IV.

En tiedä mitkä salaiset syyt sen vaikuttavat, mutta jotenkin

säännöllistä näyttää olevan, että merkkimiehen nimi hänen kuoltuansa

odottamattomalla tavalla ensiksi peittyy unhon verhoon. Hänestä

puhutaan ja kirjoitetaan niin vähän, että saattaisi luulla hänen

muistonsa tuomitun iäksi katoamaan. Niin ei kuitenkaan ole laita.

Jonkun ajan, noin kolmisen kymmenen vuoden päästä -- joskus varemmin,

joskus myöhemmin -- alkaa muistoa pimennys hälvetä, vainajaa

aletaan jälleen muistella, hänen tekojaan ja luonnettaan esitellä

ja arvostella, jopa ottaa joku seikkaperäisesti kuvatakseen hänen

elämäänsä ja toimiansa, siten palauttaakseen hänet kirkastettuna

hahmona kansan tietoisuuteen. Toisin sanoen: on kuin samanikäiset

harvoin haluaisivat kuvata poismenneen merkkimiehen elämää, vaan se

jää lähinnä seuraavan polven asiaksi.

Semmoinen oli Lauri Stenbäckinkin kohtalo. Se mikä sai minut

kirjoittamaan hänen elämäkertansa oli lähinnä, että vähän ennen olin

tutkinut ja kertonut isokyröläisen Elias Brennerin elämänvaiheet;

vanhemmat Isonkyrön-muistot toivat mieleeni myöhemmätkin, joista

Stenbäck oli minusta merkillisin. Että hänen kuolemastaan juuri

sopiva aika, 30 vuotta, oli umpeen kulumaisillaan, sitä en silloin

ajatellut. -- Lauri Stenbäckin ohella muistui mieleeni myöskin hänen

leskensä, joka vielä oli elossa, ja ensimäisiä tehtäviäni oli lähteä

tapaamaan häntä.

Ebba Stenbäck oli miehensä kuoleman jälkeen, nautittuaan yhden

armovuoden, v. 1871 muuttanut Vaasaan. Siellä hän oli vuokrannut

asunnon kamarineuvos Herman Rosenbergin talossa, joka on viimeinen

Koulukadun pohjoisessa päässä. Sekä läntiseltä että pohjoiselta

puolelta on talo Marian puiston koivujen ja kuusien ympäröimä,

ainoastaan katu välillä. Avaran pihan pohjoispuolella on pienehkö

rakennus, jossa "tohtorinna" oli asuttavakseen saanut salin, kaksi

kamaria ja keittiö. Ja siinä hän sitten pysyi koko elämänsä, vaikka

talo useat kerrat vaihtoi omistajaa. Rosenbergin kuoltua 1874 se

joutui H. F. Antellin haltuun, ja kun hän oli kuollut 1893, osti sen

merikapteeni, asessori Alfred Burman, joka hänkin vuorostaan kuoli

jättääkseen talon leskelleen, joka nykyään sen omistaa.

Vuokralaisen ja talon omistajien väli oli aina mitä parhain.

Rosenbergin rouvan (Katarina Kristina Kaskas) sanotaan olleen

Stenbäckin serkku, ja vaikka hän jo oli kuollut (1859), selittää se

osaltaan, että kamarineuvos ystävällisesti seurusteli Ebba Stenbäckin

kanssa; joskus heidän nähtiin yhdessä ajavan kirkollekin. Yhtä

kohtelias vanhaa rouvaa kohtaan oli Antell. Vaasassa ollessaan hän ei

laiminlyönyt käydä hänen luonaan sekä silloin tällöin kutsua luokseen

hänet sekä täysihoitolaisen (joku kansakoulunopettajatar), jolle

Ebba Stenbäck oli luovuttanut toisen kamarinsa, ja matkustaessaan

ulkomaille hän varotti palvelijoitaan mitenkään häiritsemästä

vuokralaista; heidän tuli aina kunnioittavasti kohdella häntä.

Asettuessaan kaupunkiin Ebba Stenbäck arvatenkin oli ajatellut

saavansa pian seurata puolisovainajaansa. Tosin hän ei vielä ollut 55

vuotta vanhempi, mutta hän oli niin paljon kokenut, että hän syystä

saattoi olettaa saavuttaneensa elämän iltapuhteen. Todellisuudessa

hänellä oli edessään uusi elämä -- niin pitkäksi tuo puhde venyi.

Mitä hänen toimeentuloonsa tulee, oli se kyllä turvattu. Tietääkseni

oli hänen eläkkeensä 1,000 markan suuruinen, jota paitsi hänelle

miehensä jälkeen oli jäänyt noin 30-40,000 markan pääoma.

Kun minä 1870- ja 1880-luvulla säännöllisesti vietin kesäkauteni

Vaasassa, näin usein Ebba Stenbäckin, kuulin myös hänestä puhuttavan,

mutta en muista silloin kertaakaan sattuneeni hänen seuraansa. Eikä

se ollut kumma, sillä hän eli mahdollisimman hiljaista elämää,

ollen enimmäkseen kotona. Kirkossa hän sentään kävi säännöllisesti

joka sunnuntai, välittämättä ilmoista. Mitä seurusteluun tulee, oli

se jotenkin rajotettu. Hänen aikaisempia ystäviään ja tuttaviaan

Vaasassa olivat lehtorinrouva Paulina Friberg (A. Meurmanin sisar),

lehtorinrouva Fredrika Lovisa Laurén, rehtorinrouva Sofia Vilhelmina

Hallsten, pastorinrouva Karolina Forsman, neidit Hilda ja Anna

Hellman, Stenbäckin serkuntyttäret kauppaneuvoksenrouva Mari Hartman

ja hänen sisarensa Karolina Malmberg (sittemmin rovastinrouva Borg)

y.m. Ystäviensä kanssa Ebba Stenbäck perusti lukuyhdistyksen, joka

kokoontui määräpäivinä ja jossa yhdessä luettiin vakavanlaatuista

kirjallisuutta. Myöhemmin hän myöskin, oli jäsenenä n.s.

raamattukeskustelu-yhdistyksissä, joissa joku pappi oli keskustelua

johtamassa.

Näissä ja muissakin samanlaisissa yhdistyksissä Ebba Stenbäck aivan

luonnollisesti ja ikäänkuin itsestään sai johtavan aseman. Vaikka

hän esiintymisessään oli vaatimaton kuin ennenkin, hänen tietonsa,

lukeneisuutensa ja kokemuksensa hengellisissä asioissa sekä lisäksi

selvä ja johdonmukainen esitystapansa vaikuttivat, että häntä

erityisellä kunnioituksella kuunneltiin. Kun hänen kuulonsa aikaa

myöten heikontui, oli muitten tapana lukiessa ja keskustellessa

asettua istumaan hänen ympärilleen, joten hän, niin sanoakseni,

ruumiillisestikin tuli muodostamaan pienen seurapiirin keskipisteen.

Ymmärrettävää on, että Ebba Stenbäckin ystäväpiiri, josta olen

joitakuita luetellut, ei pysynyt koossa ja muuttumattomana läheskään

niin kauan kuin hän itse pysyi elossa. Jollei se olisi uudistumistaan

uudistunut, olisi hän vihdoin jäänyt aivan yksikseen. Toiset

muuttivat pois paikkakunnalta, toiset kuolivat taikka tulivat

muuten kykenemättömiksi olemaan mukana, mutta aina ilmestyi toisia

sijaan, ja nämä myöhemmin tulleet olivat yhä nuorempia Ebbaan

verrattuina. Aivan erikoisen, entisen pappilanrouvan tuttavapiirin

muodostivat eräät Isonkyrön ja Ylistaron köyhät muorit ja mummot

sekä myöskin samankaltaiset vieraat Klemetsöön "Vapaakodista"

(kaupungin köyhäintalosta), joiden oli tapana käydä hänen luonaan

saamassa vaate- ja raha-apua. Nekin kuolivat ennenkuin heidän

suosijansa, joten niitä viime aikoina ei enää nähty. Eräs Ebba

Stenbäckin nuoremmista ystävistä on minulle kertonut kaikenlaista

hänen loppuelämästään, mutta ennenkuin puhun siitä, tahdon mainita

pari sanaa siitä persoonallisen tuttavuuteni uudistumisesta hänen

kanssaan, jonka yritykseni kirjoittaa Lauri Stenbäckin elämäkerta

aiheutti.

Joulunaikana 1896 kävin ensi kerran vanhan rouvan luona, jota en

ollut tavannut sen jälkeen kuin koulupoikana olin ollut Isonkyrön

pappilassa. Astuessani eteisestä vasemmalle, suureen saliin, jossa

oli akkuna sekä pohjois- että eteläseinässä, lehahti vastaani oikea

maalaispappilan tunnelma. Matot lattialla, yksinkertaiset, pitkin

seiniä asetetut huonekalut, ruukkukasvit, kaikki muistutti monesti

ennen nähtyä. Vastaanottamaan ilmestyi palvelijatar eli emännöitsijä.

jolle ilmaisin nimeni ja toivomukseni tavata tohtorinnaa. Hän

meni toiseen niistä kahdesta kamarista, joiden ovet nähtiin salin

perällä, ja pian tuli näkyviin se, jota olin kysynyt. Ebba Stenbäck

oli silloin 80 täyttänyt, valkohapsinen, vuosien kutistama mummo,

mutta vakavin askelin hän astui minua kohti, tervehti minua vanhana

tuttuna ja vaati minua istumaan keinutuoliin. Itse hän istuutui

aivan lähelle, sillä hänen kuulonsa oli heikko, vaikkei vielä siinä

määrässä, että keskustelu olisi ollut vaikea. Kun selitin käyntini

tarkotuksen, hän luonnollisesti tarjoutui antamaan kaiken avun, minkä

suinkin voi, ja haastattelu alkoi. Mitä Ebba Stenbäck silloin ja

myöhemmin minulle kertoi, on tarpeetonta tässä esittää, sen olen jo

pannut Lauri Stenbäckin elämäkertaan. Mitä minä sitävastoin tahdon

tässä painostaa, on se erinomainen muistintarkkuus, se selvyys ja

täsmällisyys tiedoissa, se vaatimattomuus itseensä ja hienotunteisuus

muihin nähden, jonka huomasin hänen puheissaan. Niinkuin jo ennen

olen maininnut, sain nyt aivan toisen käsityksen Ebba Stenbäckistä

kuin mikä minulla ennestään oli, ja sentähden minä täysin ymmärsin

rehtori Alfred Kihlmanin, joka, kun minä Helsinkiin palatessani

satuin yhteen matkaan hänen kanssaan, lausui aina mielihyvällä

käyneensä vanhan sukulaisensa luona, sillä hän oli henkisesti

harvinaisen etevä nainen ja elämänkokemukseltaan rikas. --

Seuraavina vuosina kävin vielä useita kertoja Ebba Stenbäckin

luona, sillä paitsi elämäkertaa oli siihen muitakin aiheita; olin

näet myöskin ottanut julkaistakseni Stenbäckin runoelmat uutena

lisättynä painoksena. Toisinaan kun en voinut persoonallisesti häntä

tavata, tein kysymykseni kirjallisesti, ja hänen kirjeensäkin olivat

niin selvästi ja virheettömästi kirjoitettuja, että oudon olisi

ollut mahdoton ajatella tekijän olleen yhdeksännellä kymmenellä.

Viimeisellä käynnilläni -- silloin hän jo aikoja ennen oli saanut

käteensä puolisonsa elämäkerran -- Ebba Stenbäck uskoi minun haltuuni

vainajan jälkeenjääneet paperit, jotka minä sittemmin lupaukseni

mukaan, ennen hänen kuolemaansa, olen toimittanut yliopiston

kirjastoon. Sekin, että hän luovutti nämä paperit -- enimmäkseen

yksityisiä kirjeitä -- jälkimaailmalle säilytettäväksi, osottaa

valistunutta mieltä, jommoista ei suinkaan aina tapaa. Kuinka paljon

sivistyshistoriallisesti arvokkaita kirjeitä ja asiapapereita onkaan

maassamme hävitetty sulasta yksinkertaisuudesta ja ahdasmielisyydestä!

Vihdoin tulee minun tähän kuvaukseeni Ebba Stenbäckistä lisätä

erinäisiä piirteitä, jotka hänen kuolemansa jälkeen olen kuullut

hänen ylempänä mainitun ystävänsä suusta.

Uskonnolliselta kannaltaan Ebba Stenbäck muuttumatta pysyi

raamatullisella ja kirkollisella pohjalla, itsekseen lukien J.

T. Beckin ja M. F. Roosin teoksia. Jo Stenbäckin eläessä oli hän

samoin kuin tämäkin vapautunut herännäisyyden yksipuolisuudesta --

huomaahan sen jo kuvastakin, joka esittää hänet keski-ikäisenä --,

ja edelleenkin hän, niinkuin yleensä entiset vanhat heränneet, oli

vapaamielisempi kuin ennen. Muun muassa se näyttäytyi siinä, että

hänellä oli tapana käydä kuuntelemassa vapaakirkollisia saarnaajia.

Väärin olisi kumminkin luulla hänen olleen taipuvaisen liittymään

toiseen tai toiseen lahkoon. Hänen mielenkiintonsa vapaakirkollisiin

johtui nimittäin yksinkertaisesti harrastuksesta oppia tuntemaan

maassamme ilmaantuvien eri uskonsuuntien laatua ja luonnetta. Sillä

alalla hänellä kuuluukin olleen sangen laaja- ja seikkaperäisiä,

tietoja, ja se saa kysymään, perustuuko tässä ilmenevä, laadultaan,

niin sanoakseni, tieteellinen mielenkiinto johonkin alkuperäiseen

taipumukseen vai Stenbäckin vaikutukseen? -- Charlotte Achrén,

joka myöskin eli 90-vuotiaaksi, piti puolestaan ankarasti kiinni

vanhasta herännäisyydestä, ja sentähden hänen sanotaan tulleen

hyvin levottomaksi, kun hänelle oli kerrottu, että Ebba kävi

vapaakirkollisten kokouksissa, jopa oli hän keventänyt sydäntänsä

kirjoittamalla kälyllensä varottavan kirjeenkin.

Joskin hengelliset asiat aina olivat Ebba Stenbäckistä tärkeimmät, ei

hän sentään ollut tietämätön maailmankaan menosta. Niin kauan kuin

voimat suinkin sallivat, hän luki sanomia ja ylläpiti kirjeenvaihtoa

sukulaistensa kanssa, siten seuraten sekä julkista että läheisempien

yksityistä elämää. Toiselta puolen ei häntäkään unohdettu, kun

toista tai toista tarkotusta varten vedottiin yleisön myötätuntoon.

Paikkakuntalaisten oli näet tapana esittää hänellekin listoja,

joihin oli merkittävä apua milloin minkin asian hyväksi. Yleensä

hän ei pitänyt "listoista" -- eikä ihme, sillä kukapa on kuullut

kenenkään niistä pitävän? Hän tiesi näet mitä tahtoi avunannollaan

edistää eikä sentähden halunnut avustaa semmoista, joka oli

ulkopuolella hänen omaa harrastuspiiriänsä. Kuvaavana piirteenä

mainitsen, että hän esim. kieltäytyi merkitsemästä mitään Vaasaan

pystytettävää Z. Topeliuksen muistopatsasta varten, mikä luullakseni

tapahtui uskollisuudesta miehensä muistoa kohtaan. Stenbäck näet ei

ihaillut Topeliuksen runoutta: hänestä se oli liian kevyttä, jopa

tyhjän helkkyvää, ilman sitä ajatuksen ja tunteen syvää totuutta

ja hehkua, jotka olivat hänen oman runottarensa tunnusmerkit.

Sitä paitsi hän ei voinut hyväksyä niitä perusjohteita, jotka

nuorempi runoilija, myöhemmin kutsuttuna ruotsalaisen virsikirjan

uudistamiskomiteaan, oli ottanut noudatettavakseen. Ebba oli vielä

vanhanakin puhunut siitä pettymyksestä, jonka Stenbäckille tuotti

hänen virsikirjaehdotuksensa hylkääminen, ja siihen oli ensi sijassa

Topelius ollut syypäänä. Jollei Ebba, niinkuin on hyvin mahdollista,

yleensä pitänyt muistopatsaita pelkkänä turhuutena, riittää tämä

selittämään, miksi hän kieltäytyi antamasta ropoansa sellaiseen

tarkotukseen. Missään tapauksessa ei ole oletettavissa, että hänen

menettelynsä olisi johtunut kostonhalusta Topeliusta kohtaan;

pikemminkin on se osotuksena hänen rakkaudestaan puolisovainajaansa,

jonka kanssa hän tunteessaan yhä oli yhtä maata.

Muuten näkee Ebba Stenbäckin testamentista, minkälaisia yrityksiä

ja laitoksia hän tahtoi auttaa. Paitsi eräälle ottotyttärelle ja

erinäisille sukulaisille oli hän siinä määrännyt annettavaksi

miltei poikkeuksetta 2,000 markan eriä Isonkyrön ja Ylistaron

kansakouluille, pyhäkoululaitokselle, pakanalähetykselle, köyhille

säätyläisille (pauvres honteux), köyhille polttopuiksi, varattomien

säätyläisnaisten kodille j.n.e. -- Pari omituista lahjotusta

osottaa, kuinka tarkkamuistinen Ebba Stenbäck oli. Hän sanoo

saaneensa sisareltaan naimisiin mennessään 2,000 assignationi-ruplaa

(2,000 mk.) sekä myöhemmin, kun Stenbäckin ja hänen toimeentulonsa

ensi aikoina oli hyvin niukka, sisarentytärtensä miehiltä, Frans

Bergrothilta ja A. W. Ingmanilta, kummaltakin 1,000 ass.-ruplaa, ei

lainaksi, vaan palkkioksi siitä, että hän oli ollut sisarentytärtensä

opettaja, ja nyt hän noiden aikoja sitten kuolleitten antajien

jälkeläisille määrää niin suuren summan, kuin hän muinoin (noin 70

vuotta sitten) oli saanut.

Kun Ebba Stenbäck teki viimeiset muutokset ja lisäykset

testamenttiinsa, oli häntä kohdannut se suuri suru, että hänen

ottopoikansa, tohtori Jakkus Stenbäck, oli kuollut. Kiistä monista

ottolapsista, jotka Lauri ja Ebba Stenbäck olivat hoitaneet ja

kasvattaneet, oli Jakkus ollut heille rakkain, ja hänelle he olivat

alkuaan määränneet isoimman osan omaisuuttaan. Myöhemminkin oli Ebban

ja hänen ottopoikansa väli erittäin hyvä, ja he vaihtoivat usein

kirjeitä. Jakkus oli näet joutunut piirilääkäriksi Pudasjärvelle,

siis niin kauas Vaasasta, ettei seurustelusta voinut olla

puhettakaan. Vuosien päästä Jakkus kuitenkin haki Uudenkaarlepyyn

kaupunginlääkärin-virkaa ja saikin sen. Sen johdosta hän syksyllä

1899 kirjoitti ja kysyi äidiltään neuvoa, möisikö omaisuutensa

Pudasjärvellä vai muuttaisiko tavaransa Uuteenkaarlepyyhyn. Äiti

oli neuvonut häntä myymään kaikki, mikä oli vähemmin arvokasta, ja

kuljettamaan ainoastaan parhaimmat huonekalunsa uuteen asuinpaikkaan.

Kirjeeseen ei kuitenkaan tullut vastausta, ja äiti luuli hänen jo

muuttavan ja alkoi odottaa häntä jouluksi käynnille, josta poika ei

tahtonut edeltäkäsin ilmottaa, jotta ilo olisi sitä suurempi. Mutta

hän ei tullutkaan. Silloin äiti odotti Jakkustaan uudeksi vuodeksi,

mutta yhtä turhaan. Vasta tammikuun lopulla saapui Pudasjärven

apteekkarin kirjoittama kirjekortti, joka sisälsi lyhyen ilmotuksen:

Tohtori Stenbäck kuoli tänä aamuna (24/1). Ebba Stenbäckille tämä oli

kova isku. "Minun poikani! minun tohtorini!" oli hän huudahtanut,

ja palvelijatar sanoo silloin ensi kerran nähneensä hänen itkevän,

katkerasti itkevän. Hän oli menettänyt mitä hänellä oli rakkainta

ollut maan päällä. Jakkus kuoli keuhkotulehdukseen, jonka hän lienee

saanut tehdessään pitkän matkan jonkun sairaan luokse; jo sitä ennen

oli hänen nuori vaimonsa kuollut samaan tautiin.

Merkillistä on, että useat, jotka ovat tunteneet Ebba Stenbäckin

hänen keski-iällään, ovat lausuneet julki sen havainnon, että

hän vanhana oli vähemmin umpimielinen. Silloin hän näet oli

ollut puhelias, jopa iloinenkin ja mielellään käyttänyt hupaisia

sananlaskuja ja puheenparsia. Hän oli usein kertonut entisistä

ajoista ja ihmisistä, Laurista ("Lars", sanomatta häntä miehekseen)

y.m. Kaikkein viimeisinä aikoina hän oli mieluimmin puhunut

lapsuudenkodistaan ja sisaruksistaan. Oli kun iän enentyessä

yhä varhaisemmat muistot olisivat hänessä virkistyneet. Niistä

jutellessaan oli hän kerran hymyillen sanonut: "Tiedätkös, äitini oli

nimeltään A. B. C!" Epäilemättä oli sillä hetkellä vanhuksen mieleen

juolahtanut vanha, äidin nimen alkukirjaimia tarkottava sukkeluus,

joka ennen muinoin oli kotipiiriä huvittanut.

Ebba Stenbäckin uskollinen palvelijatar muistaa vielä monta lausetta,

jotka ilmaisevat hänen humoristista mielenlaatuaan. Kun hän noin

puoli vuotta ennenkuin tuli aivan vuoteen omaksi, oli maannut

niin kauan, että söi einettä vasta kl:o 1 p:llä, oli palvelijatar

lausunut: "Kylläpä ollaan ylhäisiä, kun syödään einettä näin

myöhään." Vastaus kuului: "Kunpa vaan en tulisi niin ylhäiseksi,

etten enää nouse ollenkaan." Eräänä toisena päivänä hän sanoi:

"Ingenting hör jag, ingenting gör jag och inte dör jag." (En kuule

mitään, enkä tee mitään, enkä minä kuolekaan.)

Voimat heikkenivät heikkenemistään. Viime kerran hän oli ulkona

kesällä 1910. Eräs tuttava oli pyytänyt valokuvata hänet, ja hän

pukeutui ja asettui istumaan asuntonsa portaille. Usein hän istuskeli

pitkät tovit haaveissaan ja lausui sitte havahtuessaan: "Minä uneksin

valveilla houreissani."

Usein on jo mainittu Ebba Stenbäckin vaatimattomuus. Erittäin

se tuli näkyviin siinä, ettei hän halunnut puhua puolisonsa

runoilijamaineesta eikä hänen runoelmistaan. Kuitenkin huomattiin

viime aikoinakin, että jonkunlainen valo kirkasti hänen kasvojansa,

milloin hän kuuli jotakin virttä veisattavan Stenbäckin

virsikirjasta. Myöskin oli Stenbäckin elämäkerta ollut viimeinen

kirja, jota hän käsissään piti; kumuunkaan hän ei enää voinut sitä

lukea, hän ainoastaan käänteli kirjan lehtiä. Kun runoilijan syntymän

100-vuotis-päivänä eräästä tutusta perheestä oli lähetetty kysymään,

saisiko muuan naiskuoro tulla laulamaan, hän oli hiljaisesti

vastannut: "Kyllä saavat laulaa, jos tahtovat."

Mainittua merkkipäivää viettäessä (26/10 1911) oli Ebba Stenbäck

jo enemmän kuin vuoden ajan, s.o. edellisestä syksystä asti, ollut

vuoteen omana. Vuosien taakka ja siitä johtuva ruumiillinen heikkous

painoi vanhuksen vuoteelle; mitään erikoista tautia hänellä ei

ollut. Henkisesti hän pysyi selvänä viimeiseen saakka, mutta kuulo

oli hyvin huono, joten häntä oli vaikea puhutella. Lopulta tuli

hänen äänensäkin niin heikoksi, että hänen puhettaan tuskin kuuli.

Sairautensa aikana hän ei koskaan valittanut, eikä hän suvainnut

muuta hoitoa kuin uskollisen, 60-vuotisen palvelijattarensa -- Sofia

Hellmanin -- tarjoomaa.

Ebba Stenbäckin viimeinen hetki tuli aamulla 10 p:nä tammikuuta

1912. Joku aika ennen hän oli vastaanottanut pyhän ehtoollisen.

Sittemmin oli enemmän nähty kuin kuultu, että hän itsekseen lausui

jotakin. Kun koetettiin sanoja erottaa, huomattiin että kuoleva luki

virren säkeitä, joista erittäin merkittiin sanat: Jag flyr till Dig,

förskjut ej mig! (Sinuun minä turvaan, älä hylkää minua).[29]

* * * * *

Näin eli ja kuoli Ebba Stenbäck, josta tässä olen luonut niin

täydellisen kuvan kuin ainekseni ovat sallineet. Esi-isiltään hän oli

perinyt ihmeteltävän ruumiillisen ja henkisen elinvoiman, joka kesti

harvinaisen korkeaan ikään; nuoruudessa tapahtuneen herätyksen kautta

hän oli saanut yhtä kestävän, järkkymättömän maailmankatsomuksen

ja elämänpäämäärän. Näine ominaisuuksineen hänen hahmonsa esiintyy

voimakkaana aikalaistensa kesken, mutta varsinkin siinä nuoremman

polven muodostamassa ympäristössä, jossa hän eli viimeiset

vuosikymmenensä. Kysyä saattaa, mikä merkitys on kuvauksella

naisesta, joka itse ei koskaan ajatellut ja vielä vähemmän toivoi,

että hänestä julkisesti puhuttaisiin? En tiedä -- kenties vähäinen,

kenties aivan mitätön nykyisten naisten silmissä, jotka tahtovat

vaikuttaa ja toimia julkisuudessa, mutta miten sen lieneekään, varmaa

on, että Ebba Stenbäckin kuva valaisee äitiemme ja isoäitiemme

aikoja. Hän ei silloin ollut laatuaan yksinäinen, vaan yksi lukuisien

samanluontoisten ja samanhenkisten rinnalla. Kaikki he elivät yhtä

hiljaista elämää, yhtä näkymättöminä, vaikuttaen ainoastaan lähimpään

ympäristöönsä; mutta niinkin oli heidän vaikutuksensa sellainen, että

se mitä on parasta, jalointa ja puhtainta jälkeläisissä, välittömästi

juontuu heistä. Eiväthän he enää kelvanne esikuviksi nykyajalle,

mutta kun kysymykseen tulee arvioida entisten polvikuntien

sielullista perintöä, ei liene haitaksi, että edes joku noista

hiljaisista naisista on kätköstänsä asetettu päivänvaloon.