Vaikka edellinen esitykseni olisikin niin oikea, ettei siinä
olisi mitään korjattavaa, niin ymmärrän ja tunnen kuitenkin,
että se antaa ainoastaan vaillinaisen käsityksen Ebba Stenbäckin
persoonallisuudesta. Senvuoksi tahdon, täydentääkseni kuvausta
ja hankkiakseni lukijalle tilaisuuden vastaanottaa hänestä
mahdollisimman välittömän vaikutuksen, ottaa tähän erään hänen
laatimansa merkillisen kirjeen. Se on kirjoitettu kuusi kuukautta
hänen miehensä kuoleman jälkeen C. G. von Essenille, joka oli
pyytänyt tietoja vainajasta Pohjalaisten Porthaninjuhlassa pidettävää
esitelmää varten. Essen samoin kuin myöhemmin minä itsekin
olemme kirjeestä ottaneet monta kohtaa sepittämiimme Stenbäckin
elämänkuvauksiin, mutta sittenkin se epäilemättä on mielenkiinnolla
luettava. Kun näet leski kertoo rakkaasta vainajasta, hän
tietämättään luo valoa heidän yhteiselämäänsä ja omaan olemukseensa.
Me huomaamme hänen luontaisen älykkäisyytensä ja arvostelukykynsä
siinä, että hän kirjoittaa niin asiallisesti ja osaa valita niin
kuvaavia piirteitä; me tunnemme, miten lämpimästi hän rakasti
vainajaa; me näemme, miten hän rakkaudesta ja kunnioituksesta häntä
kohtaan puolustaa poismennyttä epäsuotuisia muistutuksia vastaan;
ja vihdoin me havaitsemme, kuinka syvästi hän oli eläytynyt siihen
näkymättömään yhteiseen, joka oli heidän liittonsa alkuna ja pohjana
ollut. -- Mari ja Lotta, jotka kirjeessä mainitaan, olivat Stenbäckin
sisaret, leskirouvat Mari Ottelin ja Charlotte Achrén, jotka molemmat
lapsineen miltei koko Isonkyrön ajan, s.o. toistakymmentä vuotta,
enimmäkseen taikka ainakin pitkät ajat kerrallaan asuivat veljensä
ja kälynsä luona; Mari Achrén taasen oli Charlotten käly. Muuta
selitystä kirje tuskin kaipaa.
Isossakyrössä 25 ja 26 p. lokakuuta 1870.
Rakas Lanko!
Kirjeesi lokakuun 10:nneltä sain 17 tai 18 p:nä. Minulla oli
juuri silloin tulinen kanto, joka kesti useita päiviä, ja kun
minun itse täytyi se toimittaa, en voinut mitään tehdä siihen
nähden, jota toivot minulta saavasi. Kirjeeni on todella pannut
pääni pyörälle, ja vähäinen lienee se lisä, jonka voin sinulle
antaa. Vaikka tosin minulle pitäisi olla sangen tärkeää vetää
pieni korteni hänen elämänkuvaukseensa, tunnen kuitenkin
kykenemättömyyteni saada mitään kokoon, joka olisi valaisevaa
ja jota et itse tietäisi paremmin kuin minä. -- Sitä paitsi
oli Mari Vaasassa ja Lotta Karvatissa (Oravaisissa), joten ei
minulla ollut heidän muistiansa apuna. Eilen tuli tosin Mari
kotiin, ja me aloimme silloin miettiä, emmekö sentään saisi
mitään aikaan. Sitä varten Mari lähti tänä aamuna Karvattiin
Lotta Achrénin luokse, jolla meistä kaikista on paras muisti ja
myöskin kyky käsittää kaikenlaisia karakteristisia piirteitä.
Saa nyt nähdä onnistuivatko muistamaan mitään, joka ansaitsee
sijaa muistokuvauksessa. Olemme myöskin aikoneet tässä postissa
lähettää kyhäelmämme, muuten se olisi liian myöhäistä.
Siltä ajalta, jolloin tulin hänen vaimokseen, tunnet kaiken
tärkeimmän yhtä hyvin ja paremminkin kuin minä itse. Ja se,
mikä yksityisesti koskee meidän keskinäistä suhdettamme, ei
kuulu julkisuuteen. Siis voin minä hyvin vähän esiintuoda.
Kirjallisissa tuotteissaan hän selvimmin esittäytyy
jälkimaailmalle. Kummallista on, että hänellä on niitä niin
vähän tallella. Olen katsonut hänen papereitaan ja kirjeitään.
Mutta täällä ei ole muuta kuin hänen kirjeenvaihtajainsa
kirjeitä hänelle, hänen ansioluettelonsa, joku hänen kirjeensä
Östringille, saarnoja ja erinäisten kirjoitusten alustelmia.
Kummallista on nähdä, kuinka tarkasti hän on säilyttänyt
jokaisen saamansa kirjelipun ja missä järjestyksessä kaikki
hänen paperinsa olivat. Kaikessa hän olikin järjestyksen mies,
sekä ulkonaisissa yrityksissään että sisällisessä elämässään.
Hänen sanansa ja ajatuksensa olivat aina selviä ja naulaan
sattuvia, seurustelussa hän saattoi olla hyvin viehättävä, ja
se johtui melkoisessa määrässä hänen hyvästä muististaan; tämän
sinä kyllä tiedät. Hän oli kummallinen yhdistymä rakastettavaa
lapsellisuutta ja läpitunkevaa terävyyttä, niin että vaikka
täytyi häntä rakastaa, vaikka täytyi hänestä pitää, tunsi
kuitenkin olevansa vähän sidottu ja ikäänkuin orjuudessa hänen
suhteensa. Hänen tapansa joka tilaisuudessa suoraan lausua julki
saamansa vaikutelmat teki kenties, että hänen suorasukaisuutensa
ja kaunistelematon olentonsa ja selväpuheisuutensa loukkasi
monta. Vanha Aatami sai alituisesti kolauksia. Varsinkaan ei
nykyajan nuoriso oikein viihtynyt hänen seurassaan, vaikka
hän itse suuresti nuorisoa rakasti; hän oli tottunut usein
ahdistamaan nuoria, eikä sitä aina kärsitty. Kummallista on
sentähden havaita, kuinka nuoriso nyt, hänen kuolemansa jälkeen,
osottaa mielenkiintoa häntä kohtaan, vaikka aikalaisensa hänen
elämänsä loppupuolella näyttivät miltei kokonaan unohtaneen
hänet, ja ani harva kävi hänen luonaan sinä pitkänä vankeuden
aikana, jolloin hän monivuotisen kivulloisuutensa vuoksi oli
ikäänkuin Herran vanki. Mutta ihmeellisintä oli, että hänen
sielunsa joustavuus kuitenkin kesti hänen elämänsä kaikkein
viimeiseen aikaan asti. Kun hänen ruumiinvoimansa jo olivat
melkein kokonaan hävinneet, välähti hänen elävästä hengestään
salamoita, jotka hämmästyttivät ympäristöä. Ja kuoleman
lähestyessä hän iloitsi niinkuin lapsi, joka pian pääsee
kauan kaivattuun isänkotiin. -- Niin, hänen kuolemattomuuden
toivonsa oli palava ja voimakas, ja sen perustuksena oli ikuinen
kallio Kristus, jonka rakkaus lopun lähestyessä yhä enemmän
kirkastui hänen sydämessään. Ja liikuttavaa oli nähdä, kuinka
sydämellisesti hän puhutteli jokaista ja kuinka nöyrästi hän
saattoi pyytää anteeksi halvimmaltakin ympäristössään, jos hän
luuli kärsimättömyydellään taikka muuten loukanneensa häntä.
Monesti hän lausui julki ilonsa siitä, että oli löytänyt
Kristuksen ja omisti elämän hänessä, ja hän ihmetteli ihmisten
mielettömyyttä, "etteivät elämänsä aikana etsineet Jumalaansa ja
vapahtajaansa, jotta heillä olisi lohtua elämässä ja kuolemassa"
-- sanat ovat hänen omansa. -- Mielessäni on lukemattomia
sellaisia lauseita hänen sairausaikansa tai kivulloisuuselämänsä
viimeisiltä vuosilta, jolloin hän niinkuin pian poimittava
hedelmä kypsyi iäisyyttä varten. Tämä aika on minulle muistissa
rakas, ja aina minä tahdon palata siihen. Vaikka oli tuskallista
olla niin monipuolisen kärsimyksen ainainen todistaja,
tuotti meille sentään yhteinen kristillisyystoivomme monta
suloista hetkeä. -- Olihan elämämme muuten jotenkin kuivaa ja
yksitoikkoista -- meiltä kun puuttui sitä, joka tavallisimmin
on avioliiton korkein ilo. Sairautensa aikana hän kerran sen
johdosta lausui: "Sydämeni on ollut vieras isänilolle, mutta
siitäkin voidaan sanoa: kurita täällä, säästä siellä." --
Arvatenkaan ei tämmöistä sovi panna Joukahaiseen;[28] mutta minun
täytyy antaa ajatukseni kulkea omaa tietään, muuten ei tästä tule
mitään.
Minun pitäisi kai muistoissa palata varhaisempiin aikoihin.
Oikeastaan lienee hän runoilijalahjallaan herättänyt enintä
mielenkiintoa, mutta sinä tiedät kyllä, kuinka paljon hän
eräänä aikana sai sen vuoksi kärsiä, ja luultavasti se vaikutti
tyrehdyttävästi hänen runosuoneensa. Itse hän joskus lausui: "Jos
on Jumalalta saanut jonkun lahjan, miksi ei voi kiitollisuudella
tunnustaa sitä? Tiedättekö miksi runojani on niin ylistetty? --
sentähden että niissä on hitunen totuutta." Kaikessa hän tahtoi
selvyyttä ja totuutta, ja sentähden hän ei pitänyt hämäryydestä
ja voivottelevasta onnettomuusteeskentelystä useiden nuorempien
runoilijoiden tuotteissa. "Pitää olla todenperäinen", sanoi
hän monesti, "tulee antautua semmoisena kuin on. 'Turhuutta
paljon uskotahan'." -- Lukeminen oli hänelle rakkainta tehtävää.
"Hyvä kirja on paras seura, mikä saatavissa on", hän lausui.
Mielenkiinnolla hän luki Fredrika Bremerin kirjoja, mutta hän
sanoi häntä nerokkaaksi hupsuksi, eikä hänellä ollut suurta
luottamusta hänen kristilliseen suuntaansa. Sinä tunnet hänen
ajatuksensa Topeliuksen runoudesta, ja miten hän arveli sen
vaikuttaneen vahingollisesti nuorempaan polveen.
Hänen heikkouksiinsa on luettava halu kurittaa toisia ja
käyttää liian teräviä ja kovia sanoja, yhä pysyen näöltään
mitä viattomimpana; kun hän oli saattanut hätyytetyn melkein
epätoivoon, tiesi hän tuskin mitään sanoneensa. Hänen
"kärsimättömyytensä", josta Vasabladetkin puhui, ei kuitenkaan
ollut ylen suuri verrattuna hänen kärsimykseensä; koettapas
kaksitoista vuotta joka talvi olla 8 à 9 kuukautta suljettuna
neljän seinän sisään, olla kykenemätön ryhtymään virkatoimiin
sekä seurustella ainoastaan muutamien naisten kanssa. Siitä
huolimatta hän sentään joka ilta 6:n ja 7:n välillä tuli
ruokasaliin, missä hän mielellään istui sohvalle, jonka oli varta
vasten teettänyt mukavaksi ja sopivaksi kipeälle rinnalleen.
Jollemme kaikki silloin olleet paikalla, saattoi hän tulla
oikein huonolle tuulelle, ja koetettiinkin asettaa niin, ettei
ketään kaivattu. Pikku Inezen [Alcenius] kanssa, joka pienestä
lapsesta saakka ajoittain oli meidän luonamme, hänellä silloin
oli tapana paljon jutella, hän leikkasi hänelle paperinukkeja
ja muita kuvia; joskus leikittiin ominaisuusleikkiäkin
(egenskapsleken), ja silloin tuli kaikkien olla mukana. Toisinaan
alotti hän myöskin vakavampia keskusteluja sekä hengellisistä
että maallisista aineista. Hänen puheensa olivat säännöllisesti
laadultaan painavia, syvällisiä, sillä tyhjää lavertelua hän
ei voinut kärsiä eikä hän semmoiseen koskaan antautunut. Hänen
huomautuksissaan oli aina suolaa ja terävyyttä.
Kesäaikoina oli hänen huvinaan hoitaa kukkia ja pieniä [kasvi-]
laitoksia. Kumminkaan ei voi sanoa hänen hyvin menestyneen
kukkien istuttamisessa. Hänen kukkansa olivat yksinkertaisinta
ja jokapäiväisintä lajia, mutta sittenkin hän niitä rakasti, ja
olihan niin ollen yhdentekevää, olivatko ne toistenkin silmissä
kauniita vai eivätkö. Ne vaativat kuitenkin huolellista hoitoa.
Myöhempinä vuosina oli virsikirja hänen rakkain työnsä, ja
sillä aikaa, kun se antoi hänelle tehtävää, oli kuin hänen
ruumiinvoimansakin olisivat virkistyneet. Joka aamu oli se hänen
kahvipöydällään, ja hän luki siitä ääneen eniten rakastamiansa
virsiä, niinkuin muutamia pääsiäisvirsiä, jotka hänestä olivat
oikeita voittolauluja, muutamia kuolemaan valmistusvirsiä, esim.
383, ja monta muuta. -- Monivuotisen kivulloisuutensa tähden hän
ei voinut toivomuksensa mukaan työskennellä seurakunnassaan.
Mutta hän käytti kumminkin joka tilaisuutta puhuakseen ihmisten
kanssa. Ja mielenkiinnolla hän otti osaa kaikkeen, mikä
seurakuntaa koski. Köyhinä vuosina hän oli niinkuin muutkin papit
avunhakijain piirittämä. --
Luullakseni on minun nyt paras lopettaa. En tiedä, kelpaako
tämä kaikki mihinkään, mutta en ole voinut saada enempää
taikka parempaa toimeen ja sentähden päätän nyt sydämellisillä
terveisillä rakkaalle ympäristöllesi ja pysyn hartaana kälynäsi.
Ebba.
En löydä Östringin kirjeitä. Minun olisi pitänyt kirjoittaa
uudestaan tämä sotku, mutta en enään ennätä, sillä posti menee
pian. --
Vielä tahdon lisätä vähän hänen virantoimituksestaan, mikäli
muistan. Sitä aikaa, jolloin hän oli rehtorina Vaasassa, piti
hän itse onnellisimpanaan. Hänellä oli silloin mieluinen virka
ja, lapsista kun piti, hän rakasti poikiansa, ja nämä pitivät
myöskin hänestä. Kun hän tuli Isoonkyröön, oli hänellä paljon
suuria suunnitelmia, ja vilkasluontoisena hän kävi asiaan käsiksi
liian kiihkoisesti, niin että hän lukukinkereillä saattoi jatkaa
k:lo 6:een tai 7:ään illalla, mutta ei hän sitä kauan kestänyt,
hänen terveytensä murtui, ja jo 1857 oli hän niin heikko,
että hän vaivalla saattoi saarnata. Se oli hänelle suureksi
ristiksi, hän valitti sitä usein ja hän mietti paljon, kuinka
voisi päästä lähemmäksi kansaa. Eräänä syksynä hän määräsi yhden
päivän viikossa taikka kuukaudessa, jolloin ken tahansa saisi
tulla hänen luokseen, ja silloin puhuttaisiin kaikenlaisista
asioista. Mutta ei sitä kestänyt kauan, vähitellen jäi toinen
toisensa perästä tukematta, niin että lopuksi tuli ainoastaan
yksi, ja silloin hänen täytyi lopettaa. Ja niin kävi monen hänen
suunnitelmansa. Hänen vilkkaassa mielikuvituksessaan kaikki
näytti niin helpolta toteuttaa, mutta yritykset törmäsivät
jokapäiväisyyden koviin kallioihin. -- Mutta ei hän silti
masentunut, vaan koetti sirottaa siemeniä, milloin vaan sopi.
Nyt hänen kuolemansa jälkeen kuuleekin monen kiitollisuudella
muistelevan hänen sanojaan ja puheitaan. Ja harvoin hän päästi
ketään luotansa tekemättä jotakin omalletunnolle käypää
kysymystä: Oletkos herännyt ihminen? tuletkos autuaaksi, kun
kuolet? j.n.e.
Mari on nyt kotona ja toi todella muassaan vähän [tietoja] Laurin
lapsuudesta ja nuoruudesta, joka kenties on mielenkiintoista.
Lotta ja Mari Ottelin olivat ensin panneet muistonsa paperille.
Mari Achrén toimitti sen sitte runolliseen tyyliinsä, mutta me
lähetämme myöskin Lotan proosamaisen kyhäelmän täydennykseksi
Mari Achrénin kukkasesitykseen, joka on laadittu korkean
runolliseen henkeen. Myötä seuraa Laurin kirje isälleen Östringin
kuolemasta y.m. sekä myöskin eräs Laurin kirje Östringille. Muuta
ei meillä ole lähettää. Hyvästi!
Ebba.
Tuskin on tarpeen huomauttaa, että tämä kirje ei ainoastaan
liikuttavasti todista, kuinka rakkaana vainajan kuva eli
jälkeenjääneen puolison sydämessä, vaan myöskin esityksen puolesta
on perin huomattava. Helposti näkee, että se on kirjoitettu suoraan
paperille, mutta antaessaan, niinkuin itse sanoo, ajatuksensa kulkea
omaa tietään on tekijä luonut miehensä luonteesta sekä ulkonaisesta
ja sisällisestä elämästä kuvauksen, jonka eheyttä ja täydellisyyttä
hän suuressa vaatimattomuudessaan ei arvannutkaan.