äidille iloa ole. Mitä hylkyjä heistä oikein mahtanee tulla, niinkuin
tuosta Otostakin. Ei sitä enää saa liikkeelle muuta kuin tappelulla,
että toisi edes halkoja tupaan. Paleltuu tässä ihan kun ei saa uunia
lämmitä, ja leivän paistoonkin olisi ruvettava...
Kun ei Anna-Riitalia tämän johdosta ollut mitään huomautettavaa, jatkoi
emäntä valitteluaan:
— Eikä tässä enää ennätä muuhun kuin siihen leivän paistoon ja pentujen
riepujen pesemiseen. Pian kai tässä talon pito loppuu semmoisella
leivän menekillä, jotta kun on paraiksi uunin tyhjäksi saanut niin
alappas toista taikinaa alustaa.
— Kuluuhan sitä jumalanviljaa tällä yhteisellä kansalla — kun ei ole
muutakaan syömistä, myönsi Anna-Riitta.
— Ja kun ei noita potattejakaan saanut muuta kuin minkä näkeiksi — ei
ole vielä minun eläissäni näin huonoa potattivuotta ollut — niin milläs
sen täyttää joukon, niin penskat kuin aikuisetkin?
— Milläs sen, vahvisti Anna-Riitta, muulla kuin leivällä. Niin että ei
se emäntä ole kuullut, jos se Karilan Pietari sitä kotimiestä...
— Enkä ole kuullut, keskeytti emäntä, yhä ärtyisellä päällä ollen.
Mistäpä häntä kaikki mieron asiat tietäisi.
Todettuaan ettei kahvipannua ruveta liikuttelemaan nousi Anna-Riitta
lähteäkseen. Hänellä oli jo käsi ovenrivassa, kun emäntä sanoi:
— Vaikka mitäpä tuo Karilan isäntäkään enää kotimiehellä tehnee tässä
ajallisessa elämässä.
Anna-Riitta kääntyi säikähtäen ympäri ja kiljasi:
— Herra isä, mitä se emäntä puhuu? Onko se Pietari kuollut, kun en minä
ole mitään kuullut?
— Ei kai siinä paljon sitä henkeäkään liene, kun on yön kivi kaulassa
kaivossa ollut.
— Mitä se sinne kaivoon meni... voi hyvä isä tokiinsa...
— Eikö tuo liene se rietas sen sinne lennättänyt...
Emäntä kertoi sitten kaikki mitä tiesi Karilan Pietarin kaivoon menosta.
Siihen tuli Ottokin vihdoin halkosylyyksineen, jonka vihanväessä
paiskasi uunin eteen niin että lattia tärähti.
— Vieläkö sinä vihollisen kuvainen siinä paiskelet! kiljasi emäntä.
Ja kääntyen Anna-Riittaan päin:
— Siinä sen vieraskin näkee, minkälaisia nämä ovat, nämä meidän pennut!
Ensin maleksii puolen päivää yhden halkosylyyksen kanssa, ja sitten
paiskelee sitä niin, että koko tupa on mennä hajalle.
Mutta Otto kiipesi uunille ja alkoi kiusata kissaa — Ja kellekähän
tuo nyt sitten jätti sen maallisen hyvyytensä — se Karilan Pietari?
tiedusteli Anna-Riitta.
— Eipä sillä kuulu muuta perikuntaa olevan kuin minkä se Rankan Leena,
täti vai mikä lie.
— Sekö, joka oli sillä Rankan Eljaksella, sillä vainajalla, emäntänä?
— Se sama hönttö... Annatko sinä Otto sen kissan olla!
— Vai ei sillä ollut muuta perikuntaa...
— Eipä ei.
— Näinköhän se Leena jo sitä asuu, sitä Karilaa?
— Mitäs se sitä asumaan rupeisi, kun itsellään on parempi talo. Ja nyt
kun siellä kummittelevankin kuuluu...
— Vai kummittelevan?
— Kummittelevan.
Anna-Riitan uteliaisuus oli kohta vireessä.
— Sekö se vainaja siellä liikkuu vai muu rietas?
— Kukapa hänet tiennee... vaikka eikö tuo liene se vainaja.
— Vainajapa tietenkin, mikäs muu se olisi. Kuka sen on nähnyt?
— Eipä sitä kai selvästi ole kukaan nähnyt, mutta hautajaispäivänä
oli se Leena sanonut sille Martosen entiselle akalle, jonka mies on
Amerikassa, että olisi siellä Karilassa toisena, siksi kunnes hän saa
myydyksi koko roskan. Niin oli sitten yöllä kuulunut kuin olisi mikä
tullut sieltä kaivosta ja komunnut nurkissa. Siitä oli se Martosen
akka niin säikähtänyt, ettei saanut koko yönä nukutuksi, vaikka oli
toinenkin akka ja keskenkasvuinen tyttö tuvassa. Aamulla oli hevonen
tallissa ollut hiessä, niinkuin olisi mikä sillä koko yön ajanut. Eikä
se Martoska sinne enää toiseksi yötä jäänyt, eikä jäänyt Leenakaan,
vaan vei hevosen ja lehmät pois.
— Se on nyt sitten kylmillä koko talo?
— Ka kylmillä.
Eukot syventyivät keskustelemaan yliluonnollisista asioista ja
ilmiöistä. Kahvipannu ilmestyi hiilokselle ja talon emännän nyrpeys oli
kadonnut.
Alkoi jo hämärtää kun Anna-Riitta pääsi jatkamaan matkaansa.
3.
Mähösen kaupassa oli haudankaivaja Hauta-Antti ja pari renkimiestä
tiskiä pönkittämässä'. Seisoskeltiin lakkireuhkanat päässä, nojailtiin
tiskiin, käryyteltiin kahden pennin sikaareja ja syljeskeltiin pitkin
permantoa.
— Antaisko se kauppias vielä pari sikaaria, sanoi toinen renkimies.
— Oliskohan tuota antaa... kun on sulia sitä velkaakin niin paljon
entistä, sanoi kauppias, kaivaen kuitenkin laatikosta kaksi sikaaria.
— Mitä paljon sitä nyt on — alun kolmattakymmentä markkaa... on niitä
velkaisempiakin.
— Onpa sitä siinä yhden renkimiehen-velaksi. Jos kuolisit vaikka, niin
sinne menisi joka penni.
— Menisi se, todisti Hauta-Antti miettiväisen näköisenä. Sinne se
menisi...
— Jäisi minulta toki vaatteet jälelle; jäihän ne Karilan Pietariltakin,
vaikka se kaivoon meni.
— Mitä se tämä Orttolan renki siitä kaivoon menemisestä puhuu?
tiedusteli Anna-Riitta, joka juuri tulla kopisteli sisään nyytteineen.
— Kuuluu kaivoon menevän, kun ei jaksa velkojaan maksaa, valehteli
kauppias, iskien silmää miehille.
— Hyvä isä tokiinsa, kaikkiko ne nyt miehet tältä kylältä lähtevät
kaivoon menemään? päivitteli Anna-Riitta.
— Joutavathan ne nämä tämän kylän miehet kaivoon, vakuutti Hauta-Antti.
Kaivoonhan nämä joutavat. Ja akat perässä. Mitä pikemmin vaan
menisivät niin sen parempi. Ihan tässä joutuu hampaat naulaan tällä
haudankaivajan alalla, kun ei kukaan enää koko seurakunnassa jaksa
kuolla. Kun vaan pysyisivät sitten haudassaan siivolla, eivätkä tyhjää
rupeisi reistailemaan, niinkuin se Pietari-vainaja.
— Joutavaa lorua koko juttu! kiisti kauppias. Martosen akka mitä lie
nähnyt pahaa unta siellä Karilassa kotimiehenä ollessaan, niin siitä
nyt koko kylä haastaa ja höllöttää. Niin että kyllä pitää olla paksu
sen taikauskon pimeyden, vaikka on tässä valistustyötä tehneet kaiken
maailman Lönnruutit... ja muut Nelmannit.
— Onhan ne lorut loruja ja akkain unet sitä mitä ovat, mutta jos lähtis
kauppias tuonne hautuumaan laidalle Karilan isännän lepopaikan luo
ensi yöksi vahtiin, niin minä luulen, että tämä kauppias Mähönenkin
vaeltaisi loppuikänsä siinä taikauskon pimeydessä — vaikka onkin
lukenut ja tuteerannut Nelmannit ja muut, sanoi haudankaivaja
loukkautuneena.
— Niin että mitä se tämä Hauta-Antti oikein tarkoittaa? kysäsi kauppias
ja tarjosi tupakan lepytelläkseen.
— Tarkoittaapahan mitä tarkoittaa... mutta passaisi mennä kauppiaan
sinne yhtenä yönä vahtiin.
Läsnäolijat tahtoivat lisäselvityksiä, mutta haudankaivaja ei ollut
halukas niitä antamaan.
— Ei se ole hyvä tämmöisen virkamiehen, niinkuin nyt esimerkiksi minun,
mennä kaikkea puhumaan mitä tietää; siitä voi tulla pahat — kyllä sen
ymmärtäisitte, jos aina olisitte tekemisissä kuolleitten ja muiden
vainajien kanssa, selitti hän.
Mutta kun kauppias oli vienyt Antin puotikamariin ja tarjonnut hänelle
pari ryyppyä, kertoi hän kaikki.
Hautauspäivänä oli Leena, vainajan täti, tuonut haudalle pienehkön
mustan puuristin ja pistänyt sen hautakumpuun. Oli sanonut että "olkoon
nyt siinä vaikka väliaikaisena kesään asti".
Parin päivän perästä oli haudankaivaja kalmistossa käydessään
huomannut, että risti oli nostettu ylös ja nakattu aidan taakse.
Hautakummulle oli pystytetty varsiluuta, sama, jolla Antti paarihuoneen
kynnyksen ja edustan lakaisee.
Antti oli suuttunut moisesta ilkivallasta, jota hän epäili
poikalurjusten tekemäksi, ja asettanut ristin takaisin paikoilleen.
Seuraavana aamuna oli se jälleen nakattu aidan taakse.
Silloin tuli Antti täyteen kiukkua ja vihaa ja iski ristin poikkipuuta
myöten puoleksi jäätyneeseen hautakumpuun, takoi sen lapiolla ihan
lähtemättömäksi ja sanoi että "vieläkö sinä siinä hypit ja Jekut,
paholaisen kutale!" Sanoi ja iski vielä lähtiessään lapiolla ristin
päähän.
Illalla ennen maatapanoaan kävi hän varmuuden vuoksi katsomassa, oliko
risti paikoillaan. Päivällä oli satanut jonkunverran lunta, niin että
kaikki entiset jäljet hautausmaalla olivat peittyneet eikä haudalle
näkynyt mitään uusia vievän. Ristikin oli paikoillaan, ja "eiköpä tuo
jo viimein pysynekin!" arveli haudankaivaja.
Huomisaamuna oli se kuitenkin jälleen aidan takana.
Ja mikä kummallisinta: haudalle ei vienyt eikä sieltä tuonut mitään
muita jälkiä kuin ne haudankaivajan omat, eilisiltaiset. Hän tutki ne
tarkoin, otaksuen että haudalla käynyt oli kulkenut hänen jälkiinsä
astuen, mutta huomasi heti, ettei niin ollut laita.
Silloin tuntui Hauta-Antista hiukan — eikä niin aivan hiukankaan —
kamalalta, ja hän päätti olla enää pystyttämättä ristiä haudalle; aidan
takaa hän sen kumminkin nouti ja asetti paarihuoneen seiniviereen.
— Tottapa se sitten on niin säädetty, ettei sen haudalla saa ristiä
olla, joka on itsensä kaivoon upottanut, arveli haudankaivaja lopuksi.
Kauppias kuunteli hänen kertomustaan avossa suin, ollen
silminnähtävästi suuresti hämmästyksissään, ja Hauta-Antti katseli
tyytyväisyydellä sitä vaikutusta, minkä hänen kertomuksensa oli
Mähöseen tehnyt.
Tyytyväisyys muuttui kuitenkin erinäisiksi muiksi tunteiksi, kun
Mähönen avasi suunsa ja sanoi ihmetellen:
— Enpä kehveli vieköön olisi uskonut sinua niin hyväksi valehtelijaksi!
Sinä valehtelet niin, että pian itsekin uskot.
Koska oli mahdollista, että kauppias kaataisi kolmannenkin ryypyn,
ei haudankaivaja vielä tahtonut loukkautua saamastaan ihailevasta
tunnustuksesta, mutta Mähönen pistikin pullon "lahvin" taakse.
Seuraavana päivänä ei kauppias kuitenkaan malttanut olla lähtemättä
kävelemään hautausmaalle. Kiviaidan vieritse menevältä polulta vilkasi
hän paarihuoneelle päin.
Aivan oikein, siellä oli seinivierustalla pienenläntä musta risti.
Mähönen kiipesi yli aidan ja meni tarkastelemaan ristiä.
Siihen oli valkoisella maalilla piirretty:
"Tässä Leppää
karilan Isäntä
Pietari Karila.
Joka tapa turmaisesti
Pojes kutsuttiin Täältä 48
ajastajan vanh.
Hään levätköön nyt vahvas
Rauhas."
Katseltuaan vähän aikaa miettiväisenä ristiä otti hän sen kainaloonsa,
ja toiseen käteensä rautakangen, jolla Hauta-Antti pakkaspäivinä
hautaa kaivaessaan jyystää jäätynyttä tannerta, ja käveli sinne, missä
Pietarin haudan tiesi olevan.
Haudalla hän hakkasi kumpuun syvän aukon, iski ristin siihen,
tilkitsi sen soralla, tallasi ympärystän kovaksi ja koputteli vielä
rautakangella ristiä tiukempaan. Koetettuaan sitten turhaan tempoa sitä
irti vahvistui hän vakaumuksessa että "kyllä se siinä pysyy" ja meni
kotiinsa.
Seuraavana aamuna aikaisin, tuskin päivän noustua, palasi hän jälleen
hautausmaalle. Pietarin haudalle veivät ainoastaan hänen omat
eilisiltaiset jälkensä, mutta siitä huolimatta oli risti tipotiessään.
— Perhana! pääsi jo Mähöseltä. Katsoen paikkaan, missä oli, lisäsi hän
sitten: siunatkoon sentään!
Vihdoin löysi hän ristin aidan takaa Mattilan talvitieltä, sieltä,
minne haudankaivaja oli sanonut sen ennenkin joutuneen.
Mähönen tuijotti ristiin kauan ja tutkivasti sekä asetti sen sitten
paarihuoneen seinustalle.
4.
Päivemmällä tuli Hauta-Antti puotiin lamppuöljyä ostamaan. Mähönen oli
itse puodissa, ja kun ei muita sattunut sisällä olemaan, kysyi hän
Antilta:
— Oietko sinä nyt äsken käynyt hautausmaalla?
Antti muljautti kauppiaaseen vihaisesti, osoittaakseen, että hän
muisti, mitä Mähönen oli puotikamarissa sanonut, ja kiukutteli:
— Juutasko se taas on kiskassut tuon öljyn hintaa ylöspäin? Ihanhan
tässä kohta menee kaikki olemattomat tienestit yksinomaan tuohon öljyn
ostoon...
— Rokkefellerihän se taas sitä öljyn hintaa kiskasi muutamalla
pennillä. Kuuluu olevan vähän ahtaalla siinä rahallisessa suhteessa,
niin arveli että jos sais jonkun pennin enemmän näiltä Joukolan
asukkailta. Ettei se Antti sitten ole käynyt siellä hautausmaalla?
— Ja jos saisi viidellä pennillä vaikka tulitikkuja... niitä oikeita
rikkitikkuja, sanoi haudankaivaja, olematta kuulevinaankaan kauppiaan
kysymystä. Vai joko se Velleri on niidenkin hinnan korottanut...
— Saapihan niitä tulitikkuja... ja tässä olisi sikaari — jos maittaa,
sanoi kauppias viekkaasti.
— Taitaa olla oikein Ruuna Riimaa, tunnusteli haudankaivaja puraisten
sikarin pään poikki.
Sitten johtuivat Mähösen kysymykset hänen mieleensä, ja hän sanoi:
— Eipä ole tullut käytyä ihan lähipäivinä... siellä hautausmaalla.
Mähöstä ikäänkuin vähän hävetti. Ei olisi oikein viitsinyt kertoa,
mutta ei myöskään malttanut.
— Enpä olisi uskonut... enpä saaperi olisi uskonut, päätti kauppias
kertomuksensa. Enkä uskonut oikein sittenkään kun näin. Mutta eihän se
epäilemisestä parane.
— Ei, ei se muutu epäilemisestä, minkä minä kerran olen todeksi
vahvistanut, ylvästeli haudankaivaja ja sylkäsi uunin nurkkaan.
— Mutta olisi siitä selvä otettava, mikä sitä ristiä oikeastaan
lennättää. Ei suinkaan se itsestään voi minnekään hyppiä!
— Eihän se itsestään... sieluton ja mieletön kappale. Minnekäs se
itsestään ja niinkuin omalla voimallaan... vahvisti haudankaivajakin.
— Kun olisi ruveta vahtiin yhdeksi yöksi, arveli kauppias.
— Vahtiinko? Kukahan tuonne vahtimaan menisi? Ei taida olla sellaista
sisua kellään tämän kylän miehistä?
Eihän tuossa nyt niin erikoista sisua taitaisi tarvita... yhden
puuristin vahtimisessa. Kun olisi pari muuta miestä mukana, niin
vaikkapa tuota minä yksinkin uskaltaisin lähteä.
Haudankaivaja tuumiskeli asiaa.
— Ka enhän tässä minäkään ole osannut sitä tavallista tyhjää pelätä.
Niin että kun lähtenee kauppamies matkaan ja vaikka se teidän
renki-Pekka kolmanneksi, niin, saishan tuota katsella, tuleeko sinne
ketään.
— Eiköpä tuo lähtene... sekin Pekka, otaksui kauppias. Pekka hoi!
huusi hän sitten pihalle rengilleen, joka auttoi jauhosäkkiä Miikkulan
isännän rekeen.
— Tullaan kun keritään, murahti Pekka.
Kuultuaan asian sanoi Pekka, että raahtiihan tuonne lähteä, kun saanee
kauemmin nukkua.
— No vaikka puolille päivin, lupasi kauppias auliisti.
Päätettiin iskeä risti nyt päivällä paikoilleen, ja kauppias läksi
haudankaivajan kanssa tähän toimeen.
Oli lauhkea talvipäivä, ja lunta sateli hienokseltaan.
Risti iskettiin vanhaan paikkaansa. Ei tarvinnut kuin entistä sijaa
vähän kangella siivota. Aidan takana kulki Mattilan talvitietä
tuntematon, vähän renttumaisen näköinen mies nahkalaukku selässä,
pysähtyi heidän kohdalleen, sytytti piippunsa ja kysyi:
— Ristiäkö ne nämä miehet kiilaa?
Mähönen ahtoi kantapäällään nyrkinkokoista kiveä ristin juureen ja
ähkäsi:
— Vai et mene!
— Antakaa kun minä tällä kangella kimautan, sanoi haudankaivaja ja iski
kiveä niin, että se upposi puolen korttelin verran, vilkasi sitten yli
olkansa tuntemattomaan ja sanoi:
— Ristiähän tässä ikäänkuin kiilattaisi, ristiä.
Rentun näköinen asettui ryntäisilleen hautausmaan kiviaitaa vasten
ja katseli miesten työtä välinpitämättömän näköisenä, tupakoiden ja
silloin tällöin sylkästä ruilauttaen.
— Kenenkähän haudalle ne sitä ristiä...? tiedusteli hän noin
ylimalkaisesti.
— Onpahan vaan muutaman, sanoi siihen Mähönen. Mistä kaukaa se tämä
vieras on kotoisin?
Tuntematon ei vastannut, vaan ihmetteli hetken kuluttua:
— Senköhän täytistä ne ristiä niin tiukkaan junttaavat? Eikö se siinä
vähemmällä pysyisi?
— Paremminpahan pysyy kun lujempaan iskee, sanoi kauppias ja kehoitti
haudankaivajaa:
— Mäjäyttäisit vielä pari kertaa kangella pahennusta... vaan älä iske
niin että menee ruoja rikki.
Haudankaivaja mäjäytti, tunnusteli sitten, miten tiukassa risti oli, ja
todisti:
— Pysyyhän, se taas siinä... yöhön asti.
— Aidan takaa toimitusta katsellut mies kopisti piippunsa tyhjäksi,
pisti sen taskuunsa ja läksi jatkamaan matkaansa, huomauttaen:
— Tuntuu pahastuvan.
5.
Hautausmaalta palattaessa kysyi Mähönen haudankaivajalta:
— Ei sinulla ole mitään semmoista pyssyntapaista?
— Eihän minulla mitä pyssyä... Mistäs ne olisi tällä tämmöisellä
virkamiehellä pyssyt tai muut instrumentit. Onpahan vain semmoinen
suustaladattava tötterö — vaikka en minä sillä vuosikymmeneen ole
ampunut.
— Pyssy se on suustaladattavakin. Ei sulia ruutia ole? No, sitä saat
minulta ja lyijyä, josta valat kuulan...
Mitä se kauppamies puhuu? Ketä ampua pitäisi?
— No, vaikka ketä... Minä otan mukaani revollin, niin että on mistä
vastata, jos se pahennus läksisi päälle tulemaan. Ei sitä tiedä, mitä
sattuu — hyvä on olla varuillaan.
— Mahtaakohan se pyssystä huolia... tai muusta revollista, jos se vaan
on se rymä itse, se pääjehu? aprikoi haudankaivaja.
— Joutaneeko tuo pappa itse tänne Joukolan hautausmaalle, tuumi
kauppias. Hyvä jos lähettää köyhimmän mökkiläisensä mokomille asioille.
Ja eiköhän niiden köyhimpien pirujen nahkaan jo pyssyn kuula pystyne.
— Eikö tuo pystyne, myönsi haudankaivajakin, pyssynkuula... sen köyhän
tai muuten vähävaraisen pirun nahkaan...
— Ja vaikkapa ei pystyisikään, niin on se mies vähän enemmän niinkuin
omissa housuissaan, kun sillä on pyssy, millä pamahuttaa.
Antti sai vähän ruutia ja palan lyijyä ja tuhisi iltapäivän pyssynsä
kimpussa. Se oli pahasti ruostunut, niin että siinä oli koko työpaikka.
— Mitäs sinä oikeastaan sillä pyssyllä nyt teet? tiedusteli akka, mutta
Antti ei ollut kuulevinaan.
Kaikista tässä nyt pitäisi akalle tili tehdä — elikkä muu rätinki...
Vihdoin oli pyssy latingissa, ja haudankaivaja katseli sitä syvissä
mietteissä.
— Kun nyt vaan tietäisi kuka varmaan, että se laukeaa eteenpäin eikä
taaksepäin, aprikoi hän. Taisi tulla tuo kuula tiukanlaiseen...
Mutta asia ei ollut enää autettavissa.
Lopuksi hän kuittasi koko jutun tuumien:
— Ja laukesipa tuo nyt sitten minne päin tahansa... mokomakin rämä!
Oli jo myöhäsenlainen ilta, kun Hauta-Antti heitti pyssyn selkäänsä ja
alkoi tehdä lähtöä.
Nyt rupesi kuitenkin akka kovaksi ja sanoi, että "hän kyllä on mennyt
akaksi haudankaivajalle, mutta murhamiehen akaksi hän ei rupea, Ja sano
nyt Antti lemmessä, mitä sinä oikein meinaat!"
— Älä nyt tuossa huuda ja kilju, jollei sinulla muuta hätää ole, sanoi
haudankaivaja rauhallisesti. — En minä mikään miehentappaja ole.
Sitten ilmoitti hän lyhyesti menevänsä kauppiaan ja Pekan kanssa
ottamaan selkoa siitä, mitkä voimat Karilan Pietarin haudalla peliään
pitivät.
Mutta kun akka sen kuuli, valtasi hänet niin suuri pelko, ettei hän
mitenkään uskaltanut jäädä yksikseen, vaan läksi suutari Revon mökille
yöksi.
Haudankaivaja taas läksi pyssyrämä selässä hakemaan kauppiasta ja
Pekkaa hautausmaalle.
6.
Haudankaivaja kopisteli tyhjässä puodissa, kunnes kauppias sen kuuli
puotikamariinsa ja raotti ovea sanoen:
— Käyhän tänne kamariin.
Kutsuttu pyyhki hatullaan lunta lapikkaista, niisti nenänsä ovenpieleen
ja meni kamariin.
— Tuoko se on se pyssy? kysyi kauppias.
— Tämähän se on se rämä...
— Jopa on pakana isoreikäinen! Ihanhan sillä ampuu vaikka norsun.
— Ampuuhan tällä norsun — taikka vaikka itsensä sen elehvantin... kun
vaan piippu pitäisi, myönsi haudankaivaja. Taisi vain tulla tällä
kertaa kovanpuoleinen latinki.
Renki-Pekka tuli puotiin ryynisäkkiä kantaen, nosti säkin tiskin taakse
ja astui kamariin.
— Tässähän se on tämä Pekka, sanoi kauppias. Pitäisikö sinulla olla
mitä pyssyä?
— Tarvinneeko tuota, arveli Pekka. Kun on tällä haudankaivajalla
tuommoinen kanuuna...
Kauppias otti kaapista pullon ja kolme lasia.
— Tässä on vielä aikaa; eihän sinne kai kannata lähteä ennenkuin
lähempänä puolta yötä. Niin että jos otettaisiin vähän lämmitystä.
Miehiä ei tarvinnut monta kertaa käskeä, ja lämmityspuuhiin ryhdyttiin
sillä seurauksella, että tunnin kuluttua kaikki punoittivat vahvasti ja
puhetta tuli melkeinpä enemmänkin kuin ennätettiin kuunnella.
Haudankaivaja teki yksityiskohtaisesti selkoa huomioistaan
hautausmaalla, ja mitä useamman ryypyn hän otti, sitä useammilla,
osittain toistensa kanssa ristiriidassakin olevilla kuvauksilla ja
piirteillä täydensi hän kertomustaan, niin että siitä vähitellen paisui
oikein ensiluokkainen kummitusjuttu, joka mahdollisesti olisi nostanut
sekä kauppiaan että Pekan hiukset pystyyn, ellei heidän rohkeutensa
olisi kasvanut samassa suhteessa kuin Hauta-Antin juttukin.
Kauppias taas loi historiallisen katsauksen Karilan talon vaiheisiin
ja Pietari-vainajan maalliseen vaellukseen, mistä hän löysi paljon
sellaista, mikä oli omiaan viittaamaan siihen, etteivät hänen asiansa
koskaan olleet oikealla tolallaan. Sitten hän selosti paikkakunnalla
liikkuvia, puodissa kuulemiaan huhuja kummitteluista Karilassa. Vaikka
talo on autio, kuulevat ohikulkijat sieltä öiseen aikaan melua, näkevät
haamujen liikkuvan pihalla ja valoa ikkunoista, sellaista epämääräistä,
kalpeata valoa, joka hetkisen liehahtaa ikkunassa ja sitten katoaa,
saaden ohikulkijan sydän kurkussa juoksemaan minkä jaloista pääsee.
Milloin kuuluu sieltä kuin itkua, milloin kuin rahojen laskemista.
— Suutari Revon akka oli kahtena yönä käynyt sieltä halkoja
varastamassa, kertoi kauppias muutamakseen. Se on semmoinen akka,
ettei se ole koskaan kummituksia nähnyt eikä niistä mitään perusta.
Mutta kolmantena yönä kun tuli ja oli juuri lastaamassa halkoja
kelkkaansa siitä saunan takana olevasta pinosta, niin oli nähnyt
valkoisen haamun seisovan keskellä pihaa. Se oli nostanut kätensä ylös
ja sanonut kolealla äänellä, että voi voi sinua suutari Revon akka
kun ilkeät vainajiltakin varastaa. Siihen jäi Revon akalta niin halot
kuin kelkkakin, mutta pois juostessaan oli vielä kuullut kaivosta
moiskauksen, ikäänkuin olisi joku sinne hypännyt.
Pekka ei paljon puhunut, vahvisti vain murahduksilla toisten puheet,
ryyppäsi, irvisti ja ähkäsi.
7.
Kello oli jo yli yhdentoista. Pullo oli tyhjänä ja miehet tunsivat
itsensä tarpeeksi lämpimiksi. Renki-Pekka haki makasiinista sinne
unohtamansa lyhdyn, kauppias pani ladatun revolverin päällystakkinsa
taskuun, ja haudankaivaja tarkasti viimeisen kerran, oliko hänen
tuliluikkunsa kunnossa.
Ulkona vallitsi syvä pimeys. Tuuli jokseenkin kovasti ja metsä
makasiinien takana kohisi raskaasti. Luntakin tuntui vähän pyryyttävän.
— Nyt sitä sitten lähdettiin, totesi kauppias.
— Lähdettiinhän sitä... nyt justiinsa, vahvisti haudankaivaja. — Kun ei
vaan olisi näin pimeä; eihän tässä näe kyynärän vertaa eteensä.
— Kyllä se siitä vaikenee, kunhan silmät tottuvat, vakuutti Pekka, joka
kulki edellä. — Ja taisivat ne ryypytkin vähän näköä sumentaa...
— No mitä ne nyt senvertaiset ryypyt... pani kauppias vastaan, vaikka
tunsikin askeleensa hieman epävarmoiksi.
— Jos olisi sytyttää tämä lyhty, ehdotti Pekka.
— Antaa sen nyt olla siksi kun tullaan hautausmaalle, sanoi
Hauta-Antti. Minnekäs tästä eksyy, selvältä tieltä.
Matkaa jatkettiin äänettömyyden vallitessa.
Kauppias ja Pekka tunsivat rohkeutensa huomattavasti alenevan. Tehtävä
ei tuntunut enää yhtä hauskalta kuin pullon ääressä puotikamarissa.
Joukolan kylä lepäsi syvässä unessa. Ei kuulunut muuta kuin tuulen
kohina metsikössä kahden puolen tietä.
Miehet kulkivat peräkkäin, Hauta-Antti viimeisenä. Häntä ei muu
pelottanut kuin pyssynsä. Jos hyvinkin pitäisi ampua ja se pakana
laukeisi taaksepäin, niin tulisi pahat.
Hautausmaata lähetessä hiljeni vauhti tuntuvasti.
Pekka viimein kahlasi kinoksen yli maantieaidan ääreen ja taittoi siitä
seipään aseekseen.
— Mikä siellä rysähti? huusi haudankaivaja, joka kauimpana ollen ei
ollut nähnyt, mitä tapahtui.
— Minä vain seipään katkasin, huusi Pekka. Tuletteko te siellä perässä?
— Tullaan, tullaan, vakuutti Mähönen. Älä sinä huutele, varoitti hän
sitten. Jos sattuu kuka siellä hautausmaalla olemaan liikkeellä ja
kuulee.
— Eikö tuo kuulle muutenkin, arveli Pekka, jos se on se rymä. Ja jos se
on ihminen, niin senkö täyteistä se siellä keskellä yötä tekisi...
— No siitähän tässä juuri olisi selvä otettava.