Arvoisa juhlayleisö,
Lönnrotin, Runebergin, Nervanderin ja Snellmanin syntymän
satavuotisjuhlien jälkeen vaatii vuorostaan Fredrik Cygnaeuksen
samanlaatuinen muistopäivä nykyisen sukupolven huomiota. Onhan
vanha tapa mainita Cygnaeus yhdessä edellisten kanssa, kun
kansallisen herätysajan suurmiehet luetellaan, ja se tietysti on
saanut ylioppilaskunnankin toimeenpanemaan juhlanvieton hänen
kunniakseen. Kumminkaan en suuresti erehtyne olettaessani, ettei
nykyiselle nuorisolle suinkaan ole täysin selvänä, mistä syystä
tämä viides nimi yhä edelleen asetetaan toisten rinnalle. Jokainen
tietää mitä Lönnrot, Runeberg ja Snellman ovat olleet Suomen
kansalle ja mitä verrattomia aarteita meillä on heidän kokoomassaan
ja jälkeenjättämässään henkisessä perinnössä, jokainen tietänee
niinikään, että Nervander oli nerokas tiedemies, jonka vertaista
meillä ei ole nähty, mutta Cygnaeuksesta tiedetään tuskin muuta,
kuin että hän on sepittänyt runoja, joita ei lueta, että hän oli
suuri puhuja, jonka lennokkaita lauseita jotkut harmaapäät ukot vielä
muistelevat, ja että hän oli olennoltaan eriskummainen, niinkuin
monet perinnäismuistoina elävät kaskut todistavat -- onko hän noitten
toisten suurmiesten tapaan suorittanut jotakin suurta, luonut jotakin
pysyvää, jolla on arvoa ja merkitystä meille jälkeläisille, se on
epätietoista ja hämärää. Tositeossa Cygnaeuksen muisto on himmennyt
tavallista pikemmin ja suuremmassa määrässä kuin me vanhemmat,
joiden suosima ja ihailema hän oli elämänsä viimeisellä jaksolla,
konsanaan olisimme voineet aavistaa, mutta aivan selittämätöntä se ei
kuitenkaan ole.
Pääsyy Cygnaeuksen unohtumiseen on kai se, että hän oli niin
tykkänään toisen ajan mies, että hän niin sanoakseni liikkui aivan
toisessa henkisessä ilmapiirissä kuin nykyinen sukupolvi. Cygnaeuksen
henki -- niin Snellman lausui muistopuheessaan vanhassa kirkossa 11
p. helmik. 1881 -- Cygnaeuksen henki eli alati ja toimi iäisessä
maan päällä. Ja puhuja selitti, että ikuinen ja pysyvä katoovaisen
keskellä on toiselta puolen luonnonelämässä ilmenevä järjellinen
luonnonjärjestys ja toiselta puolen historiassa esiintyvä siveellinen
maailmanjärjestys. Oikeus on, hän sanoi, iäti katoamaton ja
niinikään kauneus ihmishengen tuotannon päämääränä, ihanteena. Siinä
Cygnaeuksen toimiala. Sitä vastoin hän piti mitättömänä ja ylenkatsoi
yksityisen ihmisen harrastuksia ja erehdyksiä, iloja ja suruja, jotka
hänen kuoltuaan haihtuvat tietymättömiin niinkuin unelman varjokuvat.
Kuinka oudolta tämä kuuluukaan kohta Cygnaeuksen kuoleman jälkeen
meilläkin alkaneella ja yhä jatkuvalla realismin ja individualismin
aikakaudella, jolla muka tiedetään, että koko ihmiselämä sisältyy
juuri siihen, mitä Snellman vertasi haihtuvaan unelmaan, jolloin
ei uskota mihinkään pysyvään eikä tunnusteta iäistä päämäärää tai
ihanteita olevankaan! Kun elämän- ja maailmankatsomus on näin
muuttunut, onko ihme, että suurin ihanteiden mies, mikä meillä on
elänyt, on hävinnyt nykyajan mielestä?
Mutta kumminkin olette pyytäneet minua palauttamaan hänen muistoansa
ja elähyttämään hänen himmennyttä kuvaansa. Ryhdyn siis tehtävääni,
vaikka hyvin tiedän, että käytettävänäni olevat hetket eivät riitä
enempään kuin ääriviivojen piirtämiseen.
Cygnaeuksen suku on savolaista syntyä, ja nimessä säilyy muisto
sen alkuperäisestä kotiseudusta, joka oli Joutsenon pitäjä. Suvun
jäsenet ovat olleet mitkä pappeja mitkä virkamiehiä, mutta Fredrik
Cygnaeuksen esi-isät olivat neljässä polvessa peräkkäin pappeja,
kaksi vanhempaa kirkkoherroja, kaksi nuorempaa piispoja -- suuri
maallinen puhuja oli siis kirkollisten puhujain jälkeläinen. Isä,
Zakarias Cygnaeus nuor., Porvoon piispan Zakarias Cygnaeus vanh:n
poika, oli Hämeenlinnan ja Vanajan kirkkoherra, kun _Fredrik_
syntyi, mutta muutti neljä vuotta myöhemmin Hollolaan, joten
poika tuli viettäneeksi lapsuusaikansa Vesijärven rannalla.
Fredrik oli 12-vuotias, kun isä nimitettiin Porvoon ja vielä
samana vuonna (1819) Venäjän evankelis-luterilaisten seurakuntien
piispaksi ja asettui perheineen Pietariin. Niin tapahtui, että
Cygnaeuksen lapsuuden- ja varhaisempi nuoruudenikä kului hyvin
erilaisessa ympäristössä, eikä se ollut syvästi vaikuttamatta
hänen kehitykseensä. Toisin kuin Runeberg, Nervander ja Snellman
hän oleskeli lapsuusaikansa sisämaassa suomalaisen kansan
keskellä. Siitä häneen jäi sammumaton rakkaus tähän kansaan ja
suomenkielentaito, joka tosin ei, koulut ja korkeampi sivistys kun
olivat ruotsalaisia, saanut häntä suomenkieliseksi kirjailijaksi,
mutta kuitenkin teki hänelle mahdolliseksi välittömästi ymmärtää
kansaa ja erittäin myöskin suomalaista kansanrunoutta. Toiselta
puolen Cygnaeus Pietarissa, oppien vieraita kieliä ulkomaalaisten
suusta sekä piispan poikana seurustellen ylhäisissä, korkeasti
sivistyneissä perheissä ja ainakin näkijänä vastaanottaen vaikutelmia
suurkaupungin loistavasta, yleismaailmallisesta elämästä, sai
luonteeseensa ja elämänkäsitykseensä erään ylimysmielisen ja
samalla yleismaailmallisen piirteen, joka oli hänen huomattavimpia
erikoisominaisuuksiaan. Cygnaeus oli aina "grand seigneur", sanoi
Snellman hymyillen kertoessaan heidän yhteisestä ylioppilasajastaan.
Pieni hymy Snellmanin huulilla merkitsi, että Cygnaeuksen
ylimysmielisyys kumminkin oli sangen viatonta laatua. Se näyttäytyi
näet osaksi halussa pukeutua sirosti ja aistikkaasti -- muistutan
venetsialaisesta viitasta, jota ilman hän ei mielellään pitänyt
puhetta taivasalla --, osaksi kehittyneessä seurustelukyvyssä ja
taipumuksessa etsiä ylhäisten ja mainehikkaitten seuraa, mutta ennen
kaikkea järkkymättömässä itsetunnossa, josta Cygnaeuksen jaloimmat
samoin kuin heikommatkin ominaisuudet juontuivat. Mainituita
lapsuus- ja nuoruusajan vaikutelmia tärkeämmät olivat tietysti
armaasta kodista, rakkaista omaisista lähteneet. Koti, jonka sieluna
oli hurskas, lämminsydäminen äiti, päänä jaloluontoinen isä, pojan
ensimäinen innostuttava historian ja kreikankielen opettaja,
ilahuttajina herttaiset siskot ja nuoremmat veljet, tämä koti se
kasvatti herkkäluontoisen runoilijanalun kaiken hyvän ja ylevän,
kaiken tosi-inhimillisen rakastajaksi ja tunnustajaksi, joskin se
toiselta puolen, siinä kun vallitsi joku suvun perinnäinen taipumus
iloineen ja suruineen sulkeutua itseensä, näyttää hänessä synnyttäneen
viehtymyksen yksinäisyyteen, joka teki, että Cygnaeus ei lähimmille
ystävilleenkään avannut sydämensä sisimpiä sopukoita, vaan mieluummin
eli erakkona heidän keskellään.
Tämänlaiset luonteenominaisuudet oraalla Cygnaeus Pietarista saapui
Turkuun ja suoritti ylioppilastutkinnon 1823. Hän ilmoittautui
viipurilaiseen osakuntaan, mutta kohtalo ohjasi hänet kuitenkin
aivan toiseen piiriin. Cygnaeus sai asuntonsa pohjalaisten
kuraattorin J. J. Tengströmin luona ja niin hän yliopisto- ja koko
elinajakseen tuli Snellmanin, Nervanderin ja Runebergin toveriksi ja
ystäväksi. Mitä tämä merkitsi Cygnaeukselle, ei kaipaa selityksiä.
Se ihanteellinen ja isänmaallinen maailman- ja elämänkatsomus, joka
oli näiden tulevien suurmiesten, tuli Cygnaeuksenkin omaksi. Eikä
ihme, että niin kävi, sillä hän oli kuin luotu sen vastaanottamiseen
-- taikka oikeammin se oli hänessä jo alulla; hänen ei tarvinnut
elää henkisellä lainatavaralla, hänellä kun oli alkuperäisen neron
itsenäisyys ja aavistavainen katse tulevaisuuteen. Muutoin oli hänen
isänmaanrakkautensakin jo Pietarissa herännyt itsetietoisuuteen. Se
oli hänen oman tunnustuksensa mukaan tapahtunut eräänä päivänä, kun
hänen isänsä, piispa Cygnaeus, koottuansa kirkon täyteen silloin
vielä enemmän kuin nykyään ympäristönsä ylenkatsomia suurkaupungin
suomalaisia, oli lempein sanoin rohkaissut ja kehottanut näitä
hyljätyitä pitämään isänmaatansa kunniassa sekä teoillaan ja
toimillaan pakottamaan muukalaisia suomaan sille ja heille itselleen
kunnioitusta. Silloin oli totuus: _Oma maa mansikka, muu maa
mustikka_ ensi kerran tunkeutunut Cygnaeuksen sydämeen, eikä hänen
siis tarvinnut oppia sitäkään uusilta ystäviltään. Mutta kuitenkin
heidän seurassaan, ensin Turussa ja sitte Helsingissä, hänelle
avautui häikäiseviä näköaloja yhtä hyvin ihmiskunnan kuin oman
kansakunnan entisyyteen ja tulevaisuuteen, ja niin Cygnaeus, samalla
kun hän lukemalla hankki itselleen laajat tiedot etenkin historiassa
ja suurten sivistysmaiden kirjallisuudessa, toisten rinnalla
valmistui tehtäväänsä.
Mutta mikä oli Cygnaeuksen tehtävä? Oliko se historioitsijan, joksi
hän nuorempana aikoi ja jona hän todella on luonut huomattavia
teoksia, vaikka hänen suurimmat suunnitelmansa jäivät toteuttamatta.
Oliko se runoilijan, jona hän kieltämättä on suuriarvoista tuottanut,
joskaan ei semmoisessa muodossa, että hänen runoelmansa olisivat
saaneet laajemman lukijakunnan suosiota? Oliko se kaunotieteilijän,
kirjallisuuden arvostelijan, jona hän niinikään on varsin merkillistä
kirjoittanut ollen ensimäinen, joka täydellä ymmärtämyksellä ja
merkillisellä laajanäköisyydellä on arvostellut Runebergin, Kalevalan
ja Aleksis Kiven runoutta? Oliko se kuvaamataiteitten ja taiteilijain
suosijan, jona hän on tukenut ja ohjannut taiteen ensimäisiä horjuvia
askeleita Suomessa kuitenkaan saamatta toimeen taideakatemiaa, jota
hän uneksi elämänsä suurtyönä? Ymmärtääkseni Cygnaeuksen varsinainen
tehtävä ei ollut yksikään näistä toimihaaroista erikseen, vaan kaikki
yhteensä ja vielä muutakin sen lisäksi. Hän oli kutsuttu aatteiden
kylväjäksi ja ihanteiden esittäjäksi mitä erilaisimmilla henkisen
elämän aloilla, hän oli kutsuttu Suomen aamukauden airueksi.
Kullakin muista suurmiehistämme oli määrätty alansa; Cygnaeuksen
toimi suuntautui sitä vastoin eri aloille -- yhtenäistä oli siinä
vain ihanteellinen ja isänmaallinen henki, joka erehtymättömästi
pysyi samana. Tämä henki se luo hajanaisilta näyttävät harrastukset
kokonaisuudeksi. Me kohtaamme tämän hengen hänen kirjatuotteissaan,
olkoot ne runomittaisia taikka suorasanaisia, mutta aivan
erikoisen vaikuttavasti se ilmeni hänen puheissaan. Harvinaisessa
puhelahjassaan oli Cygnaeuksella välikappale, millä hän tehokkaammin
kuin yksikään muu kykeni vaikuttamaan aikalaisiinsa. Kirjailijana
ja runoilijana johti hänet tuo ennen mainittu itsetunto siihen
harhaluuloon, että hänen oli sallittu noudattaa kaikkia erinomaisen
vilkkaan mielikuvituksensa ja herkän tunteensa oikkuja, sanalla
sanoen että hän improvisoimalla, muodosta huolimatta, kykenisi
luomaan täysarvoista ja pysyvää, ja liian myöhään hän surukseen
huomasi erehtyneensä. Ainoastaan kun hän puhui, oli hänen
alkuperäinen, vapaa, neron siivittämä improvisoimisensa paikallaan,
ja sentähden hän aikana, jolloin sanomalehdistömme vielä oli
kehittymätön, puheillaan nosti, lämmitti ja tulistutti kuulijoitaan
niinkuin ei kukaan muu. Vastustamattomasti hän sai kuulijansa
näkemään elämää ja sen ilmiöitä niinkuin hän itse katseli niitä,
nimittäin _suuresti_. Ennen kaikkea rakastaen historian jaloja
luonteita hän halusta esitti niitä esikuviksi kansalaisilleen,
mutta vaatimattomissa ja näöltään jokapäiväisissäkin ilmiöissä hän
huomasi tosi-inhimillistä, ylevää ja iäistä piilevän ja asetti
sen kirkkaaseen valoon kuulijainsa ihailtavaksi. Näin tehdessään
hän käytti milloin henkevästi keksittyjä mainesanoja, milloin
hämmästyttäviä mielikuvayhdistyksiä ja vertauksia, joita varten
ainekset usein olivat mitä etäisimmistä maista ja ajoista -- sillä
hänen fantasiansa lento ei tiennyt rajoista --, milloin häikäiseviä
runollisia kuvia, taikka hän veti vastakohdat esiin musertavalla
ivalla ja äärettömällä ylenkatseella tallaten jalkoihinsa henkisesti
mitättömän ja alhaisen. Mutta kun puhe erittäin koski kotimaata,
silloin sanoja kannatti hehkuva isänmaanrakkaus, ja puhuja avasi
silmät näkemään, että meilläkin on ollut arvokasta ja suurta ja
että edellytyksiä on olemassa yhä suuremmalle. Niin hän levitti
ihanteellisen hohteen sen yli, jota hän rakasti ja katsoi muittenkin
rakkauden arvoiseksi, ja niin hän loi yksityisille ja koko kansalle
harrastuksen päämääriä, innostuttavia ihanteita.
Luokaamme nyt katsaus Cygnaeuksen elämänvaiheisiin ja elämäntyöhön,
joka kauttaaltaan todistaa mitä edellisessä olen sanonut hänen
luonteenlaadustaan ja kutsumuksestaan ajalla, jolloin Suomen
kansallisen elämän perustukset laskettiin.
Cygnaeuksen ensimäinen julkinen toimi tuli Haminan kadettikoulun
hyväksi, jossa hän viisi vuotta oli historian, maantieteen
ja taloustieteen opettajana. Jos hänen ylimysmielisyytensä
olisi ollut tavallista laatua, josta toinen puoli on ahdasta
ennakkoluuloisuutta ja toinen turhaa itserakkautta, niin hänen
toimensa tässä aatelisnuorukaisten sotilaskoulussa tietenkin olisi
jäänyt jotenkin hedelmättömäksi; mutta tositeossa nuori tuntematon
maisteri loi oppilaisiinsa aivan uuden hengen -- sen ihanteellisen
ja isänmaallisen, joka oli hänen omansa. Sen hän sai aikaan toiselta
puolen henkevällä, innostuttavalla tavalla esittäen maailmanhistorian
vaihtelevia kuvaelmia, toiselta puolen puhuen oppilailleen isänmaasta
ennen kuulumattomilla sanoilla. Toista kymmentä vuotta ennen Vänrikki
Stoolin tarinoita Cygnaeus näille nuorille kertoi 1808--09 vuosien
sodasta, jonka taistelussa monen kuulijan isä oli vuodattanut
vertansa, ja pani heidän sydämelleen, että heidän kansansa, "jossa"
-- niinkuin sanat kuuluivat -- "piilee mitä ihanimmat taipumukset
kaikkeen jaloon ja hyvään", pitää heitä, joita se "auliisti
kasvattaa hiellään ja vaivallaan, kalliisti ostamansa sankarimaineen
hoitajina". Semmoiset lauseet putosivat itävinä siemeninä nuoriin
sydämiin, ja Cygnaeus sai osakseen kunnioituksen ja rakkauden, joka
vielä vihannoi hänen haudallaankin.
Haminasta Cygnaeus palasi Helsinkiin aikoen lähteä ulkomaanmatkalle.
Hänen mielensä paloi ulos "suureen maailmaan", jonka kansalaiseksi
hän sivistyksensä perustuksella tunsi itsensä; hän halusi tutkia
taidetta ja nauttia siitä, perehtyä henkisiin rientoihin siellä,
missä sivistyselämä voimiltaan ja muodoltaan oli rikkainta
ja kehittyneintä, mutta, varaton kun oli ja sangen saamaton
käytännöllisten ahdinkojen piirittämänä, hänen täytyi odottaa kuusi
vuotta, ennenkuin hänelle kävi mahdolliseksi tyydyttää kaihonsa ja
matkustaa etelään. Kumminkaan eivät nämä vuodet menneet hukkaan,
päinvastoin Cygnaeus tänä aikana kypsymistään kypsyen ulotti
vaikutuksensa yhä laajempiin piireihin.
Jo 1831 Cygnaeus oli ennustanut Runebergin suuruutta. "Suomi on
pian kuuleva säveliä, jommoisia ei ole kuultu sen jälkeen kuin
ihana Franzénimme jätti kotimaan ja muutti vieraalle rannalle", oli
hän lausunut ja kehottanut runoilijaa: "Viritä kanteleesi kielet
korkealentoiseen lauluun, jolla on miehen voima ja naisen lempeys,
-- ja kerran se on helähtävä kautta maailman." Kun Runeberg sitten
oli löytänyt oikean alansa, Cygnaeus 1837 julkaisi kirjoituksensa
"Hirvenhiihtäjistä" ja "Hannasta", joka oli siksi merkillinen,
että ani harvat aikalaiset, niinkuin Snellman ja herkkätunteinen
nuoriso, ymmärsivät taikka aavistivat sen arvon. Se oli ensimäinen
kotimainen arvostelu runoilijasta, ensimäinen, jossa julkilausuttiin
Runebergin suuruus runoilijana ylipäätään ja eritoten kansallisena
laulajana. Cygnaeus valittaa tosin, että Runeberg ei täysin tuntenut
"äidinkieltään" -- s.o. suomenkieltä, sillä 60-lukuun saakka
pidettiin suomea jokaisen kansalaisen varsinaisena äidinkielenä,
katsomatta siihen, osasiko hän sitä vai eikö --, mutta näyttää
samalla, kuinka hänen runoutensa sittenkin oli aitokansallista,
ja tulee vihdoin siihen nerokkaaseen päätelmään, että jos kerran
tulevaisuudessa Suomen "runollinen, voimakas, ihana sukukunta" on
häviävä, niin on jälkimaailma Kalevalasta ja "Hirvenhiihtäjistä"
oppiva uudestaan tuntemaan kadonneen kansakunnan, niinkuin
roomalais-elämä on noussut päivän valoon Herkulanumista ja Pompejista.
Seuraavana vuonna Cygnaeus, puhuen savokarjalaisille ylioppilaille
Rabbe Wreden muistoksi, ennusti mitä myöhemmin Vänrikki Stoolin
tarinoissa oli kansallemme annettava. Hän näet huomautti, että
1808--1809 vuosien sodan _ulkonaisten_ tapausten rinnalla olisi
_sisällinen_ sota kuvattava, _ihmiset_ olisivat astuvat esiin; eivät
ainoastaan päälliköt inhimillisen jaloutensa ja ylevämielisyytensä
loistossa ja heidän ympärillään ritarilliset sankarit -- Duncker,
Malm, veljekset Ramsay, Kulnev y.m. -- vaan sadat _alhaiset_ --
alhaiset arvoasteelta, mutta ei tosiarvolta --, jotka rohkealla
urhoollisuudellaan, neuvokkuudellaan, päättäväisyydellään ja
vuodattamallaan verellä olivat valloittaneet itselleen oikeuden tulla
huomioon otetuiksi. Tähän hän liitti sen muistutuksen, että tämä sota
oli Suomelle äärettömän tärkeä siinäkin kohden, että maamme, miltei
kokonaan jätettynä oman kohtalonsa ja omien poikiensa aseiden varaan,
kuitenkin kauan ja kunnialla kesti suhteettomassa taistelussa,
ennenkuin se voitettiin, ja siten oppi tuntemaan oman voimansa ja
jossakin määrin luottamaan itseensä, mihin ruotsalaisen holhouksen
perin patriarkalliset olot olivat tarjonneet varsin vähän aihetta
ja tilaisuutta. Kun Vänrikin tarinain edellinen sikermä ilmestyi
kymmenen vuotta myöhemmin, niin sen synnyttämä ääretön innostus
perustui juuri siihen kansalliseen itsetuntoon, jonka esi-isien
kestämät kärsimykset ja sankariteot olivat omansa herättämään. Toisin
sanoen Cygnaeus ennusti yhdellä kertaa tarinoiden sisällyksen ja
vaikutuksen.
Edelleen on tältä ajalta mainittava, että Cygnaeus nyt tuli
läheiseen yhteyteen yliopistonuorison kanssa, kun hän 1838
valittiin eteläpohjalaisen ja 1840 pohjoispohjalaisenkin osakunnan
kuraattoriksi. Hänen ensimäinen merkkitekonsa tässä uudessa asemassa
oli Porthanin syntymän satavuotisjuhlan toimeenpano 9 p. marrask.
1839. Siinä juhlassa, jota on sanottu käänteentekeväksi, hän piti
loistavan puheen suurin piirtein kuvaten sen elämäntyön, josta
Porthanille oli annettu nimi "isänmaan yhteinen opettaja", mutta
josta hän puhujan mielestä ansaitsi sitäkin kunnioittavamman nimen:
"isänmaan isä". Sillä, hän sanoi, enemmän kuin kukaan muu on Porthan
saanut eloon mitä parhainta ja ihaninta kansakunnan sydämessä sykkii;
hän on elähyttänyt sen aikakirjoja, hän on metsien ja erämaiden
kätköistä tuonut päivän valoon sen muinaiset runot ja sen povesta
tunteen, joka tekee, että se näkee rakkauden arvoisen isänmaan
siinä, missä kylmä katse huomaa ainoastaan soita ja rämeitä taikka
sekavan kasauman lampia, metsiä ja kivimäkiä. Puhuja määritteli siten
kaikiksi ajoiksi Porthanin aseman kansallisen elämämme perustajana.
Tämä ensimäinen Porthaninjuhla, jossa muittenkin osakuntien edustajia
oli vieraina, tuli lukemattomien samanlaatuisten isänmaallisten
juhlien esikuvaksi. Toinen Cygnaeuksen alkuunpanema yritys, joka
niinikään tuli esikuvaksi muille samanlaisille, oli ensimäisen
kirjallisen ylioppilasalbumin, Joukahaisen, julkaiseminen
Yliopiston kaksisatavuotisjuhlassa 1840 oli Cygnaeuksella kaksi
luottamustointa, jotka todistavat, kuinka nuori polvi katsoi häntä
henkevimmäksi edustajakseen: hän oli ylioppilaskunnan tunteitten
julkilausujana, kun Franzén viimeisen kerran toivotettiin
tervetulleeksi kotimaahansa, ja hän sepitti myös tervehdysrunon
nuorille maistereille. Etenkin promotsionirunoelmassa Cygnaeus
entistä selvemmin ilmitoi mitä ajassa liikkui. Hän loi siinä
katsauksen Suomen kansan vaiheisiin 30-vuotisen sodan ajoilta asti
läpi aikakausien, joita myöhemmin Välskäri oli kertomuksissaan
kuvaava, tullen siten aikaan, jossa elettiin, "Hannan" ja
"Hirvenhiihtäjäin", Kalevalan ja Kantelettaren aikaan, aikaan,
jolloin "Hällström pani kirjaan luonnon lait ja Snellman ajatteli".
Tässä ajassa runoilija näkee Suomen koittavan aamun -- joksi mekin
nyt sen tunnustamme -- ja hän panee nuorten sydämelle, että heidän
tulee uhrata työnsä kansan tulevaisuudelle. -- Näin Cygnaeus lauloi
riemujuhlassa, ja Z. Topelius, joka oli mukana seppelöityjen
joukossa, on todistanut runoilijan tällä runoelmallaan luoneen
korkeakoululle entistä selvemmän ja varmemman isänmaallisen päämäärän.
Mutta ei ainoastaan juhlissa Cygnaeus kehottanut työhön kansan
tulevaisuuden eteen. Silloinkin kun hän oli niin sanoakseni
kahdenkesken ylioppilaitten kanssa, oli se hänen virtensä ponsi. --
"Ei millään kansalla", hän innostuneesti laulaa pohjalaisilleen,
"ei millään kansalla ole jalompaa ja kauniimpaa päämäärää kuin se,
joka näinä aikoina kutsuu Suomen nuorisoa rientämään kirkkauttaan
kohti. Tunne, puhdas ja lämmin kuin ensi lempi, vavahtaa tämän
nuorison sydämessä ja yhdistäen mitä muistolla on ylevintä ja
toivolla jalointa se sulkee syliinsä isänmaan. -- Ken on se, joka
ei parhaimpina hetkinään tuntisi itseään autuaaksi ilosta, että on
juuri tähän aikaan nähnyt päivän valon! Ken ei riemuitsisi saadakseen
elää ja toimia juuri nyt, miten vähäiset voimat hänelle suotiinkaan!
Kuinka rohkeita olemmekaan, kellä olisi rohkeutta heittää pois
paras perintönsä: oikeutensa ja velvollisuutensa päivän kestäessä
rauhallisesti taistella ajatuksen ja toiminnan aseilla -- olkoon
tanner ahdas tai laaja -- sinun onneksesi, armas isänmaa, jolla
kätkyemme on keinunut ja joka on suojaava hautaamme! Raskasta ei ole
pitkinä vaivojen ja kieltäymyksien vuosina uhrata sinulle elämänsä.
-- Ja miten olisikaan helppoa ihanan toiminnan juhlahetkenä antaa
henkensäkin sinun onneksesi, äiti!" --
Todellisuudessa tulee harvoin kysymykseen uhrata henkensä isänmaan
hyväksi, ja puhe siitä voi sentähden helposti tuntua kaunopuhujan
korulta, mutta Cygnaeuksen runoudessa ajatus palaa niin usein,
että tuskin on epäiltävä hänen kuvitelleen sen toteutumisen
mahdollisuutta. Ehkä ihanimmin hän esittää sen runoelmassa
"Kansakunnan hauta". Hän on unessa näkevinään Suomen kansan
hävinneenä, haudattuna, ja kun hänen etsiessään sen jälkiä eräs ääni
kysyy: Tahdotko kuolla, jotta kansasi eläisi? hän vastaa juhlamielin:
jos mulla olisi vaikka sata henkeä, antaisin ne mielelläni
lunastaakseni kansani elohon! Ääni lausuu silloin, että hänen
toivonsa on toteutuva. Ja kansa nousee uuteen eloon, mutta lunastajan
henkeä ei otetakaan, kuinka hän sitä odottaakin. Vihdoin unelman
syvä tarkotus selviää hänelle: ainoastaan se ansaitsee elää kansansa
hyväksi, joka on valmis kuolemaan sen edestä.
V. 1843 Cygnaeus pääsi ulkomaanmatkalleen, jolla hän viipyi
koko neljä vuotta. Jos aika myöntäisi seurata häntä hänen
vaelluksillaan etelämaissa, niin oppisimme tuntemaan ennenmainitun
yleismaailmallisen puolen hänen luonteestaan; me näkisimme, kuinka
hän suomalaisessa miehessä harvinaisella esiintymiskyvyllään tuli
lukuisien silloisen Europan kuuluisimpien henkilöitten tuttavuuteen
ja samalla kuinka hänen runoihinsa aiheiltaan ja hengeltään sai
yleiseurooppalaisen leiman. Napoleonin, Byronin, Victor Hugon, George
Sandin, Lamartinen, Silvio Pellicon, Adelaide Ristorin y.m. muistoksi
tai kunniaksi hän lauloi, ja yleismaailmallisen sisällyksensä vuoksi
hänen runoutensa muodostui täydennykseksi Runebergin runoudelle,
joka ylipäätään pysyi vieraana aikansa yleisille riennoille.
Mutta toiselta puolen me myöskin saisimme yhä uusia todistuksia
siitä, kuinka Cygnaeus sittenkin oli erottamattomasti kiintynyt
syntymämaahansa -- siellä ja ainoastaan siellä pulppusi hänen
henkensä oikea elämänvesi.
Sentähden tapahtuikin, että Cygnaeus palattuansa kotimaahan
huomattiin samaksi kuin ennen, ja keväällä 1848, tuona maailman
vapauden keväänä, hän jälleen piti Suomelle aamunairut-puheen,
jopa ihanimman ja nerokkaimman kaikista puheistaan. Minä tarkotan
hänen kuuluisaa puhettaan 13 p. toukokuuta, kevätjuhlassa, jossa
Maamme-laulu ensi kerran laulettiin Paciuksen sävelmällä ja
äärettömällä innostuksella tervehdittiin Suomen kansallislauluna.
Cygnaeuksen laatuaan yksinäinen, kokonaisen tunnin kestänyt puhe oli
samoin kuin useat hänen parhaimpansa improvisoitu, ja se tunnetaan
ainoastaan saapuvilla olleitten rajattomista ylistyslauseista sekä Z.
Topeliuksen viittauksesta sen sisällykseen.
Lähtökohtana oli "Suomen nimi" -- kuinka sen kaiku saavutti meidät
kaukaa satujen yöstä, kuinka se pelotti muukalaisia ja ihastutti
meikäläisiä; kuinka se oli kaiken sen syntysana, mitä meillä on pyhää
ja kallista maan päällä; kuinka se kasvamistaan kasvoi vuosisatojen
kautta, milloin pilkattuna, milloin kunnioitettuna; kuinka se valui
olentomme sisimpään kätkyestä hautaan saakka; kuinka se tulistutti
sotilaan mieltä hänen vuodattaessaan verta tappelutanterella ja
loi uutta voimaa väsyneeseen maanviljelijään hänen kamppaillessaan
Europan sivistyksen puolesta Pohjan jäätäviä valtoja vastaan; kuinka
tämä nimi oli luovuttamaton kuin henki, jopa enemmän kuin henki;
kuinka se painoi kavaltajan maahan ja nosti rehellisen kansalaisen
voiman; kuinka se oli pojillensa kaikki kaikessa, vaati kaikki, antoi
kaikki, ja kuinka meidän tämän nimen kunnian tähden, sen kunnioitetun
aseman tähden nykyajassa ja sen himmentymättömän elämän tähden
vuosisatojen kautta täytyy elää ja kuolla. --
Cygnaeuksen puhuessa tähän tapaan, Topelius kertoo, oli laskeva
aurinko kullannut Vanhankaupungin lahdelman vedenpinnat, ja puhuja
ojensi kätensä -- en muista hänen sanojaan -- mutta ne kävivät edellä
silloin tuntemattomia, sydäntä kouristavia sanoja runosta "Heinäkuun
viides päivä": _Maan eestä kuolisitko tään?_
Näin Cygnaeus vihki Maamme laulun kansallislauluksemme. Laulussa
ja puheessa oli korkeimpaan ilmaisumuotoonsa kehittynyt se
isänmaanrakkaus ja kansallinen henki, joka tänä aamukautena oli
innostuttanut puhujaa ja tehnyt hänen sanansa sytyttäviksi. --
Mutta puhuessaan taivasalla tuhansille kuulijoille Cygnaeus samassa
kevätjuhlassa särki äänensä. Se pysyi sen jälkeen aina käheänä,
niin että hän ei enää voinut entisellä tavalla hallita suurempaa
kuulijakuntaa. Olihan se suuri uhraus, mutta tositeossa Cygnaeus
viimeisellä puheellaan oli loppuun suorittanut aamunairut-tehtävänsä.
Ei niin, ettei hän myöhemminkin olisi pitänyt merkillisiä puheita,
eikä myöskään niin, että hän hengeltään olisi ollut vähemmän
ihanteellinen ja isänmaallinen. Muutos tuli itse ajan muuttuneesta
luonteesta. Kevättä seurasi takatalvi kansan elämässä, ja Cygnaeus,
saavuttuansa miehuutensa myöhempään jaksoon, suuntasi harrastuksensa
eri aloille henkistä elämäämme, yrittäen mikäli mahdollista toteuttaa
ihanteitaan taikka ainakin viittoa tietä niitä kohti.
Tavallaan oli takatalven aika. -- 40-luvun lopulta 60-luvun alkuun
-- Cygnaeuksen toimeliain ja tuotteliain. Silloin alkoi hänen
opettajatoimensa yliopistossa, josta kuitenkin näkyvät jäljet ovat
varsin vähään supistuneet, syystä että hänen vapaasti pitämänsä
luennot ovat iäksi kadonneet; silloin hän myös alkoi vaikuttaa
taideharrastusten herättäjänä ja johtajana; silloin hän kirjailijana
tuotti useat arvokkaimmat teoksensa ja silloin hän, niinkuin ainakin,
esitti tulevaisuuden aatteita, joista nopeimmin toteutuneita
oli ylioppilastalon rakentaminen. Cygnaeus se näet lausui tämän
ylioppilasnuorison kodin syntysanat, kodin, jonka tapaista ja
vertaista ei ainoallakaan ylioppilaskunnalla maailmassa ole.
Eri taiteista, joita Cygnaeus harrasti, on näyttämötaide ensi
sijassa mainittava. Totta on, että hän ei tullut kansallisen
näyttämön luojaksi, vaikka hän kaikella innolla ajoi ensin toisen
ja sitte toisen kiviteatterin rakentamista Helsinkiin. Mutta hän se
kuitenkin ensiksi julkilausui rohkean ajatuksen, että oma kansallinen
teatteriseurue ehkä helpoimmin saataisiin siten, että "näyttämö
kerrassaan tehtäisiin täysin _suomalaiseksi_, niin kielen kuin
muunkin puolesta". Tämän ajatuksen toimeenpanijaksi tuli niinkuin
tiedämme eräs hänen oppilaitaan, Kaarlo Bergbom. Sitä vastoin
Cygnaeus ensimäisenä on sepittänyt kansallishenkisiä historiallisia
näytelmiä -- "Klaus Flemingin ajat" ja "Juhana herttuan
nuoruudenunelmat" --, joita teatterimme kyllä eivät ole pystyneet
esittämään, mutta jotka kuitenkin laatuaan ovat suurenmoisimpia
kirjallisuudessamme. Molempia leimaa runoilijan kansallinen itsetunto
ja rakkaus maahan, "jota kohtaan kunnia niin harvoin on noudattanut
oikeutta", molemmissa hän puolustaa maata ja kansaa muukalaisten
ylimielisyyttä vastaan. "Siihen katsoen on jälkimäisen draaman
viimeisen näytöksen ensi kohtaus, niin sanoaksemme, cygnaeusmaisin.
Siinä ylpeä Katarina Jagellonica ensiksi halveksien katselee
kansankokousta, oppimattomia, juroja, sarkatakkisia suomalaisia
talonpoikia, mutta kun herttua on puhutellut kokoontuneita heidän
_omalla_ kielellään -- jotta ei jäinen viima pääsisi tunkemaan kansan
ja ruhtinaan sydämen väliin -- ja kansa innostuneena lupaa puolustaa
ja suojella ruhtinatarta, silloin tämän mieli muuttuu, sydän heltyy
ja hän puhkee sanoihin: 'Tosiaan, sanomattoman ihanaa. Kuni kirkkaita
timantteja kiiltää kyyneleitä vakavien miesten silmissä; ja käsiä,
lujia kuin vuori, nostetaan vakuuttamaan valaa, jonka sydän vannoo.
Sielun sisästä leviää kirkastus ihmisjoukon yli, jota ihmisyyden
korkeimmat, parhaat tunteet innostuttavat. En luullut mahdolliseksi,
että _kansa_ voisi näyttää niin ihanalta ja niin ylevämieliseltä;
tahtoisin sulkea heidät kaikki syliini'."
Näyttämötaiteen rinnalla Cygnaeus innokkaasti harrasti
kuvaamataiteita. Nyt me hieman hymyilemme Suomen 50- ja 60-luvun
taiteelle ja ripustamme senaikuiset taulut hämärään nurkkaan
taikka eteiseen valmistaaksemme tilaa 20:nnen vuosisadan mestarien
teoksille. Mutta muistakaamme, että silloin jos koskaan taide oli
hellän hoidon tarpeessa, silloin jos koskaan taiteilijat tarvitsivat
kehotusta ja rohkaisua. Sillä jos taide oli heikko ja kehittymätön,
niin oli yleisön mielenkiinto ja halu kannattaa taidetta vielä
kehittymättömämpi. Juuri sinä aikana oli Cygnaeuksen suoma suosio
äärettömän tärkeä taiteelle, jopa sen kehitykselle välttämätön
ehto. Aina optimistisena, aina ihanteellisena Cygnaeus kykeni
antamaan arvoa harrastukselle ja tahdolle silloinkin, kun tulos oli
verraten vähäarvoinen, ja niin tämän suuren taiteenystävän hoidossa
taide vähitellen otti juurtuakseen karuun maaperäämme, ja ilman
häntä meidän kuvaamataiteemme tuskin olisivat saavuttaneet niitä
ennätyksiä, joista me nyt iloitsemme.
Merkillisin Cygnaeuksen yrityksiä taiteen alalla oli hänen
alottamansa ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran nimessä ja avulla
kunnialliseen loppuun ajettu puuha pystyttää Porthanin kuvapatsas
Turkuun -- ensimäinen laatuaan maassamme. Kun hänessä ajatus syntyi,
ei Suomessa ollut kuvanveistotaidetta nimeksikään, mutta silti
Cygnaeus ei epäillyt yrityksen mahdollisuutta. Hän tapasi Tukholmassa
nuoren, innokkaan kuvanveistäjän, Kaarle Eneas Sjöstrandin, sai
tämän muuttamaan Suomeen, ja Cygnaeuksen innostuttamana Sjöstrand
ei ainoastaan luonut Porthanin muistomerkkiä, vaan muovaili toisen
toisensa perästä uuden isänmaansa suurmiesten muotokuvia ja antoi
meille sarjan Kalevalanaiheisia veistokuvia sekä oli vihdoin
Valter Runebergin ja Johannes Takasen ensimäinen opettaja tullen
siten kuvanveistotaiteen perustajaksi maassamme. Ilman Cygnaeuksen
luottamusta ihanteelliseen pyrkimykseensä olisi tämä, jollei
kokonaan, niin kumminkin epämääräiseksi ajaksi jäänyt tekemättä.
Cygnaeuksen kirjailijatoimesta aika ei salli laajemmin puhua, mutta
viittaan kuitenkin erinäisiin suuriarvoisiin teoksiin. Kiitä on
hänen tutkimuksensa "Traagillisesta aineksesta Kalevalassa", joka
epäilemättä on etevin ja syvällisin kansanrunouttamme tarkottava
esteettinen tutkielma, mikä meillä on ilmestynyt, ja joka muun muassa
on, jollei suoranaisesti aiheuttanut, kumminkin suuresti vaikuttanut
ensimäisen suomenkielisen murhenäytelmän, Aleksis Kiven "Kullervon",
syntyyn; niitä on Cygnaeuksen kenties enimmin luettu kirja, Joachim
Zakarias Dunckerin elämäkerta, jossa tekijä pystytti unohtumattomalle
sankarille pysyvän muistopatsaan jo ennenkuin Runeberg oli luonut
toisen runoelmassaan "Heinäkuun 5 päivä"; niitä on hänen kirjansa
Vänrikki Stoolin tarinoista, jolla hän täydensi varhain alottamansa,
ymmärtämyksessä ja nerokkaisuudessa verrattoman arvostelun niistä
Runebergin runoteoksista, jotka kansallisessa suhteessa ovat kaikista
tärkeimmät; ja niitä on myöskin historiallinen tutkimus nimeltä:
"Hans Henrik Gripenbergiä kohdanneen yleisen mielipiteen langettaman
tuomion tarkastus." Koska tämä viimeksi mainittu teos aivan
erikoisella tavalla valaisee Cygnaeuksen luonteenlaatua, on siitä
vähän enemmän sanottava.
Ruotsalaiset olivat ankarasti arvostelleet Seivin sopimusta,
jonka mukaan Suomen armeijan viimeiset tähteet heittäen aseensa
luopuivat vastarinnasta, ja syyttäneet sen allekirjoittajaa kenraali
Gripenbergiä pelkuruudesta ja kavalluksesta. Kun asiantuntevalta
taholta tätä väärää tuomiota oli turhaan koetettu oikaista, otti
Cygnaeus seikkaperäisesti tarkastaakseen kysymystä, ja hän suoritti
tehtävänsä ei ainoastaan innostuksella ja nerolla, jotka olivat
hänelle ominaisia, vaan sanan varsinaisessa merkityksessä ensimäisenä
suomalaisena historioitsijana. Nojaten tietoihin ja asiakirjoihin,
jotka hän oli saanut mukana olleilta tai heidän läheisiltään, hän
havainnollisesti kuvaten sotilaalliset olosuhteet ja selvittäen
tapahtuman psykologiset edellytykset näyttää, kuinka ruotsalaiset
vallanpitäjät olivat ilman riittävää harkintaa määränneet joukkojen
sijoituksen, kuinka he kerrassaan laiminlyöden oman maansa
puolustuksen olivat jättäneet tautien ja ankaran talven harventamat
suomalaiset oman onnensa nojaan, kuinka varsinaisten päällikköjen
poistuttua ylin johto oli uskottu Gripenbergille, joka tosin koko
sodan aikana säästämättä enemmän vaivojaan kuin vertansakaan oli
ollut mukana, mutta aina alipäällikön asemassa, sekä edelleen
kuinka tämä urhoollinen mies, ylivoimaisen vihollisen saartamana
ja jätettynä ilman suoranaisia tietoja Tukholmassa tapahtuneesta
vallankumouksesta ja uuden hallituksen tarkotuksista, ratkaisevalla
hetkellä ei nähnyt edessään muuta kuin kaikki uhranneitten
sotilaittensa kuoleman ilman voiton mahdollisuutta. Kun Gripenberg
silloin neuvottelussa upseeriensa kanssa lyöden nyrkkinsä pöytään
huudahti: "Hyvät herrat! Jos teissä on ketään, joka tahtoo, että minä
tappelen, niin, Jumal'auttakoon, minä tappelen; kyllä olen ennenkin
tapellut" -- eikä kukaan hiiskunut sanaakaan, silloin ei hänkään enää
vaatinut turhaa verenvuodatusta.
Lukiessa tätä kertomusta tapahtumien traagillinen yhteenliittyminen
ei kiinnitä meitä enemmän kuin kertojan intomieli. Cygnaeus puhuu
suomalaisena ja suomalaisena hän puolustaa suomalaista miestä
ruotsalaisia vastaan, jotka peittäen oman syynsä asiain onnettomaan
menoon olivat heittäneet syyn taakan viattoman päälle. Hän etsii
kauttaaltaan totuutta, ja myöhempi tutkimus onkin pääasiassa
hyväksynyt hänen esityksensä, mutta silti hänen kertomuksellaan ei
ole sitä objektiivista tyyneyttä, jota pidämme historiankirjoituksen
ihanteena. Cygnaeus oli ennen kaikkea tunteen ja intomielen mies, ja
tässä se tulee sitä enemmän näkyviin, kun väärä tuomio Gripenbergiä
kohtaan oli yhtä paljon loukannut hänen inhimillisyystuntoaan kuin
hänen kansallista itsetuntoaan. On muistettava, että teos ilmestyi
Vänrikki Stoolin tarinain jälkeen, ja siihen nähden saattaa sanoa,
että siinä on ensi kerran teoksi muuttunut se kansallinen itsetunto,
jonka tarinat olivat herättäneet.
Kumminkin on tunnustettava, että Cygnaeus vähemmän kuin kukaan
oli Vänrikin tarinain sytyttävän vaikutuksen tarpeessa. Hänen
ylimysmielisyytensä oli näet kehittynyt itsetietoisuudeksi, joka
oli arka arvostaan eikä koskaan epäillyt puhua suutansa puhtaaksi,
kun hänen oikeuden- tai ihmisyyden- tai kansallista itsetuntoansa
oli loukattu. Paitsi Gripenbergin puolustuskirjoituksessa tuli
tämä monesti näkyviin. Niin esim. 1850 vuoden sensuuriasetus,
joka kielsi painattamasta suomenkielellä muuta kuin uskontoa,
taloutta ja kansanrunoutta tarkottavia kirjoja, koski häneen kuin
persoonallinen häväistys, ja hän kirjoitti siitä suorin sanoin
ministerivaltiosihteerille, kreivi Armfeltille. Sama kansallinen
itsetunto aiheutti niinikään sen puheen, jonka Cygnaeus piti
jäähyväisjuhlassa yliopiston ruotsalaisille vieraille 1857 ja joka
tavallaan on hänen kuuluisimpiaan. Se oli sangen lyhyt ja kieltämättä
maltillinen ja kohtelias, mutta vaikutti kuitenkin kuin jonkinlainen
sodanjulistus. Eräässä juhlassa Tukholmassa oli julkilausuttu runo,
jossa Suomelle annettiin mainesana "orjuuden kultainen pesä". Puhuja
valitti, että juhlassa ei kukaan ollut noussut ja vastannut noihin
sanoihin: "Sinä valehtelet!" Hän oletti vieraitten havainneen, ettei
Suomessa kuitenkaan eletä eikä puhuta niinkuin voidaan ajatella
orjuuden pesässä elettävän ja puhuttavan, ja päätti toivomalla,
että meille Ruotsissa ja muualla Europassa suotaisiin kunnioitusta
eikä sääliä, sillä edellinen on meille tarpeen useinkin vaikeissa
oloissamme.
Vaikka varmaankaan ei kukaan tässä maassa ole suoremmin ja kauniimmin
puhunut Ruotsin suurista muistoista ja erittäin ruotsalaisten
ansioista Suomeen nähden, sai tämä puhe kaikki unohtumaan. Se
käsitettiin ja selitettiin julkeaksi solvaukseksi Ruotsia kohtaan,
ja Cygnaeus joutui hänkin vuorostaan, semmoisen häväistystulvan
esineeksi, jolla meillä on tapana aika ajoin koetella ja karaista
merkkimiestemme luontoa. Tietysti hän kärsi siitä, kärsi syvästi ja
katkerasti -- mutta vähitellen sekin tulva juoksi kuiviin.
Ehkä kysytte edellisen johdosta, oliko Cygnaeus suomen- vai
ruotsinmielinen? Kysymys on anakronismi Cygnaeukseen nähden.
Hänen kansallistuntonsa kehittyi aikana, jolloin ei vielä tietty
suomen- eikä ruotsinmielisistä. Hän oli _suomalainen_ Lönnrotin
ja Runebergin tapaan, niinkuin kaikki meidän parhaimmat olivat
1830- ja 40-luvuilla. Silloin täällä vielä oltiin eheä, jakamaton
kansa, ja kun puolueriidat olivat alkaneet, hän toivoi vain eheyden
palaavan. Niin hän alkajaisrunossaan suomalaiseen Preciosa-näytäntöön
keväällä 1870 lausuu: "Parempaa laulu ei sentään voisi vaikuttaa
kuin karkottaa veljesvihan, muistuttaa kaikkia, että tämä maamme on
yhteinen isänkotimme, jossa olemme kasvaneet yhdeksi kansaksi ja
saaneet yhteisen päämäärän; kumpaa kieltä puhummekin, on kohtalomme
yhteinen: jos pelastus on mahdollinen, me pelastumme yhdessä,
jollei -- me vaivumme samaan hautaan. Sadat äänet yhtykööt samaan
sointuun, se joka häiritsee sointua, rikkoo ei vain itseänsä, vaan
kokonaisuutta vastaan."
Oli kuin Cygnaeuksen työpäivä olisi ollut ohi, kun 60-luvulla
ensimäisten valtiopäivien johdosta ja jälkeen valtiollinen ja
yhteiskunnallinen elämä puhkesi aavistamattomaan virkeyteen. Hänen
elämänsä viimeinen jakso oli alkanut, jolloin hän pääasiassa
katsojana seurasi ajan pyrintöjä. Mutta vaikka Cygnaeus yhä harvemmin
esiintyi julkisesti, eivät hänen sanansa olleet menettäneet
tenhovoimaansa. Kuoriin 60- ja 70-luvun ylioppilaspolviin, jotka
säännöllisesti 1 p. huhtikuuta kävivät häntä laululla tervehtimässä,
vaikuttivat hänen puheensa aina innostavasti. Me ymmärsimme hänen
kanssaan, että ihminen ei elä ainoastaan leivästä; hän oli meille
kunnioitettava patriarkka, jonka sanoista yhä säteili se Suomen
aamun kirkkaus, jota hän nuorena oli julistanut. Todistuksena
ihastuksestamme mainitsen vain yhden piirteen. Tunnen ylioppilaan,
joka saatuaan eräästä sanomalehtikirjoituksesta 30 markkaa,
ensimäiset mitä hän eläissään oli ansainnut, käytti ne ostaakseen
Cygnaeuksen runoelmat. Huhtikuun 1 päivä tuli meille henkiseksi
kevätjuhlaksi, joka uudistui joka vuosi yhtä varmaan kuin Vapunpäivän
vietto, mutta erosi tästä siinä, että se kesä ihanteellisine
rientoineen, jonka Cygnaeus meissä herätti, oli kestävämpää laatua
kuin luonnon kesä -- monessa se ei ole tiennyt syksystä eikä
talvesta, vaan on pysynyt kautta elämän.
Vaikken läheskään ole tyhjentänyt ainettani, on jo aika lopettaa. Ja
tällä hetkellä kysyn itsekseni, riittääkö esitykseni todistamaan,
että Cygnaeus yhä edelleen ansaitsee sijansa toisten suurmiestemme
rinnalla, huolimatta siitä, että hänen muistonsa on niin himmentynyt
nykyisessä polvessa? Toivon että niin on laita. -- Herätystyö vaati
monenlaisia voimia, ja Cygnaeuksenkin osuus oli siinä tarpeellinen,
jopa välttämätön. Ajalla, jolloin sanomalehtiä ja kirjallisuutta
levisi ja luettiin vähän, oli äärettömän tärkeää, että ilmaantui
mies, joka ollen saman hengen elähyttämä kuin muut tulevaisuuden
miehet, elävin nerokkain sanoin julkilausui mitä ajassa liikkui
ja avasi varsinkin nuorille aavistamattomia näköaloja ja kuvasi
ihanteita, jotka vastustamattomasti innostuttivat totuntatavasta
eroaviin harrastuksiin. Näin Cygnaeus täydensi ja teki suurten
ystäviensä työn tulokset kuulijoilleen mieskohtaisiksi ja
velvottaviksi. Samalla hän enemmän kuin kukaan muu on vaikuttanut
henkisen sivistyksen kohottamiseksi maassamme, hän on tehnyt
eläväksi käsityksen meidän sivistyksellisestä yhteydestämme suurten
kulttuurikansojen kanssa ja vaatinut, että meidän tulee kaikilla
aloilla -- eritoten taiteenkin alalla, joka silloin näytti niin
toivottomalta -- edustaa suomalaista kansallisuuttamme, jopa uskaltaa
ajatella kilpailua muitten kanssa. Yksi syy miksi me enää harvoin
muistamme Cygnaeusta on se, että niin paljo siitä, mitä hän ensiksi
harrasti ja vaati, on jo muuttunut sivistyneitten kansalaisten
yhteisomaisuudeksi, tullut lihaksemme ja vereksemme -- mutta onko
hänen ansionsa silti vähempi?
Huomautin alussa, että elämme individualismin aikakaudella,
jolloin yksilön hyvinvointia ja menestystä katsotaan inhimillisen
harrastuksen oikeaksi päämääräksi ja jolloin vähät välitetään
ihanteista, jotka vaativat yksityisten pyyteitten uhraamista yleisen
hyväksi, kansakunnan onneksi. Mutta yhtä varmaa kuin se on, että
tuo nykyajan oppi ei ole aikojen viimeinen viisaus, yhtä varmaa on,
että Suomen kansan tulevaisuus yhä edellyttää, että sillä on poikia
ja tyttäriä, jotka Cygnaeuksen tapaan pitävät korkeimpana onnenaan
uhrata elämänsä työn sen eteen. Kuinka ajat vaihtelevatkin, on
semmoisia aina nouseva, ja koska heidän toimintansa ehtona on, että
he ajattelevat suurta kansastansa ja että heillä on ihanteellisia
päämääriä, niin on Fredrik Cygnaeus, tämä suurien ajatusten ja
ihanteiden mies, tämä kansallisen itsetunnon mies, aina oleva heille
rakastettu ja kunnioitettu opas ja tietäjä.
Lauri Stenbäck.