I.

Koti; koulu- (ja lukio-)aika 1840--61.

"Kun Kokkolasta matkustaa pohjoiseen päin, näkee viisi virstaa tuolla

puolen Lohtajan emäkirkkoa tienviitan, jonka kolmesta osottimesta

yksi, varustettuna kirjoituksella 'Ylikannuksen ja Toholammin

kirkoille' viittaa kapealle pitäjäntielle. Jos matkustaja poiketen

sille jättää valtamaantien, ei yksinäisyys ole häntä väsyttävä;

kolmatta penikulmaa juoksee häntä vastakkaiseen suuntaan oikealla

puolella tietä kirkasvetinen puro pienine putouksineen, ja vasemmalla

on oivasti rakennettuja taloja ja niiden välimailla vihantia niittyjä

ja peltoja. Tämän matkan kuljettuaan, juuri siinä missä puro katoaa

näkyvistä, hän huomaa taivaanrannalla Ylikannuksen kirkontornin

huipun. Kun hän sitten on jatkanut jonkun virstan pelkkää metsätietä,

on hänellä edessään loiva mäki. Päästyään sen päälle matkustaja,

joka jo on ennättänyt unohtaa nähneensä kirkontornin, kerrassaan

hämmästyy. Hänen eteensä aukeaa näet laaja tasanko sinne tänne

siroteltuine taloineen, ja kirkko on aivan käden koskettavissa --

tavallinen puukirkko, v. 1817 rakennettu entisen, ukontulen polttaman

kirkon sijaan kiviaidan ympäröimälle kummulle. -- -- Jätettyään

kirkon taakseen matkustaja näkee vasemmalla rantatörmien välissä

Raumanjoen ja edessään koivikon. Koivujen suojassa on joen rannalla

pappila, leikkieni ja ilojeni kotipaikka."

Nämä Walter Scottista juontuvaan novellityyliin kirjoitetut rivit

ovat otetut eräästä Kaarle Jaakko Gummeruksen, lukion ylimmällä

luokalla, laatimasta ainekirjoituksesta, jossa hän on kuvannut

kotiseutuansa. Ylikannus eli Kannus -- jälkimäinen lyhempi nimi tuli

käytäntöön sen jälkeen, kun kappeli 1859 oli muutettu eri pitäjäksi

-- ei kuitenkaan ollut hänen syntymäpaikkansa, vaan hän oli ensi

kerran nähnyt päivän valon Kokkolan kaupungissa. Hänen isänsä

Aleksanteri Jaakko Gummerus[30] oli näet, 24-vuotiaana tultuaan

papiksi (1831), saanut ensimäisen toimialansa Kokkolassa, missä

aluksi oli kirkkoherran, Kaarle Juhana Nordlingin, apulainen, sitten,

esimiehensä kuoltua, armovuodensaarnaaja ja vihdoin pitäjänapulainen.

Kummassakin ensinmainitussa virassa nuori pappi oli yhtä läheisessä

suhteessa kirkkoherran perheeseen, ja seuraus oli tuo varsinkin

ennen aikaan tavallinen, että hän nai esimiehensä tyttären, 5 vuotta

nuoremman Emma Nordlingin. Ennen Kannukseen-muuttoa (1846) syntyi

pariskunnalle neljä lasta, nimittäin _Kaarle Jaakko_ 13 p:nä huhtik.

1840, Emma Maria 1841, Sofia Augusta 1843 ja Aleksanteri 1845.

Maallemuutto tuli määrääväksi perheen tulevalle kehitykselle, sillä

vaikka suku tiettävästi, niinkuin nimikin muistuttaa, on puhdasta

suomalaista alkuperää -- Loimaan Pihkalasta (pihka lat. gummi)

-- ja esi-isät useassa polvessa olivat olleet pappeja Pohjanmaan

suomenkielisillä seuduilla, olisivat lapset kuitenkin kaupungissa

ruotsalaistaneet. Niin olisi sitä varmemmin käynyt, kun äiti,

Kokkolassa kasvaneena, oli ruotsinkielinen. Suomalainen ympäristö

ehkäisi vaaran: Kannuksessa oppi äitikin suomenkieltä, ja kansan

keskellä lapset eivät ainoastaan tottuneet sen kieleen, vaan oppivat

sitä omanaan pitämään ja rakastamaan.

Yllämainitusta kirjoituksesta otettakoon vielä muutamia piirteitä

uudesta ympäristöstä: "Ylikannuksen väestö on puhtaasti

suomalaista, niin että sen keskeltä tuskin tapaa ainoatakaan

ruotsalaista siirtolaista. Kansa on avomielistä, hyväntahtoista ja

vieraanvaraista; se noudattaa uskollisesti vanhoja totuntatapojaan,

epäilee kaikkea uutta, harrastaa itsepintaisesti mitä on päähänsä

saanut, on elämäntavoiltaan puhdasta ja naapuripitäjäläisiä

vaatimattomampaa. Ystävyydessä tämä kansa on uhrautuvaa, vihassaan

kauheaa, jonka vuoksi varsinkin muutamia kymmeniä vuosia sitte murhat

eivät olleet harvinaisia. Varkauksia on minun aikanani Ylikannuksessa

tapahtunut ainoastaan kolme -- ja olen kuitenkin siellä asunut

enemmän kuin 15 vuotta (!)"

"Ylpeyttä", jatkaa nuori kuvaaja-edelleen, "havaitaan ainoastaan

taipumuksessa rakentaa komeasti: kaikkialla nähdään korkeita, usein

kaksikerroksisia asuinrakennuksia. Kumminkaan ei niiden sisäpuoli

vastaa ulkonäköä, sillä siisteyden harrastus ei ole kiitettävä.

Kansan toimeentulo nojautuu pääasiassa maanviljelykseen, vaikka

pellot ovat pieniä, mutta osaksi myöskin tervanpolttoon. Jälkimäisen

elinkeinon syyksi on luettava, että laajat metsämaat nykyään kasvavat

vain pientä metsää. Männyt kolotaan nuorina, koivuja ei säästetä,

ja kuusia on harvassa. Paitsi jokivarsilla ovat viljellyt maat

hallanarkoja. Sentähden sattuu tavan takaa katovuosia, joskaan ei

sentään pettuleipää ole pitkiin aikoihin syöty." -- --

Otteessa mainittu ajanmäärä, 15 vuotta, ilmaisee kirjoituksen

olevan keväältä 1861, jolloin sen tekijä pääsi lukiosta tullakseen

ylioppilaaksi. Kuvaus tarkottaa siis oloja puoli vuosisataa ennen

nykyaikaa, ja luonnollista on, että ne ja koko seutu, jonka läpi nyt

rautatiejunat ajaa porhaltavat, ovat muuttuneet. Mutta juuri tuo

entinen Kannus meille tärkeä onkin. Siellä kirjoittaja kuudennesta

vuodestaan alkaen vietti varsinaisen nuoruutensa, ja sieltä hän vei

mukanaan syvimmät, unohtumattomimmat vaikutelmat kodistaan sekä

Pohjanmaan luonnosta ja kansasta.

Silloinen Kannuksen pappila ei lainkaan ollut mikään

seurakuntalaisten ylpeyden todistaja, mutta se olikin

perussuunnitelmaltaan ja rakennuksiltaan vanha, edellisiltä

vuosisadoilta peräisin. Pihaan ajettiin etelän puolelta,

"portin alta", s.o. hämärän ja kolkonlaisen solan läpi keskellä

maantienpuolista rakennusta, jonka alakerrassa olivat talon

ruoka-aitat ja yläkerrassa palkollisten kesäasunnot, "renkien

luhti" ja "piikain luhti", joiden edessä olevalle käytävälle jyrkät

portaat veivät. Vastapäätä luhtirakennusta oli suorakulmaisen pihan

toisella puolella kaksi rakennusta, joista isompi käsitti; asuin- ja

leipomatuvat sekä maitokamarin ja pienempi oli n.s. "prykytupa",

missä näihin aikoihin muun muassa viinaakin poltettiin; pohjoisella

puolella pihaa oli talli ja vaunuliiteri, karjapiha takana, ja

vastapäätä näitä oli kirkon puolella pihaa talon päärakennus,

jonka paanuista tehty taitekatto ilmaisi sen korkeaa ikää ja jota

länsi- ja pohjoispuolella joen rantaan ulottuva puutarha ympäröi.

Korkeita portaita nousten tultiin avonaiselle, katetulle kuistille

ja siitä porstuaan, joka oli yhteinen keittiölle ja asuinhuoneille,

joita alhaalla oli, niinkuin tavallista vanhoissa pappiloissa, vain

sali ja kolme kamaria ja ylhäällä kaksi "vintti"- eli yliskamaria.

Huoneet olivat tietysti pieniä meidänaikaisiin verraten, joskaan

eivät matalia, ja sentähden pastori Gummeruksen täytyi, kun perhe

enentymistään enentyi, rakennuttaa kaksi kamaria lisää rakennuksen

jatkoksi maantienpuoliseen päähän. -- Vaikka pappila rakennusten

aseman puolesta muistutti muinaisia umpikartanoita, eivät ne

kuitenkaan ympäröineet pihaa umpeen; missä aukeama oli, oli se

aidalla suljettu, ja tuparakennuksen päässä oli "krinti", veräjä,

joka johti läheiselle joenrannalle. Näin oli, paikoittain ruohoa

kasvava, piha oivallinen leikkitanner lapsille, ja vanhempien

oli mukava akkunoista tai kuistilta luoda tarkkaava katse heidän

puuhiinsa.

Tutustuttuamme kodin ulkopuoliin on nyt huomio käännettävä sisempiin.

Jo mainittiin, että perhe enentyi enentymistään. Entisten kahden

pojan ja kahden tytön lisäksi syntyi näet Kannuksessa vuosina

1846--55 viisi poikaa, Yrjö, Jonathan, Valentin, Otto ja Julius,

sekä sen jälkeen vielä kaksi tyttöä, Alba ja Irene; viimeinen,

kahdestatoista sisaruksesta, Inez, syntyi puheena olevaa ajanjaksoa

myöhemmin, Karkussa, ja hän oli 23 vuotta vanhinta veljeään nuorempi.

Lapsena kuoli sisaruksista ainoastaan Yrjö ja Sofia Augusta,

jälkimäinen 8-vuotiaana 1851.

Näin suuren perheen elättäminen ja kouluttaminen olisi arvatenkin

ollut perin vaikeaa, jos kodin toimeentulo olisi yksistään ollut

kappalaisviran tuottamissa tuloissa. Niin ei kuitenkaan ollut laita.

Gummeruksella oli alusta aikain perintötietä saatuja varoja, ja

elämänsä loppupuolella hän samalla tavalla sai enemmänkin, joten

perhekunnan taloudellinen kanta aina oli parempi ja varmempi kuin

pappisperheitten tavallisesti on, joskaan ei siinä määrässä, että

minkäänlainen ylellisyys olisi tullut kysymykseen.

Vanhemmista kerrotaan seuraavaa. Isä oli luonteeltaan jäykkä ja

kiivas, elämänkäsitykseltään itsenäinen; äiti lempeä, tunteellinen.

Molemmat liittyivät Kannuksessa herännäisiin, mutta siitä

huolimatta osottautui varsinkin edellinen tavallisia uskonveljiään

vapaamielisemmäksi. Pastori kirjoitti huolellisesti saarnansa,

luki ne ulkoa ja saarnasi sitten, näennäisesti aivan vapaasti,

voimakkaasti ja liikuttavastikin. Mieskohtaisesti hän lämmöllä ja

reippaasti puhutteli heränneitä ystäviään, mutta arvonannolla hän

kohteli suruttomiakin seurakuntalaisia. Säännöllistä kotihartautta ei

pidetty pappilassa, mutta seuroja joskus. Niihin isä ei kuitenkaan

vaatinut lapsiaan tulemaan, yhtä vähän kuin hän heille antoi

uskonnollisia opetuksia tai ohjeita; hänestä oli herätys Jumalan

vaikutuksessa eikä ihmisen -- ei isänkään -- tyrkytyksessä. Muutenkin

isä vähemmän kuin äiti näytti huolehtivan lasten kasvatuksesta; hän

eli omissa toimissaan jättäen kodin sisäisen elämän vaimonsa käsiin.

Harvoin hän siis lapsiaan torui, mutta järjestystä hän vaati ja,

milloin niiksi tuli, hän saattoi vesojaan vakavastikin kurittaa.

Tällaisena, tasaisena, ankaranakin -- joskaan ei enemmän muita

kuin itseänsä kohtaan -- paraasta päästä antaen jokaisen vapaasti

hoitaa asiansa hän saavutti sekä kunnioitusta että rakkautta niin

lapsiltaan kuin seurakuntalaisiltaan. Heränneistä on sanottu,

etteivät he ymmärtäneet lasten luonnetta, vaan pitivät niitä liian

ahtaassa ja kovassa kurissa, ja seurauksena siitä oli, että moni

näistä päästyänsä vapaampiin oloihin ei kyennyt pidättämään itseään,

vaan hukkui hurjisteluihin. Gummerus menetteli toisin ja totuttaen

lapsiaan vapauteen hän säästyi moisista katkerista kokemuksista.

Jos isältä näytti lempeyttä puuttuvan, hän kun esim. ei koskaan

lapsiaan hyväillyt, niin oli sitä yllin kyllin äidillä. Aina

hän kohteli lapsiaan sydämellisesti, hellästi, olematta silti

hemmotteleva tai leväperäinen kasvatuksessaan. Häneen lapset lähinnä

turvasivatkin, ja täydestä syystä; kaikessa vaatimattomuudessaan

oli Emma Gummerus erinomainen äiti. Kaupungissa syntyneenä hän oli

saanut paremman kasvatuksen kuin tavan mukaan papintyttärille oli

tarjona maalla, ja olihan se tarpeen, koska vanhempien tehtävänä

myöskin oli antaa lapsille se alkuopetus, jota kouluunpääsy

edellytti -- niin ainakin kunnes vanhemmat sisarukset kykenivät

opettamalla nuorempiansa heitä auttamaan. Sitä tärkeämpi oli äidin

luontainen lahjakkuus, joka ei ollut vähempi pään kuin sydämen

puolesta. Hänen kirjeensä ovat esitystavaltaan sujuvia, välittömiä

niinkuin mahdollista on vain silloin kun kirjoittajan ajatus- ja

tunne-elämä on vilkas ja herkkä. Vaikkei olisikaan tiettynä, että

hän joskus puki mietteensä ja tunteensa runomittaankin, saattaisi jo

hänen kirjeistään päättää, että vanhin poika oli äidiltään perinyt

kirjailijalahjansa. Mutta kaiken mainitun kruunasi ylitsevuotava,

uhrautuva äidinrakkaus. Uskonnollisuudeltaan äiti oli hyvin harras

ja, niinkuin naiset ainakin, milloin ovat täydestä sydämestään

johonkin suuntaan antautuneet, vähemmin taipuvainen myöntämään

oikeutta vapaalle katsantotavalle. Hänen mielestään tuli lasten

ottaa osaa hartausharjotuksiin, hän vastusti huvituksia, jotka isän

mielestä olivat luvallisia ja viattomia, ja aina hän myöskin lastensa

kanssa puhui uskonnollisista seikoista. Sanotaan, ettei ollut sitä

iltaa, jolloin hän ei olisi kulkenut vuoteelta vuoteelle puhutellen

ja siunaten joka lasta. Sen tehtyään hän usein istui pianon ääreen

soittamaan ja laulamaan, joskus kyyneliin saakka heltyen, ja suloista

oli lasten ollut sävelten viihdyttäminä vaipua uneen. Niinkuin tämä

viimeinen piirre todistaa, oli äiti kumminkin, miten innokas olikaan,

kaukana kuivasta nuhtelemisesta ja saarnaamisesta. Kaikista hänen

toimistaan ja puheistaan loisti rakkaus, ja vaikka lapset tuhannet

kerrat menettelivät toisin kuin hän olisi toivonut, eivät he koskaan

nähneet, että hänen sydämensä olisi hetkeksikään toista tai toista

kohtaan kylmentynyt.

Paitsi isää ja äitiä ja lapsia tavattiin muinoin tällaisissa kodeissa

miltei säännöllisesti joku naimaton naissukulainen, joka eläen ja

kohdeltuna perheen jäsenenä avusti lasten hoidossa y.m. Gummeruksella

oli niitä kaksikin: Maria täti ja Emma täti. Edellinen, sukunimeltään

Nordling, oli rouvan serkku, jälkimäinen, nimeltä Riska, orvoksi

joutunut nuoruudenystävä Kokkolasta. Maria täti pysyi perheessä

kuolemaansa asti, mutta Emma täti muutti noin kymmenen vuoden päästä

Pietarsaareen (myöhemmin Vaasaan) elääkseen pitämällä lukiolaisia

y.m. nuoria täysihoidossa. Molemmat tädit olivat heränneitä,

hiljaisia ja vaatimattomia; häiritsemättä perheen sopusointua he

voimiensa mukaan puuhasivat kodin hyväksi ja maksoivat siten sen

suojan ja turvan, jota he siinä nauttivat.

Kodin elämäntavat, ruuat ja juomat olivat yksinkertaisinta laatua.

Kuitenkin juotiin aamuin ja iltapäivin kahvia, jota annettiin

lapsillekin kullekin puoli kupillista. Vieraille tarjottiin

totia -- ajan tapa oli semmoinen -- mutta isäntä kun oli täysin

kohtuullinen, eivät muutkaan liikoja juoneet. Muuten olivat vieraat

harvinaisia syrjäisessä pappilassa. Kun pojat olivat koulussa, oli

elämä sangen hiljaista. Mutta sitä hartaammin odotettiin perheen

kokoontumista täyteen lukuunsa. "Nyt on se iloinen päivä tullut,

jolloin saamme lähettää teitä noutamaan", äiti kirjoitti rengin

lähtiessä omalla hevosella tuomaan poikia Vaasasta. Ja kun tulijat

21 penikulman matkustettuansa lähestyivät kotia, oli äiti jo tiellä

vastaanottamassa ja sulkemassa lapsensa lämpimään syliinsä, eikä

isäkään ollut ilmestymättä tervehtimään poikiansa, toverillisesti

kysymään koulusta ja opettajista ja katsomaan, oliko hevonen pitkällä

matkalla laihtunut. Kauan poissa olleita lapsia kohdeltiin kuin

tervetulleita vieraita ainakin, ja tulopäivä muodostui perhejuhlaksi.

* * * * *

Mutta aika on kääntyä kuvaukseni sankariin.

Kaarle Jaakko eli Kalle oli luonnostaan herkkätunteinen, vilkkaalla

mielikuvituksella varustettu, iloinen ja kujeikas miehenalku.

Hänen lähin leikkitoverinsa oli vuotta nuorempi Emmi sisar, ja he

kiintyivät toisiinsa erityisellä ystävyydellä. Kun veljet olivat

paljon nuorempia eikä säätyläisperheitä ollut likimaillakaan, Kalle

valitsi poikatoverinsa samanikäisistä kansan lapsista, ja näiden

kanssa hän täysin määrin nautti kaikista niistä huvituksista,

jotka vaihdellen vuodenaikojen mukaan ovat maalaisille tarjona.

Suhteestaan näihin tovereihin on hän samassa kirjoituksessa, josta

jo olen antanut pari otetta, esittänyt kuvaavia piirteitä. Se

mikä ensiksi häiritsi heidän seurusteluaan oli Kallen puolelta

Strelingin latinan kielioppi ja toisten puolelta heidän osanottonsa

kotoisiin maalaistöihin. Kun Kalle ylpeillen leikkitoveriensa kuullen

sijoitteli mensaa, he katselivat häntä ihmetellen, ja tuttavallisuus

heidän välillään sai ensimäisen kolauksen. Kun sitte Kalle oli

lähtemäisillään kouluun, he kyynelsilmin kättelivät toisiaan, ja

toverit sanoivat: "Kun sinusta tulee herra, niin et saa olla niinkuin

muut herrat; sinä et saa ylenkatsoa meitä, vaan sinun pitää olla

sellainen kuin nytkin." Tietysti Kalle lupasi, ja parhaimmalle

ystävälleen hän kuiskasi: "Kun tulen papiksi, pitää teidän ottaa

minut." Koulun väliaikoina he vielä joskus luistelivat yhdessä tai

pitivät muuta lystiä, mutta luonnollisesti vain silloin, kun nuo

toiset olivat työstään vapaat. Kun Kalle saarnasi ensi kerran, hänen

toverinsa itkivät, ja niin teki hän itsekin. Vihdoin kun Kalle

oli pääsemäisillään lukiosta, ja perhe samaan aikaan oli muuttava

toiseen, kaukaiseen seurakuntaan, hän tapasi toverinsa täyskasvuisina

miehinä, minkä nuorena talon isäntänä, minkä renkinä. Vielä kerran

yhdessä käytyään leikkitantereillaan he lausuivat toisilleen haikeat

hyvästit, tietämättä näkisivätkö toisiansa enää koskaan.

Ymmärtääksemme Kalle Gummerusta hänen kouluaikanaan täytyy kuitenkin

haihduttaa se haavemielinen tunnelma, joka huokuu tästä hänen omasta

kuvauksestaan. Totta on, että hän väliin oli tunteellinenkin, ja

totta on, että häneen jäi pysyvä muisto lapsuudentovereistaan ja

rakkaus kansaan, mutta sittenkin hän poikana oli kaikkea muuta kuin

sellainen, sanoisinko, pyhäkoulukertomuksen sankari, joksi häntä

noista piirteistä päättäen voisi luulla. Päinvastoin viittaavat

muut tiedot siihen, että Kalle oli kerrassaan pahankurinen

poikaviikari. Onpa hän itsekin kertonut erään muistelman, joka

kelpaa todistukseksi.[31] -- Alkaessaan 7-vuotiaana lukea Strelingin

latinan kielioppia hän ensin ahkerasti luki läksynsä, niin että isä

kiitti häntä, mutta ennen pitkää hän siihen väsyi, mieli ja katseet

kiintyivät kaikkeen muuhun kuin kirjaan, ja hän mietti vain miten

päästä toverien pariin. Eräänä päivänä isä lähti sairaan luokse

käskien äidin luettaa Kallea. Välittämättä äidin varotuksista Kalle

ankaran isän poissaollessa otti täyden vapauden velvollisuuksistaan.

Hän juoksi ulkona ja leikki suruttomasti koko päivän; mutta illan

suussa isä tuli kotia, ja hänen ensimäinen kysymyksensä oli: "Oletko

lukenut läksysi?" Silloin Kalle vastasi: "Äiti on luettanut minua ja

minä osasin." Valhe pelasti pojan hetkeksi, mutta se vaivasi häntä

kuitenkin, ja hän arveli parhaaksi mennä tunnustamaan asian äidille.

Mutta tavatessaan tämän häntä kohtasi uusi kysymys: "Osaatko nyt

läksysi?" Silloin Kalle unohti aikeensa tunnustaa ja vastasi uudella

valheella: "Isä luetti minua ja minä osasin." Jo samana iltana Kalle

joutui kiinni valheistaan, ja "minä sain", niin hän kertomuksensa

päättää, "minkä laiskuuteni ja valheeni olivat ansainneet". -- Jos

Kalle olisi ottanut opikseen tämän kokemuksen, niin ei hairahdukseen

olisi painoa pantava; mutta tosiasia on, että hän kouluaikanaan

osottautui ihan samaksi kuin tässä omassa kuvauksessaan. Oppikirjat

eivät lainkaan huvittaneet häntä, vaan hän oli aina valmis ja

innostunut kaikenlaisiin kepposiin sekä juttu-, romaani- ja

runokirjojen ahmimiseen, puhumatta siitä, että hän liian varhain

oppi tupakkaa polttaa tupruttamaan ynnä muitakin pahoja tapoja.

Tämä selittää hänen koulunkäyntinsä tavattoman hitauden. Hänet

kirjoitettiin syksyllä 1849 Vaasan koulun 1:selle luokalle, mutta

vasta kolmen vuoden päästä hän pääsi 2:selle, jolla viipyi kaksi

vuotta; 3:s luokka vaati niinikään kaksi vuotta, ja vasta 4:nnen

luokan hän suoritti yhdessä vuodessa. Lukio taasen, johon hän tuli

1857, vei häneltä neljä vuotta, joten hän ylioppilaaksi tullessaan

oli käynyt koulua 12 ja täyttänyt 21 vuotta.

Kalle Gummerus on Suomettaressa (joulukuulla 1865) julkaissut sarjan

"Koulumuistelmia", jotka pääasiassa tarkottavat ainoastaan hänen

ensimäistä vuottansa Vaasassa, mutta kumminkin sisältävät niin paljon

kuvaavaa, että me sen avulla voimme käsittää millainen veitikka hän

yleensä koulun aikana oli. Niistä otettakoon seuraavat piirteet:

Isä itse saatti poikansa Vaasaan, ajaen omalla hevosella

yhdenistuttavissa kieseissä, Kalle takaistuimella. Perille tultiin

eräänä iltana elokuun lopulla, kortteeri saatiin sukulaisissa, ja

seuraavana aamuna isä Kallen kanssa meni rehtorin luokse, joka

kohta paikalla suoritti sisäänpääsytutkinnon. Rehtori -- Lauri

Stenbäck -- oli ystävällinen, niin että pelko pian katosi ja Kalle

sai kertoneeksi, kuinka Taavetti surmasi Goljatin, hänen mielestään

hauskin juttu koko raamatussa. Huonommin hän suoriutui latinasta,

mutta hyväksyttynä hän sentään rehtorin luota lähti, saatuaan

kuulla, että kouluun oli tultava seuraavana aamuna klo 7. Rehtorin

porstuassa Kalle oli nähnyt monta toveria, jotka olivat samalla

asialla, ja myöskin erään entisen tuttavan, nimeltä Jussi,[32]

joka oli samasta pitäjästä kotoisin. Jussin kanssa hän sitte,

rehtorilta päästyään, lähti kaupunkia katselemaan. Toverukset, joista

Kalle oli "pitkä hotikka" ja Jussi pieni, olivat monesti yhdessä

leikkineet, mutta myöskin tapelleet, ja nytkin sattui niin, että

he katseltuaan kauppapuoteja ja outoja ihmisiä ja tultuaan kanavan

rannalle joutuivat riitaan, ja samassa oli tappelu käymässä. Kalle

oli alussa voitolla, ja huolimatta pyhävaatteistaan molemmat kierivät

maassa, isompi koettaen pitää pienempää allansa. Silloin tunsi Kalle

yht'äkkiä selässään kipeän polton ja kuuli sanat: "Hunsvotti, kehtaat

noin pikkuista lyödä!" Hän ponnahti ylös, ja hänen edessään seisoi

outo herra keppi kädessä. Pojat saivat aika "läksyn" -- ja sillä he

pääsivät. Semmoinen oli Kallen ensimäinen seikkailu koulukaupungissa.

Ensi päivänä koulussa -- tuossa vanhassa "rottatallissa", joka

yksisuojaisena, pieni torni katolla, muistutti maalaiskappelin

ristikirkkoa ja joka hävisi kaupungin palossa -- ei sen pahempaa

tapahtunut kuin että Kalle tultuaan sisään asettui istumaan

lähimmälle penkille, joka pahaksi onneksi kuului neljänteen

luokkaan. Siinä hänet huomasivat muutamat koulun vanhimmat oppilaat,

ja ihmetellen he kysyivät mitä hän oli lukenut, kun oli valinnut

itselleen niin arvokkaan paikan. Kohta selvisi, että Kalle oli liian

korkealle joutunut, ja suurella melulla, koko koulun nauraessa, hänet

saatettiin salin vastakkaiseen kulmaan, ensimäiseen luokkaan!

Latinan kirjoitus tuotti Kallelle ensi kerran patukkaa, s.o.

sopivan määrän iskuja paljaalle kämmenelle koivun varvuista

punotulla pampulla ("klobba"). Pojat käänsivät lauseita Snellmanin

harjoitusesimerkeistä ja käyttivät salaa apunaan edeltäjiensä

keräämiä oikaistuja kirjoituksia. Jotta opettaja ei sitä huomaisi,

tehtiin joskus tahallinen virhe. Niinpä kirjoitti Kalle, kun oli

käännettävä sanat _lehmän häntä_ (cauda vaccae), tahallaan väärin:

_vakka haude!_ Siitä tuli kuin tulikin viisi lyöntiä kummallekin

kämmenelle. "Opi siitä", sanoi rehtori, jonka luona Kalle asui

kolmen muun pojan kanssa, "että salaiset vehkeet eivät onnistu".

-- Ymmärrettävää on, että Kalle oli innostunut sankari siinä

loppumattomassa sodassa, joka Vaasassa riehui katupoikain ja

"rottien" (koulupoikain) välillä. Rehtori oli ankarasti kieltänyt

tappelut, mutta aina kun viholliset kohtasivat toisensa, kuultiin

haukkumasanoja puolelta ja toiselta, ja samassa olivat aseetkin,

tervatut köydenpätkät eli pamput, esillä ja tulinen ottelu syttynyt.

-- Tappeleminen poikain kesken oli ainakin silloin ja myöhemminkin

niin tavallista, ettei siitä kannata enempää sanoa; mutta

omituisempia olivat toiset kepposet. Patukkaa käytettiin koulussa

ahkerasti ja kovin sitä peljättiin, mutta silti moni ja varsinkin

Kalle oli vastahakoinen turvaamaan ainoaan varmaan keinoon pelastaa

siitä, nimittäin lukemiseen. Kun hän jälleen kerran oli laiskotellut

ja koulutunnin läheneminen toi patukan mieleen, pisti hänen

päähänsä ihka uusi keino. Hän repi napit irti toisesta liivistään,

avasi koulun taka-akkunan, kömpi siitä sisään ja tukki kaikkien

luokkapöytien lukot napeilla. Kun sitten opettaja rangaistakseen

Kallea, joka ei ollenkaan osannut läksyänsä, käski sensorin ottaa

patukan esiin pöytälaatikosta, ei tämä mitenkään saanut lukkoa auki.

Silloin opettaja käski hänen mennä lainaamaan patukan toisesta

luokasta, mutta sielläkään ei päästy laatikkoon, ja pian huomattiin,

että kaikkialla oli samoin. Helppo oli arvata, että joku pojista oli

syypää tähän, mutta kun syyllistä vaadittiin tunnustamaan, hän ei

hiiskunut sanaakaan. Eikä asiaa myöhemminkään saatu selville. Sinä

päivänä Kalle siis pelasti nahkansa, ja seuraavaksi päiväksi, jolloin

seppä oli korjannut lukot, hän oli lukenut läksynsä niin hyvin, että

opettaja antoi anteeksi edellisenkin laiminlyönnin. -- Toisen kerran,

kun Kalle taas oli ollut läksyään lukematta, hän tunnin aikana,

opettajan seisoessa selin häneen päin, avasi kirjansa katsoakseen

jotain läksyn kohtaa. Rehtori, joka opetti neljännellä mokalla,

huomasi tämän ja huusi: "Kalle Gummerus ensimäisellä luokalla, pane

kirja kiinni!" Se oli viittaus opettajalle luettaa Kallea, joka ei

asiasta selvinnyt ilman patukkaa. Tämä suututti poikaa kovasti,

ja kun "Ilmarinen", kaupungin ruotsalainen lehti, painettiin

naapuritalossa, päätti hän oikein kirjailijan tavalla kostaa

rehtorille. Hän sepitti kirjoituksen, joka alkoi kysymyksellä: "Onko

rehtorilla lupa silmätä ensimäiseen luokkaan ja nähdä mitä siellä

tapahtuu?" ja sisälsi ankaran muistutuksen koulun johtajalle olla

sekaantumatta toisten asioihin! Suljettuansa nimettömän kyhäelmänsä

kuoreen hän pisti sen Ilmarisen kirjelaatikkoon. Mutta mikä pettymys!

Kirjoitusta ei painettukaan lehteen eikä edes mainittu, että

semmoinen oli tullut. Kun Kalle oli väsynyt odottamaan, hän mietti

keinoa, joka näytti mahdolliselta sentähden, että kirjapaino oli

niin lähellä ja että hän ollen tuttu latojain kanssa oli oppinut

vähin latomaankin,-- hän päätti omin päin toimittaa kirjoituksen

lehteen! Eräänä päivänä -- keväällä 1850 -- jolloin oli painettu

Stenbäckin tervehdysruno Edvard Bergenheimille, joka vastanimitettynä

arkkipiispana oli tuleva koulua tarkastamaan, oli Ilmarisen latominen

myöhästynyt, niin että sitä oli jatkettava illallisen jälkeen. Kun

silloin faktori ja latojat noin klo 7:n ajoissa menivät syömään,

hiipi Kalle, joka tiesi avaimen piilopaikan, kirjapainoon latoakseen

tekeleensä. Ennen pitkää hän kuitenkin huomasi, ettei hän ennättäisi

suorittaa tehtäväänsä ennen faktorin tuloa, ja silloin hän suuttui

ja kiukuissaan sekotti kirjakkeet latojain kasteissa ja juoksi

tiehensä, pois kotoa erään toverin luokse. Tietäähän sen mikä

mellakka siitä syntyi. Latojat näkivät kohta mitä tapahtunut oli

ja vimmastuivat ylityöstä, jonka kirjakkeiden järjestäminen heille

tuotti, ja vihaisia olivat myöskin faktori ja painon omistaja.

Ei kukaan ollut Kallea nähnyt, mutta kaikki epäilivät häntä, ja

rehellinen kirjanpainaja P. Lundberg meni rehtorille valittamaan.

Rehtori toimeenpani ankaran tutkimuksen, mutta Kalle kielsi ja

sanoi koko illan olleensa toverinsa luona. Kirjanpainaja ei uskonut

poikaa, mutta Stenbäckistä oli mahdotonta, että Kalle uskaltaisi

niin röyhkeästi valehdella. Kuullessaan tämän päätelmän poika

kipeästi tunsi, että oli pettänyt rehtorin luottamuksen, mutta ei hän

sentään tunnustanut. Ilman rangaistusta Kalle ei kuitenkaan päässyt.

Eräänä lupapäivänä muuan latoja tekeytyi ystäväksi, narrasi hänet

viheliäiseen kellariin pienessä talossa lähellä Korsholmaa, ja siellä

veitikan täytyi lujan lukon takana virua suuri osa päivää. --

Edellisiin juttuihin lisättäköön toisesta lähteestä vielä yksi,

joka laadultaan on viattomampi, mutta ei silti vähemmin kuvaava.

Kerran -- Uudessakaarlepyyssä, siis Gummeruksen ollessa toisella tai

kolmannella luokalla -- hän tuli myöhään kouluun. Opettaja, "Matti"

Laurén, kysyi, mikä oli syynä myöhästymiseen. "Oli niin liukasta",

Kalle vastasi, "että luiskahdin kaksi askelta taaksepäin, kun otin

yhden eteenpäin". -- "No kuinka sinä siinä tapauksessa ensinkään

pääsit perille?" kysyi opettaja. -- "Minä käännyin selin kouluun

päin!" -- Matti oli humoristi, ja hänen suustaan kuultiin usein

leikillisiä lauseita, mutta ei hän kuitenkaan hyväksynyt Kallen

selitystä, vaan komensi patukan esille.

Nämä esimerkit riittänevät osottamaan, miten Kalle Gummerus oli

rohkea, vallaton ja sukkela puuhissaan ja puheissaan ja miten

häikäilemättä hän veti opettajiaan nenästä. Asuiko hän vielä

Uudessakaarlepyyssäkin, jonne koulu Vaasan palon jälkeen 1852

(neljäksi vuodeksi) muutettiin, Stenbäckin luona, siitä ei ole

tietoa, mutta yhdentekevä, näkyyhän edellisestä, ettei rehtori

kyennyt pitämään häntä kurissa. Tosiasia on, että Kallen edistys

viisaudessa ei käynyt rinnan iän enentymisen kanssa.

Lukuvuoden 1856--57 Gummerus jälleen oli Vaasassa, ja silloin minä

-- ollen ensimäistä vuottani koulussa -- pintapuolisesti tulin hänet

tuntemaan. Kun hän sitte muutti lukioon, joka koko hänen aikansa

vielä oli Pietarsaaressa, Vaasan palon aiheuttamassa "maanpaossa",

hän katosi silmistäni, kunnes tuttavuutemme uudistui Helsingissä.

Lukion ajalta on hänestä runsaammin tietoja, ja varsinkin sisältävät

hänen jälkeenjääneet paperinsa sekä lukiolaisten toverikunnan

käsinkirjoitetut sanomalehdet, Pohjalainen ja Tapio, lukuisia

näytteitä hänen varhaisimmasta kirjallisesta tuotannostaan.

Totta kyllä ei näillä näytteillä ole vähintäkään kirjallista

arvoa, mutta koska niillä kumminkin on merkitystä nuoren tekijän

kirjailijataipumusten tuntemiseen nähden, ei niitä voi kokonaan

mainitsemattakaan jättää.

Varhaisin vihkonen sisältää 17 runoa. Vanhimmat merkityt ovat

v:lta 1855, jolloin tekijä oli 15-vuotias ja siis vielä koulun

kolmannella luokalla. Yksi ainoa on suomenkielinen, kaikki muut

ruotsalaisia, josta huomaa, että koulu ja tarjona oleva runollinen

kirjallisuus olivat Gummerukseen tehneet tavallisen vaikutuksensa.

Ennen kouluuntuloa oli hänelle niinkuin useimmille papinpojille,

jotka olivat kotoisin suomalaisilta seuduilta, suomenkieli tutumpi,

mutta koulunaikana ruotsi astui etusijaan. Ja eihän runoilijanalulla

silloin ollut nimeksikään esikuvia, jos olisi halunnut suomeksi

runoilla. Turhaan etsii mitään alkuperäistä Gummeruksen kokeista;

sitä vastoin näkee, että hän oli lukenut Franzénia, Runebergia,

Tegnériä, Braunia y.m., joiden teoksia oli saatavissa 4:nnen luokan

toverikirjastosta. Pisin runo, Antti ja Hilma, kesältä 1857, on

kertova laatuaan ja ilmeisesti syntynyt Runebergin vaikutuksesta;

muut lyhyemmät viittaavat eri tahoille. Kuinka naiivisti koulupoika

voi ponnistella epäkypsiä tunteitaan julkilausuessaan, sen osottakoot

seuraavat säkeet:

O! hvarför ej tala?

O! hvarför blott skrifva?

O! hvarföre kyssa

Mitt papper, som förer

Till dig dessa rader?

O! hvarföre kyssa

Blott papper, blott papper?

O! hvarföre kyssa

Blott papper, ej dig?[33]

Niin "Carlos" huokailee sepittäessään runoa "Selmalle"! -- Jo näiden

runojen alla on merkki --l--b--s. (loppukirjaimet ruotsalaisesta

nimestä Karl Jakob Gummerus), jota hän myöhemminkin säännöllisesti

käytti.

Lukiossa Gummeruksen runosuoni oikein alkoi tulvia, ja siihen nähden

vuodet 1858--59 ovat erittäin merkille pantavat; v:n 1860 alussa

tapahtui hänessä mielenmuutos, joka osaksi ehkäisi hänen kirjallista

toimintaansa, osaksi muutti sen suuntaa. Paitsi erikseen kirjoitettua

kertomarunoa "Suomen ensimäinen luostari" tavataan muut mainitun

kahden vuoden tuotteet kolmessa vihossa Kaikenlaista I-III. Kaikki

nämäkin ovat, paria poikkeusta lukuunottamatta, ruotsinkielisiä ja

(paitsi yhtä kertomusta) runomittaisia. Kovin kypsymättömiä ovat

kyhäelmät edelleenkin, ja ainoastaan kertovien runojen kasvava

luku viittaa siihen, että tekijän luontainen taipumus kertomukseen

vähitellen vahvistui. Aiheiltaan ovat runot aitoromanttisia ilman

muita todellisuuspiirteitä kuin joku suomalainen henkilön- ja

paikannimi; kaikessa tuntee romaanien tai muunlaisen runouden

vaikutelmia. Erikseen on merkittävä, että muutamissa sepustuksissa

jälleen tapaa Runebergin vaikutusta. -- Pisimmät runoelmansa Gummerus

sepitti kotona, väliaikoina, ja kerrotaan hänellä olleen tapana lukea

tekeleensä ääneen äidin, ja sisaren kuullen. Miten suopeamielinen

tämä pieni kuulijakunta yleensä olikin, oli enimmäkseen käynyt

niin, että se kertomuksen saavuttua intohimoisimpiin ja julmimpiin

kohtauksiin oli purskahtanut nauruun. Siitä runoilija puolestaan oli

niin loukkaantunut, että hän paikalla keskeytti istunnon ja pakeni

käsikirjoituksilleen yliskamariinsa. Kumminkaan Kalle ei kauan

kantanut kaunaa arvostelijoitansa vastaan, vaan jonkun ajan päästä

turvasi uudestaan heidän myötätuntoonsa. Tietenkin on luultavaa, että

hän epäili sekä äidin että sisaren arvostelukykyä, mutta mistäpä ne

paremmat arvostelijat otti! Totuuden nimessä on tunnustettava, ettei

jälkimaailma voi muuta kuin yhtyä heihin.

Vaikka Gummerus vuoden päästä (keväällä 1858) pääsi lukion toiselle

luokalle, ei tiedetä hänen halunsa läksyjen lukemiseen olleen entistä

suuremman. Kaikesta päättäen hän oli sama iloinen toveri kuin ennen,

kaikenlaisiin koirankureihin kärkäs. Epäilemättä hän oli niitä, jotka

alituisesti rettelöivät lievästi sanoen omituisen venäjänkielen

opettajan, G. W. Passelbergin, kanssa, ja muutenkin aina mukana,

milloin jotain oli tekeillä, joka soti virallista järjestystä

vastaan. Sen vuoksi ei ole ihme, että hän jo ensimäisenä vuotena sai

istua pari päivää karserissa. Tapauksen hän on ikuistanut runossa,

joka ei ole ollenkaan surullinen tunnelmaltaan, vaan jossa hän

kertoo miten toverit klo 11 illalla ilahduttivat vankia pujottamalla

hänelle savupiipun kautta tupakkaa y.m. hyvää! Tämä osottaa, että

"Mutter" (Gummeruksen toverinimi koulusta saakka -- johdettu

sukunimen kahdesta ensimäisestä tavusta: Gumme -- Gumma -- Mutter)

oli toveriensa suosima. Semmoisena hänet myöskin valittiin erinäisiin

luottamusvirkoihin: Pohjalaisen toimittajaksi, (syyslukukautena

1858) toverikunnan rahastonhoitajaksi ja (viimeisenä lukuvuotenaan)

konventin puheenjohtajaksi.

Huolimatta toverien tunnustuksesta Gummeruksen kirjoitukset konventin

lehdissä ovat tuskin kypsyneempiä kuin ennen mainitut. Ainoastaan

kaksi lyhyttä suoranaista jutelmaa ansaitsee huomiota, sentähden että

ne ovat kansan suusta saadut, toinen Hailuodolta, toinen Oravaisista.

-- Edellinen kertoo nuorukaisesta, jonka luultiin hukuttaneen itsensä

ja joka haudattiin, sitte kun turhaan oli koetettu palauttaa hänet

henkiin. Nuori tyttö, vainajan morsian, meni haikeassa surussaan

yöllä hänen haudalleen, kuuli sieltä ääntä, josta arvasi armaansa

heränneen valekuolemasta, ja kaivaen haudan auki vapautti sinne

kätketyn. Tuultu itsemurhaaja ilmotti sitte kaikelle kansalle,

että tytön äiti se oli, joka tehdäkseen nuorten liiton tyhjäksi,

oli tahtonut hänet hukuttaa. Vanha vaimo vangittiin ja pantiin

rautoihin, mutta tytär joutui siitä epätoivoon ja surmasi itsensä.

Kertomus päättyy ilmotukseen, että sulhanen vielä eli 90-vuotiaana

ruotiukkona, ja että hänellä koko elämässään ei ollut toista

morsianta ollut kuin se, joka niin surkeasti lopetti päivänsä. --

Jälkimäinen juttu, jonka hämärästi muistan itsekin muinoin kuulleeni,

kertoo muutamasta oudosta näystä seuraavaan tapaan. Eräänä iltana

noin klo 10 oli Oravaisissa erääseen kievariin saapunut matkustava

rakennusmestari, joka kohta tahtoi jatkaa matkaansa. Juuri ennen

oli talon ilkeä, juoppo isäntä aivan päihtyneenä kannettu sisään

pihalta. Talon väki toimitti hevosen matkustajalle, ja isäntä

pakotti pienen poikansa lähtemään yön selkään kyytiin. Kuljettuaan

kuutamolla muutaman virstan matkustajat näkivät suuren rakennuksen

tien varrella. Mies kysyi pojalta kenen se oli, mutta hämmästyneenä

poika sanoi, ettei hän sitä tiennyt ja että hän kolme päivää ennen

kulkiessaan samaa tietä ei ollut nähnyt koko rakennusta. Oudoksuen

vastausta ja huomaten valon virtaavan kolmesta akkunasta päätti

rakennusmestari mennä sisään ottaen mukaansa kauhistuneen pojan. Kun

tulijat astuivat suureen saliin, näkivät he siellä kolme henkilöä,

joista yksi kirjoitti pöydän ääressä ja kaksi palvelijantapaista

seisoi oven suussa. Vieraitten ihmeeksi eivät sisällä-olijat olleet

heitä huomaavinaankaan, ja kaikki oli haudanhiljaista, kunnes

kirjoittaja kohottaen päätänsä ääneen kysyi palvelijoilta: "Eikö hän

jo tule?" -- Siihen palvelijat vastasivat: "Pian, herra!" Sen jälkeen

kirjoittaja jatkoi kirjoittamistaan, vähän ajan päästä uudistaakseen

kysymyksensä ja saadakseen saman vastauksen. Vielä kolmannenkin

kerran kysymys uudistui, ja silloin palvelijat vastasivat: "Tulee,

herra, nyt hän tulee!" Samassa ovi avattiinkin, ja kaksi miestä

talutti väkisin sisään kievarin isännän, joka oli kuoleman kalpea

ja itki. Silloin kirjoittaja nousi seisomaan, avasi paperinsa ja

luki siitä ääneen isännän elämäkerran. Kuultuaan tämän ja nähtyään,

miten lukija päättäessään lukemisensa kaameasti katsoi isään,

poika pyörtyi. Kauhistuneena rakennusmestari otti pojan syliinsä,

kantoi hänet rekeen ja ajaen täyttä laukkaa hän klo 2 aikana saapui

seuraavaan kievariin. Näky oli hänen arvelunsa mukaan sattunut

noin klo 12:n ja 1/2 2:n välillä. Perillä hän huomasi unohtaneensa

matkalaukkunsa edelliseen kievariin ja palasi aamulla sitä noutamaan.

Poika oli tietenkin mukana, mutta hän oli vielä niin tyrmistynyt,

ettei hänen suustaan sanaakaan lähtenyt. Kievarissa heille kerrottiin

järkyttävä uutinen, että isäntä klo 1 yöllä oli äkkiä kuollut.

Lukioaikansa ensimäisenä vuotena Gummerus oli kokenut arestia;

toisena vuotena häntä kohtasi ankarampi tuomio, nimittäin kolmen

kuukauden karkotus, luettuna maaliskuun 28 p:stä 1859. Sinä

päivänä rehtori, olennoltaan ja ryhdiltään enemmän kenraalin kuin

tavallisen koulunopettajan näköinen, Fredrik Julius Odenwall, oikein

esiintyi sinä ankarana kurittajana ("castigator severus"), jona

hän aikanaan oli tunnettu. Ja olihan siihen syytä. Ensiksikin oli

22 oppilasta, tyytymättöminä karkotustuomioon, joka oli kohdannut

erästä toveria, syystä että hän alinomaa oli nenäkkäillä puheillaan

häirinnyt Passelbergiä (m.m. kerran kysyä tokaissut: "Eikö ole

hauskaa olla ihminen?"), saattanut tuomittua Sundbyn kievariin

ja siellä laulamalla, puheita pitämällä ja maljoja tyhjentämällä

viettänyt erohetkeä. Toiseksi oli kolme oppilasta saatu kiinni

kortinlyönnistä kaupunkilaisten toimeenpanemissa tanssiaisissa.

Seisoen kateederissaan rehtori alotti jylisevän rangaistuspuheen,

joka vapisutti kuulijoita, ja julisti lopuksi kaksi uutta

karkotustuomiota. Muistiinpanossa, josta nämä tiedot on otettu,

sanotaan, että kortinpelaajista rangaistiin kaksi (kolmas oli salaa

pyytänyt anteeksi rehtorilta, jonka tähden hän, kun asia tuli ilmi,

erotettiin eli ekskommunisoitiin toverikunnasta), mutta nimiä

ei mainita. Kumminkaan ei ole epäiltävää, että toinen oli Kalle

Gummerus, sillä tiettyä on, että hän muutama päivä myöhemmin erään

karkotetun toverin ja sisarensa Emmin kanssa, joka samaan aikaan oli

ollut käymällä Pietarsaaressa, saapui kotia Kannukseen, missä heidän

odottamaton ilmestymisensä oli kaikkea muuta kuin iloinen yllätys

vanhemmille. Vuotta myöhemmin äiti muutamassa kirjeessä muistuttaa

siitä päivästä, lisäten että se oli ollut "raskas aika". Sitä

vastoin Kalle itse ei näytä olleen masentunut, vaan nautti täysin

siemauksin vapaudestaan, niinkuin näkyy eräästä hänen Pohjalaiseen

lähettämästään tunteenpurkauksesta, "Karkotetun kevätlaulusta" (Den

religertes vårsång). Se on päivätty: "Ylikannus 20 p. toukokuuta" ja

sen kertosäe kuuluu:

"Allt andas blott glädje, blott trefnad och fröjd

Om våren (!)"[34]

Tästä vapauden suruttomasta nautinnosta oli luonnollisena

seurauksena, ettei hän syksyllä päässytkään kolmannelle luokalle.

* * * * *

Vaikka Kalle oli 19 vuotta täyttänyt, eli hän niinkuin edellisestä

näkyy yhä edelleen kevytmielisesti, etten sanoisi lapsellisesti,

päivästä päivään. Monta murheellista hetkeä ja unetonta yötä hän

oli tuottanut vanhemmilleen ja varsinkin äidille, jonka sydäntä

iloinen ja lahjakas esikoinen oli, jos mahdollista, toisia lapsia

lähempänä. Turhaan he olivat vuosi vuodelta toivoneet, että

Kallessakin tapahtuisi sellainen kääntymys, joka monesti havaitaan

vilkasluontoisissa pojissa, nimittäin että ne kauan oltuaan laiskoja

ja huolettomia yht'äkkiä vakaantuvat ja alkavat ahkerasti harrastaa

tehtäviänsä. Onhan tapana sanoa: "Antakaapas vain ymmärryksen tulla,

kyllä se vielä -- -- --!" Kalle vain ei näyttänyt saavan ymmärrystä;

vanhempien huokaukset, varotukset, uskonnolliset ja muunlaiset

opetukset olivat kuin hukkaan heitetyt. Mutta sittenkin oli hänen

hetkensä tuleva, jopa koulupojalle (sillä se hän vielä oli) jotenkin

harvinaisessa muodossa. Miten suruttomasti hän olikaan elänyt,

olivat kodin vaikutelmat kuitenkin painuneet hänen sydämeensä,

ja niin on käsitettävissä, että eräänä päivänä Pietarsaaressa

hänen nuoruudensyntinsä näyttäytyivät hänelle niin suurina, niin

kauheina, että hän jähmettyen peräytyi sisäisen näkynsä edestä.

Murtunein sydämin hän ei ainoastaan tunnustanut kelvottomuuttaan

Jumalalle, vaan syyllisyydentunto pakotti hänet myöskin kirjoittamaan

vanhemmilleen ensin yleisempään muotoon laaditun katumuskirjeen

ja viikon päästä toisen, joka sisälsi laajan, seikkaperäisen

tunnustuksen kaikesta siitä, mikä hänen omaatuntoansa painoi. Näin

asettaen syntinsä päivän valoon hän samalla kertaa rukoili armoa ja

anteeksiantoa taivaalliselta isältään ja maallisilta vanhemmiltaan.

Sanalla sanoen hänessä tapahtui heräys, jonka ilmaisumuoto oli

samanlainen kuin ajan heränneissä yleensä.

Kääntymyksen päivä oli helmikuun 16:s v. 1860. Maaliskuun ensi

päivästä Gummerus alotti päiväkirjan, jota hän jatkoi kevätkauden

loppuun merkiten siihen sieluntilansa laadun päivä päivältä.

Siinä tapaa synnintunnustuksia ja rukouksia, valituksia sydämen

kylmyydestä, antautumista Jeesukselle, epätoivoa, luottamusta

Jumalan armoon -- kaikkea vaihdellen niinkuin säännöllistä on

sellaisissa uskonnollisissa mielenpurkauksissa. Toisinaan huomaa

fantasiaihmisen, kirjailijanakin, Hiottelua, mutta teeskentelyä

siinä ei ole. -- Paitsi tähän vihkoseen Kallella oli tapana purkaa

sydämensä kirjeisiin äidille, mutta ne ovat kaikki hävinneet. Sitä

vastoin hän on säilyttänyt äidiltä saamansa kirjeet, ja siten ovat

nekin tallella, jotka tulivat vastauksena hänen kirjoittamiinsa

ensimmäisiin, missä hän tunnustaen syntinsä oli ilmottanut

heräyksensä.

Kirjeet viipyivät jotenkin säännöllisesti yhden viikon Pietarsaaren

ja Kannuksen välillä, ja sentähden Kalle tiesi minä päivänä ja

tuntinakin vanhemmat lukivat hänen tunnustuksensa. Hän kuvitteli

niiden vaikutusta aivan hirveäksi. "Kärsin tuntemattomia tuskia",

hän kirjoittaa päiväkirjaansa, "olenko vielä tuleva -- jollen jo

sitä ole -- isän ja äidin murhaajaksi? Olen epätoivossa. Jeesus,

Jeesus, Jeesus, auta minua!" Miten lohdullinen olikaan sitä vastoin

äidin ääni. "Sydämellisesti rakastettu Kalle!" -- niin alkaa hänen

kirjeensä (23/2). -- "Juuri sain tärisyttävän kirjeesi! Kirjoitin

par'aikaa sinulle -- mutta en lähettänekään sitä kirjettä -- sillä

merkillinen kirjeesi vaatii toisenlaista vastausta. -- Tokkohan voit

kuvitellakaan niitä tunteita, jotka lukiessani kirjettäsi valtasivat

kipeän, niin kipeän sydämeni. Joka sana, joka rivi oli parantavaa

balsamia kirveleville haavoille. Voi, kuinka minusta uskottomasta

lapsiparasta tuntuu vaikealta uskoa, että Jumala on kuullut ja

täyttänyt hartaimman maallisen toivoni! Oi, minä näen, ettei mikään

-- mikään ole mahdotonta kaikkivaltiaalle Jumalalle. Rukoillut,

rukoillut olen Jumalaa, että hän sinua hengellisesti valistaisi --

milloin suuremmalla, milloin vähemmällä toivolla. Kumminkin on se

rukous käynyt muun edellä, etten minä väsyisi enkä uskottomuudessani

lakkaisi rukoilemasta sinun edestäsi. Jumala on kuullut minua

kurjaa tomua -- kuinka voinkaan nyt nöyrtyä ja arvottomuuteni

tunnossa kiittää häntä! -- -- Erehdyksesi taikka, sanojesi mukaan,

rikoksesi, tahdon sydämestäni anteeksi antaa -- niin, sen voin,

vaikk'en tiedä enkä edes aavista mitä tarkotat. Mutta joskin olisit

rikkonut kaksinkerroin -- moninkerroin -- niin tahdon ja voinkin

niin tehdä. Niiden syntien tunnossa, jotka Jumala joka päivä antaa

minulle anteeksi, voin minä, rakas lapseni, antaa sinulle anteeksi.

Etsi, etsi armoa ja anteeksiantoa Jumalaltasi ja Jeesukseltasi.

-- -- Suurimmalla levottomuudella odotan nyt sinulta kirjettä -- älä

salaa mitään meiltä -- kaikki, kaikki tulee sinun tunnustaa hyvälle,

Jeesuksen tähden anteeksiantavalle Jumalalle -- älä sentään myöskään

salaa mitään rakkailta vanhemmiltasi." -- -- Siihen tapaan äiti; isä

kirjeen päättää tyynemmin ja jäykemmin, niinkuin hänen käsialansakin

oli jäykempi, mutta pääasiassa yhtä anteeksiantavasta "Jos Jumala

antaa anteeksi, niin minäkin voin ja minun tuleekin antaa anteeksi,

sitä enemmän, kun itse olen anteeksiannon tarpeessa."

Toinen kirje on maaliskuun 1 p:ltä. Ei siitäkään näe, mikä se synti

eli rikos oli, joka erikoisesti vaivasi Kallen omaatuntoa, mutta

lienee se ollut kylläkin vakavaa laatua, päättäen tuskallisesta

vaikutuksesta, jonka se teki vanhempiin. Kun kirje saapui perille,

sattui Kannuksen pappilassa olemaan vieraita, Lohtajan rovasti

Keckman rouvineen y.m., mutta kuitenkin isä ja äiti, Kallen

toivomuksen mukaan, menivät kahdenkesken yliskammariin lukeakseen

hänen kirjeensä. -- "Isä luki kaikki ääneen. Niin, täytyyhän minun

tunnustaa, että tunteeni sitä kuullessani olivat niin tuskallisia,

etten eläissäni ole sellaisia kokenut. Mutta kuinka moni äiti onkaan

tuntenut samaa kuitenkaan samassa hetkessä kuulematta toivon enkelin

kuiskaavan lohdutusta. -- -- Tarpeetonta on minun sanoa enempää

erehdyksistäsi taikka nuhdella sinua niistä -- onhan Jumala itse

mitä selvimmin piirtein merkinnyt ne omaantuntoosi, niin ettet sinä

ainoastaan tiedä, vaan myöskin tunnet suuren syntisi ja kuinka

kauhean väärin tehnyt olet. -- -- Nyt tahdot kai tietää mitä isä

sanoi. -- Hän ei hiiskunut mitään, vaan oli mykkä kuin kivi --

mutta ei sentään niin kylmä. Ei, kyllä hän syvästi, syvästi tunsi

kauhean erehdyksesi ja ylistää meidän, sinun ja minun, kanssamme

Jumalaa suurta armoa." -- Isä oli luvannut kirjoittaa myöhemmin,

tyynnyttyänsä. -- Vaikeaa oli vanhempain ollut palata seurustelemaan

vieraittensa kanssa, jotka kysyivät uutisia, mutta joille ei sopinut

mitään puhua siitä, mikä täytti heidän sydämensä. Seuraavana aamuna

äiti vielä jatkoi kirjettään, alottaen näin: "Hyvää huomenta,

rakas lapsi! Tänä yönä nukuin sentään vähän paremmin. Mutta et

voi uskoa, kuinka vähän olen nukkunut tällä viikolla -- niin, en

tiedä, saattaako sitä uneksi sanoakaan, sillä olen vain haaveillut.

Olen vain ollut sinun ympärilläsi siellä vuoteessasi [Emma] tädin

ruokasalissa. Minusta on ihan kuin sinun olisi pitänyt nähdä valkea

haamu, joka aina seisoi toinen käsivarsi pääsi ympärillä ja toinen

ojennettuna taivasta kohti kutsuakseen sieltä Kaikkivaltiaan

siunausta sinun ylitsesi." -- --

Viikkoa myöhemmin Kalle kirjoitti päiväkirjaansa: "Tänään, ei, eilen

sain ikävöimäni kirjeen äidiltä, täynnä rakkautta ja anteeksiantoa.

Minä itkin ilosta." -- --

Nämä otteet ilmaisevat, millä äärettömällä rakkaudella äiti seurasi

poikansa elämää yleensä ja varsinkin hänen nykyistä kamppailuaan.

Joka viikko hän kirjoitti uuden pitkän kirjeen, yhtä lämpimän, yhtä

kehottavan, ja mielelläni ottaisin niistä vieläkin monta herttaista,

välitöntä tunteenpurkausta, jollei se johtaisi pois kertomukseni

varsinaisesta aineesta. Kumminkin on tässä huomautettava, että samat

kirjeet todistavat, miten äidin huoli ei suinkaan rajottunut Kalleen,

vaan miten häneltä riitti sydämen hellyyttä yhtä runsaassa määrässä

kahdelle toiselle pojalle, Santerille ja Jonathanille, jotka kävivät

koulua Vaasassa, pikku lapsille kotona, Emmi tyttärelle, joka,

täysikasvuinen kun oli, piti yliskamarissa koulua pikkuveljilleen

sekä avusti häntä kotipuuhissa ja jota hän tavan takaa surkutteli

sentähden, ettei hän Kannuksessa koskaan saanut seurustella

samanikäisten kanssa, ja vihdoin tietysti puolisolleen, jonka

rakkaudesta lapsia kehtaan hän usein kirjeissään puhui ikäänkuin

peljäten, että isä umpimielisyydellään saisi nämät epäilemään hänen

sydämensä kiintymystä heihin.

Muuten ei Gummerus Pietarsaaressa heränneenäkään ollut yksin, vaan

oli kohta taikka ainakin jo helmikuulla kaksi toveria, Theodor

Castrén ja Otto Aleksanteri Forsén, yhdessä hänen kanssaan päättänyt

kääntyä maailman turhuudesta ja turmeluksesta parannuksen kapealle

tielle. Myöhemmin tuli joukkoon vielä joitakuita lisää, Gustav

Duwaldt, Gust. Aug. A. Appelgren, Kaarle Aleksanteri Zimmerman

j.n.e. Niinkuin ennen on sanottu, on luultavaa, että Gummeruksen

herätys johtui kodissa saaduista vaikutelmista, mutta ei ole sentään

mahdotonta olettaa ulkonaistakin vaikutusta. Jo ensimäisessä

kirjeessään hän näet mainitsee käyneensä Pietarsaaren kappalaisen,

pastori Olof Henrik Helanderin luona puhumassa sielunsa tilasta.

Helander, joka jo 1830-luvun loppupuolella yliopistossa ollessaan

oli liittynyt herännäisiin, kuului näiden johtaviin miehiin, oli

Gummeruksen vanhempain tuttu ja ystävä, ja varmaan Kallekin jo

ennestään hänet tunsi. Hänellä saattoi kyllä olla osansa Kallen

mielenmuutoksessa, eikä ole outoa että tämä milloin yksin, milloin

jonkun samanmielisen toverin kanssa kävi kokeneen opettajan

puheilla. Äiti kirjoittaakin sen johdostani erittäin hyvä, että

menitte Helanderille, sillä varsinkin heräyksensä alussa joutuu

niin helposti harhateille. Käy siellä usein, rakas lapsi, -- on

niin hyödyllistä saada neuvoa ja oppia, kyllä autuuden tie on

valjennut minulle ja monelle muulle juuri Helanderin Jumalan hengen

valistaman mielen ja puheitten kautta. -- -- Kerran Gummerus kertoo

päiväkirjassaan valittaneensa Helanderille, ettei osannut hallita

ajatuksiansa, "jotka aina lentävät minne minä en tahdo. Ennen olin

ajatusteni herra, mutta en nyt enään. Helanderilla oli nyt niinkuin

aina lohdutuksen sana -- hän toisti Paavo Ruotsalaisen lauselman:

'Ihmiset surevat, että ajatuksensa eivät heitä tottele, mutta he

eivät ymmärrä, että ajatus on sukkelin kala maailmassa -- ei lintu

niin lennä kuin ajatus. Esimerkiksi: Kiinassa on muuri, Lontoossa on

joen alla kulkeva tie -- siinä on hyvä matka kiipata. Kyllä piru on

sukkela, mutta kiipatkoon nyt senkin matkan!' -- ja niin on todella

laita. Ajatus on sukkelinta mitä ajateltavissa on."

Gummerus ei suinkaan salannut tovereiltaan yleensäkään mikä

muutos hänessä oli tapahtunut. Päinvastoin hän innokkaasti koetti

saada heitäkin muuttamaan kantaansa, käsitystään elämästä ja

sen tarkotuksesta. Jo maaliskuun 3 p:nä oli Pohjalaisessa hänen

laatimansa kirjoitus, "Muutamia sanoja toverikunnasta siveelliseltä

kannalta katsoen", jossa hän huomauttaen, miten moni toveri oli

alkanut tottua paheisiin, jotka tulevaisuudessa auttamattomasti

sitoisivat hänet, kehottaa kaikkia parannukseen. Itsestään hän

myönsi, että oli ollut muitten edellä "paheen tiellä", mutta nyt

oli uhkaava vaara hänelle selvinnyt, ja se sai hänet varottamaan

tovereitaan. Myöhemmin tuli koko sarja uskonnollisia kirjoituksia

-- "saarnoja", sanoivat toverit, -- osaksi suorasanaisia, osaksi

runomittaisia, jotka antoivat aivan uuden leiman tämän kevätkauden

Pohjalaiselle. Sillä välin Gummerus myöskin yksityisemmin yritti

järkyttämään toveriensa sydämiä. Niin hän esim. kertoo: "Eilen

illalla luin ääneen tovereilleni pienen kirjasen 'Ikuisesti' (För

evigt). Useat kuuntelivat tarkkaavasti. Eräs ennen paras veljeni

paheessa koetti häiritä minua, mutta välittämättä siitä minä

jatkoin, vaikka se kenties oli väärin, koska selvästi näin, että

hän oli päissään. Hän pyysi minulta kirjaa -- minä sanoin, että

hän saisi sen tänään, jos tahtoi, mutta hän ei ole sitä halunnut.

Tänään olen lehteemme kirjoittanut hänelle osotetun varotuksen.

Herra Jumala, älä anna hänen suuttua, anna hänen nähdä, etten

ole kirjoittanut sitä vihassa, anna hänen ottaa siitä vaari ja

ajatella sen sisällystä -- mutta -- enhän minä ole sen arvoinen,

että joku minun kauttani kääntyisi Sinun puoleesi." -- Tietenkin

oli monen, kenties useimmankin toverin vaikea käsittää Gummeruksen

kääntymystä vakavalta kannalta. Eiväthän läheskään kaikki olleet

ennen mitään sentapaista elämässä kohdanneet, ja he olivat liian

tottuneet hänen ilonpitoonsa ja kujeellisuuteensa. Sitä paitsi on

luultavaa, että hän monesti saattoi näyttää aivan samalta kuin ennen;

itse hän valittaa kerran toisensa jälkeen, ettei voinut lakata

tupakoimasta, miten koettikin vastustaa pahaa tapaa. Näin ollen

voidaan käsittää, että hänen kääntymystään naurettiin ja ivailtiin,

joskin toiselta puolen niitäkin oli, jotka osasivat kunnioittaa

hänen rohkeuttaan avonaisesti ja julkisesti toverikunnassa puoltaa

uutta maailmankäsitystään. Ja vaikkei heräys näykään levinneen

muuta kuin verraten pieneen piiriin, huomaa kumminkin, että häntä

pidettiin arvossa, sillä, niinkuin ylempänä on ohimennen mainittu,

kevätlukukauden lopulla hänet valittiin toverikunnan puheenjohtajaksi.

Miten kesä kului kotona, siitä ei ole tarkempia tietoja, mutta

saattaahan kuvitella, että Kalle nyt äitinsä kanssa vietti monta

herttaista hetkeä, jolloin hän avasi sydämensä tälle hellimmälle

ystävälleen saaden häneltä lohdutusta ja vahvistusta, milloin sitä

kaipasi. -- Muutoin voimme jotenkin varmaan olettaa juuri tänä kesänä

Toholammin Talolassa vietetyn ne häät, joissa Kalle oli päävaatteen

pitäjänä ja joista hän Suomalaisen seuran iltamassa 9 p. maalisk.

1871 pitämässään esitelmässä on antanut seikkaperäisen kuvauksen.[35]

Häät olivat mitä komeimmat. Kutsuttuja vieraita oli viidettä sataa,

ja niitä varten oli hankittu neljättä sataa kannua viinaa, puhumatta

muusta trahtamentista. Surkeasti pidot päättyivät. Itse sulhanen

joutui tappeluun erään "nuukarin", kuokkavieraan, kanssa, sai

haavojensa tähden kauan maata sairaalassa ja palasi sieltä toinen

käsi hervottomana. -- Tämä häitten kuvaus samoin kuin monet alempana

mainitut novellit todistavat, kuinka tyystin Gummerus oli perehtynyt

sen kansan luonteeseen, elämään ja oloihin, jonka keskellä hänen

nuoruutensa päivät olivat kuluneet.

Seuraavana lukuvuotena Gummerus ei näy jatkaneen lähetystyötään.

Hän kirjoitti silloin vähän toverikunnan lehtiin, ja sekin vähä oli

merkityksetöntä. Olisikohan syynä ollut se, että kevätlukukauden

lopulla muuan toveri oli Pohjalaisessa esiintynyt häntä vastaan

ja syyttänyt häntä itsevanhurskaudesta. Hän mainitsee asian

päiväkirjassaan lisäten, että hän ei puolustanut itseään

julkisesti, vaan meni tuon toverin luokse ja kysyi, oliko hän

varma väitteensä oikeudesta? Toinen ei ollut vastannut juuri

mitään. -- Miten lieneekään, ei hän laannut kirjoittamasta sanomiin

tuotteliaisuudenpuutteesta yleensä. Gummeruksen jälkeenjääneiden

paperien joukossa on näet paksu nelitaitteinen vihko nimeltä "Tankar

på Lifvet och Döden" (Ajatuksia elämästä ja kuolemasta), jonka hän

on täyttänyt yhtenä ainoana vuotena (syksystä 1860 syksyyn 1861).

Siihen on koottu runsas sato yksinomaisesti uskonnollista runoutta

-- enimmäkseen mieterunoelmia sekä sen ohella muutamia kertovia

runoja ja virrentapaisia. Nämä mielenpurkaukset ovat tavallaan

jatkoa ylempänä mainittuun päiväkirjaan, ja joskus tapaa runojen

välistä suorasanaisiakin muistiinpanoja kirjoittajan sieluntilasta.

Muodoltaan ovat sepitelmät tyydyttävämpiä kuin varhaisemmat, mutta

yleensä niiltä puuttuu tarpeellista keskitystä, ja ani harva on

niin onnistunut, että sen painattaminen olisi ajateltavissa. --

Loppuarvostelu Gummeruksen nuoruuden runoilusta on siis se, että

miten paljon hän onkaan runomittaista kirjoittanut, ei hänellä näy

olleen todellista kutsumusta. Ilmeisesti hänen tunteillaan ei ollut

sellaista alkuperäistä voimaa, joka vastustamattomasti luo itselleen

oman ilmaisumuotonsa, eikä hänessä myöskään ilmaannu erityisempää

synnynnäistä taideaistia. Siitä johtunee, ettemme hänen runoilussaan

kohtaa juuri mitään, joka vaikuttaa uudelta, persoonalliselta.

Sanalla sanoen huolimatta runsaudestaan on Gummeruksen runous

sentapaista, jota vilkasluontoiset, lahjakkaat nuorukaiset, miltei

säännöllisesti tuottavat, ilman että heistä sentään runoilijoita

tulee.

* * * * *

Muistona Gummeruksen toiminnasta toverikunnan puheenjohtajana on

olemassa hänen kirjoittamansa "Lukukausikertomus" kevätlukukaudelta

1861. Se oli ensimäinen laatuaan ja kenties hänen omasta alotteestaan

syntynyt. Siinä tavataan muutamia seikkoja lukiolaisten elämästä,

jotka ehkä ansaitsevat mainitsemista. -- Syyslukukautena oli

nimimerkki --n--d--n (J. R. Aspelin) ehdottanut, että toverikunta

ryhtyisi kirjeenvaihtoon muitten lukioitten toverikuntien

kanssa.[36] Kirjeissä kerrottaisiin mitä merkittävää toverikunnan

piirissä oli tapahtunut, annettaisiin tietoja tavoista ja uusista

yritteistä sekä esitettäisiin mitä kulloinkin nuorison mieltä

etupäässä kiinnitti, ja siten herätettäisiin henkistä yhteyttä

toverikuntien välillä. Kevätlukukauden ensimäisessä konventissa

päätettiin toteuttaa tämä tuuma, ja viikon päästä Gummerus luki

julki ehdotuksen kirjeeksi Kuopion lukiolaisille. Se hyväksyttiin

ja lähetettiin 11 p:nä helmikuuta. Aluksi kirjoitettiin ainoastaan

Kuopioon, syystä että sikäläisessä lukiossa oli paljo pohjalaisia.

Kolme viikkoa myöhemmin tuli vastaus, jossa kuopiolaiset lämpimin

sanoin ilmaisivat tyytyväisyytensä vaasalaisten alotteeseen.

-- Samana iltana ja saadun kirjeen johdosta toverikunta päätti

vastedes joka vuosi Concordian-päivänä, helmikuun 18:ntena, viettää

yhteyden ja sopusoinnun juhlan -- siten noudattaakseen Kuopion

lukiolaisten esimerkkiä. -- Toverikunnan tärkein päämäärä oli

kohottaa jäsentensä siveellistä kantaa, ja Gummeruksen aikana

oltiin siinä kohden entistä hartaampia. Joulukuun 1 p:nä 1860 hän

oli kutsunut luokseen seitsemän toveria -- Gustaf Johansson, joka

oli mukana, muistaa saapuville tulleista ainoastaan O. A. Forsénin

ja P. Östringin -- neuvottelemaan pahojen tapojen poistamisesta

toveripiiristä. Silloin päätettiin mahdollisuuden mukaan tehdä

loppu väkijuomien käytöstä, kortinpelistä ja "lunttaamisesta",

ja pääasiassa -- jollei pitkäksikään aikaa -- he onnistuivatkin

pyrinnössään. Erittäin mainitsee Gummerus, että syyslukukautena

oli julistettu ankara kielto rahapeliä vastaan. Kumminkin oli

kevätlukukauden alkupuolella jälleen 8 toveria havaittu syypääksi

tähän rikokseen, ja asia otettiin konventissa käsiteltäväksi. Kun

syyllisiä tutkittaessa selvisi, että kolme oli vain sattumalta

joutunut joukkoon, nämä vapautettiin edesvastuusta, mutta viidelle

toiselle annettiin valittavaksi joko luvata koko lukioaikansa olla

korttia pelaamatta taikka tulla suljetuksi pois toverikunnasta. He

puolestaan väittivät, että asia kuului heidän yksityiseen elämäänsä,

joka oli toverien arvostelun ulkopuolella, ja kieltäytyivät mitään

lupaamasta, ja silloin heidät erotettiin muitten yhteydestä. Mutta

juttu ei päättynyt siihen. Tuomitut kirjoittivat asiasta entisille

tovereilleen Helsinkiin toivoen saavansa heiltä tukea kannalleen,

ja kun se tuli tunnetuksi konventin puolella, pyydettiin sieltäkin

päin lausuntoa Helsingistä. Jonkun ajan päästä tuli kolme vastausta,

joissa kaikissa toverikunnan mielipide tunnustettiin oikeaksi.

Nyt ryhdyttiin uudestaan välipuheisiin erotettujen kanssa, mutta

eivät he vieläkään taipuneet. Silloin päättivät ylimmän luokan

oppilaat, että he tultuansa Helsinkiin yksimielisesti vastustaisivat

kortinpelaajain hyväksymistä Pohjalaisosakunnan jäseniksi, ja tämä

uhka vihdoin vaikutti, että uppiniskaiset myöntyivät. Kinastuksen

lopputulos, Gummerus kirjoittaa, oli siis: 1) että kortinlyönti

ehdottomasti kiellettiin ja 2) että toverikunnan tuomio-oikeus

jäsentensä suhteen siveellisissä asioissa tunnustettiin. -- Lopuksi

on mainittava, että lukiolaiset eroavalle, Sääksmäen kirkkoherraksi

nimitetylle kreikankielen lehtorille, toht. Cannelinille antoivat

muistoksi hopeisen kannun, jonka. O. Donner ja G. Smirnoff olivat

ostaneet Helsingissä. Lahjoittajain toivomuksesta oli Donner myöskin

varustanut kannun kreikan- ja suomenkielisillä kirjoituksilla,

joista jälkimäinen kuului: "Vanhalle opettajalle Gustaf Cannelin

kiitollisuudella Vaasan lukiolaisilta 1861."

Loppusanoissaan Gummerus arvelee toverien kuluneena lukukautena

edistyneen siveellisyydessä, "ja jos vain uusikkokekkerit voitaisiin

lakkauttaa, niin olisi hyvä tulos pian näyttäytyvä -- Vaasan lukio

tuottaisi kykeneviä ja nimensä arvoisia kansalaisia isänmaalle."

* * * * *

Gummeruksen perheen elämässä oli suuri muutos tapahtuva.

Vapunpäivästä 1861 oli näet isä toimiva toisella paikkakunnalla,

Karkun pitäjässä, mihin hän oli nimitetty kirkkoherraksi, ja

perheellä oli pitkä muuttomatka edessä. Jo aikoja ennen elettiin

muuton merkeissä. Vanhimpien poikien oli jo vuoden alussa, ennenkuin

lähtivät opintopaikoilleen, sanottava hyvästit Kannukselle. Kalle

oli lukujensa tähden viettänyt joulun Pietarsaaressa, mutta kävi,

arvattavasti juuri hyvästijättöä varten, tammikuun alkupuolella

kotona. Almanakkaansa hän on merkinnyt, että hän saarnasi 13

p:nä (tietenkään ei ensi kertaa) ja että hän samana päivänä oli

ollut (heränneitten) seuroissa Raasakassa. Sittemmin hän kävi

kotona pääsiäisviikollakin, mutta se oli vastoin alkuperäistä

suunnitelmaa, koska eräästä äidin kirjeestä huomaa hänen erityisesti

pyytäneen lupaa saada tulla. Silloinkin, toisena pääsiäispäivänä

(1 p:nä huhtik.), hän saarnasi -- "ensi kerran ex tempore" (ilman

edelläkäypää valmistusta), oli samana päivänä Raasakka Iisakin

hautajaisissa ja "väitteli illalla isän kanssa, oliko hänen otettava

osaa erojaiskekkereihin" (Pietarsaaressa lukiosta erotessaan;

myöhemmin Kalle on merkinnyt, _ettei_ ollut kekkereissä). Veljekset

Santeri ja Jonathan, "Vaasanpojat", jotka 12 p:nä tammikuuta

taloudenhoitajansa Priitan kanssa olivat lähteneet kouluun, eivät

enää palanneet entiseen kotiinsa, vaan viettivät pääsiäisensä

Vaasassa. Vaikka siis nämä perheen jäsenet eivät olleet mukana

muuttomatkalla, tahdon kumminkin, nojaamalla äidin ja Emmi-sisaren

kirjeisiin Kallelle, esittää muutamia piirteitä sen valmistuksesta

ja suorittamisesta. Pappien muuttoretket, jolloin he perheineen,

eläimineen, tavaroineen lähtivät liikkeelle entisestä useimmiten

mitä rakkaimmaksi käyneestä kodistaan tullakseen kymmenien

penikulmien takana odottavaan uuteen kotiin, olivat näet muinoin

aivan toisenlaisia kuin nykyään rautateitten ja höyrylaivojen aikana.

Niillä oli jonkunlainen perin vanhanaikainen sävy, joka palauttaa

mieleen vanhan testamentin patriarkkain muuttoretket, joskaan ei

enää kamelien selässä keinuttu eikä yöksi leiriydytty taivasalle.

Kun ajattelee "karavaania", jossa nähtiin osaksi omien, osaksi

kyytihevosten vetämiä erilaisia ajoneuvoja suurista matka vaunuista

yksinkertaisiin häkkirattaisiin saakka kukkuroillaan kaikenlaista

tavaraa ja matkustajia kumpaakin sukupuolta, sillä paitsi herrasväkeä

oli tavallisesti palvelusväkikin mukana, kun edelleen ajattelee

alakuloista eroa vanhasta kodista, matkan monenlaisia seikkailuja,

matkustajain kuvitteluja ja haaveiluja lähestyvästä uudesta kodista,

tuntuu kuin kiitollisempaa aihetta humoristiselle kertojalle

tuskin olisi tavattavissa. Käynnit kievareissa hevosia ja ihmisiä

syöttämässä sekä varsinkin vierailut sukulaisissa ja tutuissa

pappiloissa tien varrella lisäisivät kuvattavien paikkojen, ihmisten

ja olojen runsautta loppumattomiin. Oltuani itse kuudenvuotiaana

mukana tällaisella retkellä olen monta kertaa miettinyt: kunpa olisi

Juhani Ahon taikakynä taikka Fritz Reuterin, kyllä olisi sen arvoinen

aihe.

Ensi kerran äiti koskettelee muuttoa kirjeessään Kallenpäivältä (28

p. tammik.), joka alkaa hupaisesti: "Jos nyt olisit ollut kotona,

niin olisi täällä saatu aamupäiväkahvia -- ja kukaties[37] lättyjä

illalla -- tämän juhlallisen päivän viettämiseksi -- ehkä olisin

minä myöskin kirjoittanut sinulle kauniin nimipäivärunon -- niin

hyvä olisi sinun nyt ollut olla Kannuksessa." Sitten äiti kertoo

Helanderin Pietarsaaresta käyneen heillä; hänen kanssaan oli ollut

virkistävää jutella. "Hän käski meitä poikkeamaan heille, kun

muutamme, ja vakuutti ettemme syö häntä kuitiksi, vaikka meitä onkin

niin monta. -- Tällä viikolla lähtee taasen kolme kuormaa Virroille

-- meille tulee paljon huokeammaksi lähettää kaikki sinne."

Pappien huonekalujen ja muun tavaran muutto tapahtui, jollei

säännöllisesti, kumminkin usein niin, että siitä seurakunnasta, jonne

muutettiin, vapaaehtoisesti tuli kymmenkunta ja enemmänkin miehiä

hevosineen ja sopivine ajokaluineen, ja silloin saatiin, milloin

hyvin kävi, kaikki menemään yhdellä kerralla. Kannuksesta Karkkuun

oli matka kuitenkin liian pitkä, että olisi voitu niin menetellä.

Sentähden lähetti Gummerus tavaransa omilla hevosilla Virroille,

josta karkkulaiset kuljettivat ne määräpaikkaan. Ensimäiset kuormat

oli viety tammikuun alussa, toiset pantiin menemään saman kuun

viimeisenä päivänä. Siitä Emmi kertoo (3/2): "Torstaina lähtivät

neljät hevosemme Virroille. Kyllä näytti hyvin hävitetyltä, kun

ne olivat menneet, mutta kun olemme sovittaneet ja levittäneet

mitä on jäljellä, on varsinkin isän mielestä koti melkein entistä

hupaisempi. Molemmat uudet kamarit ovat tyhjät, ja vinttikamariin

jäi vain yksi sänky ja neljä tuolia [jotka tarvittiin 'koulua'

varten, jota Emmi piti pikkusiskoilleen], mutta vaikea on saada pitää

niitäkään. Niin pian kuin alhaalla tulee tuolien puute, muistetaan

nämä täällä. Porstuakaappi lähetettiin myöskin, joten isän konttori

on vain jatkona eteiselle, joka nyt on yhtä iso kuin tullessamme

tänne. No, käyhän se vielä päinsä; mutta mitä on tulevana kertana

lähetettävä? Sano se! Sitä emme vielä tiedä, sillä melkein kaikki

suuret huonekalut ovat jo poissa, isän kirjakaappi, isän sänky, salin

sohva, ruokakamarin suuri kaappi, minun piironkini, sänkyvaatteet

j.n.e." Mitä ei tällä tavoin vähitellen kuljetettu pois, myytiin joko

yksityisesti taikka julkisella huutokaupalla. Nähtävästi Gummerus möi

kotieläimetkin, paitsi tietysti hevosia, jotka tarvittiin muuttoa

varten. Sitä vastoin muistan, että kun isäni muutti Ylivetelistä

Ylistaroon, niin lähetettiin koko lehmikarja astua tallustamaan

uuteen asuntopaikkaan. Miten hiljaa kuljettiinkin, kysyi 14-15

penikulman käveleminen kovalla maantiellä lehmien sorkkia, ja

sentähden sidottiin niille kullekin tossut jalkoihin, mikä lapsista

oli äärettömän hauskaa.

Mahdollisesti on joku kirje hävinnyt, koska emme tapaa uusia tietoja

muutosta ennenkuin eräässä huhtikuun 17:ntenä päivätyssä kirjeessä.

"Rakas Kalleni! Nyt tahdon kirjoittaa sinulle viimeisen kerran

muutamia rivejä täältä vanhasta, rakkaasta lapsuudenkodistasi. -- --

Me olemme nyt melkein matkalle lähdössä, sillä olemme määränneet

lähtöpäiväksi joko tiistain taikka viimeistään keskiviikon. Isä

saarnaa viimeisen kerran ensi sunnuntaina, 21 p:nä. Kyllä silloin

kirkossa on oleva itkua ja voivotusta. Tiedän varmaan, että sinä

ajatuksissasi olet siellä. Viikon lopulla -- toivoakseni pyhäksi,

vaikka tuskin niin sopii -- tulemme kai Pietarsaareen, Helanderille.

Isä, minä ja pikku tytöt saavumme sinne luultavasti kyytihevosella,

mutta Emmi muun seurueen kanssa ja kaikilla hevosilla matkustaa

hiljalleen [C. G. von] Essenille Härmään, jossa odottavat meitä --

niin olemme miettineet, mutta en tiedä tuleeko niin tapahtumaan.

Huutokaupassa täällä oli kauhean paljo väkeä, eivätkä hinnat olleet

aivan alhaisia. Me möimme kaikki niin tarkkaan kuin mitenkään

saatoimme -- mutta näyttää siltä, että meidän täytyy vielä pitää

pieni huutokauppa. Nyt on niin hirmuisen kylmä, että on oikein

kamalaa kuvitella olevansa matkalla niin pienten lasten kanssa.

Jumala antakoon siksi parempia ilmoja. Minulla on enemmän työtä ja

huolia kuin voit uskoakaan -- meillä on nyt ainoastaan 2 piikaa,

mutta kokonaista 4 mestaria. Saammehan pian Jumalan avulla tavata

toisemme." -- --

Vaikka kolme poikaa oli poissa, kuului perheeseen, joka oli matkalle

lähtevä, paitsi isää ja äitiä ja täysikasvuista Emmi tytärtä, kolme

poikasta, Valentin, Otto ja Julius, sekä kaksi heitä nuorempaa

tyttöä, Alba ja Irene, joista viimemainittu oli vain puolivuotias

-- "Lilli" oli näet syntynyt edellisenä syksynä äidin 40:ntena

syntymäpäivänä. Tällaisen ihmisalun kuljettaminen monta kymmentä

penikulmaa oli ainakin äidille matkan huolestuttavin puoli.

Minä päivänä ja miten matkalle vihdoin lähdettiin, mihin (Lohtajalla

ja Kokkolassa) ensi päivinä poikettiin hyvästille, siitä ei ole

tietoa, mutta Kallen almanakasta näkyy, ettei matkaseurue ollutkaan

jakaantunut kahteen ryhmään, niinkuin äiti oli kirjeessään

suunnitellut, vaan hän sai lauvantaina 27 p:nä, tultuaan kotia

konventin kokouksesta, tiedon, että "kotiväki", isä, äiti, Emmi

ja pikku siskot, oli saapunut Helanderille, jonne hän itsekin

kohta meni (Helander asui noin kilometri kaupungin ulkopuolella).

Pyhänä oltiin sekä aamu- että iltakirkossa (edellisessä oli Kalle

ripillä, jälkimäisessä Helander saarnasi), käytiin vieraissa Emma

(Riska) tädillä, (Alfred) Kihlmanilla ja (pormestari) Tengströmillä,

jota paitsi äiti kävi katsomassa Kallen asuntoa, hän kun tänä

lukukautena oli vuokrannut uuden, rauhallisemman kortteerin kapteeni

Malmbergilla. Maanantaina klo 10 a.p. lähdettiin Helanderilta jälleen

liikkeelle uutta kotia kohti.

Matkan vaiheista äiti on kertonut kahdessa kirjeessä, ensimäisessä

(päiväämättömässä) lyhemmin, toisessa laajemmin. Seuraava ote on

jälkimäisestä, joka on päivätty: Karkku 21 p:nä toukok. 1861, mutta

olen sitä täydentänyt lisäyksillä edellisestä.

"Rakas lapsi!

Vaikka minä viimeksi kirjoittaessani sinulle ajattelin sitä

viimeiseksi Pietarsaareen meneväksi, olen kuitenkin saatuani

kirjeesi (josta sydämestäni kiitän, sillä tulin siitä niin

iloiseksi) päättänyt vielä kirjoittaa, koska olet niin huvitettu

kuulemaan meistä ja uudesta kodista -- kirje ennättääkin hyvin

käteesi, ennenkuin eroat Pietarsaaresta. -- En ollenkaan

muista mitä viimein kirjoitin -- mutta pelkään, että se oli

kovin vaillinaista, syystä että minulla silloin oli niin monta

kirjettä kirjoitettavana. Tahdon sentähden nyt kertoa vähän

seikkaperäisemmin. -- Matkamme tänne ei suinkaan ollut niin

kauhean ikävä ja vaivalloinen kuin luulet. Meillä oli paha ilma,

melkein koko matkalla -- ja kelikin oli huono, mutta -- en tiedä

-- minä ajattelen sitä tyytyväisyyden tuntein. Lilli nukkui

toisinaan kokonaista 5 tuntia yhteen menoon, ja minä sain silloin

istua levossa ja rauhassa ja ajatella, rukoilla, nukkua, laulaa

ja levähtää -- jota minä niin sydämellisesti tarvitsinkin --

sillä tiedätkös, rakas Kalle, että viimeinen aika Kannuksessa oli

ikävin ja vaivalloisin minkä olen kokenut. En usko muuta kuin

että Jumala armollisesti oli kuullut alituiset rukoukseni, että

hän auttaisi ja keventäisi vaivojani pitkällä matkalla pienen

lapsen kanssa, joka niin usein ei mitenkään ollut hiljaa ja

viihtynyt lämpimässä kamarissa -- koska matka sujui sangen hyvin,

vaikka me toisinaan -- esim. 30 p:nä huhtikuuta -- emme ajaneet

hetkeäkään juosten, vaan ainoastaan kävellen -- ja ehdimme paljon

lumen tähden vain Munsalosta Vähäänkyröön. Siellä sanottiin

meille, että pääsisimme erästä tietä Isonkyrön, Ilmajoen ja

Kauhajoen kautta Hämeenkyröön, ja että se tie olisi 10 penikulmaa

lyhempi. No, ilman muuta päätimme kulkea sitä tietä -- mutta olla

pääsemättä Vaasaan, mihin sydän oli niin kääntynyt -- rakkaitten

lasten luokse -- sekin oli vaikeaa -- jonka vuoksi isä minun

tähteni (niin uskon varmaan) ehdotti, että jättäisimme kaikki

hevoset ja kaikki palvelijat sekä myöskin kaikki kapsäkkimme

Vähäänkyröön ja yksistään vaunuilla matkustaisimme kaikki -- koko

perhe -- Vaasaan. Niin tapahtuikin. Oli Vapunpäivä. Valentin

isän kanssa kuski-istuimella, ja me kaikki muut sisällä. Voit

kuvitella minkä hämmästyksen tulomme herätti. Augusta[38] löi

seitsemän ristiä ja ihmettä. Pojilla, jotka iloksemme tapasimme

terveinä, oli lupa. Me tulimme päivällisaikana ja viivyimme

siellä sen päivän. Kaikki pojat makasivat Santerin luona, jossa

Priita hoivaili heitä. Amalia [Spolander][39] oli niin kiltti ja

kävi meitä tervehtimässä, hän itki melkein koko ajan kun olimme

yhdessä -- hän on muuten erinomaisen herkkä. Jumala auttakoon

häntä kantamaan murheitaan! Torstai-aamuna matkustimme jälleen

Vähäänkyröön, minne Santeri ja Jonathan saivat tulla vaihtaakseen

kiesit kofferiin -- jolla teidän pitää tulla tänne. Älä paheksu

vaihtoa, sillä kofferissa on oikein hyvä istua, ja se on niin

tilava, jota vastoin kieseissä istuminen on epämukavaa, jollei

ole isoa miestä takana, puhumatta siitä, että siihen mahtuu vähän

kapineita.

No, sinä päivänä saavuimme Isoonkyröön, jossa meitä kohdeltiin

sangen hyväntahtoisesti. Olin tyytyväinen, että kerran

maailmassa sain tavata professori Stenbäckin. Hän puhui usein

ja mielellään sinusta. Sanoi, että jos sinulla on taipumusta

runouteen -- sen hän oli kuullut, mutta ei itse nähnyt -- niin

ei sinun pitäisi tukehduttaa semmoista Jumalan lahjaa j.n.e.

Minusta oli kuin olisin puhutellut hengellistä ruumista, sillä

Evangeliskt Veckobladista muistin mikä elämä hänessä oli ollut

-- ja nyt hän oli mielestäni ujosteleva ja kuollut siitä.

Jos hän olisi vaarinottanut Apostolin neuvon: Katso ettei

valo, joka sinussa on, muutu pimeydeksi -- taikka rukoillut

sitä Jumalalta, niin hän ei olisi joutunut pimeyteen.[40] --

[Jaakko] Cederberg [Stenbäckin apulainen Isossakyrössä] ja

hänen Thildansa tulivat niin iloisiksi, kun tapasivat meidät,

että kyyneleet nousivat heidän silmiinsä -- kuinka sentään

onkaan vanhalle Aatamille mieleen nähdä olevansa rakastettu.

Hän puhui paljon lukioajastaan, sanoen sen olleen kaikkein

vaikeimman hänen hengelliselle elämälleen. Sitä vastoin hän

Helsingissä oli verrattomasti vapaampi; ja hän ennusti, että

jos sinä jaksat vastustaa kaikkia esteitä Pietarsaaressa, on

sinun oleva paljon helpompi palvella Herraa Helsingissä. Kuka

tietää -- kyllä niitä esteitä aina on -- totta kyllä isompia ja

pienempiä. -- -- Täällä saimme kuulla, että se tie, jota aioimme

kulkea, oli kelvoton, sillä sitä ei oltu kahdeksaan vuoteen

ollenkaan korjattu. Ei ollut siis muuta neuvoa kuin ajaa takaisin

muutamia [ruotsin] virstoja sekä Laihian, Jurvan ja Teuvan

kautta pyrkiä Lapväärtiin ja sitten eteenpäin rannikkotietä.

Tie Jurvan ja Teuvan välillä, luullakseni kolmen penikulman

metsätaipale, oli ylen kapea ja huono. Kaikki meni kumminkin

jotenkin hyvin. Yöllä rukoussunnuntaita vasten me olimme Teuvan

kievarissa, jossa samana päivänä oli suuret häät. Jo klo 7

aamulla ruvettiin morsianta pukemaan. Kaksisataa vierasta oli

kutsuttu, jonka vuoksi meidän täytyi lähteä sieltä edemmäs.

Päivällisaikana kohtasimme Södermanin[41] Lapväärtissä -- jos

sentään olisin tiennyt, että hän niin pian tapaisi sinut, kyllä

olisin mennyt puhuttelemaan häntä. -- -- Matkakuvaukseen lisään

ainoastaan, että me pyhäiltana tulimme Ömossan kievariin ja

vietimme yön tiistaita vasten Noormarkun kievarissa. Se on

lähinnä Poria, jonne matkustimme tiistaiaamuna ja jossa otimme

asuntomme Otavassa. Me kävimme Sandelinilla, tapasimme hänet

ja Rosan[42] terveinä ja iloisina. Sandelin oli minusta niin

kohtelias ja vakava. Hakiessamme hyvin varustettua myymälää,

missä tehdä ostoksia, minä sanoin: asuuhan tässä kaupungissa

Rosa Sandelinkin, ja samassa Emmi näki Sandelinin nimen erään

myymälän ovella. Me menimme sisään -- myöskin ostaaksemme

Arndtin Paratiisin huvitarhan, jota kauan olin toivonut --

sekä tervehtiäksemme Rosaa. Rosa oli erittäin iloinen ja

hyvällä tuulella, jopa kertoi esiintyneensä teatterin palkeilla

Porissa, kovin kevytmieliseltä hän minusta tuntui, mutta hyvin

ystävällinen ja kohtelias hän oli meitä kohtaan. Kauppias

Widbomilla me ostimme 40 ruplalla kaikenlaista. Matkustimme

yöksi lähimpään kievariin, josta keskiviikkoaamuna otimme kolme

kyytihevosta ja tulimme tänne klo 1/2 11 samana iltana (8 p:nä

toukok.). -- Siinä on nyt matkakertomuksemme. -- Sinä sanoit,

että käyntimme Pietarsaaressa oli kuin lumihiude, joka pian

katoaa. Minusta ovat kaikki käynnit ja koko matka kuin unelma.

Täällä näyttää olevan erittäin hupaista -- joka päivä olemme

saaneet tuoretta kalaa. Talonpojat ovat tuoneet meille munia,

maitoa, voita, perunoita, puuastioita y.m. Huomenna 6:ntena

sunnuntaina isä saarnaa ensi kerran, luultavasti täytyy minun

olla kotona, niin että muut pääsevät kirkkoon. -- -- Meillä

on täällä vasta yksi ainoa lehmä, mutta emme olisi sitäkään

tarvinneet, niin runsaasti olemme saaneet maitoa. -- -- Viihdymme

äärettömän hyvin. Täällä on niin hiljaista ja rauhallista sekä

erinomaisen kaunista. Paikkaan mieltyy yhä enemmän. Se muistuttaa

Granö'tä Storstrandista katsoen.1 [Ainoastaan] Alba itkee

tavantakaa ja tahtoo Kannukseen; muilla on niin hauskaa. --

Nyt minä panen mieleesi tehtävän, joka sinun tulee toimittaa.

Muista kaksi asiaa matkalla tänne Pietarsaaresta. Ensiksi sinun

pitää Vähänkyrön kievarissa kysyä kolmijalkaista kuparipannua,

jonka me unohdimme sinne, sekä Noormarkun kievarissa tiedustella

matamilta mustaa, silkkistä pitkäshalettia, jonka hän lupasi

hakea meille, luvaten antaa sen teille, kun sitä kysytte. Ja

nyt hyvästi, rakas lapsi, Jumalan haltuun, olet sydämellisesti

tervetullut kotia." --