Siihen pitkään sarjaan merkkimiesten satavuotismuistoja, joita
jo olemme tällä vuosisadalla viettäneet, tulee tämän lokakuun
loppupuolella kaksi muistopäivää lisää. Yrjö Aukusti Wallin ja Lauri
Stenbäck syntyivät näet molemmat lokakuulla 1811, edellinen 24 ja
jälkimäinen 26 p. Miten erilaisia harrastuksiltaan nämä miehet
olivatkaan, ansaitsee kuitenkin toisen niinkuin toisenkin muisto
kirkkaana elää heidän kansalaistensa mielissä, ja sentähden Aikakin
tahtoo puolestaan heihin kiinnittää lukijakuntansa huomion.
Tämä Lauri Stenbäckin muistolle omistettu kirjoitus on alkuaan
laadittu esitelmäksi Kolmisointu-yhdistyksen iltamaan viime
keväänä (10/3 )eikä pyydä esittää mitään uusia tietoja, joita ei
tavattaisi siinä runoilijan seikkaperäisessä elämäkerrassa, jonka
tekijä kymmenkunta vuotta sitte julkaisi. Tarkotuksena on vain
ollut pikaisin piirtein hahmotella miehen kuva, jonka toiminnasta
ja luonteesta varsinkin nuoremmalla polvella lienee sangen hämärä
käsitys, mutta joka on omansa herättämään mielenkiintoa ja
kunnioitusta samassa määrässä kuin häneen tutustuu.
Lauri Stenbäck syntyi Kuortaneen pappilassa. Isältään, kirkkoherra
Kaarle Fredrik Stenbäckiltä, hän, mikäli päätettävissä on,
sai perinnöksi runoilijalahjansa, mutta äidiltään, Eva Maria
Gummerukselta, luonteensa vilkkaan, avoimen, rakastettavan
lapsellisen peruspiirteen; kotiseutu ja sen kansa opetti häntä
kunnioittamaan ja rakastamaan maamme suomalaista väestöä, josta
hänen sukunsa polveutuu. Tämä viimeinen seikka -- tutustuminen
suomenkieliseen kansaan -- oli sitä tärkeämpi, kun perhe Laurin
ollessa 12:nnella, muutti Vöyrin ruotsalaiseen pitäjääseen.
Kotipaikan muutto sekä silloiset kouluolot vaikuttivat, että ruotsi
tuli Stenbäckin runoilijakieleksi, mutta kiitos Kuortaneen-ajan
hän ei sentään koskaan vieraantunut kansamme pääaineksesta, vielä
vähemmän menetti suomalaista henkeään.
Stenbäckin lapsuuden- ja varhemmasta nuoruudenajasta tulee
huomioonottaa varsinkin kaksi seikkaa, joilla oli määräävä merkitys
hänen kehitykseensä nähden. Toinen on se, että hän, ollen alusta
aikain ruumiiltaan hento ja heikko, sai kovien sairauskohtausten
kautta pysyviä vammoja, joista johtui, että hänen terveytensä
aina oli huononlainen, -- se tietysti enensi hänen tunne-elämänsä
herkkyyttä; toinen on syvä uskonnollinen heräys, jonka ensimäinen
ripilläkäynti hänessä aiheutti. Huolimatta hänen omaistensa
kertomuksista emme osaisi oikein arvostella tämän henkisen
mullistuksen laatua ja merkitystä, jollei hän itse olisi jättänyt
siitä epäämättömiä todistuskappaleita, nimittäin kuusi runoa, jotka
nimellä "Rukouksia ensi kerran käydessäni Herran ehtoollisella",
muodostavat sekä sisällyksen että hämmästyttävän kypsän muodon
puolesta mitä arvokkaimman runollis-uskonnollisen tunnustuksen.
Ensimäisessä hän tunnustaa syntinsä, toisessa hän julkilausuu
luottamuksensa anteeksiantoon, kolmas saa meidät aavistamaan jonkun
katkeran kokemuksen ihmisten puolelta, neljännessä hän laulaa pyhästä
hetkestä, "tärkeimmästä elämässään", jolloin liitto taivaallisen
Isän kanssa uudistettiin, viides on riemulaulu tapahtuman johdosta
ja samoin kuudes, vaikka se on tyynempi ja tulevaisuuteen viittaava.
Siitä ovat nämä säkeet:
Oi, kuinka olen iloinen,
Mä Herrassani riemuitsen.
Mä laulan lapsuuslauluan',
Sen laulan moneen kertahan
Ja taasenkin. -- -- --
Luo Herran paeta mä voin,
Kun loistaa säteet aamunkoin;
Kun ilta saapuu pimeten,
Niin nukun syliin hänellen
Kuin äidin luo. -- -- --[20]
Heräys tapahtui syksyllä 1827, jolloin Stenbäck oli 16-vuotias ja,
tultuansa keväällä ylioppilaaksi, oleskeli kotona. Näennäisesti
se kyllä oli ohimenevää laatua, mutta kumminkin se selittää,
että hänen varhemmissakin runoelmissaan ja mietelmissään niin
usein soi uskonnollinen pohjasävel, sekä että hän ajan tullen oli
valmis avaamaan sydämensä toiselle, paljoa syvemmälle ja pysyvälle
herätykselle.
Luonnollinen taipumus vei Stenbäckin vastustamattomasti esteettisten
ja kirjallishistoriallisten opintojen alalle. Hän lueskeli hartaasti
saksalaista ja ruotsalaista kirjallisuutta, ja jälkimäinen herätti
hänessä, niinkuin monessa muussakin sen ajan nuoressa, halun päästä
Ruotsiin, jossa toivottiin tapaavan virkeämpää, loistavampaa henkistä
elämää kuin sodan jälkeen yhä vielä henkisesti lamaantuneessa
kotimaassa. Kaksi vuotta (1830--32) Stenbäck harjottikin opintoja
Upsalan yliopistossa, mutta lukuunottamatta sitä, että hän Puolan
kapinan aikana ruotsalaisten toveriensa kanssa innostuneesti seurasi
vapaustaistelun menoa ja suri sen kukistumista vereen, oli matka
täydellinen pettymys. Sen on runoilija julkilausunut runosikermässä
"Matkamuistelmia". Hän oli lähtenyt, hän laulaa, etsimään "kunniata
ja suuruutt' aatteitten ja toiminnan;
Mä suurten muistoin kotimaan näin siellä,
Min kansa pientä puuhas pikkumiellä,
Vaan muuta siellä nähnyt en".
Stenbäckin kokemus oli siis sama kuin Topeliuksen kymmenen vuotta
myöhemmin, se näet että suomalaisen isänmaa ja kansa ovat _tällä_
puolen merta.
Helsingissä Stenbäck liittyi läheisesti Pohjalaisosakunnan
silloisiin etevimpiin jäseniin, joista paitsi häntä itseään
seuraavat ovat tulleet mainioiksi Suomen sivistyshistoriassa: M. A.
Castrén, nerokas kielentutkija, E. A. Ingman, yksi lääkintätieteen
uudistajia maassamme ja harras suomenkielen ystävä. F. A. Ehrström,
ensimäinen säveltäjämme, ja C. G. von Essen, yksi herännäisyyden
päämiehiä. Tämän toveripiirin johtava henkilö ei kumminkaan ollut
kukaan mainituista, vaan J. J. Östring, Stenbäckin paras, uskottu
ystävä. Vuosi 1834 oli näitten ystävysten onnellisin aika. Silloin
he innokkaasti ja menestyksellisesti koettivat kohottaa oman
osakuntansa ja välillisesti koko ylioppilasnuorison yhteiselämää
aatteelliseen ja isänmaalliseen suuntaan -- ja silloin Stenbäck
sepitti useat kauniimmat runoelmansa; mutta heidän ilonsa oli
lyhyt. Mielenosotuksen aikaansaamiseksi erästä opettajaa kohtaan he
omin päin toimeenpanivat ylioppilaskokouksen, ja syytettyinä tästä
yliopiston järjestystä loukkaavasta omavaltaisuudesta heidät kaikki
(paitsi Esseniä) karkotettiin puoleksi vuodeksi. Tämä tapaus oli
käänteentekevä Stenbäckin elämässä.
Lähtiessään kotia Stenbäck otti mukaansa ystävänsä Östringin,
eivätkä he olleet Vöyrin pappilassa kauan nauttineet pakollista
vapauttaan, ennenkuin täydellinen mullistus oli tapahtunut heidän
maailman- ja elämänkatsomuksessaan. Oli näet juuri se aika,
jolloin Paavo Ruotsalaisesta johtuva herännäisyys oli alkanut
levitä Pohjanmaalla, ja tämän henkisen liikkeen valtaan molemmat,
niin Stenbäck kuin Östringkin, antautuivat. Seuraus oli, että
he palatessaan Helsinkiin olivat kokonaan muuttuneet ja että he
kieltäen ja hyljäten entiset harrastuksensa vetäytyivät syrjään
toverien iloisesta seurasta ja suunnittelivat ei ainoastaan
yksityiselämänsä, vaan koko elämänsuuntansa ja -päämääränsä
muuttamista. Aluksi Stenbäckin uskonnollisuus sentään vielä näyttää
olleen verraten valoisa, mutta kun Östring kevättalvella 1836,
hänen äärettömäksi surukseen, oli kuollut keuhkotautiin, se muuttui
siksi synkäksi, kaikkea maailmallista tuomitsevaksi, sanoisinko,
kiihkomielisyydeksi, jommoisena herännäisyys ensi aikanaan esiintyi
lukuisissa uskovaisissa ympäri maata. Tämmöisiä kääntymyksiä
tapahtui silloin tuhansittain, mutta kumminkin Stenbäckin kääntymys
on meille muita merkillisempi, jopa yksinäinen laatuaan, sentähden
että hän erityisessä runosarjassa on kuvannut mielenmuutoksensa eri
asteet, julkilaulanut mitä hän kärsi ja miten hän tuskallisesti
taisteli kukistaakseen entisen itsensä ja sen kauneudenmaailman,
jonka runoilijaunelmansa ja -haaveilunsa olivat hänen sisässään
rakentaneet. Suorasanaisesti kerrottuna tämä kääntymys kyllä ei meitä
liikuta enemmän kuin muut senlaatuiset historialliset tosiasiat,
mutta sydämemme heltyy ja värisee myötätunnosta, kun kuulemme
runoilijan itsensä purkavan tuskansa, esim. runoelmassa "Huokaus",
joka arvattavasti on kirjoitettu Östringin kuoleman jälkeen.
Kuin synkkä koto kuoleman on tää!
Mun taivaani on iäks' suljettuna.
Sen kultahohdett' en mä enää nää
On riemu mailman multa murjottuna.
Mut niinkuin varjo kulkee kenttää pitkin,
Niin rauhatonna vaellan ma vain,
Vain varjo olen aikain parempain. -- --
Oi, miks' on koskaan rintan' paisunut,
Sen miksi suuret aavistukset täytti?
Miks' riemuin laulun äänt' oon kuunnellut?
Miks' siitä valonsäde mulle näytti
Valaisten syömen syvät, mailman piirin
Ja rintani sai ilmitulehen,
Mut hetken vain, oi, hetken lyhyen?
Tuo säde tunki sielun syvyyteen,
Se entisaikaan oli elämäni,
Kuin kirkkaan kevätnurmen kukkineen
Näin elon valoisana edessäni.
Mut päivä laski, yö on noussut musta,
Ja tallattu on mailma syömeni,
Kuin tyhjä, hävitetty temppeli. -- --
Oi kolkko köyhyys sielun palaneen,
Miss' entisriemuin kylmät ruumiit makaa!
Oi perintöni, saatu aikaiseen,
Sun häijyt henget lahjanaanko jakaa,
Vai ootko taivaan rangaistus sa mulle.
Ansaittu, vaikk'en tunne syytä sen,
Mut pantu kantaakseni kärsien?
Haa, kärsivällisyys! En hiukkaakaan
Omista lahjaa, jota kaikki kiittää.
En elää tahdo horroksissa vaan,
Ei kärsimys voi lohdukseni riittää;
En tahdo, että keväästäin, mi loisti,
Tää musta muisto nyt vain jäljell' on
Ja rinnan rauhattomuus rajaton. -- --
Alistuvaisempi ja sovinnollisemmin päättyvä on lähinnä seuraava,
ihmeen kaunis runo nimeltä "Murheelle". Siinä Murhe eli Surutar,
"kuningatar elämän", viittaa rauhattomalle laulajalle tien rauhan
maahan. Mutta kahta tuskallisempi on, erittäinkin alkupuolelta,
runoelma "Katumus":
Oi, mua seuraa, vainoo synninvalta,
Se valon riistää elon taivahalta,
Se kauheana minuun tuijottaa,
Jos minne käyn, en siltä rauhaa saa. -- --
Oi minne pakenen? Miss' saanen kerran
Mä voimaa kantaa pyhää vihaa Herran?
Oi minne piilen? Mull' ei päällä maan,
Oo toivoa, ei kuolemassakaan.
Kaikk' ilo, toivo, turva multa puuttuu,
Mi mulle voitto oli, mullaks' muuttuu,
Ja paljastettuna mä syntinen
Nyt Herran tuomiota vapisen.
Näin vaikerrellessaan hänelle muistuu mieleen, miten hän oli
onnellinen lapsuudenpäivinään, jolloin Jeesus oli hänen ystävänsä, ja
häneen, sovittajaan ja vapahtajaan, hän nytkin turvaa --
Vaikk' oonkin paha, vaivun ristis juureen;
Ja luotan lujasti sun armoos suureen.
Oi, kiitos soikoon sulle taivaan, maan!
Sun tähtes syntinen viel' armon saan.
Pitkä kamppailu päättyi sovintoon ja rauhaan, ja saavuttamansa onnen
on runoilija julkilaulanut eri lauluryhmässä nimeltä "Sointuja".
Ensimäinen näitä sointuja on tämä:
Olen Jumalan laps';
Oi autuas rauha ja riemu!
Olen Jumalan laps';
Oi kelle mä riemuni kerron?
Oi Luojalle riemuni kerron.
Olen Jumalan laps';
Oi autuas rauha ja riemu!
Ensimäiset soinnut ovat vuodelta 1837. Edellisenä syksynä
Stenbäck oli alkanut suorittaa filosofiankandidaatti-tutkintoa,
mutta äkkiä sairastunut lavantautiin. Siitä hän toipui vasta
kevätpuolella mainittuna vuonna ja silloin, parantuen yhdellä
kertaa sekä ruumiillisesti että sielullisesti, hän antoi soinnuissa
voitonriemunsa helähtää. Samana keväänä hän tuli kandidaatiksi ja
muutti teologiseen tiedekuntaan; hän oli päättänyt ruveta papiksi.
Mutta Stenbäck oli liian tulinen sielu ollakseen tunnustamatta
ja levittämättä muihinkin riemuisaa uskoaan jo ennenkuin oli
virallisesti oikeutettu pukeutumaan papinkauhtanaan. Ystäviensä
Essenin ja Julius Berghin kanssa hän esiintyi heränneitten
ylioppilaitten johtajana, ja ystävysten luona nämä kokoontuivat
"seuroihin", joissa yhdessä luettiin ja veisattiin; sitä paitsi hän
kirjailijana edusti herännäisyyttä taitavammin ja voimakkaammin kuin
kukaan muu. Ensiksi se tapahtui, kun Runeberg "Vanhan puutarhurin
kirjeissä" oli heränneitä arvostellut kannalta, joka muinoin
oli ollut Stenbäckin oma, ja hän sepitti "Vastauksensa Vanhalle
puutarhurille"; toiseksi ja vaikuttavammin hän sen teki, kun
alkoi Essenin avustamana 1839 toimittaa viikkolehteä "Evangeliskt
Veckoblad". Tässä julkaisussa hän kolmatta vuotta raamatullisen
kristinopin kannalta yhtä suurella innolla kuin kyvyllä taisteli
ajan järkeilevää ja laimeaa kristillisyyttä vastaan, ja aina väliin
siinä nähtiin joku hänen sepittämänsä sointu tai muu runoelma, joka
muistutti, että lehden takana seisoi lämminsydäminen runoilija.
Ettei Stenbäck kauemmin jatkanut tätä kirjallista yritystä -- johon
verrattavaa silloin ei ollut toista olemassa -- johtui sensuurin
ankaruudesta. Silloin nimittäin kirkolliset viranomaiset pitivät
herännäisyyden äänenkannattajaa yhtä kovalla kuin konsanaan
valtiollinen sensuuri myöhempinä aikoina on pidellyt maallisia
lehtiä. Kirjoitukset olivat täältä Helsingistä lähetettävät
Porvoon tuomiokapitulin tarkastettaviksi, ja hyvin usein ne sieltä
palautettiin joko pahanpäiväisesti silvottuina taikka kokonaan
kiellettyinä. Mutta kun toimitus ei väsynyt, vaan jatkoi työtään
muuttumattomalla innolla, niin arkkipiispa Melartin kääntyi itse
kenraalikuvernöörin puoleen pyytämään apua, ja tulos oli, että
"Evangeliskt Veckoblad" 1841 kokonaan kiellettiin ilmestymästä --
ensimäinen tapaus laatuaan maassamme.
Miten Stenbäck olikaan säälimättömästi tuominnut entisyytensä, ei
hän sentään vielä ollut lakannut silloin tällöin runoilemasta.
Hänen kanteleensa ääni oli tosin muuttunut, mutta vielä sen kielet
soivat. Jopa hän 1839 Pohjalaisosakunnan ensimäistä Porthaninjuhlaa
varten sepitti yhden kauniimpia runoelmiaan, joka päättyi Runebergin
maljan esittämiseen. Tässä verrattomassa runopuheessa Stenbäck ensin
ylistää Porthania, Suomen historian isää, joka antaessaan meille
muinaisuutemme antoi meille tulevaisuuden; toiseksi hän kiittää
nuoruuden ääretöntä voimaa ja vihdoin viittaa siihen sisälliseen
rikkauteemme, jota ei mikään ulkonainen mahti voi meiltä ryöstää.
Ulkonaisen loiston ja maineen sijasta, runoilija näet sanoo, me
-- saimme sisällisen elon rikkauden,
Ja hengen maailma on meille avoinna
Ja tarjoo meille maansa, kirkkaat, valoisat,
Miss' aina kukkii, loistaa kevät ikuinen.
V. 1840 vietettiin suurenmoisesti, lukuisten ulkomaalaistenkin
vieraitten läsnäollessa, yliopistomme 200-vuotisjuhla. Juhlan
kunniaksi valmistettiin erinäisiä julkaisuja, ja silloin Stenbäckkin,
toverien kehotuksesta, ensi kerran painatti runoelmansa koottuina.
Kokoelma muodosti pienen vihkosen, ja vaikka myöhemmin uusia
painoksia toimitettaessa siihen on tullut hiukan lisää, eivät
runoelmat nytkään täytä enemmän kuin noin 11 painoarkkia, s.o.
ei täyteen 180 sivua. Siitä huolimatta runokokoelma arvoltaan on
verrattava Runebergin ja Topeliuksen teoksiin, jotka täyttävät
monta nidosta. -- Jo kouluaikanani muistan kuulleeni kerrottavan,
että joku saksalainen kirjallisuudentuntija (niin sanottiin, vaikka
ruotsia osaavat saksalaiset ovat harvinaisia) oli lausunut, että
jos Runebergin runoelmat pannaan toiseen vaakakuppiin ja Stenbäckin
toiseen, niin jälkimäiset huomataan yhtä painaviksi. Epäilen suuresti
jutun historiallista todenperäisyyttä, mutta jos se onkin kokonaan
keksitty, ei se sentään ole aiheettomasti syntynyt, vaan se antaa
meille syytä kysyä, mikä se tuottaa Stenbäckin runoille niin suuren
arvon, tekee ne niin painaviksi, että mainitunlaista vertailua on
voitu edes ajatella.
Vastaukseksi riittää yksi ainoa sana: _tunne_, taikka selvemmin
_tunteen voima_. Tunteessa nimittäin on runouden arvo. Miten kaikki
maailmassa ja ihmiselämässä liekään muuttuvaista, ovat kuitenkin
ihmisten tunteet, joissa kyllä ensi hetkessä luulisi kaikkein
vähimmän pysy väistä tapaavansa, eri aikakausina ja eri kansakunnissa
laadultaan pääasiassa muuttumattomia. Satojen ja tuhansien vuosien
väliajat eivät enemmän kuin tuhansien peninkulmien välimatkat estä
ilon ja itkun aiheita ihmisten kesken olemasta samoja. Siitä johtuu,
että voimakas tunne julkilausuttuna runoudessa aina ja kaikkialla
ymmärretään, ja Stenbäckillä oli erinomaisen voimakas tunne-elämä.
Toinen runouden arvon ehto on täydellinen muoto, jonka tunnusmerkki
on se, että laulun sanoissa ja soinnussa tunne ilmenee mahdollisimman
välittömästi, voimakkaasti ja vaikuttavasti, ja Stenbäckin runoudella
on tämäkin ansiopuoli. Kun sydän avoinna, mieli vapaana luemme hänen
runoelmiaan, niin liikutus valtaa meidät, ja laulun syvät tunnearvot
herättävät sielussamme saman väreilyn, joka muinoin sai runoilijan
tarttumaan kanteleeseen. Mainitut ominaisuudet tekevät Stenbäckin
runoelmat niin painaviksi, kohottavat hänen runoutensa yhtä korkealle
kuin Runebergin ja Topeliuksen. Mikä taasen on erotus hänen ja näiden
toisten runoilijain välillä, huomaamme jos otamme tarkastaaksemme
mitä hän on laulanut.
Stenbäck oli yksistään lyyrikko, laulurunoilija, ja hänen
aihepiirinsä rajottui hänen omaan persoonalliseen tunnepiiriinsä eikä
se ollut laaja. Tietysti rakkauden tunne tavallisessa merkityksessä
ei ollut hänelle tuntematon, mutta ainoastaan kahdessa runossa se
esiintyy, ja toisessa niistä hän sen mainitsee ainoastaan sanoakseen
jäähyväiset maalliselle rakkaudelle turvatakseen Jumalaan, joka on
oikea rakkaus. Rakkautta korkeammalle hän asettaa ystävyyden, jonka
ehtona hän pitää yhteisharrastusta elämän ylevimpiin päämääriin
katseen, eikä hänen laulunsa koskaan ole soinut sydäntäkouristavammin
kuin runossa "Eräs yö", jossa hän valittaa ja tuskittelee rakkaimman
ystävänsä kuoleman johdosta, vihdoin saadakseen lohdutuksen ja
rauhan siitä ajatuksesta, että ystävä ei uinukaan pimeässä haudassa,
vaan on noussut taivaan valoisaan asuntoon. Myöskin kodin- ja
isänmaanrakkauden tapaamme Stenbäckin runoissa, mutta nekin tunteet
hän on, niin sanoakseni, sulkenut ahtaisiin puitteisiin. Koti on
ennen kaikkea "äidin maja", ja suomalaisen isänmaansa hän näkee
"syrjäisten majain suojassa", turmeltumattomassa kansassa, joka on
meidän voimamme. Luonnossa hän eniten rakastaa aamua, päivänkoittoa,
auringon kultaista valoa -- sanalla sanoen valoa ylipäätään, joka
on näennäisesti aineettomin puoli luontoa. Mutta kaiken mainitun
yli runoilija asettaa totuuden etsinnän, pelastuksen ja sovinnon
toivon, eikä vain yksityisen, vaan koko luomakunnan, niinkuin
nähdään runoelmasta "Luontokappalten huokaus", joka minusta on
suurenmoisin ja syvällisin kaikista Stenbäckin sepitelmistä. Kuinka
hän julkilauloi omat uskonnolliset tunteensa, siitä on jo ennen
lyhyesti mainittu. Puhtaasti runolliseltakin kannalta arvostellen
ovat "Öiset sävelet", joissa hän kuvaa kääntymyskamppailunsa vaiheita
ja lopullista voittoa, erittäin suuriarvoiset. Tietääkseni ei kukaan
ole ennen senlaatuista kamppailua runoudessa esittänyt, ja nämä runot
ovat sentähden kerrassaan alkuperäisiksi tunnustettavat, samalla kun
niillä on täydessä määrässä ne ansiopuolet, jotka olen maininnut
Stenbäckin koko runouden tunnusmerkkeinä. Vaikk'emme olisikaan samoja
tunteita kokeneet, emme epäile niiden todellisuutta, että elävä
ihmissielu on niistä kärsinyt ja riemuinnut, sillä vieläkin niissä
piilee sytyttävä ja liikuttava voima.
Se aihepiirin ahtaus, laulun rajottaminen persoonallisten tunteitten
purkamiseen, joka on Stenbäckin runoudelle ominainen ja josta
nyt olen puhunut, erottaa hänet Runebergistä ja Topeliuksesta.
Nämä jälkimäiset ovat omien tunteittensa ohella julkilaulaneet
mitä parasta enemmän tai vähemmän hämäränä liikkui koko kansamme
tunne-elämässä heidän aikanaan, ja siihen heidän ääretön
merkityksensä kansallisina runoilijoina perustuu. Stenbäckin
kansallinen merkitys on heihin verrattuna vähäinen, mutta se ei
lainkaan koske hänen arvoansa runoilijana ylipäätään -- semmoisena
hän on heidän vertaisensa.
Olen jo sanonut, että Stenbäckin kanteleen ääni muuttui, kun hän oli
liittynyt heränneisiin. Kuitenkaan hänen kehityksensä ei pysähtynyt
siihen. Stenbäckillä oli se Jumalan lahja, jonka Goethe antaa Tasson
sanoa korkeimmaksi, nimittäin lahja lausua julki, laulaa julki
mitä kärsi. Mutta kärsimyksensä, tunteensa purkaminen lauluun ei
ainoastaan tuota helpotusta runoilijan sydämelle, vaan on samalla
myöskin korkeinta nautintoa, ja tämä sai heränneen runoilijan
epäilemään, eikö runous ehkä ollut vaarallinen viettelijä, joka
houkutteli häntä pois Kristuksesta. Näin ymmärrämme, että Stenbäck
kerran väitellessään Topeliuksen kanssa sanoi runouden olevan "hienoa
myrkkyä" kristitylle -- mielipide, jonka Topelius päiväkirjassaan
mainitsee "kauhean yksipuoliseksi". Kumminkaan ei Stenbäck vielä
luopunut runoudestaan, kun oli lausunut tuon väitteen, enkä luule,
että hän koskaan olisi siitä luopunut, jos hänen heränneet ystävänsä
olisivat ymmärtäneet antaa sille arvoa. Mutta siksi he olivat liian
ahdasmielisiä. Heistä oli kaikki n.s. maailmallinen hyljättävä, ja
siihen he ehdottomasti lukivat myöskin runouden samoin kuin muunkin
taiteen. Ajattelematta, että Stenbäck juuri runoudellaan kykeni
tehokkaammin ja voimakkaammin kuin ainoakaan saarnaaja vaikuttamaan
sen asian hyväksi, joka heistä oli kallein ja korkein kaikista,
he ylenkatseellisesti ja loukkaavasti arvostelivat runoutta --
nimenomaan sanotaan N. K. Malmbergin niin tehneen. Arvattavasti
tämä johtui siitä, että heillä itsellään ei ollut runoilijalahjaa
eikä myöskään kykyä kohota omaa itseänsä korkeammalle. Olisi ehkä
voitu odottaa, että Stenbäck olisi pysynyt lujana ja puolustanut
taidettaan, mutta niin hän ei tehnyt. Syynä kai oli hänen oma
epäilynsä. Ystävien välinpitämättömyys ja ymmärtämyksen puute toi
hänen epäilyynsä sen lisän, joka oli tarpeen ratkaisevan päätöksen
perusteeksi, ja päätös oli se, että hän ripusti kanteleensa naulaan,
siitä lähtien sulkeakseen tunteensa ja kärsimyksensä sydämeensä,
niinkuin meidän tavallisten ihmisten aina on tehtävä.
Tässä Stenbäckin elämän käännekohdassa on jotain syvästi
traagillista. Kirjallisuutemme kannalta emme voi muuta kuin
valittaa asiaa, mutta runoilijaa itseään meillä ei sentään ole
sydäntä tuomita, sillä millään muulla uhrilla hän ei olisi voinut
selvemmin osottaa, kuinka täydellisesti tahtoi antautua Jumalalleen.
Vastustamattomasti tulee mieleen seuraava hänen oma mietelmänsä
Evangeliskt Veckobladissa: "Abraham uhrasi Jumalalle rakkaimpansa;
se, joka uhraa Jumalalle rakkaimpansa, on Abraham." Stenbäck uhrasi
rakkaimpansa, kun luopui runoudestaan.
En aio kauan viipyä Stenbäckin myöhemmissä elämänvaiheissa, vaikka
ne ovat kylläkin tärkeitä ja mieltäkiinnittäviä. Mainitsen siis vain
lyhyesti, että hän uskonnollisen vakaumuksensa tähden sai kärsiä
paljon muutakin kuin että hänen viikkolehtensä kiellettiin. Mentyään
naimisiin nti Ebba Arpen kanssa, joka vielä elää 95-vuotiaana
Vaasassa, hän vihitti itsensä papiksi, mutta jatkoi silti opintojaan
tullakseen yliopiston dosentiksi. Kun hänen väitöskirjansa oli
hyväksytty ja konsistorin enemmistö oli puoltanut häntä virkaan, niin
se kuitenkin häneltä kiellettiin. Samoin häntä estettiin pääsemästä
Vaasan lukion lehtoriksi. Peljättiin näet, että hän heränneenä
miehenä olisi vaarallinen nuorten opettaja ja johtaja! Vasta 1846 hän
vihdoin nimitettiin Vaasan ylialkeiskoulun rehtoriksi.
Stenbäck oli 9 vuotta koulun rehtorina, ja se aika oli hänen elämänsä
onnellisin. Hänen terveytensä oli ylipäätään tyydyttävä, ja toimi oli
hänelle mieluinen. Hän näet rakasti nuorisoa, ja vaikka hän ylläpiti
ankaraa järjestystä, niin hän oikeamielisyydellään, suoruudellaan ja
myöskin herttaisella ystävällisyydellään voitti oppilaitten sydämet.
Opettajanakin hän erosi tavallisuudesta tahtoen ennen kaikkea
herättää nuorisossa isänmaallista ja uskonnollista mieltä. Samoin
kuin itseltään hän vaati muilta opettajilta täydellistä antaumista
tehtäväänsä. Opettajan tuli hänen mielestään vaikuttaa nuorisoon
ei ainoastaan tietojen antajana, vaan myös esimerkillään, ja hänen
oli sentähden oltava vakaumuksen mies, jonka puhdas ja harras mieli
esiintyi hänen käytöksessään ja koko olennossaan. Itse koettaen
parhaimman mukaan toteuttaa kasvatusopillisia periaatteitaan Stenbäck
oli uudemman koulun tienraivaajia maassamme.
Kun Vaasan kaupunki 3 p. elok. 1852 paloi, oli Stenbäck Munsalossa
kesää viettämässä. Kun hän sieltä riensi Vaasaan, tapasi hän kotinsa
ja muun muassa arvokkaan kirjastonsa hävinneenä. Palon jälkeen
koulu muutettiin Uuteenkaarlepyyhyn. Siellä ollessaan Stenbäck 1853
kutsuttiin Runebergin ja professori B. O. Lillen kanssa osalliseksi
ruotsalaisen virsikirjan uudistamistyöhön. Aluksi hänellä ei
kuitenkaan sen johdosta ollut paljon työtä, sillä Runeberg otti
päätehtävän ensimäisen virsikirjaehdotuksen laatimisessa. Näin ollen
Stenbäck saattoi noudattaa ystäviensä kehotusta ja hakea silloin
vastaperustettua kasvatusopin professorinvirkaa yliopistossa. V. 1855
hän nimitettiinkin professoriksi, ja saman vuoden syyslukukauden hän
oli Helsingissä tätä virkaansa hoitamassa; kumminkaan hän ei sen
kauemmaksi tänne jäänyt. Epätietoisena saisiko professorinviran sekä
siitäkin, oliko hänellä enää voimia ja kykyä tieteelliseen työhön,
josta niin kauan oli ollut erillään, Stenbäck näet oli samaan aikaan
hakenut Isonkyrön kirkkoherranvirkaa, ja kun hän joulukuulla 1855
nimitettiin tähänkin virkaan, niin hän otti sen vastaan luopuen
professorinvirastaan. Syyt tähän päätökseen, joka aikoinaan herätti
melkoista huomiota, olivat pääasiallisesti terveydellistä laatua --
hänen kuulonsa oli käynyt huonoksi, eikä hänen rintansa ollut täysin
parantunut erään Uudessakaarlepyyssä sairastamansa keuhkotulehduksen
jälkeen. Muuttamalla Isoonkyröön Stenbäck tuli viettämään
loppuelämänsä, samoin kuin oli elämänsä alottanut, suomenkielisen
kansan keskellä. Suuren pitäjään esipappina Stenbäck ensi vuosina
toimi tavallisella innollaan, ja pannen alkuun kansankirjasto- ja
koulupuuhia hän näyttäytyi kansanvalistusharrastuksessa olevansa
aikansa edistyneimpiä pappeja; mutta pian enentyvä sairaalloisuus
ehkäisi hänen toimintansa seurakunnan opettajana. Koko talvikaudet
hänen täytyi pysytellä huoneissaan. Mutta vaikka hän ruumiillisesti
oli raihnainen, oli hän edelleen henkisesti virkeä, ja niin saattoi
tapahtua, että hän tällä viimeisellä elämänsä jaksolla palasi
runoilijatoimeensa, siten nimittäin, että hän, sitte kun Runebergin
virsikirja 1857 oli julkaistu ja huomattu kaipaavan korjauksia,
ryhtyi laatimaan kokonaan itsenäistä virsikirjaehdotusta. Uusia
virsiä Stenbäck tosin sepitti hyvin vähän, mutta hän pani koko suuren
kykynsä liikkeelle luodakseen hyvät vanhat virret uuteen, nykyajan
vaatimuksia tyydyttävään muotoon sekä niiden lisäksi ruotsintaakseen
parhaimpia vanhoja saksalais-protestanttisia virsiä, sillä hänestä
nykyaika ei pystynyt semmoista tuottamaan, joka olisi voittanut sen
mitä entisaikain hurskaat laulajat olivat sepittäneet.
Syvästi Stenbäckiin koski, ettei hänenkään virsikirjansa semmoisenaan
tullut hyväksytyksi, vaikka kyllä yksityiset asiantuntijat asettivat
sen erittäin korkealle, mutta silti hän kiitti onnelliseksi sitä
aikaa ja työtä, jonka oli siihen uhrannut.
Vanhanakin Stenbäck oli herkkätunteinen niinkuin nuoruudessaan, jopa
saattoi hän vielä osottaa entistä tulisuutta ja kiihkomieltä. Mutta
kuitenkin hän oli suuresti muuttunut. Yksipuolisuus uskonnollisissa
asioissa oli poissa; hän arvosteli ihmisiä lempeämmin, ja jos hän
kiihtyikin, niin hän pian taas leppyi ja tunnusti erehdyksensä.
Runouteen nähden yleensäkin hän oli muuttanut mielensä. Kun 1868
hänen runoelmiensa kolmas painos ilmestyi, oli hän niihin liittänyt
runollisen "Epilogin" (jälkilauseen) ystävilleen ja siinä hän
tunnustaa:
Ei konsaan rikost' olla voi,
Kun runo kaunis, tos' on vaan!
Ja lahjaa, jonka Luoja soi,
Hän käyttäköhön omanaan;
Hän saa ja hänen täytyy
Vapaasti laulaa tunteitaan. --
Nämä sanat sisältävät liikuttavan ja täydellisen hyvityksen
runoudelle; mutta selittääkseen oman kantansa, vaikenemisensa, hän
jatkaa:
Mut yhden paljon suuremman
Kuin runo tiedän päällä maan.
Se suur' on totuus Jumalan,
Mi kulkee pyhää kulkuaan
Ja tempaa ihmissielut
Ja päästää heidät kuolostaan. --
Se, jolle tämä totuus on ilmestynyt, ei jouda enää haaveilemaan, ja
jos hän on voittanut elämän, joka ei kuolemassa kuole, ja koettaa
laulaa ilmi mitä tuntee, niin puuttuu sanoja, ja hän vaipuu maahan
sanattomassa rukouksessa, sillä
Viel' sanoiss' soinut konsanaan
Ei laulu uuden elämän,
Mut Herran ystävänä
Sen taivaass' saapi laulaa hän. --
Jos kellään vielä olisi ollut halua moittia Stenbäckiä siitä, että
hän oli jättänyt runoilunsa, niin kyllä tämä runoilijan jälkilause
sai moittijan vaikenemaan. Siinäkin taistelussa, jonka runoilija
kesti runouden tähden, hän siis lopulta saavutti voiton ja sovinnon,
ja samoin -- saatamme lopuksi sanoa -- koko elämänsä kamppailussa;
hänen viimeisiä lauseitaan oli: "Tahdon langeta Kristuksen jalkojen
juureen ja kiittää Häntä kaikesta -- kaikesta!"
Lauri Stenbäck kuoli 21 p. huhtik. 1870. -- Toivon esityksestäni
käyneen ilmi, miksi hänen muistonsa ansaitsee elää polvesta
polveen. Se on muisto eräästä kansamme suurimmasta runoilijasta,
muisto rehellisestä uskonsankarista, miehestä, joka joskus erehtyi,
niinkuin kuka tahansa meistä, mutta joka toiselta puolen harrasti
totuutta, sydämen puhtautta ja hengen kirkkautta semmoisella
johdonmukaisuudella ja kestävyydellä, että tuskin yksikään meistä
kykenee hänen kanssaan kilpailemaan.