ESITELMIÄ

Z. Topeliuksen muisto.

Arvoisat juhlavieraat.

Nuoret pohjalaiset ovat tahtoneet, että tässä muistojen juhlassa

ensimäiset hetket pyhitettäisiin sen miehen muistolle, joka oli

viimeinen niitä osakunnan entisiä jäseniä, jotka koko kansamme

tunnustaa suurimmiksi pojikseen, uuden Suomen luojiksi. Mutta

niin kunniakas kuin minulle annettu tehtävä on, niin vaikea ja

painava se on, tuo tehtävä vetää suruharso kaivatun runoilijan ja

isänmaanystävän kasvoilta ja asettaa hänen kuvansa eteenne niin

jalona, niin suurena, niin leveänä kuin sille tulee, jonka sija on

kansan kalliimpien muistojen Pantheonissa. Minä pyydänkin kohta saada

rajottaa vaatimuksenne lyhyen ajan ja puutteellisen kykyni mukaan:

tahdon vain esittää muutamia piirteitä vainajan kehityshistoriasta,

varsinkin hänen nuoremmilta ajoiltaan, jotka nykyiselle polvelle ovat

vähemmin tunnettuja. Enkä luule tämän rajotuksen aineeni käsittelyssä

ketään oudostuttavan, sillä menetteleväthän kansat suuriin miehiinsä

nähden niinkuin maalaaja, joka muotokuvaa maalatessaan ei koskaan ota

työhönsä tyytyäkseen, vaan lakkaamatta parantelee sitä. Hetkisen hän

ehkä jo pitää kuvaa täysin onnistuneena, mutta sitten hän jälleen

tarttuu siveltimeensä, milloin lisätäkseen jonkun piirteen, milloin

poistaakseen jotakin, joka tuntuu loukkaavan totuutta. Samoin

kansatkin aika ajalta, polvi polvelta pyytävät täydellisentää suurten

miestensä kuvia joko lisäämällä uusia tietoja taikka arvostelemalla

ennen tunnettua uudelta näkökannalta. Näin ollen olkoon yksityinen

tyytyväinen, jos hän kykenee vähänkin täydentämään tai oikaisemaan

ennen tiettyä, ja mitä nyt Topeliukseen tulee -- joka toden totta

on oleva yksi semmoisia yhä uudestaan tutkittavia ja kuvattavia --

olen minä onnellinen, jos voin lisätä tai selvemmäksi tehdä edes

jonkun piirteen siinä suuren runoilijan kuvassa, jota jo kannatte

sydämessänne.

Ensin pari sanaa siitä sukupuusta, joka on niin jalon hedelmän

kantanut.

Suku on kotoisin Limingan pitäjästä, jonka asukkaat alkuaan ovat

karjalaista heimoa. Siellä oli muinoin talo, jonka omistajalla

karjalaiseen tapaan oli erityinen sukunimi, Toppinen. Siitä

talosta lähti 30-vuotisen sodan aikana nuorukainen Jaakko

Toppinen Ouluun, ruvetakseen ensin kauppapalvelijaksi ja sitten

itsenäiseksi kauppiaaksi. Jo tämä suvun kantaisä muutti nimen

latinanpäätteiseksi. Jaakko Toppeliuksen jälkeläiset elivät

sittemmin mainitussa kaupungissa toista sataa vuotta vaatimattomina

kauppiaina ja tullivirkamiehinä. Vähitellen tuli talonpojista

noussut uusi säätyläisperhe sukulaissuhteihin useiden silloisten

oululaisten perheiden kanssa, mutta luonteeltaan pysyivät

Toppeliukset muuttumatta ahkerina, käytöllisinä, rehellisinä,

osottamatta erinomaisempia hengenlahjoja. -- Niin on kerrottu

vainajan jälkeenjättämissä muistiinpanoissa. Hän ei ole yrittänytkään

selittämään suvussa myöhemmin ilmaantuneita taiteilija- ja

runoilijataipumuksia karjalaisesta syntyperästä johtuneiksi, niinkuin

on tehty F. M. Franzéniin nähden, joka samoin oli karjalaista ja

oululaista sukujuurta. Arvattavasti kyllä Topelius ei olisi jättänyt

huomauttamatta tätä yhtäläisyyttä -- joka on sitä viehättävämpi,

kun kummankin suvun etevin edustaja on ollut harvinaisen lahjakas

lyyrillinen runoilija -- jollei hänellä olisi ollut esiintuotavana

toinen ja todennäköisempi perustus sukunsa taiteellisiin lahjoihin.

Tämänlaisia lahjoja tiedetään näet suvussa esiintyneen vasta sitten,

kun Mikael Toppelius kolmannessa polvessa oli nainut kastetun

juutalaisneidon, Maria Zebulonin, jonka isä, kauppias Isak Zebulon,

Kaarle XI:n aikana oli Lyybekistä muuttanut Ouluun. Se "pisara

juutalaisverta", joka silloin tuli sukuun, ei ole ainoastaan

jättänyt jälkiä myöhempien Toppeliusten ulkonäköön, vaan on myöskin

rikastuttanut suvun henkistä perintöä. Mainitun pariskunnan pojalla

sanotaan jo olleen soitannollisia lahjoja, hänen poikansa oli

tunnettu maalaaja Mikael Toppelius, jonka kuvausvoiman vilkkautta

monet meidän aikaan säilyneet maalaukset Pohjanmaan kirkoissa vielä

todistavat, ja tämän pojanpoika oli meidän Sakari Topeliuksemme,

jossa, niinkuin joku on sanonut, Israelin muinaisten tietäjäin henki

uudistui.

Kun runoilijan esi-isiltä saamaa henkistä perintöä luetellaan, on

vielä huomioon otettava, että isoisä ei ollut ainoastaan maalaaja,

vaan että hän, niinkuin muutamat hänen pojalleen osotetut, vaihdellen

suomen- ja ruotsinkielellä sepitetyt kirjeet näyttävät, myöskin osasi

ilmilausua ajatuksensa yhtä sujuvasti runo- kuin suorasanaisessa

muodossa. Pojanpoika on muuten käsittänyt isoisänsä monipuoliset

lahjat tulevaisuudenenteiksi, mainiten hänestä, että hän syntyi sata

vuotta ennen Kalevalaa ja runoili suomeksi sata vuotta ennen aikaansa

samoin kuin hän maalaustaiteessa esiintyi sata vuotta ennen Suomen

taideyhdistystä -- "semmoiset valonsiinteet taivaanrannalla aikoja

ennen auringon nousua", lisää hän, "ennustavat päivän koittoa". Pikku

Zakke oli vain neljä vuotta vanha, kun isoisä kuoli, eikä hänellä

sentähden voinut hänestä olla omia muistoja; mutta jälestäpäin on

hänelle kerrottu, että hän oli ollut ukon lemmikki ja vapaasti saanut

leikkiä hänen siveltimillään.

Mitä runoilijan vanhempiin tulee, ei hän näy heiltä perineen

erityisiä nerolahjoja. Sen sijaan he antoivat poikansa siveelliselle

ja uskonnolliselle maailmankäsitykselle ensimäisen ohjauksen ja

muodostuksen, siksi vakavan ja pysyvän, ettei se kehittyessään

enää muuttanut kerran saamaansa suuntaa. Sakari Topelius vanh.

-- ensimäinen, joka alkoi kirjoittaa nimen yhdellä p:llä -- oli,

niinkuin tiedämme, lääkäri, eikä aivan tavallisia. Hän oli Porthanin

oppilaita ja oli jonkun ajan sihteerintapaisena ollut osallisena

F. M. Franzénin kirjallisissa töissä. Tämä kai teki, että hän,

sitten kun ankara ja pitkällinen, lopuksi hautaan vievä tauti oli

katkaissut hänen suurella menestyksellä alottamansa lääkärintoimen,

ei kumminkaan jäänyt toimettomaksi, vaan rupesi keräilemään vanhoja

suomalaisia runoja toimittaen kotiinsa, Kuddnäsin kartanoon lähellä

Uudenkaarlepyyn kaupunkia, sairasvuoteensa ääreen vaeltavia

karjalaisia, n.s. laukkuryssiä, siten myöskin viitaten Lönnrotille

mistäpäin runsaimmat runolähteet olivat etsittävät. Tauti tuotti

hänelle niinikään enemmän aikaa kuin hänellä muuten olisi ollut

lastensa kasvatukseen ja opetukseen. Koko ikänsä runoilija säilytti

kiitollisen, kunnioittavan muiston isästään, jonka hän 13 vuoden

vanhana kadotti. Vielä hellempi oli pojan ja äidin keskinäinen suhde.

Äidilleen hän uskoi kaikki ilonsa ja murheensa, ja me tiedämme kuinka

vahva ja kehityskykyinen se uskonnollinen perustus oli, jonka äiti,

joka ilta rukoillen lastensa kanssa, oli laskenut hänen sydämeensä.

Kun äiti kuoli 1868, oli poika jo täyttänyt 50 vuotta, mutta

heidän keskinäinen rakkautensa oli pysynyt muuttumatta, niinkuin

nähdään siitä harvinaisen kauniista runoelmasta, jonka runoilija on

pyhittänyt hänen muistolleen.

Kouluun lähetettiin Sakari 11-vuotiaana, ei läheiseen Vaasaan, vaan

suvun vanhaan kotikaupunkiin, Ouluun, missä poika sai asua setänsä,

entisen sotalääkärin Kustaa Toppeliuksen perheessä ja missä isä

toivoi hänen oppivan suomenkieltä. Tämä sivutarkoitus saavutettiin

sen verran, että hän oppi jokapäiväistä puhekieltä, mutta kun koulu

oli ruotsalainen ja hän sen jälkeen taas liikkui ainoastaan ruotsia

puhuvissa seurapiireissä, niin ei siitä sen enempää tullut. Tosin

Topelius myöhemminkin -- syksyllä 1840 -- varta-vasten rupesi

suomea lukemaan, jopa yritteli suomeksi runoilemaankin, mutta kun

jälleen muut toimet ehkäisivät tämän puuhan, jäi kuin jäikin hänen

suomenkielen-taitonsa vaillinaiseksi. -- Vanhoilla päivillään

hän eräässä Porthaninjuhlassa puhui tästä asiasta, selittäen

miten ajanhenki ja tavat hänen nuoruutensa aikana vielä olivat

vastahakoisia tämmöisille harrastuksille ja miten hänkin vaipui

niiden alle.

Muuten on Oulun ajalta mainittavana, että hän tätiensä luona tapasi

kaupungin lainakirjaston ja sen romaanivarastolla sai mielinmäärin

tyydyttää lukuhaluaan. Nämät luvut, kertoo hän, melkein vaarallisesti

kiillottivat hänen mielikuvitustaan, mutta onneksi vaikutti reipas

toverielämä vastakkaiseen, terveellisempään suuntaan. Kumminkin

hän suuresti rakasti vaipua haaveihiihinsa. Muun muassa hän

mielellään istui pakkahuoneen rannassa katsellen, miten aurinko

laski Pohjanlahteen. Mitä hän siinä haaveili, sen näkee sadusta

"Luftslotten" (Pilvilinnat), jossa eräs kappale alkaa sanoilla:

"Usein, kun minä olin pieni, istuin minä meren kivisellä rannalla

ja katselin aaltojen tanssia kaukana illan hohteessa". -- Ohimennen

huomautettakoon tässä, että Topelius enemmän kuin ylimalkaan on

aavistettu on satuihin käyttänyt piirteitä omasta elämästään, omasta

kokemuksestaan -- seikka, joka suuressa määrässä on syynä niiden

tosirunouteen ja osaltaan selittää niiden suurta vaikutusta niin

lapsiin kuin vanhempiinkin lukijoihin.

Kesäkuussa 1832 Topeliuksen koulunkäynti päättyi, ja syksyllä

samana vuonna hän ensi kerran lähti Helsinkiin, niissä sai asunnon

Runebergin luona. Runebergin johdolla hän sitten myöskin yhdeksän

kuukautta jatkoi lukujaan ylioppilastutkintoa varten, jonka hän

suoritti 5 p. kesäkuuta 1833. Seuraavana päivänä hänet otettiin

Pohjalaisen osakunnan jäseneksi. "Efter mötet", kertoo hän

päiväkirjassaan, "tågade afdelningen ut till Sällskapsträdgården

på den plats, der Kaisaniemi bygdes sex år senare. Sällskapet, som

medförde punsch och pipor, roade sig med de homeriska hjeltarnes

spjutkastning mot oskyldiga träd".[2]

Topelius oli ainoastaan viisitoista-vuotias, kun tuli ylioppilaaksi.

Hän oli silloin vielä lapsi ja, omien sanojensa mukaan, pysyi lapsena

seuraavan vuosikymmenen alkuun saakka. Näin arvostellen itseään

runoilija tarkottaa kai sitä, että hän koko tämän ajan huolettomasti,

vaikkakin viattomasti, nautti elämän iloa, tulevaisuutensa toimialan

selvenemättä hänelle. Perhetraditsionin mukaan piti hänestä tulla

lääkäri, vaikkei hänellä ollut erityistä taipumusta siihen.

Ensimäiset seitsemän ylioppilasvuottansa hän sentähden enimmiten

lueskeli matemaattiseen osastoon kuuluvia aineita. Kumminkaan eivät

nämä luvut olleet järjestelmällisiä. Niin esim. hän kemiallisessa

laboratoriossa piti huvinaan sotkea yhteen mitä erilaisimpia

aineksia, nähdäkseen mitä siitä syntyisi. Hänen runoilijafantasiansa

haaveksi silloin muinaisten alkemistien etsimiä salaisuuksia. Ensi

vuosina hän tosin myöskin jatkoi lukujaan Runebergin johdolla ja

todistaa tulleensa hänen kauttansa ensiksi käsittämään mitä historia

on, mutta nähtävästi opettaja ei yrittänytkään vaikuttamaan hänen

elämänuran-valintaansa. Hän katsoi kai parhaaksi, että Topelius

siinäkin kohden oli yhtä vapaa ja itsenäinen kuin runoilussaan, johon

nähden hän kehotti nerokasta oppilastaan ehdottomasti noudattamaan

omaa luontoansa.

Mutta vaikka Topeliuksen ylioppilasaika ei näytäkään vastaavan

sitä, mitä vakavan tieteellisyyden kannalta olisi voinut odottaa,

niin eivät nämä vuodet kumminkaan kuluneet hukkaan. Hänen henkinen

kehityksensä hyötyi näet suuresti niistä seurapiireistä, joissahan

eli. Hän seurusteli ahkeraan ja häntä pidettiin rakkaana useassa

hienosti sivistyneessä perheessä (muun muassa vapaaherra Carl

von Rosenkampfin, tunnetun "Koskiparonin" luona), ja Pohjalaisen

osakunnan silloiset etevimmät jäsenet tulivat varhain hänen

ystävikseen. -- Topelius on monesti sekä suullisesti että

kirjallisesti kuvannut ylioppilaselämää ja -oloja 30-luvulla, eikä

hän ole voinut niitä kiittää. Silloin ei vielä ollut olemassa

suurempia valtiollisia kysymyksiä, jotka olisivat kiinnittäneet

nuorten huomiota, vaan he kuluttivat tarmoansa kapinayrityksiin

rehtorin omavaltaisuutta ja kaupungin poliisivirastoa vastaan, "jota

pidettiin kaiken pahan alkujuurena", puhumatta siitä, että moni

antautui hurjaan elämään, jossa joko kokonaan menetti tulevaisuutensa

taikka ainakin vähensi ruumiinsa ja henkensä voimia. Niin oli kyllä

laita Pohjalaisessakin osakunnassa, mutta samalla ilmeni tässä

ylioppilaspiirissä voimakas virtaus tuota hurjistelua vastaan.

Osakunnan johdossa olivat näet silloin Nervander ja Snellman,

Runeberg oli sitä vielä lähellä, ja semmoiset kuin M. A. Castrén, C.

G. von Essen, L. Stenbäck, R. I. Holsti y.m. kävivät toverikunnan

etunenässä jalojen nuorukaisten esikuvina. Näiden mainittujen

piirissä, johon myöskin Fredr. Cygnaeus liittyi, kypsytettiin

mielipiteitä, jotka aikaa voittaen tulivat ei ainoastaan yliopiston,

vaan koko isänmaan tunnussanoiksi.

Tätä toverijoukkoa oli Topeliuskin, ja hän tunnustaa, että

Pohjalainen osakunta on kasvattanut hänet niinkuin monen muunkin

kansalaiseksi. "Se oli kansanvaltainen tasavalta, joka milloin

kantoi suuria miehiänsä riemusaatossa, milloin kapinoitsi heitä

vastaan; mielen muutoksille ja liikutuksille altista, kiittämätöntä

nuorta väkeä, mutta myöskin suurille aatteille avonaista." Miten hän

huolimatta nuoruudestaan oli saavuttanut toveriensa luottamuksen,

näkee muun muassa siitä, että kun osakunta 31 p. lokakuuta 1837

Nervanderin ehdotuksesta valitsi 10 tarkastajaa (censores),

joiden tehtävänä olisi ollut valvoa, etteivät kevytmieliset

toverit huonolla elämällään tahraisi osakunnan nimeä, niin hän

sai Castrénin, Piponiuksen ja Lauri Stenbäckin jälkeen useimmat

äänet. Itse puuha jäi muuten sikseen, kun Nervander, suuttuneena

siitä, että jotkut hänen vastustajansa olivat antaneet äänensä

muutamille pahamaineisille tovereille, samassa kokouksessa luopui

kuraattorinvirasta.

Parhaimman käsityksen Topeliuksesta hänen ylioppilaana ollessaan

antanevat kumminkin hänen runoelmansa 30-luvulta. Uskonnollisuuteen

perustuva ihanteellisuus on niiden yleisenä tunnusmerkkinä, ja

ihmetellä täytyy, miten runoilija jo niissä saa täyteläisiä ja

omintakeisia säveliä soimaan. Eivätkö esim. seuraavat säkeet

vanhimmasta painetusta runosta "Vetandets törst" (Tiedon jano) v:lta

1833, pari viikkoa ennen ylioppilastutkintoa, näytä olevan täysin

kypsyneeltä ajalta:

Eviga ljus, vårt hopp, vårt mål, du ständigt oss lede

Han genom nattliga dimmor ditbort, der lefnadens vågor

Brytas emot det oändligas strand! Der hamnar vår längtan,

Der, obunden och fri, når anden sin svalka och renad

Vetandets törst, oändlig sjelf, det oändliga hinner.[3]

(Ljungbl. II.)

Uskonnollinen maailmankäsitys ilmenee kenties puhtaimpana kappaleessa

"Århundradets natt" (Vuosisadan yö, v:lta 1835), missä unelman

muodossa kerrotaan, miten Jumalan sana on äärimäiseen syvyyteen

karkottava väkevän, kammottavan pahan enkelin nimeltä _Uskottomuus_.

Siinä jo tuomitaan 18:s vuosisata niinkuin useasti myöhemmin

runoilijan teoksissa. Edelleen tapaamme jo näissä runoelmissa

vaatimattomuuden ja itsensäkieltämyksen aatteen, jonka Topelius

aina on asettanut todellisen suuruuden, hedelmällisen toiminnan

välttämättömäksi ehdoksi. Runoelma "Dröm lifvet bort" (Haaveile

elämäsi; v:lta 1835) päättyy näet sanoilla:

Dock ej för mig --

Ett ringa grand, --

Min ädla and'

Förbränne sig;

Men tusende upplysande,

Den slockne af I natt och graf![4]

Onhan se sama ajatus kuin ylioppilaslaulussa (v:lta 1852) kauniimmin

ja täydellisimmin lausuttu:

Vårt land, som vi åt ljuset vigt,

Skall blifva stort och ärorikt:

Vi sjelfva må förgätna dö

Som vågen i dess sjö.[5]

Pääerotuksen tekevät sanat "vårt land", joita ei vielä tavata

30-luvun runoissa, enemmän kuin isänmaanrakkautta ylipäätään. Että

tämä tunne jo kumminkin kyti runoilijan sydämessä, on luonnollista,

ja hänen päiväkirjansa sisältää kyllä todistuksia siitä. Niin

esim. hän loppumietteissään vuoden 1837 johdosta puhuttuansa ensin

Venäjästä jatkaa seuraavin sanoin:

"Och du, vårt älskade Finska Fosterland, som i resens armar slumrar

en okänd framtid till möte! hvilket skall väl ditt öde blifva i dessa

framtidens töckniga dagar? -- -- -- Ditt andliga lif är ej vaket

än. Blott här och der höjer en främmande blomma sin ensliga kalk

öfver den öde ljungen. _Men din tid torde ock komma engång!_ Herren

upphöjer den ringa och förödmjukar den mägtigas stolthet".[6] -- --

Ja hän lopettaa rukoillen isänmaan puolesta.

Topeliuksen uskonnollisuus näyttää hänen ylioppilasaikansa

loppupuolella niin enentyneen, että hän ajatteli ruveta papiksi.

Siihen vaikutti epäilemättä ainakin jossakin määrin silloin alkanut

herännäisyys, johon useat hänen toverinsa ja ystävänsä, jopa hänen

ainoa sisarensakin liittyi. Tosin runoilijan terve, raitis luonto

esti häntä hyväksymästä semmoista ahdasmielistä uskonnollisuutta,

joka piti kaikkea elämän ihanuutta ja muun muassa runouttakin

syntinä, mutta toiselta puolen ei hänenkään herkkä sydämensä

pysynyt tyynenä siinä henkisessä myrskyssä, joka kävi läpi kansan.

Marraskuussa 1837 hän kertoo käyneensä Lauri Stenbäckin luona,

missä oli kiivaasti keskusteltu runoudesta. Stenbäck oli sanonut

sen olevan hienoa myrkkyä hengelle -- "en rysligt vriden och

ensidig åsigt",[7] arvostelee Topelius. Mutta kun 1839 muudan hyvä

ystävä, Olof Helander, oli tullut heränneeksi ja lähettänyt hänelle

tervehdyksen, että hän (Topelius) on perikadon tiellä, silloin hän

kirjoittaa ystävälleen kirjeen (ohimennen sanottuna merkillinen näyte

runoilijan ihmeen kehittyneestä proosatyylistä), jossa hän ankarasti

moittii pietistein tuomitsemishalua, mutta myöskin tunnustaa omankin

sydämensä olevan uskonnon liikuttaman ja kenties itsekin rupeavansa

papiksi. Varmaa on, että ystävä käsitti kirjeen niin, että Topelius

ennen pitkää oli liittyvä herännäisiin, ja kehotti häntä noudattamaan

rintansa sisällistä ääntä. -- Vielä 40-luvun alulla näyttävät

uskonnolliset kysymykset syvästi liikuttaneen hänen sydäntänsä,

niinkuin selvästi näkee niistä runoelmista, jotka muodostavat

kolmannen ryhmän toisessa kokoelmassa "Ljungblommor". Niiden joukossa

on pari kolme, jotka suorastaan muistuttavat Stenbäckin uskonnollisia

runoelmia. Niin esim. "Villande vägar" (Eksyttäviä teitä, v:lta 1840).

O Gud, min Gud, förbarma dig i natten!

Min själ har natt, fast lifvets morgon randas,

Min ande törstar, räck mig lifvets vatten,

Ty jordens dryck med dödens floder blandas!

Fast lifvet ler och skön är ungdomsskatten,

Till jorden trycker mig den luft jag andas,

Och himlens stjernor slockna bort i natten.

I töcken går jag; vägen jag ej finner,

Som till din kärlek går igenom verlden;

Mig villar jordens glans, som snart förbrinner,

Jag kan ej trampa rosorna på färden,

Och derför aldrig fram till dig jag hinner.

En stjerna lik i djupet utaf fjärden,

Din herrlighet jag ser och aldrig finner.

I dina armar, Gud! i dina armar

Jag hvila vill. Min själ är trött till döden,

Och lifvets lust mig outsägligt härmar;

Förbrunnen är den vilda ungdomsglöden,

Och jag vill dö, om du dig ej förbarmar.

Om du mig flyr, skall jag förgås i nöden;

O Gud, min Gud! jag flyr i dina armar.[8]

Sittemmin Topelius kumminkin rauhoittui -- ei tullakseen

välinpitämättömäksi, vaan vakaantuessaan valoisammassa

kristillisyydessä kuin herännäisten edustama.

Se pohjavirta, jonka syvyydessä iäisyyden tähdet kuvastuivat, ei

suinkaan estänyt pintaa olemasta kirkas, tuhansien ilonsäteiden

peili. Päiväkirja todistaa miten Topelius ylioppilaana oli iloinen

seuramies, hauska ja miellyttävä käytöksessään ja puheessaan.

Varsinkin hän kotiseudullaan aina oli mukana nuorison huveissa.

Tammikuussa 1839 hän vallattomasti luettelee kaupungin nuoret

"daamit ja kavaljeerit tanssissa", sanoen siinä itsestään: "Zachris

Topelius, i det hela stor vindbeutel, lofvar att stadga sig om något

decennium, ifrig danseur, föga vältalig curtiseur, valsar si och så,

journalist bättre och sämre".[9] -- Muutama viikko myöhemmin hän taas

oli Helsingissä, ja tällä kertaa olivat äiti ja sisar seuranneet

häntä nähdäkseen pääkaupunkia. Kun hän eräänä päivänä oli näiden ja

kolmen tutun pohjalaisen neidon oppaana saattanut seuransa yliopiston

museoiden ja lukusalien läpi ja vihdoin saapunut juhlasaliin,

tekeytyi hän juhlalliseksi ja piti puheen, jonka ponsi oli, "att

närvarande unga damer, som i dag gått genom akademin, äro värdiga att

beklädas med lyra och uniform samt således utnämnas till studenter

af Österbottniska Afdelningen".[10] Tämä pikku pila oli sekin

tulevaisuudenenne, sillä tapahtuipa Topeliuksen professorina ollessa,

että ensimäiset Suomen naiset vastaanotettiin yliopistoon.

Ennenkuin erotaan 30-luvusta, on mainitseminen pari tilaisuutta,

jotka jättivät Topeliuksen sydämeen katoamattoman muiston Toinen

oli 8 p. toukokuuta 1837 vietetty jäähyväisjuhla Runebergin

muuttaessa Porvooseen. Aina siitä saakka kun Topelius pääsi asumaan

Runebergin luokse ja tämä rupesi hänen opettajakseen, oli hän ollut

täynnä kunnioitusta ja ihailua suurta runoilijaa kohtaan. Kun 26

p. helmikuuta 1834 Stenbäck osakunnan vuosijuhlassa oli esittänyt

yleisen veljenmaljan, tuli, kertoo Topelius, Runeberg, "Finlands

ära, akademins prydnad och österbottningarnas ljus",[11] ja selitti

minulle, että esitys myöskin koski meitä molempia. Miten tämä 14

vuotta vanhemman toverin ystävällisyys liikutti Topeliusta, huomaa

hänen sanoistaan: "Detta ansåg jag som det mest hedrande som mig

härstädes vederfarits".[12] Muistiinpanonsa erojuhlasta hän jälleen

päättää sanoilla: "En koskaan unohda tätä hetkeä enkä Runebergiä, nyt

sydämillemme kaksinkertaisesti rakasta."

Toinen merkillinen tilaisuus oli Ensimäinen Porthaninjuhla, josta

hän 1889, viisikymmentä vuotta myöhemmin, antoi meille sen hauskan

kuvauksen, joka nyt on painettu Joukahaisen XI:een vihkoon.

Molemmat nämä tilaisuudet olivat niitä, joissa varttuva isänmaallinen

henki pääsi ilmoille; kolmas tilaisuus, jolle Topelius on antanut

vielä suuremman merkityksen ja jota hän on pitänyt rajakivenä

vanhan ja uuden ajan välillä, oli yliopiston riemujuhla 1840.

Tästä juhlasta, jonka aikana hänet vihittiin maisteriksi, hän

myöskin luki uuden jakson omassa kehityksessään, "koska pojan nyt

vihdoinkin, tahtoi tai ei, täytyi kasvaa mieheksi". Syksyllä samana

vuonna hän kesti kovan sisällisen kamppauksen, kun oli päättäminen,

rupeaisiko hän todella lääkäriksi vai eikö? "Minä rakastin runoutta

ja kauneutta", sanoo hän, "ja anatomiasali synnytti minussa kauhua".

Silloin hän, niinkuin jo on mainittu, alkoi opiskella suomenkieltä

ja päätti vihdoin antautua historian alalle. Että hän oli oikein

valinnut, sen todisti tulevaisuus.

Topelius oli ylioppilaana ollut niin onnellinen, ettei hänen

tarvinnut kärsiä aineellista puutetta. Hänen äitinsä oli näet voinut

antaa pojalleen mitä tämä tarvitsi. Nyt hän oli kuitenkin niin vanha,

että piti velvollisuutenaan tulla toimeen omillaan, ja sentähden

hän joulukuussa 1841 rupesi "juoru- ja uutislehden -- puuropäivinä,

keskiviikkona ja lauvantaina, klo 12 ilmestyvän" -- Helsingfors

tidningarin toimittajaksi, aavistamatta että ryhtyi tehtävään, joka

oli sitova hänet 19 vuotta.

Tästä ajasta alkaa Topeliuksen kirjailijatoimi, ja alku oli

vaatimaton. Ylimalkaan saattaa sanoa, että runoilija, kuinka suureksi

hän kehittyikin, yhä pysyi kirjailijana vaatimattomana. Ensimäisen

runokokoelmansa hän julkaisi vasta 1845, jolloin oli 27 vuotta

täyttänyt, ja toisen 1850 kolmenkymmenenkahden vuoden ikäisenä.

Ohimennen mainiten sanoo hän itse tulleensa araksi siitä, että L.

Stenbäck 1835 oli nauranut muutamille lauseille hänen osakunnan

sanomissa julkaisemassaan runoelmassa; vasta 23 vuoden vanhana hän

ensi kerran painatti yhden runoelman ("Rosen och fjäriln" Helsingfors

Morgonbladissa). Kun tämän ajan sepitelmiä tarkastaa pitäen silmällä

niiden syntyvuosia, huomaa, että Topelius 40-luvulla vakaantumistaan

vakaantui käsityksessään Suomen kansan tulevaisuuden ehdoista

ja luottamuksessaan siihen Isänmaanrakkaus paisuu paisumistaan

voimalliseksi säveleksi hänen runoilussaan. Varsinainen käännekohta

näyttää hänen v. 1843 tekemänsä Ruotsin-matka olleen. Hän kävi näet

Upsalassa, jossa silloin pidettiin Ensimäinen skandinaavilainen

ylioppilaskokous. Niinkuin Stenbäck kymmenkunta vuotta ennen, palasi

Topeliuskin pettynein illusionein -- "ei Ruotsin vaan ruotsalaisten

suhteen", sanoo hän, "he kun eivät vastanneet käsitystäni kansasta,

jolla on niin suuri entisyys", ja tuosta kauniista Tukholmasta

kertoivat sitten kanervakukkaset, että se "silkkikengin tanssi

urhojen haudalla". "Siihen saakka", jatkaa hän, "olin ollut, enkä

aivan vähänkään, svekomaani, mutta siitä ajasta aloin muuttaa väriä".

Kansallisuusaate tarttui runoilijaankin, ja värinmuutos ilmaantui

selvästi 1844 v:n promotsionirunoelmassa, jossa muun muassa lauletaan:

Ett folk! ett land! ett språk! en sång och en visdom!

Från sjö till sjö och från barm till barm gå orden.

Ur egna källor Suomis floder rinna:

Ur egna källor rinne dess framtid opp!

Hvi Lönnrot gick att slocknande sånger samla,

Hvi gick Castrén att teckna förvridna dragen

Af fjerran hedars sorgsna Suomi-fränder,

Om ej för ljudande ord: ett folk! en stam![13]

Me tiedämme, ettei Topelius jäänyt tälle kannalle, vaan että hän

myöhemmin, kun hänen sanansa olivat tulleet muita painavammiksi tässä

maassa, asettuen taistelevien puolueiden yläpuolelle, opetti, että

niillä kahdella kansallisuudella, jotka asuvat Suomenniemellä, on

kummallakin täysi oikeus elää ja kehittyä, mutta että ne muodostavat

yhden ainoan jakamattoman kansan -- "kumpaa kieltä kieli puhuukin, on

täällä vain yksi kansa, yksi sydän sykkii isänmaan edestä" (Maamme

kirja). Tämä hänen kehityksensä loppuaste nojaa järkähtämättömään

historialliseen perustukseen ja on todellisesti se, jolle Suomen

tulevaisuus on rakennettava.

Topelius ei ollut kutsuttu valtiollisten ja yhteiskunnallisten

asiain käsittelijäksi, eikä yleisö ollut tottunut semmoista

sanomalehdentoimittajalta pyytämäänkään. Tästä sai Snellman aihetta

kurittamaan Helsingfors tidningaria, vaikka niiden toimittaja itse

asiassa oli hänen hengenheimolaisiaan. Topeliuksen aseet olivat

toiset kuin Saimassa ja Litteraturbladissa välkkyvät. Runoelmillaan

hän herätti ja innostutti, ja niissä hän sai joskus sanotuksi

mitä proosan miehet eivät kyenneet lausumaan. Todistuksena ovat

nuo omituiset, puhtaasti Topeliusmaiset runoelmat, joissa hän

kuvatessaan luonnon elämää lauloi kansan nuoresta mielestä, toiveista

ja kukistumattomasta voimasta. Minä tarkoitan semmoisia sepitelmiä

kuin "På hoppets dag" (Toivon päivänä), "Den blå randen på hafvet"

(Sininen reuna merellä), "Våren 1848" (Kevät 1848), "Islossningen

i Uleå elf" (Jäänlähtö Oulujoesta) y.m. Nykyaikainen lukija, joka

on tottunut suorempaan esitystapaan valtiollisissakin kysymyksissä,

ehkä kysynee: tokkohan laulujen tarkotusta ymmärrettiin? Sitä ei

kuitenkaan tarvitse epäillä. Ankara sensuuri opetti kyllä yleisöä

lukemaan rivien välitkin.

Topeliuksen ja S. G. Elmgrenin päiväkirjojen mukaan tahdon kertoa

yhden esimerkin, miten lopuksi tultiin liiankin kärkkäiksi

valtiollisesti selittämään sanomissa julkaistuja runoelmia. Keisarin

syntymäpäivänä 29 p. huhtik. 1857 Topelius painatti runoelman sen

vuoden keväästä, joka ensin oli alkanut kauniilla säällä, mutta

sitten jälleen muuttunut talviseksi. Tekijän mukaan oli runo aivan

viaton -- "minä olen monesti", sanoo hän, "kätkenyt keihäänkärkiä

säkeiden alle, mutta tämä kappale oli niin aseeton ja viaton kuin

lapsi". Siitä, huolimatta käsitettiin sepitelmän tarkottavan uutta,

Aleksanteri II:n hallitusta, jolta ensin oli toivottu kaikkea hyvää,

mutta joka sittemmin, varsinkin kenraalikuvernööri Bergin toimien

tähden, näytti pettävän toivomukset. Eräs korkea ylimys (E. G. v.

Haartman) selitti runon tähän tapaan Bergille, ja siitäkös nousi

myrsky Topeliusta vastaan! Berg kirjoitti asiasta Armfeltille,

ja Armfelt kirjoitti yliopiston rehtorille, Reinille, että hän

varottaisi Topeliusta loukkaamasta korkeinta valtaa, sillä muuten

otettaisiin häneltä pois hänen ylimääräisen professorin palkkansa.

Mutta ei siinäkään vielä kylliksi. Runoelman viimeinen stroofi kuului

alkuperäisesti näin:

Jag vet så månget hjerta,

Som slog i blommor ren

Som du i färger bjerta

Och som har vissnat sen.

Blef hoppet då oss gifvet

Att fly så snart förbi;

En tår är hela lifvet

Med litet solsken i.[14]

mutta sanomissa se esiintyy seuraavassa muodossa:

Är du en vinter -- närma

Dig då i vinterdrägt,

Men ljug ej sol och värma

För svikna blommors slägt!

Låt skymma eller daga,

Vårt öde bära vi;

Men vilja ej bedraga

Och ej bedragna bli.[15]

ja muutos oli tehty sen jälkeen kuin sensori oli runoelman

hyväksynyt. Tämän johdosta antoi kenraalikuvernööri

sensuurihallitukselle käskyn nostaa kanteen kirjapainoa vastaan, ja

kun se sattui olemaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapaino,

vaadittiin Seuraa asiasta vastaamaan. Juttu kesti elokuusta

joulukuuhun saakka, ja silloisen sihteerin, Elmgrenin, täytyi Seuran

puolesta antaa kolme eri selitystä asiassa; tuomio kuului niin, että

Seura kokonaan vapautettiin edesvastauksesta, mutta faktori Levin

sakotettiin 25 ruplaan hop.

Melkein koko 40-luvun oli Topelius vielä hyvin läheisessä suhteessa

osakuntaan. Oltuaan ensin osakunnan kirjaston- ja rahastonhoitajana

sekä samalla pöytäkirjurina valittiin hänet syksyllä 1843

Pohjoispohjalaisen osakunnan v.t. kuraattoriksi varsinaisen

kuraattorin M. A. Castrénin poissaollessa, ja koska hän oli hoitanut

mainitut toimet, joista hän nyt erosi, ilman minkäänlaista palkkaa,

lahjotettiin hänelle vapaaehtoisen keräyksen tuottamilla varoilla

ostettu kultakello, jonka kuoreen oli piirretty sanat: "Pohjalaisilta

Z. Topeliukselle 1/IX 1843." Kun sittemmin v:n 1845 alussa osakunnan

puoliskot jälleen yhdistettiin, niin valittiin tosin ulkomailla

matkustava kuraattori Fredr. Cygnaeus uudestaan koko osakunnan

johtajaksi, mutta Topelius kutsuttiin useimmilla äänillä virkaa

toimittavaksi. Tämä vaali oli sitä luonnollisempi, kun juuri Topelius

oli aikaansaanut osakunnan yhdistyksen.

Kuraattorinvirassa niinkuin entisissäkin toimissaan Topelius oli

hyvin harras. Osakunnan huviksi ja hyödyksi hän piti kokouksissa

esitelmiä ja ehdotteli keskusteluaineita eikä säästänyt kanteleensa

kieliä juhlatilaisuuksissa. Miten pohjalaisten kunnia oli hänelle

kallis, näkee muun muassa siitä, että hän kerran luki julki

laajanlaisen vastauksen kysymykseen: "Onko pohjalaisten tähti

alenemassa?" koettaen todistaa, että Holsti oli erehtynyt, kun hän

jossakin tilaisuudessa oli väittänyt "tähden" olevan laskemaisillaan.

Joukahaisen ensimäisten vihkojen toimittamisessa oli Topelius myöskin

toisia innokkaampi, eikä kukaan ole silloin taikka myöhemmin antanut

tälle aikakauskirjalle useampia, saatikka arvokkaampia lisiä, jos

Runebergin "kuninkaallista lahjaa", Fjalar runoelman ensimäistä

laulua, ei oteta lukuun.

Kun Topelius vihdoin erosi kuraattorinvirasta, toimitettiin hänen

kunniakseen kekkerit, joissa pidettiin sydämellisiä puheita ja

osakunnan puolesta pyydettiin, että hän yhä edelleen pysyisi sen

jäsenenä. Mutta vähemmän kuin puoli vuotta sen jälkeen oli hänenkin

kokeminen, miten pohjalaisten eli, käyttääkseni Cygnaeuksen

imartelevaa mainesanaa, "Pohjan ateenalaisten" mielisuosio on

epäluotettava. Keväällä 1848, vallankumousten aikana, oli Topelius

pilansekaisessa esityksessä Helsingfors tidningarissa kertonut, että

ylioppilaat vähän välittivät päivän valtiollisista kysymyksistä,

niinkuin saattoi siitä päättää, että hän eräänä päivänä lukuyhtiössä

oli tavannut ylioppilaita pelaamassa shakkia ja yhden lukemassa

Porvoon sanomia, vaikka uusia Journal des Débats'n numeroita

oli pöydällä. Tämä arvostelma otettiin osakunnassa puheeksi,

ja yksimielisesti pidettiin sitä loukkauksena ylioppilaskuntaa

kohtaan. Tästä taas Topelius närkästyi niin, että hän paikalla erosi

osakunnasta, lähettäen sille pitkän kirjoituksen, jossa hän selitti,

etteivät hänen sanansa lainkaan olleet loukkausta tarkottaneet;

mutta koska osakunta kumminkin oli ne siten käsittänyt, katsoi hän

johdonmukaisuuden vaativan, että hän eroamalla sen yhteydestä itse

pani toimeen sen rangaistuksen, johon osakunnan olisi oikeuden

mukaan pitänyt hänet tuomita. -- Onneksi ei tämä ikävä tapahtuma

jättänyt pitempää katkeruutta mieliin. Kohta sen jälkeen toimittivat

pohjalaiset Kaisaniemessä uudet pidot Topeliuksen kunniaksi. Siinä

tilaisuudessa Cygnaeus ennusti hänen tulevaa suuruuttansa, ja

täydellinen sovinto hänen ja nuorempien toverien välillä rakentui

uudelleen. Sittemmin hänet säännöllisesti kutsuttiin vuosijuhliin

vieraaksi, ja kun osakunta virallisesti hajotettiin 1852, olivat J.

V. Snellman, Fredr. Cygnaeus ja Z. Topelius viimeisellä surullisella

eronhetkellä saapuvilla pohjalaisten kunnioitettavimpina miehinä.

(Neljäntenä joukossa olisi tietysti Runeberg ollut, jos hän olisi

ollut Helsingissä.) Kun silloin osakunnan ympyriäinen pöytä

sahattiin neljään osaan, sai Topelius yhden osan, ja se seisoi hänen

työhuoneessaan piippuhyllypöytänä hänen kuolemaansa, asti. Topelius

puolestaan luki tässä tilaisuudessa julki ja omisti pohjalaisille

ja ylioppilaille ylipäätään tuon ylevän laulun "Vi äro andens fria

folk", joka sittemmin F. v. Schantzin säveltämänä on innostuttanut

niin monta ylioppilaspolvea.

V:n 1850 vaiheilla oli Topelius täysin kypsynyt runoilijana, ja

silloin alkava vuosikymmen oli hänen tuotteliain aikansa. Silloin hän

kirjoitti tärkeimmät draamalliset teoksensa ja useimmat Välskärin

kertomuksista, silloin hän sepitti Sylvialaulut ja toimitti

Eos-lehteen kenties hauskimmat satunsa, ja silloin ilmestyi myöskin

laatuaan verraton Luonnon kirja.

Luonnollisesti ei tässä tule kysymykseen arvostella näitä mainittuja

taikka muita Topeliuksen teoksia. Kumminkaan en voi olla sanomatta,

että kaikkien ihailemain Välskärin kertomusten merkitystä

kansallistunnon vahvistamiseen katsoen tuskin vielä on oikeuden

mukaan tunnustettu. Sekä sisällyksen että vaikutuksen puolesta ne

muodostavat suurenmoisen täydennyksen Runebergin Vänrikki Stoolin

tarinoihin. Ennen näitä runotuotteita oli Suomen historia miltei

tuntematon suurelle yleisölle, ja ilman niitä olisivat historialliset

tiedot meidän entisyydestämme jääneet kylmiksi. Runeberg ja Topelius

ovat runoutensa taikavoimalla tehneet entisyytemme eläväksi ja

samalla antaneet kansalle sen oikeutetun itsetunnon, jonka muinaisten

sukupolvien kestämät kärsimykset ja kunniakkaat taistelut ovat

omansa herättämään. Tieteellinen historiankirjoitus ei olisi tätä

voinut aikaansaada samassa määrässä eikä varsinkaan yhtä laajoissa

piireissä, eivätkä myöskään ruotsalaiset kirjailijat. Minkä erotuksen

syntyperä ja kansallisuus tässä kohden tekee, näkee selvästi, jos

vertaa Snoilskyn "Svenska Bilder" ja Heidenstamin "Karolinerna"

Runebergin ja Topeliuksen puheena-oleviin teoksiin. Ruotsalaiset

runoilijat ovat vain jonkun ainoan kerran ohimennen maininneet

suomalaisia. -- Topeliuksen kuolematon ansio on, että hän ensi

kerran on kertonut pitkiä aikakausia Suomen historiaa suomalaiselta

kannalta, kumminkin samalla tehden täyden oikeuden Ruotsille, jopa

siinä määrässä, ettei kukaan ole enemmän kuin juuri hän meissä

virkistänyt ruotsalaisia muistoja ja saanut meitä kunnioittamaan

veljeskansan jaloimpia henkilöitä ja ominaisuuksia.

Ohimennen mainittakoon, että se innostus, millä Välskärin kertomuksia

luettiin, teki että sensuurikin rupesi niitä pitämään silmällä. Eikä

se tehnyt sitä ilman syytä, sillä entisiä aikoja kuvatessaan Topelius

kyllä ajatteli omaansakin. Esimerkkinä olkoon se hymnintapainen

Vaasan kaupungin nimen ylistys, jolla Välskäri alottaa 11:nnen

luvun toisen sikermän kolmannessa kertomuksessa: "O, Vasa, du

stolta, du ärorika namn, det främsta på nordens vapensköld -- du

strålande stjerna, till hvilken seklerna skådat upp -- du starka

fana, kring hvilken hjeltar ha blödt -- du fredliga kärfve af ax,

som lofvade odlingens skördar -- det är då här, som du funnit en

tufva i geografin, der du kunde sätta din fot uppå och der du kunde

hoppas att lefva från slägte till slägte ännu sedan kronornas glans

förbleknat!"[16] -- -- Nämä rivit ja niiden jatko kirjoitettiin ja

painettiin muutamia päiviä ennen kuin virallinen julistus Vaasan

kaupungin nimenmuutoksesta ilmestyi sanomiin. Ainoastaan sillä

tavoin oli siihen aikaan mahdollista julkisesti huomauttaa yleisöä

tuosta rikoksesta muistojamme vastaan. -- Kertomus Narvan tappelusta

taas suututti kreivi Bergiä, niin että hän päätti lakkauttaa

Helsingfors tidningarin. Ainoastaan suurella vaivalla onnistui

kenraalikuvernöörin kanslian päällikön, Edvard Walléenin, saada

tuomio peruutetuksi.

V. 1860 Topelius vetäytyi pois sanomalehtitoimestaan, arvellen

alkavan uuden ajan vaativan toisenlaisia kykyjä. Jo 1854 oli hän,

kun keisari Nikolai kruununsa perillisen ja yliopiston kanslerin

Aleksanterin kanssa kävi Helsingissä, nimitetty Suomen historian

ylimääräiseksi professoriksi. Tämä tapahtui kokonaan hänen

ystäviensä, etupäässä Cygnaeuksen vaikutuksesta, niin ettei hän

itsekään tiennyt, mihin virkaan hän nimitettiin, ennenkuin asia

oli ratkaistu. Täten Topelius pelastettiin yliopistolle, sillä hän

oli jo nimitetty Vaasan lukion lehtoriksi ja oli lähtemäisillään

virkapaikkaan, Pietarsaareen, missä asunto oli häntä varten vuokrattu

Erottuaan sanomalehtityöstä antautui hän yksinomaisesti virka- ja

kirjailijatoimiinsa ja jatkoi sitten sillä tapaa syksyyn 1878,

jolloin hän täysinpalvelleena sanoi jäähyväiset yliopistolle, jota

viimeiset vuodet oli rehtorina johtanut. Siitä alkoi hänen viimeinen

elämänjaksonsa, jolloin hän Koivuniemessä (v:sta 1879) nauttien

maaelämän rauhaa, kansansa rakastamana ja kunnioittamana, näki

päivänsä hiljalleen laskevan.

Topeliuksen kahdesta viimeisestä elämänjaksosta, jotka yhteensä

muodostavat enemmän kuin toisen puoliskon hänen toimiaikaansa, eivät

käytettävänäni olevat hetket salli minun lausua muuta kuin joitakuita

yleisiä sanoja.

Koivuniemen aika oli runoilijan varsinainen suuruudenaika -- ei

sentähden, ettei hän jo sitä ennen olisi tuottanut riittävästi

tullakseen suureksi tunnustetuksi, vaan erinäisten sivuseikkojen

takia. Eläessään Helsingissä kiivaimman puoluetaistelun aikana,

kumminkaan tahtomatta ottaa siihen suoranaisesti osaa, arvosteltiin

häntä usein kohtuuttomasti. Kumpikin puolue toivoi ja tahtoi

häneltä osaksi enemmän, osaksi toista kuin hänen kantansa myönsi,

ja siitä johtui, ettei kumpikaan ehdottomasti kannattanut häntä

hartioillaan. Toiseksi hän oli nuorin uuden Suomen suurista miehistä

ja seisoi senvuoksi niin sanoakseni toisten varjossa. Toista oli,

kun toiset suuret toinen toisensa perästä olivat laskeneet päänsä

lepoon ja Topelius oli jäänyt yksinään edustamaan mennyttä suurta

aikakautta ja samalla myöskin muuttanut pois kaupungista. Silloin

ikäänkuin alkoi hänen jälkimaailmansa koittaa. Puolueet yhtyivät

häntä kunnioittamaan, vanhat väärinkäsitykset unohtuivat, haihtuivat

hänen yhäti palavan isänmaanrakkautensa edessä, ja hänestä tuli

se Jumalan armosta ja elämänkokemuksesta viisaan suomalaisen

miehen ihanne, jossa näimme entisyyden muistot ja tulevaisuuden

toiveet ruumistuneina, ja kovina aikoina, myrskyn uhatessa, tuntui

turvalliselta, kun tiesimme hänen suuren henkensä vielä viipyvän

muassamme, turvalliselta niinkuin kodissa, missä isä valvoo. --

Kun hän nyt on poissa ja myrsky jälleen uhkaa, yhtykäämme hänen

rukoukseensa:

Ja, skydde Gud Allsmäktig så

Vår dyra fosterjord.

Att folk och furste samman gå

Och bygga lag och rätt uppå

Det fria mannaord![17]

Millä ilolla ja kunnioituksella hänet vastaanotettiinkaan, kun hän

kävi Helsingissä! Silloin sydän sykähti, silloin juhla juhlalle

tuntui, kun harmaahapsinen, hymysuu vanhus astui ovesta sisään

liittyäkseen nuorten seuraan. Sen ovat useimmat nykyisetkin osakunnan

jäsenet kokeneet, sillä milloin vain voimat myönsivät, tuli hän

pohjalaisten vuosijuhlaan virkistääkseen nuoruutensa muistoja

nähdessään aikoja sitten poismenneitten ystäviensä lastenlapsia.

Ja edelleen, millä uteliaisuudella kuultiinkaan kerrottavan, että

vanha runoilija aina oli työssä, niillä ihailulla tartuttiin

jokaiseen uuteen kirjaan, jonka hän vielä lähetti meille

Koivuniemestä! Tosin oli vallitsevan kirjallisuuden henki aivan

toinen kuin Topeliuksen tuotteissa, mutta ken ei olisi realistien

ja naturalistien temmellyksessä mielellään vielä kerran kuullut

tuota vienoa, puhdasta runotarta -- muistuttihan se lapsuusajan

viattomuutta ja ihanteellista haaveilua. Sillä runoilijana pysyi

Topelius yhä samana -- samat olivat ihanteet, sama isänmaanrakkaus,

ainoastaan ylevämmin ja hartaammin hän lauloi, sillä elämä oli

saattanut hänet lähemmäksi taivaallisia "esikartanoita", ja hän oli

kypsynyt lausumaan julki "uskontunnustuksensa" niin yksinkertaisesti

ja suuresti, kuin vain ihmiskunnan viisaimmat osaavat.

Entäs Topeliuksen suuruus: onko se siinä, että hän lyyrillisenä

runoilijana seisoo Franzénin ja Runebergin rinnalla, onko se siinä,

että hän kertojana on täydentänyt Runebergin työn, onko se siinä,

että hän satujen sepittäjänä on maailmankirjallisuuden suurimpia,

jollei suurin, taikka onko se siinä, että hän kansankasvattajana

ylipäätään on ollut valon luoja ja levittäjä, jonka vertaista

meillä ei ole nähty? Kaikessa tässä, mutta enemmän kuin hänen

toimensa hämmästyttävässä monipuolisuudessa ja runsaudessa on

hänen suuruutensa siinä, että hänen toimensa ja persoonansa aina

on edustanut sitä, mitä meidän kansassamme on parasta, jalointa ja

korkeinta. Elää, puhua ja toimia kansansa puhtaimpien ihanteiden

mukaan ja jättää teoksensa ja oma muistonsa samojen ihanteiden

ikuisiksi elähyttäjiksi -- se on kai suurinta maan päällä, ja tämän

suuruuden mitan on Sakari Topelius täyttänyt.

* * * * *

Lopuksi sananen nuorisolle, jonka povessa tämä suuri muisto on

palava: Tämmöisestä muistosta ei sovi ylpeillä, sillä ennen kaikkea

se velvoittaa. Kiittäkäämme Jumalaa hänestä, niinkuin hän itse kiitti

Jumalaansa siitä, mikä oli hänelle annettu. Sakari Topeliuksen muisto

on elävä, mutta älkää te, nuoret, enemmän kuin me vanhemmatkaan

ottako siitä osaksemme muuta kuin kehotuksen jatkamaan hänen työtänsä

isänmaan edestä, lausuen omasta puolestamme hänen sanansa:

Ja maamme, päivän morsian,

Saa suuruuden ja kunnian.

Vaan aallon lailla uinumaan

Me käymme unholaan.

Fredrik Cygnaeus.