II.

Ylioppilasajan alkupuoli; kirjailijatoimen ensi jakso 1861-66.

Vähän ennen juhannusta tulivat pojat Pietarsaaresta ja Vaasasta,

ja kaikki he samoin kuin perheen muut jäsenet mieltyivät uuteen

kotiinsa, Karkun pappilaan, joka Kuloveden rannalla sijaitsevana

luonnonihanuudessa on verrattomasti Kannuksen edellä. Sitä paitsi

ensimäinen kesä tarjosi paljon muutakin viehättävää, uusia

tuttavuuksia ja vaihtelevia tapahtumia. Esimerkkinä mainittakoon,

että elokuun alussa Augusta täti tyttärineen (paitsi maalaajattarena

tunnettua Aleksandraa, sittemmin tohtorin rouva Saltin) tuli pariksi

viikoksi Karkun pappilaan, ja että heidän siellä ollessaan, 18 p:nä

s.k., olivat isän virkaanasettajaiset, joiksi paljon pappeja ja

muita vieraita kokoontui sinne. Toimitusmies oli Hämeenkyrön rovasti

Yrjö Jaakko Forsman, jota avusti hänen poikansa, tohtori Georg Z.

Forsman (Yrjö Koskinen) sanelemalla valan. -- Vaikka Kalle Gummerus

iloisena ja toimeliaana oli mukana kaikessa, näkee sentään hänen

muistiinpanoistaan, että hän mieleltään oli sama kuin viime aikoina

lukiossa. Hän oli ahkerassa kirjeenvaihdossa heränneitten toveriensa

kanssa, jota paitsi hän, kevään loppupuolella saarnattuansa

Pietarsaaren sekä maalais- että kaupunginkirkossa, kesällä saarnasi

Suoniemen kappeli- ja Karkun emäkirkossa. Elokuun keskivaiheilla

hän alkoi lukea Homerosta ja hepreankieltä, arvatenkin ajatellen

ylioppilastutkintoa, jota suorittaakseen hän 28 p. lähti Helsinkiin.

Sinne oli Augusta tätikin jo ennen matkustanut, sillä syksystä alkaen

hän perheineen asettui Helsinkiin asumaan. Isä taasen lähti samaan

aikaan viemään nuorempia poikia kouluun Turkuun, joka oli lähempänä

kuin Vaasa.

Helsingissä Gummerus ensi ajaksi vuokrasi Duwaldtin kanssa yhteisen

asunnon. Syyskuun 17 p:nä hänet hyväksyttiin ylioppilastutkinnossa,

mutta arvolause oli alhaisin -- approbatur. Kotona hän nähtävästi oli

kuvitellut parempaa tulosta, sillä äiti huomauttaa, että arvolause

itse asiassa oli luonnollinen seuraus siitä, että hän niin huonosti

oli käyttänyt kouluaikansa; varemmin olisi hänen pitänyt muuttaa

elämänsä voidakseen korjata mitä ennen oli laiminlyönyt. Muuten äiti

oli kovin huolissaan siitä, kuinka Kalle säilyisi "vaarallisessa

maailmassa, missä hän nyt omin päin vaelsi", ja iloitsi kuullessaan

hänen asuvan heränneen toverin kanssa ja viettäneen vaatimattomat

ylioppilaspidot. -- Nämä pidot olivat mainitun päivän iltana

silloisen Evijärven kappalaisen, pastori Gustaf Erik Forsmanin

luona -- klinikassa. Tämä kuuluu oudommalta kuin asia itsessään

oli. Silmätautia potevana Forsman oli tullut Helsinkiin ja asui

professori Jakob Estlanderin hoidettavana sairashuoneessa, jossa

sali annettiin kekkereihin käytettäväksi. Mahdollista on, että

ajatus niiden viettämisestä siellä oli Gummeruksen, joka tahtoi

välttää ravintoloita, mutta oli siihen muutakin aihetta. Paitsi

Gummerusta ja Jonathan Johanssonia oli isäntänä myöskin pastori

Forsmanin poika, Gustaf Gideon, ja pitojen vietto klinikassa teki

siis isälle mahdolliseksi olla mukana. Muuten sanottakoon, että

pastori, vaikka oli herännyt ja vakava mies, luonnostaan oli,

niinkuin useat muut Forsmanit, taipuvainen huumoriin ja viattomaan

leikillisyyteen ja sentähden viehättävä nuortenkin seurassa. Näin

ollen on kyllä ymmärrettävää, että vanhan miehen läsnäolo ja itse

paikka vaikuttivat, että pidot olivat tavallista hiljaisemmat, mutta

jollei totia juotukaan, oli kuitenkin teen jälkeen sekä punssia

että viiniä tarjona ja sen ohella puheita ja iloista pakinaa kuten

ainakin sentapaisissa seuroissa. Kunniavieraina oli kekkereissä Yrjö

Koskinen ja lääketieteen kandidaatti E. A. Krohn sekä tovereina O. A.

Forsén, G. Duwaldt, G. Smirnoff, Joh. Gabr. Ingman, E. V. Petterson,

W. Wegelius, "2 Fellmania" (Aug. Abrah. ja ?) ja G. Johansson.

-- Kun Gummerus sittemmin kirjoitti kotia, että toverit olivat

nauraneet hänelle pitojen johdosta, niin hän lienee käsittänyt asian

tarpeettoman vakavasti; vähemmästäkin oli tapana Mutterin kanssa

leikkiä laskea, saatikka laatuaan todella harvinaisista kekkereistä

klinikassa.

Vanhemmat toivoivat Kallen palaavan syksyksi kotia, mutta hän jäi

Helsinkiin. Hänen aikomuksensa oli suorittaa stipendiaattitutkinto,

ja muutenkin ansaitakseen jotakin toimeentulokseen hän alkoi antaa

tunteja (à 40 kop.) rva Häggbergin tyttökoulussa sekä myöskin

opettaa kahta poliisimestari eversti C. J. Tavaststjernan tytärtä.

Syyskuun lopulla hän muutti asumaan (entisen) yliopistonkamreerin

A. W. Wegeliuksen luokse, ja tuli siten -- äitinsä suureksi iloksi

-- heränneeseen perheeseen. "Äiti ei voi uskoa", Kalle kirjoittaa

27/9 (ainoassa kirjeessä, joka näyttää säilyneen niistä sadoista,

jotka hän on kotiin kirjoittanut), "kuinka hyvän paikan olen

saanut, on melkein kuin asuisin Helanderilla Pietarsaaressa.

Kamreerilla on kaksi poikaa, joista toinen (Wilhelm) pian suorittaa

kandidaattitutkinnon ja toinen (Martin) on lyseolainen. Pari iltaa

sitten olin jo pannut maata, kun kuulin veisattavan sisällä. Eilen

illalla laulu alkoi minun vielä ollessani täydessä puvussa. Hetken

mietin, voisinko enää niin myöhään mennä sisään -- klo oli 10:n

vaiheilla -- mutta menin. Me veisasimme pari virttä, sitte kamreeri

luki ääneen, ja sen jälkeen mentiin levolle. Niin minä odottamatta

olen tullut parhaimpaan kortteeriin, mikä on ajateltavissa, ja saan

täällä asua ainakin koko vuoden, vaikka moni haluaisi tänne -- se on

aivan kaupungin laidassa, ja sitä ympäröi mitä irstaisimmat pesät,

jotka poliisi kumminkin kuuluu (pian) tyhjentävän. -- -- Jumalan

kiitos, että pääsin tänne asumaan. En voi kieltää, että huolehtiminen

parannuksestani oli laimenemassa -- mutta eilen illalla oli kuin

olisin saanut uutta rohkeutta ja uutta vakavuutta." --

* * * * *

Helmikuulla 1860 tapahtunut mielenmuutos oli välittömästi johtanut

Gummeruksen ajattelemaan papinuraa opintojensa päämääränä. Kun

samaan aikaan Venäjältä oli tiedusteltu, olisiko joku (tai ehkä

useampikin) suomalainen nuorukainen halukas tulemaan Tarton (silloin

saksalaiseen) yliopistoon vapaasti tutkiaksensa teologiaa sillä

ehdolla, että sitoutuisi pappina toimimaan Venäjällä luterilaisten

kesken, meni hän uskonnollisessa innostuksessaan rehtori Odenvallille

ilmottamaan olevansa valmis noudattamaan kehotusta. Kuitenkaan ei

siitä sen enempää tullut, luultavasti senvuoksi, että vanhemmat

ehdottomasti vastustivat aietta. Sille harrastukselle, joka näin

pojassa näyttäytyi, he kyllä antoivat tunnustuksensa, mutta

sitoutuminen jäämään vieraaseen maahan oli heistä pelottavaa

-- hän tulisi "kruunun mieheksi", ja sitä he eivät mitenkään

tahtoneet. Että Kalle muuten halusi ruveta papiksi, oli kyllä

heidän mieleensä, ja Helsingissä hän empimättä kirjoittautuikin

jumaluusopilliseen tiedekuntaan. Toinen kysymys oli, osaisiko hän nyt

olla ahkerampi kuin ennen ja johdonmukaisesti pyrkiä valitsemaansa

päämäärään? Äiti, joka tunsi poikansa huikentelevan luonteen, ei

voinut olla sitä epäilemättä, ja hyvin pian Helsingin elämä ja sen

tuottamat vaikutelmat saivatkin Kallen ei ainoastaan luopumaan

parannuspyrinnöistään, vaan panemaan suurimman osan aikaansa aivan

toisiin puuhiin kuin teologisiin opintoihin.

Jo ensi syksynä (1861) Gummerus tunnustaa kovin halunneensa mennä

muutamiin Töölössä (arvattavasti sikäläisessä ravintolassa)

pidettyihin tanssijaisiin sekä teatteriin, mutta hän oli silloin

voittanut itsensä. Samaan aikaan hänellä oli tapana heränneitten

toveriensa kanssa -- kaikkiaan oli heitä seitsemän -- yhtyä

lauvantai-iltoina yhteiseen hartausseuraan. Mutta jo kevätlukukautena

tapahtui muutos. Ensiksikin lienee siihen vaikuttanut se, että Kalle

muutti Wegeliukselta Augusta tädin luokse. Ainakin äiti piti tätä

asunnonmuuttoa arveluttavana asiana. Ei sentähden, ettei hän pitänyt

sisarestaan tai ettei tiennyt poikansa hänen kodissaan olevan hyvässä

hoidossa, vaan senvuoksi, että hän pelkäsi hienosti sivistyneen

Frosteruksen perheen -- "maailmallinen" kun hengeltään oli -- saavan

Kallen luopumaan hartausharjotuksista, jotka olivat niin tärkeitä

hänen hengelliselle elämälleen. Toiseksi pääkaupungin elämä yleensä

ja seurustelu uskonnollisissa asioissa erimielisten toverien

kanssa vastustamattomasti johti Gummeruksen uusille taikka kenties

oikeammin vanhoille teille. Kolme vuotta myöhemmin hän lyhyessä

muistiinpanossa tunnustaa lankeemuksensa tapahtuneen keväällä 1862,

ja sen lähtökohtana oli ollut eräs teatterissakäynti sekä väittelyt

uskonnosta toverien kanssa.

Ymmärrettävää on, että Gummeruksen kotia lähettämät kirjeet

sisällykseltään muuttuivat, samassa kun hänen mielensä muuttui, ja

että äiti sen kohta huomasi. Vaikka Kallen kirjeet ovat hävinneet,

voidaan äidin vastauksista käsittää kehityksen meno. Liikuttavasti

väräjää välittömissä sanoissa äidin sydän, ja täydentääkseni hänen

kuvaansa panen tähän muutamia otteita.

Aavistaen miten pojan oli käyvä äiti kirjoittaa (1/3 1862):

"Niinkuin kääntymisesi Jeesukseen on ollut elämäni suurin ilo,

olisi luopumisesi hänestä korkein tuskani." -- Kirjeestä toukokuun

3 p:ltä (s.v.) näkee, että äiti jo on kaikesta selvillä: "Rakas

lapsi! Kiitos kirjeestäsi ja siitä huojennuksesta, jonka se tuotti

kipeälle sydämelleni [äidillä oli sydäntauti, jonka tuskallisuutta

sielullinen levottomuus enensi], paljon olisi minulla lisättävää,

mutta mitä se hyödyttää. Olen tullut siihen vakaumukseen, että on

yhdentekevä _mitä_ sinulle kirjoitan -- mutta kumminkin tahdot,

että kirjoitan -- ja se ilahduttaa minua sangen paljon -- sillä jos

olisit siitä välinpitämätön -- niin se olisi hyvin tuskallista.

Tokkohan sinä paljonkaan viitsit lukea ja vielä vähemmän panna

muistiin ja mieleen muistutuksiani? Epäilen sitä -- mutta kumminkin

pyydän: säilytä kirjeeni, kenties se aika on pian tuleva, jolloin

et koskaan enää saa sellaisia kirjeitä. Jos silloin, kun maailma ja

myrskyinen sydämesi mitä rajuimmin pauhaa -- jos silloin kaipaat

ystävää ja hänen neuvoaan ja nuhteitaan ja kaikista hellin sydän

maan päällä -- äidin sydän -- on kylmennyt -- ota silloin esiin

kirjeet, ehkä sinulla silloin on oleva jotakin hyötyä niistä, vaikka

ne nyt ovat sinusta -- kenties ikäviä. -- -- -- Et ole tahtonut

kirjoittaa mitään itsestäsi -- sitä vastoin olet haalinut kokoon

kaikenlaisia uutisia, jotka eivät kuitenkaan vähääkään huvita minua,

joka yksistään ikävöin kuulla jotakin sinusta itsestäsi. Avomielisen,

ujostelemattoman hengen, joka sinulla oli heräyksesi ensi aikoina

ja jolla sinä tunnustit erehdyksesikin, sen olet nyt menettänyt;

orjuuden ja pelon henki on tullut sijaan. Etsi, etsi, rakas lapsi,

sitä valittujen lasten henkeä, jossa huudamme: Abba, rakas isä. --

Kirjoita, milloin tulet kotia. Oi, kuinka on oleva suloista painaa

sinua sydäntäni vasten -- miten kaukana lienetkään!" -- -- Kymmentä

päivää myöhemmästä kirjeestä vielä seuraavat rivit: -- "Kiitos

kirjeestäsi, jonka sain eilen. Oli iloista kuulla, että olet terve,

että luet suuremmalla halulla ja että siis toiveesi ovat paremmat.

Mutta -- -- (minun pitäisi kai sen johdosta olla täysin tyytyväinen

eikä toivoakaan sisältörikkaampia kirjeitä) mutta voi, miten sentään

tuntuu tyhjältä -- minusta on aina kuin semmoiset kirjeet tulisivat

kädestä -- taikka ruumiista -- taikka kuoresta. Haluaisin kirjettä

sydämestä, sielusta, ytimestä. Mutta ehkä et ymmärräkään mitä

tarkotan. Tahdon sentähden vaieta. Kenties koittaa vielä päivä,

jolloin minua ymmärrät. Rukoilen sitä Jumalalta ja toivon -- oikean

päiväsi vielä tulevan ja aamuauringon hajottavan sumun, joka sinua

ympäröi, että sinussa maallinen elämä pienine murheineen jää toiseen

sijaan ja Kristus ja hänen armonsa astuu ensi sijaan. Kunnes se

tapahtuu, kirjoita vain suoraan toiveistasi tähän elämään nähden --

en tahdo, että teeskentelet ja valehtelet itsesi muuksi [kuin olet]."

-- --

Kumminkaan ei Gummeruksen palaaminen entiseen suruttomuuteen

ollut niin äkkinäinen ja ehdoton kuin edellisestä luulisi. Vielä

talvella 1862--63 hän oli kirjeenvaihdossa uskonnollisista asioista

sukulaisensa, silloisen ylioppilaan (sittemmin rautatieinsinöörin)

Herman Gummeruksen kanssa, joka oleskeli kotiopettajana Kemiössä,

Hermanin pitkistä kirjeistä päättäen Kalle koetti vakavasti

puolustaa raamatullista ja kirkollista kantaansa, jota vastoin

hän itse nojaten Ignelliin ja (Viktor) Rydbergiin rohkeasti ja

huomattavalla esityskyvyllä osotti sovinto-opin y.m. uskonkappalten

ristiriitaisuuksia ja heikkoutta terveen järjen kannalta. Edelleen

on myöhemmiltä ajoilta monta todistusta siitä, ettei heräyksen

sytyttämä tuli Kalle Gummeruksen sisässä koskaan kokonaan

sammunut, vaan kyti kytemistään tuhkankin alla, ja vaikkei se enää

noussutkaan ilmiliekkiin, juontunee sentään siitä se, mikä hänen

elämäntyössään ilmaisee vakavaa ja syventynyttä sielunelämää.

Toisin sanoen, jos onkin ymmärrettävissä, että hänen vilkas

luonnonlaatunsa, mielenlujuuden puutteensa ja taipumuksensa

kirjalliseen toimeen johtivat hänet pois herännäisyydestä, niin

olivat ne kaksi vuotta, jolloin hän oli sen vallassa, sittenkin

tärkeä jakso hänen kehityksessään, jopa niin, että ne tuntuvasti

määräsivät hänen myöhempien harrastuksiensa suunnan. Erään toverin

kirjeestä näkyy, että Gummerus jo keväällä 1862 ajatteli muuttamista

historialliskielitieteelliseen osastoon, mutta luultavaa on, ettei

hän kirjoittanut siitä kotia; äidin kirjeissä ei mainita sanaakaan

asiasta.

* * * * *

Kesällä 1861 Gummerus vielä entiseen tapaansa oli sepittänyt

ruotsinkielisiä runoja -- muuan pitkä, hurskas kyhäelmä ajan

kalleudesta on osotettu Emmi sisarelle. Ylioppilaaksi tultuaan hän

otti suomen kirjailijakielekseen, samalla kun hän siitä lähtien

julkisuudessa enimmäkseen esiintyi kertojana; runoillessaan hän

yksityisesti vielä toisinaan käytti ruotsia, mutta milloin hän

runoelman painatti, oli sekin suomenkielinen. Arvatenkin tämän

muutoksen aikaansaivat uusi ympäristö, uudet ystävät. Jo kesällä hän,

käydessään Hämeenkyrön pappilassa, oli tutustunut Yrjö Koskiseen

ja hänen veljiinsä, ja syksyllä hän joutui muittenkin innokkaitten

suomenmielisten piiriin. Näiltä hän tietysti sai kuulla mitä

Suomettaressa luettiin, että näet "tänä kansamme uudestasyntymisen

aikana, joksi voimme nykyisyyttä sanoa, tarvitaan kaikki suomen

kielen taitajat kirjoitusmiehet julkisuuden palvelukseen", ja miten

olisi Gummerus, joka niin sanoakseni luonnostaan kuului heidän

joukkoonsa, vastustanut kehotusta. Suomea hän osasi lapsuudesta

saakka, eikä se seikka, että hän kirjailijana oli tottumaton sitä

käyttämään, ollut mikään pätevä syy vetäytymään siitä. Olivathan

kaikki muutkin kansallismieliset samassa asemassa, nimittäin että

olivat olleet taikka olivat pakotetut luopumaan entisestä koulu- eli

sivistyskielestään. Hankalaa ja vaivalloista se tietenkin oli, mutta

sen korvasi tyydytyksen tunne, jonka herätti tieto siitä, että oltiin

mukana oman kansan tulevaisuutta luomassa.

Äidin kirjeistä näkyy, että Kalle maaliskuun lopulla 1862 oli

kertonut alkaneensa suomentaa jotakin komediaa, osaksi raha-ansion

tähden, osaksi harjaantuakseen suomenkielen käyttämiseen. Luultavasti

tämä tarkottaa Holbergin Jeppe Niilonpoikaa, jonka suomennos

seuraavana vuonna ilmestyi Näytelmistössä II. Vähän myöhemmin

Gummerus vielä (lyhentämällä) suomensi John Bunyanin teoksen,

Kertomus hengellisistä kokemuksistani (pain. 1863), Holbergin Don

Ranudo de Colibrados (Näytelmistö IV, 1867) ja Heibergin Katsokaa

peiliin (Maiden ja merien takaa, 1866), ottaen siten osaa siihen

ahkeraan kääntämistyöhön, jolla tähän aikaan koetettiin laskea

perustusta suomalaiselle kansalliskirjallisuudelle. Nähtävästi juuri

ennenkuin oli ryhtynyt ensinmainittuun suomennostyöhön, hän kävi J.

V. Snellmanin luona neuvottelemassa mitä ottaisi käännettäväkseen.

Käynnin aiheena oli kenties seuraava kohta eräässä äidin kirjeessä

edelliseltä syksyltä: "Kyllä sekä isä että minä tunnemme Snellmanin",

äiti kirjoittaa ikäänkuin vastaten johonkin kysymykseen. "Isä

ihailee hänen suurta kirjailijakykyään. Hän oli häissämme. Sinulle

olisi varsin hyödyllistä tulla lähempään yhteyteen hänen kanssaan.

Sano hänelle terveisiä isältä, jos tapaat hänet. Jos tarvitset

neuvoa kirjoitustöissäsi, niin käänny hänen puoleensa".[43]

Gummeruksen paperien joukossa on Snellmanin kirje, joka koskee

heidän neuvotteluansa. "Ehdotettu novelli", hän siinä sanoo, "on

liian hupsutteleva ansaitakseen tulla käännetyksi. Sellaisella pitää

olla taiteellista arvoa, jotta suomennos rikastuttaa suomalaista

kirjallisuutta." Kuitenkaan ehdottamatta toista parempaa teosta hän

lähettää Gummerukselle _ruotsinnettavaksi_ otteita ranskalaisesta

teoksesta "L'idée Napoleonienne". Luultavasti Gummerusta sentään

jotenkin vähän huvitti semmoinen tehtävä, sillä siihen aikaan Vaasan

lukiosta tulleet ylioppilaat harvoin osasivat niin hyvin ranskaa,

kuin siihen epäilemättä olisi ollut tarpeen. Siitä syystä kai

Gummerus ryhtyi Jeppe Niilonpoikaan, jota ehkä Kaarlo Bergbom oli

suomennettavaksi suositellut.

Mutta Gummerus ei tyytynyt pelkkään käännöstyöhön. Toukokuun

alussa nähtiin Suomettaressa nimimerkki --l--b--s. pienen, kahteen

numeroon jaetun jutelman alla nimeltä "_Hän oli Venäläinen_". Se on

muistelma siltä ajalta, jolloin tekijä oli "pikkuinen, pahankurinen

poika", ja kertoo vanhasta ukosta, joka asui mökissä Raumajoen

rannalla, jolla oli tapana pyhäaamuina kirkkomatkallaan pistäytyä

pappilan renkituvassa ja joka eräänä juhannuspäivänä saatuansa

halvauksen pappilassa kuolikin. Sitä ennen hän kuitenkin pastorille

tunnusti olevansa venäläinen sotilas, joka Porrassalmen tappelussa

haavoittuneena ja toisen silmänsä menettäneenä oli siitä saakka

piillyt Suomessa. Hän oli muinoin murhannut kapteeninsa ja myöhemmin

Suomessa ottamansa vaimonkin, mutta myöskin pelastanut kuolemasta

erään venäläisen, joka sittemmin kiitollisuudesta vuosittain oli

lähettänyt hänelle raha-apua. Kerran kuultuansa pastorin saarnaavan

ukko oli alkanut etsiä sovintoa Jumalan kanssa, ja nyt hän erosi

elämästä luottaen vapahtajaansa. Epäilemättä on kertomuksella perää

todellisuudessa, joskin kertoja lienee siihen omiansakin lisännyt.

Miksi mies oli vaimonsa surmannut, jää selittämättä, samoin kuin

lukijalta salataan, kenen hän oli pelastanut ja miten. Sellainen

perustelun puutteellisuus ei ollut myöhemminkään harvinainen kertojan

jutelmissa, hän kun enimmäkseen liikkui mielikuvituksensa varassa

laiminlyöden sekä luonteenkuvauksen että sommittelun.

Tuskin paria kuukautta myöhemmin nähtiin Gummeruksen nimimerkki jo

pienen kirjasenkin nimilehdellä. Heinäkuulla 1862 ilmestyi näet P.

Th. Stolpen kustannuksella hänen esikoisensa "_Veljekset_, uutelo,

kertoeli --l--b--s.", kenties ensimäinen kirja, jonka hinta on

penneissä (60) määrätty. Vihkosessa, joka sisältää vain 48 sivua

pienintä 8:oa, kerrotaan, Pietarsaari toimintapaikkana ja Ison

vihan veriset melskeet ja hävitykset taustana, julma murhenäytelmä.

Siinä esiintyy kaunis mustalaistyttö, joka kolmeen murhaan syypäänä

mestataan, kaksi veljestä, joista toinen murhataan ja toinen murhaa

itsensä, sekä vihdoin kaksi hullua tyttöä! Tuokko (A. Törneroos),

joka Suomettaressa ilmotti novellin ja huomautti tapausten perustelun

riittämättömyydestä, ei myönnä sille suurta taiteellista arvoa,

mutta miten kieli onkin virheellistä, ovat, hän sanoo, "lauseet

selvät ja sujuvat", ja harjoittamalla voi tekijästä tulla "hyväkin

työmies suomalaisen kirjallisuuden niin vähän viljellyllä vainiolla".

-- Kuinka harvinainen näinkin vaatimaton kertomus 1860-luvulla

oli, huomaa siitä, että J. V. Snellmankin otti siitä mainitakseen

Litteraturbladissa. Tekijä ei näy selvittäneen itselleen, hän

lausuu, mitä jokapäiväiseltäkin novellilta vaaditaan. "Henkilöt

ovat varjokuvia, joita sattumalta kuulee, mutta ei näe. Kenties

ne seisovat yksilöityinä tekijän mielikuvituksessa, mutta hän on

unohtanut maalata niitä lukijalle. -- -- Meistä on ollut syytä

lausua julki arvostelumme teoksesta, sentähden että nuori tekijä

osottaa vilkasta mielikuvitusta ja että esityksessä on reippautta ja

lentoa, jotka eivät ole tavallisia. Sen vuoksi voi häneltä toivoa

parempiakin tuotteita kuin tämä hurja, säännötön luonnos. Liioittelu

on kirjailijanalussa aina lupaavampi ominaisuus kuin säännönmukainen

velttous."

Paavo Tikkanen, joka jälleen vuosina 1861--63, samoin kuin parina

ajanjaksona ennenkin, yksinään toimitti Suometarta, näyttää kohta

huomanneen, mikä oiva apumies Gummeruksessa oli tarjona, sillä jo

syyskauden alussa hän sopi tämän kanssa, että hän säännöllisesti

antaisi lehteen kaunokirjallisia lisiä, ja lokakuun alusta siinä

tavataankin sentapaisia kirjoituksia, varustettuina tunnetulla

tekijänmerkillä. Saatuansa tiedon sopimuksesta äiti kirjoittaa (24/10

1862): "Rakas lapsi, minkä tilaisuuden onkaan Jumala suonut sinulle

antaa kynttiläsi loistaa -- jollei muuten pimeys jo ole ympäröinyt

sinua -- kun saat kirjoittaa julkiseen lehteen. Rukoile Jumalalta

armoa voida kirjoittaa niin, että siitä on toiselle tai toiselle

hyötyä; turhanpäiväistä on kaikissa sanomalehdissä yllinkyllin. Onpa

siitä sinulle hyvä tulokin." --

Paitsi yhdellä runolla ("Onnettoman huokaus" 14/11) Gummerus

syyskautena 1862 kartutti Suomettaren sisällystä kolmella

kertomuksella. Ensimäinen näistä, _"Rakkaus kaikki voittaa"_ (4

numerossa 3/10--31/10) muistuttaa sommittelultaan kansansatua.

Eräs pappi ottaa vaeltavan ylioppilaan, köyhän torpparin pojan,

kotiopettajaksi perheeseensä. Samassa seurakunnassa on Ilolan suuri

talo, jonka isäntä, peläten että hänen nuoren tyttärensä kosijat

pitävät ainoastaan perintöä silmällä, pastorin neuvosta on ottanut

tavakseen kosijoille vastata, että hän kyllä antaa tyttärensä,

mutta että talo ei kuulu myötäjäisiin, vaan on tuleva eräälle

kaukana asuvalle perilliselle. Tämä odottamaton tieto saa rikkautta

tavottelevat peräytymään. Sillä välin on ylioppilaskin rakastunut

Ilolan tyttäreen, ja kosiessaan hän kestää koetuksen, joten hän saa

sekä tytön että talon. "Siitä päivästä", kertomus päättyy, "jona

tapaukset Ilolassa tulivat ilmi, ruvettiin L--järvellä rakkautta

pitämään suuremmassa arvossa kuin rikkautta." -- Toinen lyhyt

kertomus, _"Mistä leipää?"_ (9/12), näyttää miten Jumala kuulee

köyhän rukouksen, joskin toisin kuin rukoilija on ajatellut -- ja oli

siis sekin niinkuin edellinen tekijän äidin toivomusten mukainen. --

Kolmas jutelma, _"Mukava kosto"_ (2 n:ssa 12/12--16/12) on toista

laatua, nimittäin jotenkin venytetty hullunkurinen kasku majurista,

jonka ahneus ja ilkeys sotamiehiä kohtaan kostetaan niin, että hänet

päihtyneenä saadaan luullun kenraalin tuomiosta maksamaan 25 ruplaa

sakkoa erään uhrinsa hyväksi. Kun myöhemmin H. D:ssa juttua oli

moitittu, Gummerus vastatessaan sanoo tarkotettujen henkilöitten

vielä elävän. Luultavasti oli kasku muistelma Vaasasta, koska siinä

viitataan "kaupungin paloon".

Joululomalla kotona Gummerus nähtävästi otti puheeksi ennenmainitun

ajatuksensa muuttaa historialliskielitieteelliseen osastoon, jolla

hän ei kuitenkaan vielä tarkottanut sitä, että kokonaan luopuisi

aikeestaan ruveta papiksi. Mikäli kerrotaan, kuuluu äitikin katsoneen

tuuman järkeväksi, muun muassa sentähden, että hän kirjailijana

oli laajempien yleistietojen tarpeessa. Itse asiassa Gummerus

kevätlukukauden alussa (12/2 1863) ilmottautui mainittuun osastoon ja

suunnitteli tästä lähtien opintonsa filosofiankandidaatti-tutkintoa

kohti. Hän alkoi kuunnella latinan ja arabian kielien luentoja

ja yhdessä K. E. Enebergin kanssa näitä kieliä lukeakin. Eneberg

oli yhtä kyvykäs kuin ahkera, ja jos Gummerus oli pysyttäytynyt

tieteellisissä harrastuksissaan hänen rinnallaan, olisi tulos

varmaankin ollut hyvä. Mutta kaikesta päättäen hänen lukuintonsa

nytkin pysyi entiseen tapaan heikkona; kirjailijatoimi oli hänelle

verrattomasti rakkaampi.

Alotettuansa sanomalehtimies-uransa, niinkuin ylempänä kerrottu on,

Gummerus vuodeksi 1863 antautui Suomettaren toimituksen varsinaiseksi

jäseneksi, ollakseen lehden "kaunokirjoittaja", s.o. hoitaakseen

sen kaunokirjallista osastoa. Kun hän sitä paitsi, niinkuin

ennen kertoessani August Hagmanista olen maininnut, tämän kanssa

oli päättänyt uudesta vuodesta alkaen julkaista aikakauslehteä

nimeltä "Luonnotar, kuukauslehti kansan hyödyksi ja huviksi",

niin näemme, että kirjallinen toimi yhä enemmän kietoi hänet

pauloihinsa. Varustaessaan kahta säännöllisesti ilmestyvää julkaisua

alkuperäisillä novelleilla ja jutelmilla Gummeruksella tästä lähtien,

miten helposti tuotteleva hän muuten olikin, välttämättömästi oli

pää täynnä kertomusaiheita ja kohtauksia. Ei ole ihme, että entiset

vakavammat mietteet ja lukuinto supistumistaan supistuivat, jolleivät

kokonaan haihtuneet.

Kaikkiaan tapaamme Suomettaressa v:lta 1863 ja Luonnottaressa, joka

eli ainoastaan yhden vuoden, kaksitoista pitempää tai lyhempää

kertomusta.[44] Toinen puoli näistä on aivan vähäarvoisia kyhäelmiä,

niin _"Ahkeruus ja laiskuus"_, joka oikean pyhäkoulukertomuksen

tapaan opettaa, että "ahkeruus ja Jumalan pelko saattaa kunniaan,

mutta laiskuus vie häpeään"; niin _"Houkuttelija"_ (= viettelijä),

jossa elostelijan, parooni Leistin, irstas elämä ja surkea loppu

todistaa, että "miten ihminen kylvää, siten saa hän myöskin niittää";

niin _"Juutalainen"_, jossa luultavasti saksalaisen alkuteoksen

mukaan kerrotaan, miten köyhä, jalo nuorukainen saa rikkaan

juutalaisen ja hänen tyttärensä kääntymään kristinuskoon, jonka

kautta nuorten maallinenkin onni käy mahdolliseksi; niin _"Äidin

rakkaus"_, jossa näemme äidin turhaan koettavan estää harhateille

joutuneen poikansa tuomitsemista ja rankaisemista varkaudesta

sekä tuskallisessa hädässään satuttavan itsensä niin että kuolee

-- mistä kuitenkin on se onnellinen seuraus, että poika luopuu

paheen tieltä; niin _"Muistin kukka haudalla"_, joka kuvaa, miten

julkea rikoksentekijä Siperiasta kotimaahan karanneena vihdoin

tulee synnintuntoon, kun näkee erään tuntemattoman naisen panevan

muistokukan haudalle, jossa karkuri luulee surmaamansa lapsen ruumiin

lepäävän; ja niin vihdoin _"Mitä koivu taitaisi kertoa"_, missä

puhutaan aikoja sitten hävinneestä (!) koivusta, jonka juurella Ella

istui sulhonsa kanssa illalla, ennenkuin tämä sai surmansa Juuttaan

tappelussa.

Enemmän huomiota ansaitsevat toiset, laajemmat. Ensiksi mainittakoon

_"Merimiehen morsian"_, joka nähtävästi on huolellisemmin

sommiteltu kuin muut, vaikka aiheeltaan kovin sovinnaisromanttinen

ja luonteenkuvaukseltaan heikko. Saarelan Ainan sulho, Maunu,

lähtee merelle luvaten palata syksyksi, mutta ei tulekaan, joten

surunpainaman morsiamen täytyy yksin kärsiä niitä kovan kohtalon

iskuja, jotka häneen sattuvat. Markkinoilla annetaan hänen isälleen

jyväkuormasta väärää rahaa, ja kun isä, petosta aavistamatta, tarjoo

näitä rahoja kauppiaalle, hänet vangitaan. Silloin kunnoton nimismies

koettaa vietellä turvatonta tyttöä, ja kun tämä ei ota häntä

kuullakseen, niin kelvoton kostaakseen hankkii vääriä todistajia

viattoman Saarelan tuhoamiseksi. Hädässään on Aina kuitenkin pappilan

nuoressa maisterissa saanut jalomielisen puolustajan, joka, kun

erään kuolevan tunnustus on paljastanut oikeat syylliset, pappilan

renkien avulla ottaa nämä kiinni. Ainan isä vapautetaan, ja Maunu

palaa terveenä. Sitä ennen on maisterinkin kohtalo täyttynyt tuoden

surumieltä Ainan ilon maljaan: hän oli näet rakastunut neitoon saaden

liian myöhään tietää tämän olevan toisen morsiamen; mielen järkytys

ja vilustuminen konnien vangitsemisyönä veivät hänet hautaan.

Seuraavissa novelleissa huomaa hutiloimista sommittelussa ja

esityksessä, joka nähtävästi johtuu siitä, että kertomusta on

kyhätty numero numerolta. Ainoastaan siten on selitettävissä,

että esim. novellissa _"Onnen sattuma"_ talon nimi, jossa pääosa

toimintaa tapahtuu, on alussa Ollila ja loppupuolella Orpola!

Aiheeltaan on sama kertomus romaanimainen. -- Parooni Edler on

vastoin isänsä tahtoa nainut alhaissäätyisen Elinan. Sodan aikana

Elina rouva pienen Antti poikansa kanssa katoaa tietymättömiin. Hän

näet kätkeytyy ei ainoastaan muilta ihmisiltä, vaan mieheltäänkin,

siten välttääkseen, että tämä hänen tähtensä karkotettaisiin isänsä

kodista. Vasta kun poika on täysikasvuinen, äiti ennen kuolemaansa

antaa hänelle todistukset hänen syntyperästään, kuitenkin kieltäen

häntä ilmottautumasta isälleen niin kauan kuin tämän toisessa aviossa

saama poika, Woldemar, elää. Antti palaa isänsä kotiseuduille,

rupeaa siellä rengiksi Ollilaan, rakastuu talon tyttäreen Hannaan

ja saa hänen vastarakkautensakin, mutta ylpeä lautamies Ollila ei

mitenkään suostu antamaan tytärtään rengille, vaan tahtoo naittaa

hänet papille, jota suuri talo houkuttelee. Pyhäaamuna, jolloin pappi

ja Hanna ovat ensi kerran kuulutettavat, Antti mielenkiihotuksessaan

tunnustaa lautamiehelle olevansa Riemulan paroonin poika. Ollila

luulee häntä pettäjäksi ja panettaa hänet köysiin, mutta itse hän

ajaa Riemulaan. Huolimatta siitä, että Woldemar makaa toivottomasti

sairaana, rientää parooni Ollilaan. Mutta nyt Antti kieltää mitä

ennen oli tunnustanut (sillä onhan Woldemar elossa!), ja seuraavana

päivänä isäntä käskee hänen lähteä talosta. Ennenkuin Antti on

ehtinyt käskyä noudattaa, tulee kuitenkin tieto, että nuori parooni

yöllä oli kuollut. Olihan se "onnen sattuma"! Antti meni nyt suoraa

päätä Riemulaan, parooni tunnusti hänet pojakseen, ja rakastavaiset

saivat toisensa -- papin tyytyessä toiseen puoliskoon Ollilan taloa

hyvittäjäisinä!-- Toista maata ja alkupuolelta todellisempi on

sankari novellissa _"Minä tahdon kostaa, sanoo Herra"_. Varhain

tultuaan orvoksi Jaakko kasvaa kunnon setänsä ottopoikana,

mutta kehittyy salaa varkaaksi ja ilkiöksi. Mustasukkaisuudesta

hän murhaa "Enkelin" (Angelika) sulhasen, karkaa pelastuakseen

rangaistuksesta ja antautuu Ruotsin sotaväkeen, josta kumminkin aikaa

myöten pakenee Venäjälle. V:n 1788 sodassa Jaakko kasakkajoukon

päällikkönä (!) palaa entisille kotitienoilleen saadakseen surmansa

samassa paikassa, missä muinoin oli murhan tehnyt. -- Lähempänä

varsinaista kansankuvausta ovat _"Ilmaisen ukko"_ ja _"Noituri"_.

Töllissä Kulojärven rannalla asuva salaperäinen Ilmaisen ukko on

saituri, jolle raha-arkkunsa on kaikki kaikessa. Tuntien kuoleman

lähenevän hän kaivaa sen maahan, mutta hänen poikansa vaimo on

sattumalta nähnyt mihin ukko kätki aarteensa, ja niin se joutuu

pojan käsiin tehden hänet yhtä armottomaksi saituriksi. Samoin

olisi vielä pojanpojankin käynyt, jolleivät asiat olisi kehittyneet

niin, että rahat hänen tahtomattaan jaettiin köyhille. -- Noituri

nimeltä Klaaramuori on tavallista älykkäämpi kansannainen, joka

edukseen käyttää ihmisten taikauskoisuutta ja muun muassa pakottaa

ylpeän Pynnän isännän antamaan tyttärensä nuorelle rengille,

joka on Klaaran pojanpoika. Kertojan tarkotus on osottaa, miten

hämmästyttävillä näyillä ja muilla oudoilla ilmiöillä, joita luullaan

noitien aikaansaamiksi, säännöllisesti on luonnolliset syynsä. --

Historiallisena novellina eroaa _"Katarina Ensimäinen"_ kaikista

muista. Nojaten jonkun edelläkävijän romanttisoituun kertomukseen

Gummerus siinä kuvaa, miten alhaissäätyinen tyttö kohosi Pietari I:n

rinnalle Venäjän valtaistuimelle.

Yleensä on näistä kertomuksista sanottava, että ne ovat

taiteellisesti heikkoja. Yhtä vähän kuin tekijä esim. perustelee

sitä, miten Jaakko oli tullut kasakkain päälliköksi, yhtä vähän

hän katsoo tarpeelliseksi sanoa, kuinka hän harharetkillään oli

sisällisesti kehittynyt, ja kun on kerrottavana, kuinka Katarina

pääsi tsaarin puolisoksi, on tekijästä riittävää tehdä hänet

kauniiksi, hyväluontoiseksi naiseksi, joka kiltin koulutytön

tavoin nöyrästi taipuu ympäristön ja tapausten mukaan. Mutta siitä

huolimatta Gummeruksen jutelmat kieltämättä pystyivät tyydyttämään

yleisöä. Hän kertoi sujuvasti ja luontevasti, ilman pitkäveteisyyttä,

hänen elämänkäsityksensä oli kerrassaan kansanomainen, eikä koskaan

tullut kysymykseenkään, että lukija olisi jäänyt epätietoiseksi

siitä, mikä on hyvää, mikä pahaa. Kun tekijä näissä tärkeissä

seikoissa oli lukijoilleen mieliksi, kuinka olisivat nämä, joista

harva oli lukenut muuta kuin uskonnollista kirjallisuutta, moittineet

kertomuksia, joissa ensi kerran kohtasivat heidän omalla kielellään

luotuja hupaisia kuvauksia kirjavasta ihmiselämästä.

* * * * *

Vuosi 1863 on viimeinen, jolta äidin kirjeitä Kallelle on säilynyt.

Joskus niissä kosketellaan pojan kirjailijatointakin, mutta miltei

aina tavalla, joka ilmaisee, ettei äiti antanut sille suurta arvoa.

Niin hän esim. kirjoittaa 18/2: -- "Kiitos riveistäsi! Kyllä

lyhytkin kirje on tervetullut -- kun vaan saan kuulla, että olet

terve. Varsinkin kun et ehdi kirjoittaa enemmän. Enimmin meitä

ilahdutti, että niin ahkerasti käyt Enebergin luona -- totta kai

sinä luet siellä -- niin että siitä on hyötyä tuleville ajoille.

Sillä kirjoituspuuhaasi minä pidän sivuasiana." -- -- "Olen näinä

päivinä tavaillut kertomustasi ['Minä tahdon kostaa, sanoo Herra']

Suomettaressa -- mutta huu -- kuinka sinä aina olet hirveä. Näytäpäs

nyt vaan, ettei 'Merimiehen morsian', joka alkaa niin nätisti,

myöskin pääty julmasti." Edelleen 28/3: "Viikko sitten kävivät meillä

Yrjö Koskinen ja Caloander[45] -- he olivat täällä päivällisillä.

Jutellessani Koskisen kanssa aloin puhua sinusta ja kysyin, eikö

ollut esteeksi opinnoillesi, että sinä kirjoitat niin paljon? --

Tietysti, vastasi hän, sillä se vie liiaksi aikaa, varsinkin kun sinä

olet liian tuottelias. Hän tarkotti, ymmärtääkseni, että aatteet

loppuu ja mieli väsyy, kun niin paljon kirjoittaa. Hänestä olisi

kylläksi, jos kirjoittaisit ainoastaan Luonnottareen -- mutta nyt

on sinulla Suometarkin. Hän sanoi -- niinkuin Litteraturbladissakin

lausuttiin -- että se on aikaa vaativaa ja kiittämätöntä työtä. Hän

sanoi varottaneensa sinua, ettet kirjoittaisi itseäsi tyhjäksi, ja

huomautti, että Litteraturblad ja Hämäläinen niinikään olivat sinua

varottaneet -- hyväntahtoisuudessa, niinkuin tiedät. -- Minä pyysin

häntä vielä varottamaan sinua suullisesti, sillä se koskee vähemmän

kunniantuntoon, ja hymyillen hän lupasi niin tehdä. Hän odotti

uteliaasti kuulevansa, kuinka hänen professorinviranhakemuksensa oli

ratkaistu. Hyvä olisi, jos pääsisit Suomettaresta -- koeta [päästä

siitä irti]." -- Kirjeestä 8/5 otan vain seuraavan pienen arvostelun:

"'Äidin rakkaus' ei ollut juuri minkään arvoinen, semmoinen kuin se

äiti olisin minäkin (!)"

Syyskuulla, jolloin keisari Aleksanteri II kävi Helsingissä avaamassa

ensimäisiä valtiopäiviä, tekivät Gummeruksen isä ja Emmi sisar matkan

pääkaupunkiin. Kumminkin he viipyivät niin lyhyen ajan, ettei heillä

ollut juuri mitään kerrottavaa Kallesta äidille. "Emmehän me", oli

isä sanonut, "ehtineet muuta kuin juosta keisarin jäljissä eikä häntä

sittenkään oikein nähnyt."

Jo on ylempänä mainittu, että Gummerus tänä vuonna (1863) julkaisi

suomennoksen eräästä Bunyanin pienestä teoksesta. Sitä hän lähetti

tuttavilleen ympäri maata ja myöskin kotiinsa useita kymmeniä

kappaleita myytäväksi, mutta menekki ei näy olleen loistava. Sen

huomaa äidin kirjeistä: (30/10) "Voi kuin sinä mahdat olla köyhä ja

rahan puutteessa! 20 kpl. kirjaasi toimitimme [V. A.] Bergrothille

Pöytyälle, 10 Suoniemeen; [A. O.] Törnuddille Vintalaan ja

(Jak.) Cederbergille Isoonkyröön pitäisi sinun lähettää. [J. F.]

Silviukselle [Sieviin] lähetit liian paljon." -- (21/11) "7 tai 8

kpl. olemme myyneet. Voi kuinka tyhmä olit ryhtyessäsi koko asiaan."

--

* * * * *

Suometar, joka 1863 oli ilmestynyt kaksi kertaa viikossa (sitä

ennen vain yhden), ei semmoisena enää tyydyttänyt ajan vaatimuksia.

Rohkeasti päätettiin, että se v:sta 1864 alkaen oli ilmestyvä

joka arkipäivä; päätoimittajaksi kutsuttiin Viipurista silloin

50-vuotias kirjailija Pietari Hannikainen, ja Gummerus jäi edelleen

toimitukseen. Kun samaan aikaan Luonnotar lakkasi, oli jälkimäisen

huoli tästä lähtien kohdistunut yhteen ainoaan lehteen. Varsinaista

kirjallisen työn supistusta ei se kuitenkaan tietänyt, sillä vaatihan

Suometar nyt kolme kertaa niin paljon käsikirjoitusta kuin ennen.

Siitä huolimatta Gummerus tänä vuonna ei kirjoittanut enempää

kuin kolme uutta kertomusta, mutta yksi näistä oli kaikkia muita

laajempi.[46]

Ensimäinen näistä novelleista, _"Palkinto eli turhallisuuden

seuraukset"_, liittyy läheltä niihin edellisiin, jotka ovat

luonteeltaan tarkotusperäisiä, etten sanoisi opettavaisia. Rehellisen

Olli-suutarin turhamainen vaimo yllyttää 17-vuotiasta sievää

tytärtään, Elsaa, virittämään ansojaan ensin rikkaan Mattilan

pojalle ja sitte eräälle "herralle", joka tuntemattomana ilmestyy

paikkakunnalle (toiminta tapahtuu Suoniemen kappelissa) ja sanoo

olevansa Turun hovioikeuden virkamies, mutta todellisuudessa on

kuuluisa varas ja rosvo, "Pitkä Pekka". Tämä varastaa Mattilasta

isännän rahat, menetellen niin, että Olli perheineen, syyllisiksi

luultuina, vangitaan. Suutarin oppipoika Kaarle, jonka rakkauden

Elsa oli ylenkatsonut, onnistuu kuitenkin toimittamaan Pitkän

Pekan ja hänen toverinsa kruununmiesten käsiin, mutta saa

itse kahakassa kuolinhaavan. -- _"Laulajatar"_ kertomuksessa

Gummeruksen mielikuvitus liitelee entistä laajemmalla. Muuan

nuorallatanssija-seurue varastaa kaunisäänisen, pappilassa

opetusta saaneen torpantytön ja vie hänet muassaan ulkomaille.

Terveydellisistä syistä matkusteleva suomalainen herrasmies näkee

Italiaan kulkevassa laivassa tytön, joka laulaen kerää rahoja

kuljettajalleen, ilkeälle rouvalle, ja huomaa muutaman laulun

sanoista, että hän on Suomesta kotoisin. Jopa tytön onnistuu

herralle salaa ilmottaakin, että hänet on kodistaan varastettu,

mutta ennenkuin herra on ennättänyt ottaa hänet turviinsa, ovat

rouva ja tyttö kadonneet. Vuotta myöhemmin sama herra Parisissa

jälleen tapaa tytön ja yhdessä erään ystävän kanssa pelastaa hänet

rosvojen käsistä. Tuo ystävä toimittaa sittemmin tytölle hyvän

kasvatuksen ja nai hänet. Everstiksi kohonneena mies kuitenkin

saa surmansa sodassa, ja "laulajatar" kuolee surusta. -- Tuskin

yhdessäkään toisessa novellissa on niin runsaasti sentimentaalisuutta

ja niin kamalia seikkailuja kuin tässä. Luku, jossa kuvataan, miten

ystävykset pelastaakseen tytön ajavat takaa rosvoja vanhan luostarin

maanalaisissa käytävissä, muistuttaa Eugéne Suen ja Alex. Dumas

vanh:n romaaneja. -- Kolmas kertomus, _"Johannes, töllin lapsi"_,

on tekijänsä laajaperäisin yritys alallaan; se on nimittäin sama

teos, jonka hän 1870 julkaisi eri kirjana nimellä "_Ylhäiset ja

Alhaiset_. Alkuperäinen romaani kahdessa osassa." Kun vertaa kirjaa

kertomukseen, semmoisena kuin se ensi kerran ilmestyi Suomettaressa,

huomaa joitakuita muutoksia lukujen jaossa ja nimityksissä sekä

kielellisiä ja muitakin vähäisiä korjauksia, mutta enimmäkseen on

kertomus sanasta sanaan muuttamatta.

Nimi, jonka Gummerus antoi romaanilleen, kun hän julkaisi sen

kirjana, saa ajattelemaan, että hän oli ottanut käsitelläkseen eri

yhteiskuntakerrosten suhdetta toisiinsa, siis aihetta, joka oli

tavallisimpia romanttisuuden aikana. Onhan se, melkein sanoisin,

pysyvänä aiheena Topeliuksen Välskärin kertomuksissakin, missä

tavantakaa kuvataan rakkautta alemmista säädyistä lähteneitten ja

aatelis- taikka ruhtinaalliseenkin säätyyn kuuluvien henkilöitten

välillä sekä niitä esteitä, joita sovinnaiset säätyrajat

asettivat rakastavien onnelle. Toisia esikuvia Gummeruksella oli

ruotsinmaalaisessa romaani- ja novellikirjallisuudessa, jota

ahkerasti luettiin, sillä suurten sivistyskansojen kielet olivat

silloin vähemmin tuttuja ja kirjojen saanti vaikeampaa kuin

nykyaikana. Lähinnä johtuu mieleeni rva Schwartzin "Mannen af börd

och Qvinnan af folket". Muuten oli hän itsekin, niinkuin ylempänä

antamistani viittauksista novellien sisällykseen huomaa, jo usein

kuvannut avioon vieviä lemmensuhteita erisäätyisten välillä,

vaikkei asianomaisilla kuitenkaan ollut mainittavia vaikeuksia

voitettavana. Todellisuudessa on "Ylhäiset ja alhaisetkin" vain

näennäisesti probleemiromaani. Siinä on näet kyllä erisäätyisiä

vastatusten: Johannes, töllin poika, nousee lukutietä herraksi

ja saa omakseen majurin tyttären, kauniin Marian, jota paitsi

parooni Klaus ja ompelijatar, Johanneksen serkku Anna, tulevat

mitä läheisimpään keskinäiseen ystävyyteen, mutta näin tapahtuu

ilman taistelua säätyennakkoluuloja vastaan. Sillä vaikka vanha

parooni ja majuri pari kertaa väittelivät säätyerotuksista, eivät he

kuitenkaan, kun Marian rakkaus Johannekseen oli heille selvinnyt,

mitenkään olisi vastustaneet avioliittoa, jollei jälkimäinen itse

arkatuntoisuudessaan olisi paennut paikkakunnalta ja maastakin.

Saattaa siis sanoa, että tekijä, jos hän onkin aikonut kuvata

säätyerotuksista johtuvia ristiriitoja, ei ole osannut niin

suunnitella romaaniaan, että ne toiminnassa esiintyisivät. Tässä

samoin kuin kaikissa edellisissäkin Gummeruksen kertomuksissa on

huomattavana sama kanta kuin Topeliuksenkin omaksuma, nimittäin

että jalo ihmisyys ei mitään välitä säätyerotuksista. Että

sivuhenkilönä muiden muassa esiintyy elostelija-kreivi, joka

viettelee maalaistytön ja haukkuu Johannesta "talonpojaksi" (ensi

laitoksessa!), ei muuttane asiaa. Luonteenkuvaukseen nähden

ovat Johannes ja Maria tekijän onnistuneimpia henkilöitä, ja me

näemme kummankin kehittyvän niin, että toisen nousukas-arkuus ja

toisen kevytmielinen uhmailu kuluu pois, mutta toiselta puolen

on romanttinen välinpitämättömyys tosielämästä niin suuri, että

sanomatta jää mitä Johanneksesta lopulta tuli ja millä hän vaimonsa

ja perheensä elätti, vaikka nimenomaan mainitaan, että Maria Turun

palon jälkeen oli yhtä köyhä kuin "töllin lapsi". Sujuva kertomistapa

saavuttaa ehkä huippunsa Turun palon kuvauksessa. Esityksen pääansio

on kuitenkin se, että lukijassa herää tunne siitä, että kaikki on

lähtenyt sydämen vakaumuksesta. Tekijä on kuvattavistaan pitänyt,

ja sentähden lukijakin myötätunnolla seuraa heidän kohtaloltaan.

Olisihan helppo mainita nykyaikaisia romaaneja, joiden kirjoittajat

halveksien kohauttavat olkapäitään vanhoille "romantikoille" ja joita

arvostelijat kiittävät heidän sanataiteestaan, mutta joilta puuttuu

tuo runouden ensimäinen ja viimeinen tunnusmerkki, että näet saavat

sydämen värähtelemään myötätunnosta.

Paitsi novelleja tavataan Suomettaressa 1864 muutakin Gummeruksen

kynästä lähtenyttä. Tammikuun 14 p:nä luettiin siinä kirje Karkusta,

jossa hän ensin kertoo 80-vuotisen sotavanhuksen, Antti Kantin,

kuolemasta. Kant (jonka kuoleman johdosta Gummerus myöskin on

kirjoittanut paperiensa joukossa säilyneen kirkossa luettavan

"siunauksen") oli oltuaan mukana Viaporin antautumisessa palannut

kotiseuduille, mutta kohta jälleen pahasti paleltunein jaloin

lähtenyt sotaan ja liittynyt Gyllenbögelin vapaajoukkoon. Toiseksi

kirjeessä puhutaan joulun edellä Lavian kappelissa tapahtuneesta

kauheasta murhasta, jonka uhriksi olivat joutuneet Majaveden

uutistalon kaikki asukkaat, isä, äiti, poika ja tytär. Tästä

tapauksesta Gummerus oli kuullut ollessaan joululomalla kotona; kun

hän toukokuulla taasen tuli sinne, sai hän aihetta uudestaan ja

laajemmin kertoa murhasta. Epäiltyinä rikoksesta oli näet sillä välin

kaksi nuorukaista, serkukset Juho Tuomisaari ja Juho Seppä, pantu

kiinni, ja kun heidät kuljetettiin murhapaikalle, seurasi Gummerus

tuomaria ja nimismiestä ollakseen läsnä välikäräjillä syytettyjä

tutkittaessa. Seppä oli jo ennen tunnustanut, että Tuomisaari ja

hän olivat yhdessä murhanneet perheen ja ryöstäneet 80 ruplaa

sekä että Tuomisaari oli hänet houkutellut kamalaan tekoon; mutta

käräjissä tämä kielsi kaikki huolimatta siitä, mitä todistuksia häntä

vastaan esitettiin. Kuvatessaan murhakohtausta Sepän tunnustuksen

mukaan, yksinäistä Majaveden taloa ympäristöineen sekä tutkintaa

on Gummerus kerran luonut novellin, joka kokonaan perustuu

todellisuuteen. "Novellin", sanon, sillä verrattuna nykyaikaiseen

reportterikertomukseen samantapaisesta asiasta ansaitsee kahteen

numeroon (144 ja 155) jaettu selostein todella paremmin sen

nimityksen.

* * * * *

Toukokuulla 1861 Gummerus oli luopunut päiväkirjansa jatkamisesta;

tammikuulla 1865 sattui vihkonen hänen käteensä ja silloin hän

kirjoitti siihen muutamia rivejä, täynnä itsensäsyyttämistä.

Hän tunnustaa jälleen langenneensa syntiin, samoin kuin hänen

entiset toverinsa paitsi Forsénia (joka vuoden alulla 1865 tuli

mielisairaaksi ja joulukuulla s.v. kuoli keuhkotautiin). Olen

suomalainen novellisti, joka kirjoittaa pötyä rahan edestä. Enköhän

minä koskaan enää tule Jumalan yhteyteen? hän kysyy, samassa myöntäen

että hän ei kykene voittamaan syntiä eikä aina yritäkään. Olin

Jumalan lapsi, nyt olen paholaisen!

Uudenvuoden päivänä 1865 Gummerus alotti uuden päiväkirjan, jota hän

ei kuitenkaan jatkanut kauemmas kuin helmikuun loppupuoleen. Siinä

ei ole muistiinpanoja hänen sisällisestä elämästään, niinkuin tuossa

edellisessä, vaan päivän puuhista ja tapahtumista. Me näemme, että

Gummerus ollessaan kotona avusti isäänsä tämän virkatoimissa, luki

itsekseen Möllhausenin romaania "Pakolainen" ja yhdessä muitten

kanssa Runebergin kertomuksen "Tulipalo"; eräänä päivänä mainitsee

hän myöskin lukeneensa Granfeltin dogmatiikkaa, mutta enin aika

meni seurusteluun. Oudolta tuntuu "dogmatiikka" kaiken keskellä ja

niin myös lause: "Keväällä tulen papiksi". Lukihan Gummerus v:sta

1863 alkaen filos. kandidaattitutkintoa varten, jonka hän todella

myöhemmin suorittikin, kuinka oli nyt papintutkinto tullut mieleen?

Luultavasti hän oli kahden vaiheella, mitä tehdä, mihin ruveta.

Kenties oli äiti herättänyt hänessä ajatuksen viipymättä suorittaa

papintutkinto, sillä, niinkuin ennestään tiedämme, kotona ei Kallen

kirjailijatointa arvossa pidetty, ja vuodet kuluivat. -- -- -- Miten

tämän lieneekään, ei tuumasta tullut sen enempää. -- Seurustelu

Karkun pitäjän säätyläisten kesken oli vilkasta. Pappilassa oli

usein vieraita, ja pappilan väki, varsinkin nuorempi osa, oli usein

liikkeellä käymässä milloin missäkin herrasperheessä. Tammikuun 2

p:nä oli pappilassa paljo vieraita. Nuoret leikkivät, ja Santeri

esiintyi amiraali Pikkolominina, lausuen Kallen sepittämiä säkeitä

"huononlaisesti". -- Mielellään Gummerus merkitsi päiväkirjaansa

mitä toinen tai toinen tapaamansa henkilö oli kertonut itsestään

tai muista. Niin hän esim. on siltavouti Ålgrenin elämästä pannut

muistiin seuraavaa: Hänen isänsä oli sotilas, joka Viaporin

antautumisen jälkeen tuli kotia, mutta viivyttyään siellä ainoastaan

yhden päivän lähti Pohjanmaalle, missä sai surmansa. Perhe jäi mitä

suurimpaan kurjuuteen; sen oli elettävä pettu- ja survejauholeivällä

ja mustikoilla. Pojat -- siltavouti Ålgren oli silloin 7-vuotias

-- lähetettiin kerjuulle. Ålgren sai evääksi puuroa taskuunsa (!),

jotta hänen ei tarvitsisi ensi nälkäänsä kerjätä, mutta tiellä

he tapasivat poikia, jotka löivät kiekkoa, liittyivät heihin ja

palasivat illalla kotia. Siellä heille annettiin selkään, ja heidän

täytyi uudestaan lähteä matkaan. Muutamien päivien vaelluksen päästä

tuli vanhin pojista sairaaksi, ja veljesten maatessa takanarinalla

sairas, kylki kyljessä Ålgrenin kanssa, kuoli. Silloin tämä oli

itkenyt. Sittemmin Ålgren meni suutarinoppiin, josta kumminkin

puolentoista vuoden jälkeen karkasi. Hän oli silloin 9-vuotias. Hän

suuntasi kulkunsa Turkuun, kuvitellen suuren kaupungin myymälöistä

saavansa tarpeeksi rahaa, mutta hänelle annettiinkin kyynäräkeppiä.

Kerjäten hän palasi Suoniemelle ja rupesi Kiparin rengiksi. Sieltä

hän 14-vuotiaana joutui parooni Mellinille ja oli hänen palvelijanaan

Pietarissa 7 vuotta. -- "Hyvin hauska mies", Gummerus lisää, "enemmän

juttuja hänestä toisessa paikassa" (arvattavasti jutut jäivät

kirjaan panematta). Novellistina Gummerus oli huvitettu tällaisista

kertomuksista; hän sai niistä tosielämän piirteitä omiin jutelmiinsa.

Muutoin eivät muistiinpanot sisällä mitään merkillistä; mutta

kuvaavathan ne sentään ylioppilaan elämää, jolta ei aikaa puuttunut.

Otettakoon niistä sentähden vähän enemmän.

Tammikuun 19 p:nä Gummerus lähti Helsinkiin. Matkalla hän tapasi pari

pohjalaista toveria, ja yhdessä yövyttiin Hämeenlinnan kievariin.

Siellä oli paraikaa taiteilijaperhe Hagemeister, herra, rouva ja

tytär, toimeenpanemassa soitannollista iltamaa. Neljä vuotta ennen

Gummerus oli nähnyt perheen Pietarsaaressa, jossa se esiintyi

toht. Cannelinin ja lukion laulunopettajan, Gestrinin, avustamana.

Juodessaan totiaan Gummerus katseli karmista 15-vuotiasta nti

Hagemeisteria, kuvitellen mitkä vaarat uhkasivat nähtävästi vielä

viatonta tyttöä. Sitte hän meni levolle, mutta toverit esiintyivät

pohattoina kutsuen perheen illallisille, joka maksoi 6 ruplaa.

Aamulla jatkettiin Turenkiin, mihin jäätiin, syystä että Brusilassa

ja Kerkkolassa oli tuttuja ylioppilaita. Näiden seurassa vietettiin

hupaisesti koko päivä ja vasta seuraavana saavuttiin Helsinkiin.

Niin matkalla; Helsingissä näin: Gummerus käy sukulaisissa,

Forsteruksella, Sanmarkilla, Bergbomilla; Paavalin päivänä hän on

Tikkasella, jonka luona nimipäivänä on paljon vieraita, toisen

illan hän viettää Polénin luona Ahlqvistin, Yrjö Koskisen ja Jaakko

Forsmanin seurassa; 30/1 hän on mukana, kun ylioppilaat käyvät

kunniatervehdyksellä sijaiskanslerin, paroni R. Munckin luona, joka

täytti 70 vuotta, hän käy lukuyhdistyksessä lukemassa sanomia ja

tapaamassa tuttavia, niinikään pohjalaisen osakunnan kokouksissa

(12/2 hän -- "huonosti, kun oli väsynyt" -- puolusti esittämäänsä

väitettä: "Suomen kansan nykyisellä sivistysasteella on valtiokirkko

välttämätön sivistyksen levittäjänä"), Helsingfors Tidningarin

toimituspaikassa, Suom. Kirjallisuuden Seuran kokouksissa ja

teatterissa -- ruotsalaisessa nimittäin, sillä eihän suomalaista

vielä ollut olemassakaan. Päivällä ja illoin hän usein pistäytyy

Ekbergillä, Forsströmillä, Magitolla, Catanilla, Clopattilla y.m.

kahviloissa ja ravintoloissa. Ystävistä ja tovereista mainitaan K. F.

Eneberg, Juho Forsman, Kaarlo Bergbom, J. V. Calamnius, Kristoffer

Cronström, Kaarlo Blomstedt, Albert Forssell, K. Bergstedt, muita

vähemmin tunnettuja luettelematta. Seurassa kun ollaan, juodaan

kahvia, punssia, totia, pelataan dominoa ja korttia (siihen eivät

kuitenkaan mainitut toverit ottaneet osaa) ja ennen kaikkea

jutellaan. Lukemisesta ei anneta tietoja, mutta arvatenkin Gummerus

sitä varten eräänä aamuna nousi ja klo 1/2 5 -- kun hänellä silloin

ei ollut kynttilää -- meni hän ulos, koputti ihmiset hereille

eräässä venäläisessä "lafkassa" ja osti kynttilöitä (!); useammin

hän kuitenkin oli liikkeellä myöhään illalla kuin varhain aamulla.

Nähtävästi ajatus keväällä suorittaa papintutkinto oli haihtunut.

Tammikuulla 1865 ilmestyi ensimäinen vihko Gummeruksen _Alkuperäisiä

Suomalaisia Uuteloita_, C. J. Wikbergin kustannuksella. Se sisältää

novellit: Sovitus haudalla, Palkinto ja Merimiehen morsian

(yhteensä 130 sivua), jotka olivat ennen tunnetut Suomettaresta ja

Luonnottaresta. Ensinmainittu on näet sama kertomus kuin "Onnen

sattuma" (ks. ylemp. siv. 219), vaikka se on uudestaan kirjoitettu.

Pääpiirteiltään on juoni muuttamatta, paitsi että Ollilan Hannan

ensimäinen kosija nyt on velkaantunut ylioppilas Lager, joka

valheillaan herättää lautamiehen luottamuksen, mutta sitte

saatuaan tietää, että Hanna ja Antti rakastavat toisiaan, luopuu

morsiamestaan, ja joka syntyperältään on Riemulan paroonin avioton

poika. Tätä viimeistä piirrettä ei voine pitää parannuksena, sillä

olisihan riittänyt, että parooni Antissa tapasi kadonneen pojan.

Itse tapausten esitys on entistä selvempi ja luontevampi, joten

vertaamalla laitoksia toisiinsa näkee, kuinka Gummerus oli kahdessa

vuodessa edistynyt. -- Helmikuulla luettiin Helsingfors Tidningarissa

K. Bergbomin[47] kirjoittama laajanpuoleinen arvostelu näistä

novelleista. Alottaen tunnustamalla, että Gummeruksella oli "suuri

kyky, kenties etevin mikä novellistilla saattaa olla, nimittäin

kertojan kyky", arvostelija sanoo hänen kirjailijaluonteensa

omituisuuden olevan siinä, että hän mietteineen ja tunteineen niin

sydämellisellä osanotolla seuraa henkilöitään heidän vaihtelevissa

kohtaloissaan, että siitä jonkunlainen päivänpaisteinen lämpö

leviää kuvauksen ylitse. Esimerkkinä hän mainitsee oikeuskohtauksen

Merimiehen morsiamessa. Huolimatta siitä, että kuvaukselta puuttuu

tarkempaa realistisuutta, saa tekijä kuitenkin omalla tavallaan

menetellen kohtauksen jännittäväksi ja mielenkiintoiseksi,

luonteenkuvaukseen nähden arvostelija tunnustaa muun muassa

ylpeän Ollilan isännän johdonmukaisesti kuvatuksi, mutta osottaa

toiselta puolen, että esim. maisteri "Merimiehen morsiamessa" on

naurettava, varjomainen hupakko. Yleensä ovat hänestä Gummeruksen

novellit luettavat "kyläkertomuksiin", ja hän neuvoo tekijää, jonka

kansantuntemusta ei käynyt epäileminen, koettamaan novelleissaan

päästä lähemmäs kansan todellista elämää ja olla kohdistamatta

päämielenkiintoa lemmenjuttuihin, joissa enimmiten tapaa vaikutelmia

ulkomaisesta kertomakirjallisuudesta.

* * * * *

Tammikuun 25 p:nä Gummerus mainitsee vieneensä yhden "kuvauksen

elämästä" Polénille, ja jo seuraavana päivänä hän alkaa kirjoittaa

toista. Tämä johtaa meidät 1865 v:n tuotantoon, joka oli erittäin

runsas. Suomettaressa tapaa näet paitsi _"Kuvauksia elämästä"_,[48]

joita on kaikkiaan yhdeksän, kolme muuta novellia sekä jo ennen

mainitun sarjan _"Koulumuistelmia"_. Kun näihin vielä luetaan

kuvalehdessä "Maiden ja merien takaa" julkaistu _"Sotilaan tytär"_,

nousee tänä vuonna syntyneiden kertomusten luku neljääntoista.

Aiheiltaan ovat novellit entiseen tapaan sangen vaihtelevia.

_"Veripisara sormuksessa"_ on kuvaus kaupunki- ja liikemiespiireistä.

Pankinjohtaja Greiswallilla on tuhlaavan vaimonsa takia vaillinki

kassassa. Kun huhu siitä leviää, hänen tytärtänsä Emilietä

kosiva luutnantti vetäytyy syrjään, ja pankinjohtaja aikoo

surmata itsensä. Silloin ilmestyy auttajana uusi kosija, rikas

kamarineuvos, ja pelastaakseen isänsä Emilie on valmis uhrautumaan.

Mutta kun kamarineuvos näkee neiden sormessa sormuksen, jonka

kannassa on punainen pilkku, hän hätääntyy. Emilie on sen saanut

liikkeen palveluksessa olevalta nuorelta Ernst Feltmanilta, jonka

isä, kauppaneuvos Feltman, 20 vuotta ennen oli murhattu. Sitte

selviää, että kamarineuvos itse oli murhaaja, ja hän oli uhriltaan

ryöstämällään kassalla karannut ulkomaille, josta nyt vasta

oli palannut. Pankinjohtaja perii ulkomailla kuolleen veljensä

omaisuuden, jota kamarineuvos myöskin oli koettanut saada käsiinsä,

ja Emilie tulee onnelliseksi Ernstin kanssa. -- Mutkikas juoni;

henkilöt varjomaisia. _"Kahdentoista tuhannen markan vahinko!"_

Rovasti Grandt sairastaa kuolintautiaan, turhaan hänen rouvansa

toivoo ja saa lääkärin panemaan taitonsa alttiiksi, että sairas

eläisi toukokuun 1:seen p:ään; hän kuolee 22 tuntia ennen aikaa.

Silloin leski ja lääkäri tahtovat salata kuolemantapauksen, jotta

perilliset saisivat nauttia yhden virkavuoden tulot; mutta tytär

ja hänen sulhonsa, nuori pappi, eivät suostu petoksella pyytämään

maallista etua. -- Epäilemättä tosielämästä otettu aihe, joskin

aivan vapaasti käsitelty. -- _"Meidän pikku mullikkamme"_, soma,

psykologisesti mielenkiintoinen jutelma juomarista, joka rakkaudesta

lapseensa (jota vanhemmat nimittivät 'pikku mullikakseen') lakkaa

juomasta, mutta joka lapsen kuoltua surusta jälleen alkaa juoda

ja juo kunnes henki menee. Syntyi avioparille toinenkin poika,

mutta hänestä isä ei välittänyt. Tästä toisesta pojasta leski sai

turvan ja onnen kärsimyksissään. -- Tämän kertomuksen Yrjö Koskinen

luki ääneen suomenmielisten iltaseurassa 21 p:nä helmik. 1865. --

_"Isoisän testamentti."_ Isä on muonaa vastaan luovuttanut talonsa

Kyösti pojalleen, joka hoitaa sitä huonosti ja kohtelee isäänsä

pahasti. Noudattaen isänsä esimerkkiä on Kyöstin poika, Antero, yhtä

sydämetön isoisää kohtaan. Kumminkin ukko rahoillaan pelastaa talon

häviöstä ja tekee sitte testamentin, jonka mukaan Kyösti saa talon ja

Antero rahat, jos palvelee pappilassa renkinä 5 vuotta. Tällä ajalla

Kyösti menettää talon, mutta Antero tulee kunnon mieheksi, ja vaikka

hän sai ainoastaan "tolpan" perinnöksi, hän nyt menestyy hyvin ja

kohtelee köyhtynyttä isäänsä hyvästi. -- Opettavainen tarkotus selvä.

-- _"Pata-ässä"_, muistelma kouluajalta. Kertomus alkaa kuvauksella

miten tekijä tovereineen mennessään vanhassa Vaasassa varastamaan

koivunmahlaa Eliselundista sai selkäänsä. Samalla matkalla hän ensi

kerran näkee hra Manderbergin, "Pata-ässän", jonka hän jälestäpäinkin

pari kertaa tapaa ja joka oli auttamaton juoppo. -- _"Minun nuori

sisareni"_, yksinkertainen, vaikuttava kertomus. Veli esittää

nuoruudenmuistelman, miten muuan lapsuuden leikkitoveri luutnantiksi

tultuaan viettelee hänen 14-vuotiaan sisarensa, ja miten hän itse

luutnantin kodissa tämän kihlajaisjuhlassa julkisesti syyttää häntä

konnantyöstään. Turhaan luutnantin äiti pyytää rahalla sovittaa

poikansa rikosta; petetty tyttö suree, riutuu, kuolee. -- _"Kainin

omatunto"_, romaanintapainen, sekava juoneltaan. Alkaen köyhän

ylioppilaan Lauri Annalan tulosta kotiopettajaksi parooni Ellenin

omistamalle Kotkan tilalle kertomus tutustuttaa lukijan kamaliin

suhteisiin. Parooni luulee mustasukkaisuudesta murhanneensa veljensä

Eliaksen, joka kuitenkin on salaa pelastettu. Eräs petollinen ystävä,

joka on kaiken onnettomuuden aikaansaaja, tuo vihdoin kuolleeksi

luullun takaisin aikeessa pelottaa Kainin omantunnon vaivaamaa ja

kostaa hänelle, että hän aikoinaan on voittanut hänet kilpailussa

naisen rakkaudesta. Kun veljekset kumminkin nähdessään toisensa

unohtavat vihansa, tuo ystävä ampuu paroonin. Lauri on Eliaksen poika

ja tulee onnelliseksi serkkunsa Matildan kanssa. -- _"Herää omatunto

ainakin kuolemassa."_ Rikas talonpoika tunnustaa ennen kuolemaansa,

kuinka hän nuorena oli varastellut ja osannut niin menetellä, että

erästä hänen toveriaan pidettiin syyllisenä. Toveri hukutti itsensä,

mutta hän, rikoksentekijä, kohosi varallisuudessa ja arvossa. --

_"Kummityttäreni."_ Kertoja on lukiolaisena ensi kerran kummina

erään torpparin tyttölapselle. Helsingissä 19 vuotta myöhemmin vanha

vaimo rukoilee ja saa eräältä herralta 30 ruplaa, millä vapauttaa

tyttärensä porttolasta. Tyttö oli kertojan kummitytär. Vuosia sen

jälkeen kertoja lukee Hufvudstadsbladetissa, että sama tyttö, Eva

Sydänmaa, oli hirttänyt itsensä. Kertoja näkee hänen ruumiinsa

anatomiasalissa!

Siinä ne yhdeksän kertomusta, joiden yhteisnimi on "kuvauksia

elämästä".

Vuoden muut novellit ovat seuraavat: _"Ruma tyttö."_ Sussu eli Sanna

Seeström, kauppaneuvoksen tytär Turussa, on rikas perijätär ja

semmoisena häntä imarrellaan, niin että hän luulee itseään kauniiksi.

Vähitellen hänelle kuitenkin selviää, että kosijat vain haluavat

hänen rahojaan. Silloin hän kehottaa isäänsä jälkisäädöksellä

antamaan koko omaisuutensa köyhille; isä on myöntyvinään, mutta hänen

kuoltuaan tytär saa sittenkin kaikki. Elääkseen yksinkertaisemmissa

oloissa ja ympäristössä, jolle hänen varallisuutensa on tuntematon,

Sanna asettuu pitemmäksi ajaksi Ylikannuksen pappilaan (huomaa!

ennen Gummerusten aikoja); hän toivoo ihmisten pitävän hänestä

hänen itsensä eikä hänen rahojensa tähden. Täällä hän rakastuu

ylioppilaaseen ja auttaa häntä salaa, mutta nuori mies ottaa

kuitenkin toisen. Sanna jää naimattomaksi löytääkseen vihdoin

rauhan Jumalassa. -- Kertomus psykologisesti tavallista syvempi,

joskin loppupuolelta vähän epäselvä; sisältää paljon kannukselaisia

muistoja. -- _"Ystävät."_ Kaksi ylioppilastoveria, Konrad ja Kaarle,

edellinen rikasta, ylhäistä sukua, toinen varaton nimismiehen

poika, rakastuu eri aikana ja aluksi toistensa tietämättä, Harjulan

pappilan ihanaan Anniin. Tyttö puolestaan ei tiedä kumpaako oikein

rakastaa, kunnes hän vihdoin ottaa Kaarlen. Ystävykset, jotka

kilpakosinnan aikana ovat mitä jaloimmin menetelleet toisiaan

kohtaan, eivät lopultakaan riitaannu keskenään; Konrad poistuu,

palatakseen 23 vuoden päästä kenraalina -- sydämenrauhan saaneena.

-- _"Koulumuistelmia"_ (ks. ylempänä, missä puhutaan tekijän

kouluajasta). -- _"Juovan emäntä"_, vanhan miehen papereista.

Mataleena, nimismiehen tytär, nai renkimiehen, Taavetin, joka

vaimonsa rahoilla ostaa Juovan talon. Emäntä, kelpo ihminen ja hyvä

talouden hoitaja, salaa kaikilta, että viinaan menevä mies kohtelee

häntä pahoin. Mataleenan tädin jälkeen Taavetti perii 700 markkaa.

Silloin hän palkkaa rengin surmaamaan emännän, ja leskeksi tultuaan

hän kosii rikkaan Koskelan kaunista Katria, joka isänsä pakotuksesta

menee hänelle. Katri on kuitenkin ennen ollut kihloissa, ja petetty

sulho murhaa hääyönä Taavetin. Murhaaja vangitaan ja tuomitaan; Katri

kuolee surusta. -- Hyvin kerrottu talonpoikaistragedia. Mataleenan

luonne parhaiten kuvattuja. -- _"Sotilaan tytär."_ Elli, vanhan

sotilaan tytär, on tavattoman kaunis, mutta kuuromykkä. Venäläinen

luutnantti Golubin näkee hänet jo ennen 1808 v:n sodan alkua; sodan

aikana hän aikoo ryöstää tytön, mutta Elli on lähtenyt kotoa niille

seuduille, joilla hänen veljensä Antti ja pappilan Ernst maisteri

taistelevat vihollista vastaan. Revolahdella molemmat haavoittuvat,

ja Elli hoitaa heitä, kunnes he jälleen pystyvät jaloilleen.

Sittemmin Elli ja Antti joutuvat Golubinin valtaan, ja kahakassa,

jossa Ellin isäkin on osallinen, kaikki kolme ammutaan, sitte kun

Elli kumminkin on pistänyt puukon luutnantin sydämeen. Ainoastaan

Antti palaa henkiin. -- Paljon haaveilevaa tunteellisuutta,

suunnitelma sekava; mutta huomattava ensimäisenä novellina,

jossa Gummerus kertoo historiallisia sotatapahtumia (Revolahden

tappelu). Luultavasti kirjoitettu G. H. Mellinin "Paavo Nissisen"

vaikutuksesta, jossa myöskin kuuromykkä esitetään sotatapauksiin

sekaantuneena.

Paitsi sitä että Gummerus 1865 v:n Suomettareen kirjoitti edellä

mainitut novellit (viimeistä lukuunottamatta), julkaisi hän siinä

erinäisiä runoelmia sekä piti "suuren osan vuotta huolta lehden

ulostulosta joka päivä". Näin sanotaan vuosikerran viimeisessä

numerossa, ja siitä voi päättää, että hän tänä vuonna oli enemmän

sanomalehtimies kuin ylioppilas. Toverina oli hänellä tässä

toimessaan muun muassa maisteri Jaakko Forsman, joka toimitti

ulkomaanosastoa.[49] -- Nyt loppunut vuosi oli toinen, jona

Suometar ilmestyi joka arkipäivä. Lehden laajennus oli johtunut

siitä kohonneesta mielialasta, jonka ensimäiset valtiopäivät

olivat aiheuttaneet. Kokemus oli kuitenkin semmoinen, että vuoden

lopulla päätettiin palata entiseen järjestelmään: v. 1866 oli lehti

jälleen ilmestyvä ainoastaan kaksi kertaa viikossa. Ilmotuksen

allekirjoittivat Rietr. Polén ja A. Nylander, joka jälkimäinen

oli ollut nyt lakkaavan Päivättären toimittaja. "Kaunokirjalliset

kertomukset", sanottiin siinä, "toimittaa tunnettu nimimerkki

--l--b--s."

Gummeruksen tuotteliaisuus v. 1866 oli yhtä runsas kuin edellisinäkin

vuosina. Alkuperäisten tuotteiden luku Suomettaressa on näet

kahdeksan, ja niiden joukossa on erityinen sarja "Velkakirjain

kertomukset", joka käsittää kahdeksan pienempää jutelmaa, joten

saattaa sanoa koko luvun nousevan viiteentoista.[50] Seuraavassa

viittaan näidenkin novellien sisällykseen.

_"Merkki rinnassa"_ on juoneltaan romaanintapainen, siinä kun

kuvataan, miten sukulaiset odottavat mahtavan Suursaaren omistajan

kuolemaa, miten testamentti määrää tilan vainajan aviottoman

tyttären pojalle ja miten toiveissaan pettyneet sukulaiset

koettavat saada kokemattoman perijän valtaansa hyötyäkseen hänestä.

Merkki rinnassa on luonnon synnyttämä, mutta sillä ei ole mitään

varsinaista merkitystä juoneen nähden. _"Ystäväni kohtalo"_ on

siinä, että ylioppilas, lautamiehen poika, saa omakseen kreivin

tyttären, Laura A:n. Kuinka Laura oikeastaan niin silmittömästi

rakastui nuorukaiseen, jää selittämättä; pääviehätyksenä on sujuva

kertomistapa. -- _"Sukuhauta"_ on sekin noita romaanintapaisia

kertomuksia, jotka sekä liiallisen romanttisuuden että esityksenkin

puolesta ovat ehdottomasti heikompia kuin toiset. Päähenkilö on

roistomainen kauppapalvelija Aelen, joka menee kihloihin rikkaan

kauppiaan tyttären, Emman, kanssa, Ruotsinmatkalla kihlaa toisen

tytön, kotia tultuaan surmaa Emman työntämällä hänet sukuhautaan ja

väärentää hänen isänsä testamentin omaksi hyödykseen. Pahantekijä

elää omantunnon vaivaamana kauppaneuvoksena ja kuolee ilman

rauhaa, ilman sovintoa. -- _"Velkakirjain kertomukset"_ alkavat

kehyskertomuksella, jossa kertoja kuvaa levottoman yönsä kauppias

A:n kodissa. Näkymätön olento tulivaltikka kädessä avaa kassakaapin

oven ja saa velkakirjat kertomaan, missä oloissa ovat syntyneet.

_Ensimäisen_ velkakirjan on köyhä mies tehnyt kartanon herralle,

joka ilmaiseksi kuittasi korot, mutta sitte se on joutunut

kovasydämisen vävyn haltuun. _Toinen_ on tehty, kun varatuomarin

täytyi lainaamalla maksaa takaus; pelottava se on joutuneena

kauppiaan käteen, joka vihaa lainanottajan perhettä sen vuoksi, että

rouva on ylenkatsonut hänen lemmentarjouksensa. _Kolmannen_ synty

on kerrassaan lystillinen. Tuhma Mikko on kosinut kaunista Kaisaa,

joka on suostuvinaan, mutta sitte uhkaa häntä kauhalla ja mielistelee

toisia. Silloin vanhanpuoleinen Sussu itse tarjoutuu Mikolle ja he

lähtevät yhdessä pappilaan kuulutusta hankkimaan. Huomatessaan sen

Kaisakin pistäytyy mukaan, ja papin edessä morsiamet riitelevät

Mikosta, joka sanoo ottavansa Kaisan. Hyvittääkseen Sussua hän tekee

tälle 10 ruplan velkakirjan. _Neljännen_ tekee "koulutoverille ja

ystävälle" nuori mies, joka ottaa 21 prosenttia lainasta! _Viides_

on kirjoitettu sentähden, että veli tahtoo pelastaa veljen häviöstä.

Esko ja Jaska olivat eläneet parhaimmassa sovussa, kunnes Esko

käydessään Pohjanmaalla tuli körttiläiseksi. Sitä ei Jaska kärsi,

ja veljekset eroavat. Jaska hoitaa taloansa niin huonosti, että se

on myytävä huutokaupalla. Sitä ennen Esko kuitenkin maksaa velat,

ja sovinto rakentuu veljesten välille. _Kuudes_ tehdään kievarissa,

jossa kyytipojat paraikaa kiusaavat ja härnäävät mielipuolta

Kala-Jussia. Tämä suuttuu, heittää yhden pojista tuleen, ja kun

toiset ovat hänen sieltä pelastaneet, sieppaa Jussi tuhannen ruplan

setelipakan pöydältä ja polttaa sen. Rahojen lainaaja ajaa häntä

takaa pihalle ja metsään, missä sitte Jussi tavataan tapettuna ja

murhaaja itse kylmettyneenä ja hulluna. _Seitsemäs_ asiapaperi

kertoo, miten kauppias A. vihaa ja kadehtii muuatta kauppapalvelijaa

tämän rehellisyyden vuoksi, syyttää häntä aiheettomasti varkaudesta

ja salaa häneltä erään haltuunsa joutuneen lahjakirjan, joka olisi

saanut vainotun onnelliseen asemaan. _Kahdeksas_ on syntynyt

kauppiaan kunnianhimosta. Hän on näet lainannut 10,000 ruplaa

kreiville, joka lupaa hankkia hänelle kauppaneuvoksen arvonimen.

Kreivi häviää lupaustaan täyttämättä, velkaansa maksamatta. --

_"Hän sai Kaisansa"_ on hauskasti kerrottu jutelma siitä, miten

eräs kunnon renki viekkaudella sai rikkaan talollisen tyttären.

Hän suututtaa näet isäntää niin, että tämä lyö häntä puukolla ja

sovitukseksi myöntyy antamaan tyttärensä. Kun vävy aikoja myöhemmin

tunnustaa menettelynsä, appivaari tunnustaa, ettei hän olisi voinut

parempaa vävyä saada. -- _"Kuinka kuritetaan pahankurinen akka"_ on

hullunkurinen juttu, joka näyttää kuinka 3 kyynärän ja 2 korttelin

pituinen Kalle, jota 2 kyynärän pituinen Klaara vaimo on vuosikausia

armottomasti kurittanut, erään ylioppilaan neuvosta käyttämällä

noitumisen uhkauksia ja -- oksennuspulveria tekee akastaan mitä

herttaisimman aviosiipan. -- _"Minun matamini kertoo"_ sisältää

kertomuksen erään ylioppilasmatamin surullisista ja liikuttavista

elämänvaiheista. Hän oli kauppiaan tytär ja eli isänsä kuoltua

Tammerkosken rannalla (ennen kaupungin perustamista). Äiti kuoli

pelastaessaan tytärtään kosken kuohuista. Sitte tyttö tuli erään

kunnottoman lääkärin luokse, jossa onnea lupaava rakkaussuhde syntyi

hänen ja lääkärin pojan välillä. Isä sai kuitenkin viekkaasti

vehkeillen nuoret epäilemään toisiaan ja vietteli tytön, joten tämän

elämän onni ei sittenkään voinut korjautua, kun asiain oikea laita

oli selvinnyt. -- _"Kaksi avioliittoa"_ on vihdoin lyhyt juttu

Saisalon kauniista Annasta, joka ensin hylkää köyhän Matin mennäkseen

naimisiin pappilan maisterin kanssa, mutta paljon kärsittyään ja

vapaaksi joutuneena ottaa Matin ja tulee onnelliseksi.

* * * * *

Umpeen kulunut vuosi oli vanhan Suomettaren viimeinen, ja siihen

päättyi Gummeruksen kirjailijatoimen ensimäinen jakso. -- Kun

Gummerus esiintyi julkisuudessa, oli hän kirjallisesti kovin

kokematon. Sen todistaa täysin määrin hänen esikoisensa, "Veljekset".

Kumminkin hän jo kahden vuoden päästä kykeni luomaan mitä on

suurisuuntaisinta yrittänyt -- romaanin "Ylhäiset ja alhaiset".

Se osottaa, että hänen kehityksensä oli nopea, mutta silti ei

sitä voi sanoa monipuoliseksi taikka laajaperäiseksi. Hänen

luontainen kertojakykynsä kypsyi kypsymistään, tuli vapaammaksi

ja voimakkaammaksi, mutta itsetietoisena taiteilijana hän tuskin

edistyi enemmän kuin hänen elämänkäsityksensäkään laajentui. Syynä

tähän oli ensiksikin se, että hän kirjoitti sanomalehteä varten,

joka luku luvulta nielaisi hänen novellinsa, ennenkuin se oli

valmis, vielä vähemmin korjattu ja toiseksi se, että hänen yleisönsä

oli niin tyytyväistä. Ei mikään estänyt Gummerusta käsittämästä

kirjailijatointansa yhtä kevyeltä kannalta kuin opintojansa

ja elämäänsä yleensä: luonto ei ollut hänen kertojalahjaansa

yhdistänyt mitään erikoisempaa kauneudentuntoa, jonka tyydyttäminen

olisi pakottanut häntä väsymättömästi huolehtimaan kertomustensa

muodollisesta puolesta, eikä hän myöskään suuresti pyrkinyt

laajentamaan henkisiä näköalojaan. Milloin elämä tuntui hänestä

tyhjältä, hänen ajatuksensa palasivat siihen aikaan, jolloin

hänellä heränneenä oli ollut rauha sydämessään, ja sitä kaivaten

hän "Uuteloissaan" painosti niitä samoja henkisiä arvoja, joita hän

silloin oli tunnustanut -- ei yhdessäkään hän ole puolustanut sitä

kevyttä huvituselämää, jota hän enimmäkseen eli ylioppilasvuosinaan.

Näin hän, muistaen tai muistamatta mitä äiti oli kirjoittanut sen

johdosta, että hänelle oli suotu kirjoittaa julkiseen sanomalehteen,

antoi "kynttilänsä loistaa", s.o. kirjoitti niin, että siitä saattoi

"olla toiselle tai toiselle hyötyä".

Näin olin jo määritellyt Gummeruksen luomistoimen laadun, kun

hänen kirjeissään morsiamelleen tapasin seuraavat sanat, jotka

merkillisesti todistavat osanneeni oikeaan. "Rakkautta [sinuun]

on minun kiittäminen siitä", hän kirjoittaa (15/8 1869), "että

silmäni ovat auenneet huomaamaan, että elämä voi olla oikeaa elämää,

ei ainoastaan semmoista tyhjää kuin enin osa ylioppilasvuosinani

viettämäni. Ja kun kerran olen sen huomannut, ei liene vaikeata

aikaansaada muutosta, sillä usein on tuo entinen tyhjyys minua

vaivannut, ilman että olen kyennyt saamaan muuta kuin näennäistä

parannusta _runoilemalla henkilöitä, jotka olivat minun kaltaisiani

ja jotka minä mielikuvitukseni avulla johdatin rauhaan kuitenkaan

itse saamatta lepoa ja rauhaa._" -- Tämän nojassa voimme siis

erehtymättä päättää, että esim. Johanneksen, töllin lapsen,

pyrkimyksissä päästä selvyyteen elämän päämäärästä ja hänen

epäilyksissään on paljon tekijää itseään, jonka tähden myöskin

romaanin alkupuoli on onnistuneempi; jälkimäinen puoli, jossa

Johannes saavuttaa mielenrauhan, on sitä vastoin vähemmin tyydyttävä,

se on mielikuvituksen luoma ilman todellisuuspohjaa.

Ylempänä olen luetellut Gummeruksen lukuisat novellit tältä ajalta,

lyhyesti viitaten niiden sisällykseen. Ovathan ne, kätkettyinä kun

ovat pian puolen vuosisadan vanhoihin sanomalehtiin, nykyajalle

enimmäkseen tuntemattomia, sillä ainoastaan vähäinen osa on kirjan

muodossa ilmestynyt. Taiteellisesti heikoimmat ovat ne, joita

olen sanonut juoneltaan "romaanintapaisiksi". Niiden sommittelu

on sekava, henkilöt ovat tavallista enemmän varjomaisia, ja

toiminta liikkuu usein kaupunki- tai muuten ylemmissä piireissä,

joista, jollemme niihin lue pappiloitakin, tekijällä näyttää

olevan vähän kokemusta. Tuskin onkaan epäiltävissä, että useimmat

ovat syntyneet kirjallisista vaikutuksista -- niin tutuilta

juonet tuntuvat. Ehdottomasti etevämpiä ovat ne novellit, joiden

aiheet ovat kansanelämästä ja jotka saivat Bergbomin lukemaan

Gummeruksen n.s. "kyläkertomusten" tekijäin ryhmään. Niissä on

juoni enimmiten yksinkertaisen selvä, ja niissä tapaa luonteita,

jotka epäilemättä nojaavat tekijän tuntemaan todellisuuteen.

Erikoisena todistuksena siitä, että Gummerus sommitellessaan

jutelmiaan lähti todellisuudesta, joskin hän aina soi paljon tilaa

vilkkaalle mielikuvitukselleen, on huomattava, että kertomusten

toimintapaikkana niin usein mainitaan Ylikannus, Karkku, Suoniemi

ja myöhemmin Savonlinnan seudut, sekä Pietarsaari, Kokkola ja

Helsinki, s.o. paikkoja, joilla hän itse oli elänyt. Että siitä

huolimatta kuvaukset verraten harvoin tyydyttävät nykyaikaista

lukijaa, johtuu yksinkertaisesti maun ja käsitystavan muuttumisesta.

Gummerus oli romanttisuuden lapsi -- väärin on häneltä vaatia

realismia tai naturalismia. Aatteellinen sisällys oli huvittamisen

ohella hänestä tärkeintä, ja juuri semmoisena hän lukijoitaan

tyydytti. Paljo, jollei kaikki, mikä meistä tuntuu sovinnaiselta

hänen kertomuksissaan, oli uutta suurimmalle osalle Suomettaren

lukijakuntaa, joka ei ennen ollut mitään senlaatuista lukenut, ja

sentähden hän herätti ihastusta ja innostusta laajoissa piireissä

ja valmisti niitä ottamaan vastaan mitä vähitellen kasvava

kirjallisuutemme oli tarjoava. Miten kevyeltä kannalta Gummerus

itse käsittikään tehtävänsä kirjailijatoimensa ensi jaksolla, oli

hänen vaikutuksensa ja merkityksensä silloin kumminkin ehkä suurempi

kuin myöhemmin. Niinkuin Z. Topelius 1840- ja 50-luvuilla täyttäen

Helsingfors Tidningarin runoilijakynänsä tuotteilla oli lehtensä

ympäri kerännyt yhä kasvavan ruotsalaisen lukijakunnan, niin Gummerus

1860-luvulla teki Suomettaren suomalaiselle yleisölle viehättäväksi

"alkuperäisillä suomalaisilla uuteloillaan" -- eikä meillä ole

myöhemmin nähty sanomalehtiä, jotka siinä kohden olisivat pystyneet

niiden kanssa kilpailemaan. Samoin kuin Topeliuksen on Gummeruksenkin

sanomalehtitoimi otettava huomioon kansallisen herätyksen tekijänä.

Mitä tulee Gummeruksen runomuotoisiin sepitelmiin, joita joskus

tapaa Suomettaressa, Joukahaisessa y.m., osottavat nekin kielellistä

edistystä, jota vastoin ne runolliselta kannalta arvostellen tuskin

ansaitsevat enemmän huomiota kuin entisetkään. Merkittävämpiä kuin

alkuperäiset runot ovat jotkut käännökset niinkuin esim. _Tähtitie

taivaalla_ (Z. Topeliuksen "Vintergatan", Joukahainen V, 1864),

_Väntrikin markkinamuisto_ (Suometar 1864 n:o 40), _Wilhelm von

Schwerin_ (Suometar 1866 n:o 29) y.m. Gummeruskin kuului siis niihin

kirjailijoihin, jotka tänä suomalaisuuden alkuaikana koettivat tehdä

suuria ruotsalaisia runoilijoitamme tunnetuiksi suomenkielisten

kesken.[51]