtaan, nuoren rouvan

vaatimattomuus ja kaikkien halu rauhassa suoriutua oudosta pulmasta

vei siihen tulokseen, että perhe pysyi eheänä ja onnellisena. --

Laajemmin puhumatta asiasta mainitsen vain, että Gummerus juuri tässä

asiassa ehkä paremmin kuin missään muussa osotti, etteivät seuraavat

sanat eräässä kirjeessä olleet turhaa pakinaa: "Jo lukioajoista

saakka olen koettanut tutkia ihmissydäntä, sen avuja, vikoja ja

oikkuja" -- hän oli siten oppinut elämääkin varten.

Aika oli kiusallinen niille, jotka Gummeruksen tapaan toivoivat

päästä vakinaiseksi koulunopettajaksi. Kouluylihallitus, parooni

v. Kothen päällikkönä, jonka hallinnon alaiseksi koululaitos oli

joutunut, oli tekeillä olevien muutosten ja uudistusten tähden

päättänyt olla vastaiseksi nimittämättä opettajia avonaisiin

virkoihin. Määräykseen tilapäisesti hoitaa toista tai toista virkaa

oli vaikea kiinnittää tulevaisuuden suunnitelmia, ja varsinkin

kihloissa oleva mies siitä kärsi. Gummerus ajatteli sentähden

vieläkin sokeainkoulun opettajanvirkaa ja hakikin sitä, sillä se oli

vakinaisesti täytettävä, mutta sittemmin hän peruutti hakemuksensa

hakeakseen toista samanlaatuista virkaa, nimittäin uskonnon lehtorin

virkaa Tammisaaren syksyllä avattavassa uudessa naisseminaarissa ja,

varmuuden vuoksi, myöskin uskonnon kollegan sijaisuutta Kokkolan

lyseossa. Siitä aiheutui omituinen selkkaus, joka tässä on kerrottava.

Kun hakuaika seminaarinlehtorin virkaan heinäkuun 27 p. päättyi,

julisti kouluylihallitus Gummeruksen pätemättömäksi ja määräsi hänet

v.t. kollegaksi Kokkolaan. Näin kerrottiin sanomissa samalla, kun

edellinen virka uudestaan julistettiin haettavaksi. Toimenpide oli

kuitenkin liian hätäinen, sillä Gummerus oli anonut saada suorittaa

käytännölliset kokeet virkaa varten täyttääkseen mitä häneltä puuttui

pätevyysehdoissa, ja jonkun ajan päästä ilmestyikin sanomiin entisen

tiedonannon peruutus. Gummerus lähti siis elokuun lopulla jälleen

Helsinkiin mainitulta kokeita varten, sillä virka Tammisaaressa oli

hänestä edullisempi kuin vastaavat virat lyseoissa, ja saatuansa sen

hänellä olisi koti tarjottavana morsiamelleen. Helsingissä selvisi

hänelle pian, että viranomaiset eivät katsoneet häntä sopivaksi

seminaariin, jossa oppilaat olivat täyskasvuisia neitosia -- hän oli

näet naimaton! Ymmärrettävästi tämä tieto painoi hänen mieltään,

kun hän normaalikoulussa suoritti kokeensa suuren kuulijakunnan,

kouluylihallituksen jäsenten, senaattori (J. Ph.) Palménin, (Uno)

Cygnaeuksen, professori Cleven y.m. saapuvilla ollessa, ja seuraus

oli, että hän onnistui huonommin kuin ehkä muuten olisi käynyt.

Sen hän itsekin huomasi, mutta kumminkin oli hänelle kerrassaan

odottamatonta se mikä tapahtui: hänet julistettiin kelpaamattomaksi!

-- "Mitä minun tulee nyt tehdä?" hän kysyy masentuneena, "lähteäkö

Kokkolaan? Olisihan se elää kouluylihallituksen armosta, sillä jos

kokeeni eivät kelvanneet kyseessä olevaa virkaa varten, kuinka

voin pitää itseäni kykenevänä opettamaan samaa ainetta toisessa

koulussa? Kenties olisi paras kohta ruveta papiksi -- silloin ei

minulla ainakaan olisi tekemistä nykyisen kouluylihallituksen kanssa,

ja olisihan koulu-ura aina avoinna. -- -- Santeri oli kuulemassa

kokeitani, en sentään halua luottaa hänen arvosteluunsa, sillä

silloin minun täytyisi syyttää tuomareitani vääryydestä ja sitä

en mitenkään _tahtoisi;_ sitä vastoin koetan vakautua siitä, että

kokeitani todella ei voitu hyväksyä. -- Tietysti itserakkaus siitä

kärsii, että sitä sillä tavoin loukataan, mutta sen tiedän, että se

on minulle terveellistä." --

Kirjoitettuaan edelliset sanat Gummerus päätti mennä Cleven luokse

sanomaan suoraan mitä ajatteli arvostelusta. "Hän vastaanotti

minut mitä suurimmalla ystävyydellä. Minä ilmotin suoraan asiani

ja lisäsin: päättääkseni kokeitteni tuloksesta -- en minä kelpaa

koulunopettajaksi. Silloin Cleve pyysi, etten minä mitenkään

uskoisi, että arvostelu oli tarkottanut minun opettajakykyäni,

vaan minut oli julistettu kelpaamattomaksi sentähden, että minut

katsottiin sopimattomaksi siihen paikkaan, jota olin hakenut. Hän

kehotti minua anomaan, että nyt suorittamani kokeet hyväksyttäisiin

toisia uskonnonopettajanvirkoja varten kuin opettaja- taikka

opettajatarseminaareissa, ja siihen kyllä suostuttaisiin. Minä

huomautin, että arvostelijoiden olisi tullut antaa arvolause

kokeistani eikä sopivaisuudestani sinne taikka tänne. Hänen

käsityksensä oli toinen, ja niin me erosimme." -- Gummeruksen

mielestä oli kouluylihallitus kohdellut häntä niin mielivaltaisesti

ja kohtuuttomasti, että hänen oli mahdoton siihen mukautua. Hän

päätti sentähden kieltäytyä vastaanottamasta kollegansijaisuutta

Kokkolassa ja kohta ryhtyä tentteihin papintutkintoa varten. Parin

viikon päästä hän arveli olevansa valmis suorittamaan dogmatiikan

tentin Granfeltilla ja ennen joulua exegetiikan Ingmanilla. -- Hän

pyytää morsiantaan lausumaan ajatuksensa tästä päätöksestä ja toivoo,

että hän sen hyväksyy.

Niin selitti Gummerus asemansa ja kantansa kirjeessä syyskuun 30

p., mutta aivan toinen ääni soi seuraavassa, joka on päivätty

marraskuun 24:ntenä. Sillä välin hän oli saanut vastauksen Staavalta,

eikä se ollenkaan ollut hänen toivomustensa mukainen. Morsian oli

näet moittinut häntä hänen äkkinäisestä elämänuran-muutoksestaan,

sanoen häntä "hetken lapseksi" ja epäkäytännölliseksi, vaikka hän

toiselta puolen oli myöntänyt asian olevan hänen omassa vallassaan.

Kirjeen saajasta se oli ollut kylmäverisesti kirjoitettu, ja

kuukauden ajan oli hän ollut kuohuksissa -- ei morsiantaan kohtaan,

vaan itse asian tähden. Gummeruksen täytyi tunnustaa erehtyneensä

ja hän teki sen seuraavin sanoin: "Miksi minä luovuin virastani

Kokkolassa, sen tiedät; en voinut mielestäni tehdä toisin. Se

oli hetken päätös, ja jos minulla olisi se voima, joka vaaditaan

täydelliseen suunnankäänteeseen, täydelliseen heittäytymiseen

uusiin olosuhteisiin, niin en sitä katuisi, ja kuitenkin minä nyt

kadun. Äitini sydämellisin toivomus oli, että rupeaisin papiksi,

ja samaa toivovat isä, Santeri, Emmi, kaikki omaiseni. Santeri

oli täällä, kun vastoinkäyminen normaalikoulussa sattui. Hän

näki, miten se minuun koski, ja hän uudisti äidin suunnitelman.

Silloin hetki minut petti. Jos voisin tulla semmoiseksi papiksi

kuin mielestäni papin tulee olla, niin olisin jo aikoja sitten

pappi, mutta asia on nyt kerta kaikkiaan niin, etten minä, mikäli

voin asiaa arvostella, kelpaa siksi, ja katso, hetken mies uskoi

hetkellisesti, kun hänen itserakkauttaan oli loukattu ja hänen

mielensä oli kiihtynyt, että hän kelpaisi tehtävään, johon hän siitä

saakka, kun erosi teologisesta tiedekunnasta, on pitänyt itsensä

kykenemättömänä. -- Olenhan olevinani romaaninkirjoittaja, olenhan

satoja kertoja kuvannut naissydäntä ja usein sanonut naisen miehessä

rakastavan voimaa ja kypsää päättäväisyyttä -- nyt, kun todellisessa

romaanissamme olen sankarina, mitä sinä rakastat minussa? Jotakin

säännönvastaista, en tahdo suorastaan sanoa voimattomuutta, sillä

silloin syyttäisin itseäni ehkä enemmästä kuin ansaitsen, vaan

horjuvaisuuden päättäväisyyttä, jos niin saan sanoa." --

Tunnustus oli vaikea tehdä, mutta sanat ovat sydämestä lähteneet

ja ilmaisevat toiselta puolen kyllä tahdonlujuuden puutetta, mutta

toiselta puolen myöskin mielen suoruutta ja rohkeutta näyttäytyä

semmoisena kuin oli. Kirjeestä näkee muuten, että Gummeruksen päätös

mennä Canossaan osaksi johtui ulkoakin tulleesta vaikutuksesta.

Professori Gustaf Frosterus, kouluylihallituksen jäsen, oli näet

läheisenä tuttavana ja tavallaan sukulaisena hartaasti kehottanut

häntä uudestaan hakemaan Kokkolan virkaa, ja professori C. G. von

Essen, jolle Gummerus oli tunnustanut sisällisen levottomuutensa ja

sen syyt, oli puhunut tähän tapaan: "Ei tuo ole minulle tuntematonta!

Lähde sinä Kokkolaan ja lue siellä täydessä rauhassa papintutkintoa

varten, ja jos huomaat, että olet kutsuttu papiksi, niin rupea siksi,

kaikessa tapauksessa et ole viratta niinkuin nyt." Myöskin oli hän

samoin kuin morsian arvellut, että Gummerus oli epäkäytännöllinen. --

Koko lukukausi kului Gummerukselta sisällisiin taisteluihin, joita

rauhottaakseen hän lokakuulla alkoi Uuteen Suomettareen kirjoittaa

pitkänlaista historiallista kertomusta ("Sadan leukaluut"). Muuten

hänellä oli entistä hauskempi kotielämä Helsingissä sen johdosta,

että Emmi sisar syyslukukauden alusta oli ottanut hoitaakseen

veljiensä taloutta. Kun asuttiin yhdessä -- jollen erehdy, 8

saman perheen jäsentä -- ei siinä ikävä vaivannut. Emmistä oli

pääkaupungissa tullut, kertoo veli, kiivas fennomaani, ja sanomatta

mitään Kallelle, hän kirjoitti tämän morsiamelle ja kehotti

häntä merkitsemään osakkeita seuraavan vuoden alusta ilmestyvää

Morgonbladetia varten. -- Joulukuulla Gummerus pyysi saada uudestaan

suorittaa käytännölliset kokeet uskonnon, historian ja maantiedon

kolleganvirkoja varten. Kokeet onnistuivat nyt hyvänlaisesti, ja

siitä hänen mielensä suuresti keventyi. Hän haki sitten jälleen tuota

viransijaisuutta Kokkolassa, johon oli jo ollut määrätty, ja lähti

siskoinensa jouluksi Sääminkiin. --

* * * * *

Joululomalla Gummerus vielä sepitti novellin ("Kaksi jouluaattoa"),

jolla Uusi Suometar, "johon olen kiinnikasvanut", oli alottava

vuosikertansa 1872. Tammikuun 10 p:nä hän lähti Kokkolaan, jonne

tie Juvan, Mikkelin, Kangasniemen, Laukaan, Karstulan, Perhon,

Ylivieskan, Kaustisen ja Alavetelin kautta teki 47 1/2 penikulmaa.

Ajaen kyytihevosella isän antamassa reessä matka sujui nopeasti,

vaikka hän ei tavannutkaan erästä toveria, maisteri Alopaeusta,

joka samalla aikaa pyrki samaan päämäärään ja jonka kanssa hän oli

tehnyt sopimuksen yhtymisestä; tietämättään he kumpikin vuoroonsa

ajoivat toistensa ohi toisen ollessa talossa tien varrella. --

Seuraavan kuvaavan seikkailun Gummerus kertoo tältä matkalta:

"Eräästä Kangasniemen majatalosta sain hyvän hevosen, mutta kyytimies

ei tahtonut ajaa. Hiljaista hölkkää ja enimmäkseen kävellen

kuljettiin pari kolme virstaa; kehotuksiini hän vastasi: 'Kyllä

herra ennättää!' Minä tuskastuin, sillä Alopaeus oli vain pari

väliä minun edelläni, ja mietin miten päästä nopeammin eteenpäin.

Tapella miehen kanssa en sentään halunnut. Viisi virstaa oli siten

kuhnailtu, kun minä pitkän vaitiolon jälkeen kysyin: 'Arvatkaapas

mitä on noissa laatikoissa?' (Minulla oli kaksi kirjalaatikkoa

reessä ajajan istuimen edessä.) -- 'No, mitä niissä lieneekään?'

-- lausui kyytimies. -- 'Jos sen sanon, niin te peljästytte',

sanoin minä. Hetki kului. -- 'Kuka herra on?' kysyi sitte mies.

-- 'Eikö täällä ole puhuttu siitä kuuluisasta tohtorista, joka

nykyään Suomessa matkustaa?' oli vastakysymyksenä Mies ei vastannut

mitään, vaan vilkaisten minuun hän muutti hiljaa toisen jalkansa

laatikon päältä. Taas kului hetki vauhdin paranematta. -- 'No,

mitä noissa loovissa sitten on?' kysyi hän vihdoin. -- 'Niissä on

kahden leikatun ruumiin päät, jalat ja sisukset', vastasin tyynesti,

lisäten että niitä oli tutkittava lähimmässä kaupungissa. -- Mies

asetti nyt äkkiä jalkansa kauas laatikoista, ja olisit nähnyt millä

vauhdilla mentiin! Varmuuden vuoksi minä potkaisin toista laatikkoa,

niin että se liikkui. Miehellä oli hyvä hevonen, mutta kyllä hän

ajoikin, niin että monta kertaa pyysin häntä hellittämään, mutta

ei se auttanut. Siinä tuokiossa oltiin perillä. Saatuani talonväen

hereille -- oli näet yönaika -- tilasin kohta uuden hevosen. Mutta

entinen kyytimieheni kertoi samassa mitä laatikoissa oli, ja kievarin

isäntä ilmotti juhlallisesti, että 'semmoisille, jotka ihmisraatoja

kuljettaa, ei anneta hevosta!' Siinä olin pinteessä. Minä käskin

tuoda laatikot tupaan, mutta siihen ei kellään ollut halua. Vihdoin

täytyi minun itse mennä noutamaan toinen laatikko tupaan, jossa

oli paljo väkeä, markkinamiehiä y.m., jotka olivat heränneet ja

uteliaasti ja pelokkaasti silmäilivät minua. Minä asetin laatikon

tuolille takan eteen. Uteliaat kerääntyivät ympärille, vaikkeivät

sentään aivan lähelle! -- 'Tunnetteko kalman hajua?' kysyin minä,

ja pari ämmää oli sitä tuntevinaankin ja tukkivat nenänsä. Minä

väänsin sitte hiilihangolla laatikon auki ja kehotin heitä katsomaan.

Vähän epäröiden lähestyi muuan Laukaan talonpoika ja huudahti:

'Kirjojahan siinä vaan onkin.' -- 'Vieläkö tunnette ruumiinhajua?'

kysyin akoilta! Nyt kerroin, etten ollutkaan mikään tohtori, että

olin keksinyt koko jutun saadakseni tomppelimaisen kyytimieheni

ajamaan. Mies itse kuuli selitykseni, kiroili ja oli nolo, ja ihmiset

tuvassa nauroivat hänelle ääneen. Minä puolestani käytin tilaisuutta

antaakseni heille pienen opetuksen. Jos lukisitte vähän enemmän ja

perustaisitte kansakouluja, joissa lapsenne oppisivat lukemaan ja

ymmärtämään, ettei pidä uskoa taikoja ja noitia, niin ette te eivätkä

lapsennekaan pelkäisi laatikkoa, vaikka se sisältäisi mitä tahansa.

-- 'Kyllä se oikein puhuu', arveli eräs kuulijoista. Minä lähdin

eteenpäin, eikä minun enää tarvinnut kehottaa kyytimiehiä ajamaan.

Sen pituinen se." --

Kokkola oli Gummeruksen syntymäkaupunki, mutta kun hän oli sieltä

lähtenyt 5-vuotiaana, on ymmärrettävää, ettei hänellä voinut

siellä olla montakaan tuttua; pikku tytöt, joiden kanssa hän

muisti lukeneensa aapista, olivat jo keski-ikäisiä rouvia. Yhdessä

Alopaeuksen kanssa hän vuokrasi asunnon, salin ja kaksi kamaria,

erään rva Möllerin luona, mutta syömässä oli heidän käytävä

Sergeiewillä (ravintolassa), jossa Gummerus tunsi ruokasalin

huoneeksi, missä lapsena oli leikkinyt. Koulu antoi hänelle

paljon työtä; ainoastaan yksi aamupäivä viikossa oli vapaa. Sitä

paitsi hän antoi tunteja tyttökoulussa, ja sunnuntaisin oli

hänellä aivan erikoinen tehtävä. Syystä että kaupungin kirkko oli

uudistuksenalaisena ja maalaiskirkko kaukana, Gummerus joka pyhä klo

12 koulussa lyhyesti selitti päivän evankeliumin. Oppilaiden ohella

kokoontui sinne muutakin yleisöä niin paljon kuin mahtui.

Gummerus ei kiittänyt uutta olopaikkaansa. Kaupunki oli hänestä

ikävä, ilman mitään henkisiä harrastuksia. Kevätkauden loistokohtana

olivat komeat kilpa-ajot päivällisineen ja iltamineen. Niistä

puhuttiin viikkokausia ennen ja jälkeen. Jotta koulunopettajatkin

voisivat olla mukana, tehtiin työtä laskiaistiistainakin, mikä

luonnollisesti oli kovin vastenmielistä oppilaille. Muutoin vain

kielittiin toisistaan. Niin esim. Gummerus kerran käydessään

pappilassa sai kuulla mitä oli tehnyt, missä oli ollut ja mitä

oli puhunut koko kuluneen viikon aikana. Ainoastaan apteekkari

Wichmanin ja tullinhoitaja Winterin perheet muodostivat poikkeuksen,

ja niissä Gummerus hyvin viihtyi. -- Pääsiäisviikoksi Gummerus oli

aikonut Siikajoelle, mutta kurkkutulehdus esti häntä matkustamasta,

ja tuskastuneena hän morsiamelleen valitti vankeuttaan. Neljän

päivän päästä saatuaan lääkäriltä luvan matkustaa hän lähti

"rakkaaseen Ylikannukseen" (Siikajoella hän ei enään ehtinyt käydä)

vieraillakseen maakauppias Sahlgrenilla, "jossa olin tervetullut --

sen näin ja tunsin". Elettyään neljä päivää lapsuudenmuistoissaan

Gummerus palasi. "Kun minun oli lähteminen, oli paljo ihmisiä

kokoontunut tapaamaan 'pappilan Kallea', joka ilokseen huomasi, että

hän ja hänen poika-aikansa kujeet olivat hyvässä muistissa. Muuan

vanha mummo tahtoi osottaa minulle erikoista hyväntahtoisuutta ja

teki sen tavalla, joka sai minut hyvälle tuulelle koko matkan ajaksi,

vaikka tie oli kaikkea muuta kuin hyvä. Hän ilmotti, että hänellä oli

jotain tärkeää ja salaista sanottavana, ja pyysi luvan seisoa reen

kannaksilla, kunnes oltiin erillään muista ihmisistä. Minä suostuin,

ja kun oli ajettu noin virsta, kuiskasi hän korvaani: 'Teidän pitää

mennä naimisiin Sahlgrenin Fiian kanssa." --

Kotimatkan Sääminkiin Gummerus teki Siikajoen kautta. Siellä

tapahtui, että Staava vihdoin antoi hänelle kihlasormuksen, mutta

ei lupaa pitää sitä sormessaan! -- Kotona hän ei tällä kertaa kauan

viipynyt. Useina vuosina oli Gummerusta vaivannut reumatismi,

milloin hampaissa milloin muualla, ja nyt Juhannuksen aikana pisti

hänen päähänsä lähteä Helsinkiin kylpeäkseen kuuluisan tohtori

Ewerthin johdolla. Kuusi viikkoa hän siten oli parannuksilla, ollen

erinomaisen tyytyväinen tulokseen. Elokuun alussa hän huudahtaa:

"On kuin uuden elämän henki virtaisi suonissani. Kaikki tuntuu

niin kirkkaalta, niin iloiselta, niin ruusunpunaiselta." Muuten

oli aika kyllä tuntunut pitkältäkin, ja ainoa mainittava poikkeus

oli ollut eräs huviretki Tallinnaan, jonka Gummerus teki heinäkuun

lopulla Kaarlo Bergbomin ja muiden ystävien seurassa nähdäkseen

mielenkiintoista keskiaikaista kaupunkia.

Kun Gummerus paluumatkallaankin Kokkolaan kävi Siikajoella, saivat

hänen tuttavansa uutta aihetta udella, eikö hän sittenkään ollut

kihloissa, mutta yhä täytyi hänen vastata kieltäen ja kiertäen.

Asunnon hän nyt sai apteekkari Wichmanilla, jossa myöskin koulun

rehtori Canth ja Gummeruksen entinen koulutoveri Anshelm Ebeling

asuivat -- kaikki kolme poikamiehiä. -- Kokkolassa ollessaan Gummerus

tähän saakka näyttää pysyneen jotenkin erillään kirjallisista

puuhista, mutta tänä syksynä hän panee alkuun myöhemmän elämänsä

tärkeimmän yrityksen. Siitä hän kertoo (10/9 1872) seuraavin

sanoin: "Et voi aavistaa mitä minulla nyt on tekeillä, et, vaikka

sanon muutamia päiviä sitte kirjoittaneeni painoylihallitukselle

pitkän esityksen, jonka lähetin Emmille. Ei kukaan muu tiedä siitä

mitään kuin hän, Jonathan ja nyt sinä. Niin, minä anon lupaa saada

ensi vuoden alusta julkaista sanomalehteä; ja näytenumeroa varten

olen tehnyt työtä joka hetki, jonka olen ollut vapaa koulusta.

'_Kyläkirjasto_. Lukemisia erinäisissä aineissa Suomen kansalaisille'

[todellisuudessa: 'Lukemisia Suomen kansalaisille eri aineissa'] on

ajatellun lehden nimi. Luulet kai, että minä taas aion Helsinkiin.

Ei, tänne jään kuitenkin. Että se tulee kannattamaan, uskon varmasti,

ja jollei siltä näytä ensi vuoden alussa, niin ei siitä ole sen

suurempi vahinko kuin että yritys raukeaa ja että olen menettänyt sen

vähän mitä näytenumero maksaa. Jo kauan olen sitä miettinyt, aina

siitä saakka kuin minä ja Hagman julkaisimme 'Luonnotarta' 1863,

joka kannatti hyvin, mutta joka oli lakkautettava 1864, syystä että

Krohn ryhtyi julkaisemaan samanlaatuista suurempaa lehteä, 'Maiden ja

merien takaa'. Viime syksynä Krohn ehdotti, että me yhdessä panisimme

toimeen samansuuntaisen lehden, mutta juuri suunnitelmasta emme

sopineet, ja nyt uskallan yksin koettaa noudattaen omaa aatettani!"

Tänä syksynä tapahtui se muutos Gummeruksen elämässä, että hän uuden

koululain mukaan sai virastaan täyden palkan, "noin 2000 markkaa";

sivutoimet tuottivat lisäksi 800. Se rohkaisi hänen mieltään, niin

että hän joulukuun alussa kysyi Staavalta, eikö tämä nyt suostuisi

tekemään totta heidän liitostaan. Vaatimatonhan se koti oli, joka

hänellä oli tarjottavana, Gummerus kirjoitti, mutta hän ei peljännyt

puutetta, sillä hän pystyi tekemään työtä ja sitä hänellä oli eri

tahoilta tarjona -- pääasia oli, että hänellä oli joku, jonka edestä

ahertaisi. Hänestä oli ensi kesä sopivin aika häitten viettoon.

Staava oli kumminkin toista mieltä. Ollen varakkaan kodin lapsi oli

hän nähtävästi tottunut katselemaan maailmaa ja elämää toisin kuin

sulhanen. Kun Gummerus sen jälkeen vietti joululomansa Siikajoella,

eivät suullisetkaan neuvottelut johtaneet edemmäs kuin siihen, että

hän, mikäli kirjeistä voi päättää, sai ainoastaan _puolinaisen luvan_

pitää kihlasormusta sormessaan ihmisten näkyvissä! Palatessaan

Kokkolaan hän tulliportilla pistikin sormuksen sormeensa, joten

monivuotinen, tuttujen ja tuntemattomien aavistama kihlaus vihdoin

näyttäytyi olevan kiistämätön tosiasia. Mutta kun hän tästä

kirjoitti Staavalle, ilmaisi vastaus, että parempi olisi ollut, jos

hän olisi pitänyt sormuksen taskussaan. Silloin Gummerus, jonka

kärsivällisyys koko ajan oli ollut enemmän kuin kiitettävä, ei voinut

olla tiedustelematta, pitikö Staava itseään sidottuna vai eikö --

jollei, niin olihan vielä aikaa tehdä loppu kaikesta. Sitä ei morsian

kuitenkaan ollut tarkottanut -- suhde jäi entiselleen.

Uudesta vuodesta 1873 alkaen Gummerus asettui asumaan kaupungin

ulkopuolelle, pappilaan, kirkkoherra Ture Birger Vegeliuksen luokse.

Erinäiset lauseet kirjeissä viittaavat siihen, että hän jälleen

mietti papintutkintoa ja sentähden mielellään asui pappilassa,

avustaen kirkkoherraa, milloin siihen aikaa oli. Kyläkirjasto lienee

kumminkin vaatinut useimmat vapaat hetket.

Tämä uusi, yhteiselle kansalle aiottu aikakauskirja ilmestyi

kerran kuukaudessa kaksiarkkisena vihkona tavallista 8:o kokoa.

Se sisälsi vaihtelevaa, opettavaista lukemista samaan tapaan kuin

"Luonnotar", mutta erosi edelläkävijästään siinä, että se hengeltään

oli uskonnollisempi. Lehden ensi aikoina Gummerus koettikin laajalla

kirjeenvaihdolla hankkia sille avustajia ja suosijoita papiston

riveistä, ja tiettävästi hän pyrinnössään onnistuikin. Vuoden

alussa Kyläkirjastoa painettiin 900 kpl., mutta uusia tilauksia

tuli yhtämittaa, joten painos pian oli suurennettava. Helmikuulla

Gummerus jo laski voittonsa nousevan noin 800 markkaan. Tämä

johtui siitä, että julkaisussa vuoden alkupuolella ei ollut kuvia,

jommoisia hän sentään oli ryhtynyt hankkimaan (ensimäiset kuvat:

Livingstone ja kohtauksia hänen matkoiltaan, kesäkuun vihkossa). Hän

oli näet kirjoittanut erinäisille henkilöille Ruotsiin, jossa jo

kauan ilmestynyttä "Läsning för folket" y.m. julkaisuja hän toivoi

saavansa käyttää apunaan sekä tekstiä että kuvittamista varten.

Tietysti ruotsalaiset siihen myöntyivätkin, joskin vaatien, että

Gummerus levittäisi heidän lehtiään Suomen ruotsinkielisten kesken.

"Oikein nolostuin huomatessani, miten vaikutusvoimaisena minua

pidetään." Gummerus lupasikin koettaa hankkia tilauksia Pohjanmaan

ruotsalaisilta seuduilta. -- Kyläkirjasto painettiin ensi vuosina

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa Helsingissä, missä

lukukausien aikana Gummeruksen nuoremmat veljet, Valentin ja Julius,

ja heidän asuintoverinsa, ylioppilas Jaakko Rahm, sekä kesällä E.

Nervander ja L. J. Kekoni hoitivat oikaisulukua, levittämistä y.m.

Joskus, kun Kokkolasta ei käsikirjoitusta tullut oikeaan aikaan

taikka riittävästi, olivat nuoret apumiehet kovassa hädässä,

mistä saada palstantäytettä. Ensimäinen Gummeruksen kirjoittama

alkuperäinen kertomus alkoi 4:nnessä vihossa ("Iisakka Kantokoski ja

hänen lapsensa").

Kirjallinen yritys ei estänyt Gummerusta tunnollisesti hoitamasta

koulutehtäviään. Että hän oli saavuttanut oppilaittensa suosion, sen

hän koki Kaarlen päivänä (38/1) 1873. He lahjoittivat hänelle silloin

kallisarvoisen, 3-osaisen, runsaasti kuvitetun teoksen Roomasta.

"Se ilahdutti minua, sillä se todistaa, että oppilaani pitävät

minusta", Gummerus kirjoittaa, "niinkuin minäkin heistä. Totta on,

että he katsoivat minuun vähän pitkään, kun minä kiitettyäni heitä

lahjasta sanoin, että se antaa minulle aihetta vaatia heiltä enemmän

-- varsinkin ahkeruutta; ja sitä vaatimusta he ovatkin rehellisesti

tyydyttäneet, ainakin tähän asti [kuukausi myöhemmin]."

Tavan mukaan viettäen kesäänsä Säämingissä Gummerus ajatteli hakea

opettajanvirkaa Helsingin reaalikoulussa, mutta, miten olikaan, hän

syksyllä palasi Kokkolaan. Hän asui nyt kahdessa huoneessa, jotka hän

varusti omilla huonekaluilla, ja piti omaa talouttakin syöden vain

päivällisensä ravintolassa. Tämä uusi järjestys sai hänet yhä enemmän

kaipaamaan kodin tärkeintä ehtoa, omaa rakasta vaimoa. Papintutkinnon

suorittamista varten hän mietti anoa virkavapautta kevätlukukaudeksi.

Huvikseen Gummerus alkoi tänä syksynä laulunopettaja Sjögrenin ja

viskaali Knapen kanssa harjottaa soittoa; Knape soitti ensimäistä,

Gummerus toista viulua ja Sjögren selloa. Kumma kyllä on tämä

ensi kerta, kun kirjeissä tulee näkyviin, että Gummerus harrasti

soitantoa. Luultavasti Sjögren oli yrityksen alkuunpanija, sillä hän

oli erittäin innostunut taiteeseensa ja väliin säveltäjäkin. Muun

muassa hän sävelsi runon, jonka Gummerus oli sepittänyt morsiamelleen

hänen täyttäessään 25 vuotta.

Uudelta vuodelta 1874 alkaen Gummeruksen kirjeissä soi uusi,

rohkeampi ääni. Hän on ollut Siikajoen pappilassa joululomalla, ja

nyt on vihdoin sovittu, että häät ovat vietettävät ensi kesänä!

Huoneisto nuorelle parille oli siis vuokrattava, ja siitä oli paljon

kirjoitettavaa. Kumminkin Gummerus siinä välissä antaa kuvauksen

pikkukaupungin huveista: "Laskiaistiistaina -- toimeenpantiin

rekiretki Palmaan, jossa ruustinna Appelgren asuu. En aikonut olla

mukana, mutta lähdin kuitenkin klo 11 -- yksin. Tohtorin rouva

Hellström oli järjestänyt kaikki. Hauskaa -- kahvit -- päivälliset.

Siinä ohjelma! Rouvat olivat tuoneet ruokaa -- vasikanpaistia ja

laskiaispullia ja olutta. -- Hupaista olikin. Siellä oli monta

tyttökoulunoppilastani, ja ne olivat kovin hartaita vaivaamaan

vanhaa, kihlattua maisteriansa vaatimalla häntä karkeloon, ja hän

oli niin kohtelias, ettei kieltäytynyt tanssimasta. Hei seitä, Fria

vill Simon i selle, jopa kotiljongiakin. -- Kun minä olin ajanut

yksin ja useat rouvien kutsumat koulupojat olivat tulleet kävellen --

7 virstaa -- neuvoteltiin paljon paluumatkasta, ja loppu oli, että

minä lähdin tohtori Hellströmin kanssa, jolla oli kiire, ja jätin

hevoseni tohtorinnalle, joka monien nuorten tähden sai istua hyvin

epämukavasti. Minä pidin huveista, ei mitään väkeviä, vapaata --.

Vahinko vain, että kaipasin erästä poissa olevaa. -- Illalla iltama

raatihuoneella, johon useimmat Palmalta tulivat (siellä oli päätetty

klo 6). Kallesi oli sentään väsynyt, niin että hän ainoastaan katseli

kahta epäonnistunutta kuvaelmaa ja tanssin alkua." --

Kyläkirjasto menestyi hyvin. Painos, 1000 kpl, liian pieni;

tilaajoita karttui, niin että vuoden ensi vihko oli uudestaan

painettava. Gummerus oli tullut yhä taajempaan kirjevaihtoon eräitten

ruotsalaisten kanssa, Fabian Wreden, Hans Forssellin y.m., jotka

osottivat myötätuntoa hänen kansanvalistusharrastuksilleen. -- Miten

Kyläkirjasto olikaan maalaiskansalle aiottu, ei se estänyt Gummerusta

ajattelemasta muitakin lukijoita. Hän oli näet käsitystavaltaan niin

demokraattinen, ettei hän mainittavaa erotusta huomannut eri säätyjen

välillä. Miten hänen nykyinen kirjailijatoimensa oli juurtunut hänen

omaan elämäänsä, näkee seuraavasta otteesta (21/4 74):

"Kuinka olen kuvitellut keskinäisen suhteemme, voit, jos tahdot

suomea lukea, nähdä Kyläkirjastosta, joka näinä päivinä valmistuu ja

levitetään. Kertomuksen nimi on: 'Kaksi perhekuntaa'. Olen pannut

siihen paljon työtä." -- Jutelma on todella huolellisesti kirjoitettu

ja kertoo opettavaisesti, miten kahden serkun erilaiset luonteet

johtivat erilaisiin elämänkokemuksiin. Maunu oli rikas, Pekka

köyhä, edellinen oppia ja opetusta ylenkatsova, toinen joka hetki

valmis oppimaan ja edistymään. Maunu hylkäsi köyhän tytön, vaikka

häntä rakasti, naidakseen varakkaan vaimon; Pekka sitä vastoin otti

omakseen köyhän, hellästi rakastamansa tytön. Helposti arvaa; miten

kävi: Maunu oli onneton kaikessa rikkaudessaan, Pekka onnellinen

pienessä torpassaan. Onhan juoni, jos juonesta sopii puhuakaan,

mitä yksinkertaisin ja tavallisin; mutta kertomukseen kätketyt

elämänohjeet ovat erittäin järkevät ja kansanomaisesti julkilausutut.

-- "Sitte sain eräänä päivänä", Gummerus jatkaa samassa kirjeessä,

"uuden novellin aiheen. Olin tupakoinut liiaksi, avasin sentähden

oven eteiseen ja satuin niin kuulemaan mitä puhuttiin 80-vuotiaan

emäntäni huoneessa. Siellä oli joukko ämmiä ja juoruttiin niin, etten

ole vertaa kuullut. Kokonaisen tunnin aikana otettiin toinen toisen

perästä käsittelyn alaiseksi. En voinut salata, että olin kuunnellut,

vaan menin illalla emäntäni luokse kertomaan mitä olin kuullut. Voit

ajatella, miten mummo hämmästyi ja nolostui. Pari mielenkiintoisinta

juttua kuultiin seuraavana päivänä torilla. Emäntäni kunniaksi täytyy

minun tunnustaa, että minua itseäni arvosteltiin jotenkin säälivästi,

enkä halua mitään muistuttaa erään hartaan rouvan hurskasta

toivomusta vastaan: 'Suokoon Jumala, että hän enemmän olisi isänsä

laatuinen!'" -- --

Niistä kirjeistä, joita tässä olen lähteinä käyttänyt, on viimeinen

päivätty heinäkuun 6:ntena 1874. Joku päivä ennen oli Säämingin

pappilassa vietetty Emmi Gummeruksen ja Jaakko Schwartzbergin

häät; sulhanen oli juuri ennen tullut papiksi ja määrätty v.t.

kappalaiseksi ja kirkkoherran apulaiseksi Sääminkiin. Gummeruksen

ja hänen Staavansa häihin Siikajoen pappilassa "ei nyt enää ole

kuukauttakaan", ja sulhasen aikomus oli noin 21 p:nä lähteä

häämatkalleen. Häät vietettiinkin 4 p:nä elokuuta. --

Pitkä kihlaus oli siis muuttunut avioksi, ja samassa tapahtui

asuinpaikankin muutos. Gummerus näet ei vienytkään, niinkuin oli

keväällä kuvitellut, Staavaansa eli Staiviansa -- mikä nimenmuoto

tästä lähtien näyttää tulleen käytäntöön -- Kokkolaan, vaan

Jyväskylään, sillä heinäkuulla hän oli hakenut ja saanut

suomen- ja ruotsinkielen kolleganviran sijaisuuden jälkimäisen

kaupungin lyseossa. Kun hänet sitte seuraavana vuonna (1875)

nimitettiin vakinaiseksi samaan virkaan, tuli Jyväskylä heidän

pysyväksi kotipaikakseen.

* * * * *

Edellisessä on silloin tällöin mainittu joku sana Gummeruksen

kirjailijatoimesta tälläkin ajanjaksolla. Täydellisyyden vuoksi on

siitä tässä annettava vähän seikkaperäisempiä tietoja. -- Aiheena

siihen, että hän noin kahden vuoden loman jälkeen alkoi jälleen

sepittää Uuteloita, oli Suomettaren uudestaan-syntyminen 1869.

Liittymättä toimitukseen hän kuitenkin suostui avustamaan lehteä, ja

seitsemän vuoden aikana hän joka vuosi (paitsi 1873) antoikin sille

mainitunlaisia lisiä. Siitä, että Gummerus kirjeissään niin harvoin

puhuu kirjailijatoimestaan, saattanee päättää, ettei hän nyt antanut

sille suurempaa arvaa ja merkitystä kuin ennenkään, mutta siitä

huolimatta muodostavat alempana lueteltavat novellit huomattavan osan

hänen tuotantoansa.

Uuden Suomettaren kaunokirjallisen osaston ensimäinen novelli on

"_Rollijärven avannot_, kertomus ison vihan ajoilta". Toiminta

alkaa Saimaan rannalla, Savonlinnan tienoilla, missä entinen

pohjalainen, 80-vuotias sotavanhus Sakari Rajunen omistaa vauraan

Hietalahden talon. Rajusen luona asuu kaksi nuorta, hänen veljensä

tyttären tytär, Sanna, Pohjanmaalta tullut, ja Kaarle Harkka,

liiviläinen, isännän muinaisen sotatoverivainajan poika, ja

vanhuksen toivo oli, että heistä tulisi pariskunta, jolle hän voisi

talonsa jättää. Sanna ei kuitenkaan voinut rakastaa viekasta,

itsekästä Harkkaa, vaan hänen sydämensä kiintyi linnan väestössä

palvelevaan pohjalaiseen nuorukaiseen, Maunuun. Verisen kohtauksen

jälkeen Harkan ja Maunun välillä jälkimäinen, Sannan avulla, karkaa

Pohjanmaalle, jonne toiminta sittemmin vie muutkin henkilöt. --

Kertomuksen alkupuoli on vapaasti keksitty; loppupuolen vaiheet

kiintyvät historiallisiin tapahtumiin, Napuen tappeluun ja varsinkin

Pyhäjoen Ypperin kyläläisten kamalaan teurastukseen Rollijärven

rannalla, jossa venäläisten petomaisuus saavuttaa huippunsa.

Kansan äärettömien kärsimysten kuvaus tulee niin pääasiaksi, että

yksityisten kohtalo menettää mielenkiintonsa. Sanna ja Maunu olivat

menneet naimisiin, Harkka venäläisiin liittyneenä vainoo heitä

tulisessa kostonhalussaan; Sanna ja Maunu pelastuvat kuitenkin sotaan

hukkumasta.

Seuraavan vuoden (1870) marraskuulla luettiin samassa lehdessä

pieni kertomus, _"Kerta vielä"_, rappiolle joutuneesta entisestä

ylioppilaasta, jonka kertoja, itse ylioppilas, näkee eräässä

Pohjanmaan kievarissa, missä hän on matkustavien koulupoikien

naurun esineenä. Saatuaan viinaa hän "panee kiekkaa", pyörii ja

hyppii, kunnes saa verensyöksyn ja kuolee. Kertoja löytää vainajan

rinnalta kultaisen mitaljonin ja siinä kauniin tytön kuvan, jossa

on kirjoitus: "Sinun elämässä, sinun kuolemassa." Samassa tulee

kievariin komeissa vaunuissa ajaen vanhanpuoleinen rouva kahden

tyttärensä kanssa. Nähtyään mitaljonin rouva tunnustaa muinoin

olleensa onnettoman rakastettu; petettynä, hyljättynä oli ylioppilas

ruvennut juomaan. Rouva näkee "vielä kerta" -- vainajana -- sen, jonka

oma oli luvannut olla elämässä ja kuolemassa.

Enemmän kuin U. S. sai samana vuonna Hagmanin Pietarin sanomat

avustusta, nimittäin yleisellä nimellä _"Otteita ihmissydänten

salaisuuksista"_ kaksi kertomusta: _"Jäisiä ja pakahtuneita sydämiä"_

sekä _"Omantunnon voima"_. Molemmat ovat laadultaan kyläkertomuksia,

vaikka edellisessä kyllä esiintyy pari herrasmiestäkin, setä ja

veljenpoika, kumpikin köyhän tytön viettelijänä; toisessakin ovat

rikokset -- mustasukkaisuudesta aiheutunut murha ja väärä vala --

pääaiheena. Että rikolliset saavat rangaistuksensa, on luonnollista,

ja sitä osottaakseen on tekijä nämä niinkuin muutkin samantapaiset

jutelmansa laatinut. Useampia novelleja ei Gummerus näy Pietarin

sanomiin kirjoittaneen.

Uuden Suomettaren vuosikerrassa 1871 nähdään --l--b--s-merkki

kahden kertomuksen ohella. Neljässä ensimäisessä numerossa on

satu, _"Revontulet"_, joka esitykseltään on vähemmin luonteva

kuin tavalliset jutelmat. Saimaan rannalla on Anni viettävä häitä

Jalo sankarin kanssa. Kun sulho viipyy, saa Hiiden käskyläinen,

Sukkamieli, morsiamen hetkeksi epäilemään rakastettuansa. Sen kautta

hän joutuu Hiiden pojan valtaan, joka ilmojen teitä vie hänet kylmään

Pohjolaan. Kauan etsittyään kadonnutta Jalo näkee noidan avulla

Annin Hiiden pojan luona. Hän rientää sinne, mutta sen sijaan että

hyökkäisi Hiiden poikaa vastaan sankari, hänkin puolestaan epäillen

morsiantaan, lävistää neidon nuolellaan. Seuraavassa tuokiossa hän jo

tietää surmanneensa viattoman. Hän rakentaa nyt mahdottoman rovion,

panee armaansa ruumiin sen päälle ja asettuu itse sen viereen.

Rovion tulessa Anni ja Jalo yhtyvät, ja muistona heidän lemmestään

palavat Revontulet Pohjan taivaalla. Annin nimi Hiisien luona oli

Revo -- siitä tulien nimi. -- Lokakuun lopulta vuosikerran loppuun

ulottuu toinen kertomus, joka taas on historiallinen laatuaan, Ison

vihan ajoilta, _"Sadan leukaluut"_. Se nojaa tekijän kuulemaan

kansanmuistelmaan, ja siinä kuvataan venäläisten hävitystöitä

Suoniemellä ja Karkussa sekä miten joukko vainolaisia joutui autiolle

saarelle kuollakseen siellä nälkään -- saaren nimi on siitä saakka

"Sadan leukaluut". Kertomus on kokoonpanoltaan ja esitykseltään ehkä

paras Gummeruksen historiallisista novelleista. Tapaukset kehittyvät

luontevasti, ja mielenkiinnolla lukija seuraa nuorten kihlattujen,

Sannan ja Hannun, seikkailuja. Se tapa, jolla rohkeamielinen

Hannu ensin surmaa useita venäläisiä ja sitte saa toiset turmiota

tuottavalle veneretkelle, on jännittävä ja uskottava; sitä vastoin

Sannan itsemurha tuntuu vähemmän todennäköiseltä, joskaan ei

mahdottomalta kauheana aikana.

Vuonna 1872 tapaamme lehdessä niinikään kaksi novellia, nimittäin

_"Kaksi joulu-aattoa"_ ja _"Takaus"_, edellinen vuosikerran

alussa ja jälkimäinen lopussa, 1873 ei mitään, mutta 1874 ja

1875 kumpanakin jälleen yhden: _"Pikku Laurin salaisuus"_ ja

_"Peritäänkö vihakin?"_ Lukuunottamatta "Pikku Laurin salaisuus"

nimistä juttua ovat nämä kertomukset, jotka, samoin kuin juuri

mainitut historialliset jutelmat, ovat kirjamuodossakin ilmestyneet,

Gummeruksen kypsyneimpiä. Toiminnan tapahtumapaikka on ensimäisessä

Turku, toisessa vaihdellen Pohjanmaa ja Helsinki sekä viimeisessä

yksinomaisesti Pohjanmaa; henkilöt ovat enimmäkseen keskisäätyä.

Näissäkin, on paljon romanttisuutta, joka muistuttaa August Blanchea

ja Emilie Elygare-Carlénia, ja vaikka "Takaus" novellissa on

elettyäkin -- esim. pohjalaisten ylioppilasten Porthaninjuhlan kuvaus

--, on väritys sovinnaisen heikkoa nykyajan kannalta arvostellen.

Mutta siitä huolimatta on novelleilla ansionsakin. Yksistään sujuva

kerronta viehättää lukijaa, se kun välttäen pitkäveteisyyksiä aina

luontevasti tarjoo uusia tapahtumia ja olosuhteiden käänteitä;

toiseksi vaikuttaa mielenkiintoisesti tekijän teeskentelemättömyys ja

niin sanoakseni naiivi luottamus omaan kertomukseensa sekä vihdoin

suora, rehti elämänkäsitys. Vaikka nämä kertomukset taiteellisesti

arvostellen edustavat mennyttä kehityskautta, ovat ne, niinkuin

yleensä Gummeruksen koko tuotanto, vieläkin lukemisen arvoisia, ja

varsinkin suuremmalle yleisölle, nuoriso siihen luettuna, monin

verroin suositeltavampia kuin nykyaikaiset salapoliisiromaanit ynnä

muut samanlaatuiset jännitys- ja kiihotusjutut.