Sen poliisikoira-aivoissa risteilivät salaman nopeudella
seuraavansuuntaiset ajatukset:
— Kattos kissanpiru! Ja ihan nenän edessä! Taivaastako se siihen
putosi? Ja istualleen! No jopas sattui! Jopas yhdyit nyt, veikkonen
velikulta... no jo sinä riivattu kerrankin satuit satimeen! Eikä
sinulla pelastusta ole. Ei ole totisesti pelastusta. Yksi ainoa hyppäys
vain ja silloin olen minä niskassasi. Älä yritäkään liikahtaa! Jos
karvanverran häälähdät, niin silloin tuli loppu!
Entäs kissa?
Se oli hämmästynyt tuhat kertaa enemmän kuin Panu. Se oli tyrmistynyt.
Se ei kyennyt mitään ajattelemaan. Eivät edes sen selkäkarvat kyenneet
eivätkä kerinneet pystyyn nousemaan.
Jos se olisi kyennyt ajattelemaan, niin olisi se ajatellut:
— Herra siunatkoon! Ja itse Panu! Eikä väliä kuin metrin verran! Voi
hyvä isä, mikä nyt tuli...
Kissa oli istuallaan. Mutta sitten se äkkiä tempautui irti
kauhistuttavasta ja kauhistuneesta lumouksestaan, ja yhtä kymmenesosa
sekuntia ennen kuin Panu ennätti ryhtyä toimenpiteisiin, loikkasi
se karkuun, ampuutui nuolena yli pihan ja kiisi kuin leimaus ylös
tikapuita ulkohuonerakennuksen katolle. Vasta siellä, varmassa
turvassa, alkoivat sen jäsenet vapista.
Se kymmenesosa sekuntia oli sen pelastus. Panu tuijotti tyhmistyneenä
sen jälkeen eikä oikein kyennyt käsittämään, miten tuo kaikki oli
voinut tapahtua. Kissahan oli niinsanoaksemme hänen hampaissaan jo.
Mutta niinpäs hävisi pakana, niin haihtui kuin sauhu...
Panu ei viitsinyt lähteä edes tavanvuoksi haukkumaan tikapuiden
juurelle, vaan silmättyään vaivihkaa ympärilleen, etteihän vain kukaan
syrjäinen sattunut näkemään hänelle tapahtunutta nolausta, peräytyi
Sutisen portilta ja ohjasi askeleensa kelloseppä Kauralan portille.
Ahaa, sielläpähän se Musti istui portilla!
Panu muutti oitis kävelynsä entistä välinpitämättömämmäksi, vieläpä
ylimielisen ketkuttelevaksi hidastutti askeleitaan ja kulki ikäänkuin
ei ikimaailmassa olisi Mustia nähnyt.
Musti alkoi murista uhkaavasti ja irvisti hampaitaan. Musti oli
yksinkertainen, rehellinen ja suoraluontoinen maatiaiskoira, joka
vihasi maalaisen terveellä, luonnollisella ja vaistomaisella vihalla
Panun kopeata, keikailevaa ja kaupunkilaismaista olemusta, sen
ylimielistä esiintymistä, kaunista päätä, korkeita koipia, notkeata
vartaloa ja sileätä karvaa. Eniten sitä raivostutti se, ettei Panu
koskaan ollut pienimmälläkään murahduksella eikä haukahduksella
vastannut sen murinaan eikä haukkumiseen. Ja moista halveksimista,
sellaista suunnatonta ylenkatsetta ei mikään kunnon koira voi kärsiä
tuntematta vihaa, joka lähentelee tuskaa.
Oi, miten mielellään olisi Musti upottanut terävät, valkoiset hampaansa
tuohon hoikkaan, kiiltäväkarvaiseen koipeen ja purrut... purrut... ja
purrut... purrut niin, että luut olisivat rutisten menneet poikki! Oi,
jospa Musti kerrankaan olisi saanut tuon kirotun koiven hampaisiinsa,
niin eipä hän olisi hellittänyt, vaikka henki olisi lähtenyt! Ei olisi
hellittänyt, vaan purrut, purrut niin että luut olisivat rutisseet...
Mustin karvat pöyhistyivät ja hänen silmänsä veristivät, kun hän vain
ajattelikin, miten hän silloin purisi.
Mutta Musti ei voinut sellaista yrittääkään. Musti oli kerran
yrittänyt, ja saanut silloin Panulta sellaisen selkäsaunan, että se
pysyi aina mielessä ja teki vihan sitäkin katkerammaksi. Varmasti olisi
Panu tappanut sen, elleivät Kauralan oppipojat olisi juosseet hätään ja
pelastaneet Mustin.
Siitä pitäen tajusi Musti, ettei poliisikoiraan, opintonsa
keskeyttäneeseenkään, ollut hampaitaan satutettava. Ja tajusipa Musti
ehkä hämärästi senkin, että viisainta olisi hänenkin puolestaan
olla olevinaan näkemättä koko Panua, maksaa tuolle ylimieliselle
vintiölle samalla mitalla. Mutta Musti oli liian rehellinen ja
yksinkertainen, teeskennelläkseen niin paljon. Se ei voinut peittää
luonnollisia tunteitaan. Sen oli suorastaan pakko murista, irvistellä
ja kiukkuisesti haukkua, kun se vain sai Panun näkyviinsä.
Panu kävellä ketkutteli hitain, määräperäisin askelin Kauralan
portille, pysähtyen sitten, vilkaisemattakaan Mustiin, sellaiseen
asentoon, että Panun oikea takakoipi ja lyhyt hännänpätkä, joka
Mustista sekin oli sitä riivattua herraskaisuutta, olivat aivan Mustin
kuonon edessä. Siinä sitten Panu seisoi hievahtamatta tuokion, kuin
tuumien:
— No, naapuri! Tässähän sitä taas ollaan. Katseleppas sitä koipea! Eikö
se ole hieno koipi? Ole hyvä ja nykäise sitä! Nimittäin jos huvittaa...
Seisoi siinä sitten hetkisen, luomatta silmäystäkään Mustiin, joka
haukkui katkeruuden ja vimman miltei tukahduttamalla äänellä.
Sitten läksi Panu levollisesti kävelemään Kirkkokadulle päin,
kiukkuisen Mustin seuratessa kimeästi räkyttäen parin metrin päässä.
Tämä räkytys se kutsui paikalle koko lähiseudun koiramaailman.
Siinä oli koiraa jos minkänäköistä. Toiset kulkivat perässä, yhtyen
lämpimästi ja vakaumuksen voimalla Mustin sättimiseen, toiset,
puolueettomammat, kulkivat kahden puolen Panua, haukkuen noin vain
yleisen tavan, muodon ja seuran vuoksi, ja pari pientä rakkia juoksi
edellä, pysähtyen vähäväliä ulvomaan täyttä kurkkua.
Keskellä käveli Panu ylväässä eristäytymisessään, äänettömänä ja
rauhallisena, ikäänkuin ei koko tämä melu, joka herätti kaikki
kunnialliset porvarit ruokalevoltaan, olisi siihen ollenkaan koskenut.
Tuolloin tällöin se pysähtyi ja katsahti ympärilleen ikäänkuin
ihmetellen, että mitäs sakkia tähän hänen ympärilleen onkaan
keräytynyt, mutta jatkoi sitten matkaansa kuin tuumien, että olkootpa
nuo mitä tahansa — senpuolesta.
Heräsi siihen kovalle sohvasängyn kannelle nukahtanut Lähtikin, käänsi
kylkeä ja murahti unisena:
— Taas se vallesmannin koirans—na. Ampuisin minä sen pakanan...
Hänen toivomuksensa toteutui. Vallesmanni ampui itse Panun, syksyllä,
kaupunkiin palattuaan. Ei kai olisi tullut sitä muuten tehneeksi, mutta
Panu oli jostakin saanut sellaisen ilkeän taudin, joka ajoi karvan pois
ja löi ruumiin rohtumille.
Niin että oli melkein pakkokin ampua.
Panu vain kerran vilautti silmiään kuin ihmetellen olemassaoloaan ja
sen päättymistä, ja oikaisi koipensa, pienen savupilven kohotessa
pistoolin piipusta halkovajan kattoa kohti.
Toimitussalaisuuksia.
Oletkos, aikaasi seuraava lukijani, ollut joskus suuressa kokouksessa,
sellaisessa esimerkiksi, johon on saapunut edustajia ympäri maan siinä
hurskaassa luulossa, että he ovat keräytyneet tekemään päätöksiä
ja tuomaan ilmi n.k. kansan tahdon (vaikka kokouksen päätökset on
etukäteen laatinut pieni valikoima helsinkiläisiä herroja — joku
komitea, johon kuuluu neljä tai viisi klanipäätä ja yhtä monta sikaria)?
Tällainen kokous on hyvin vaikuttava ja juhlallinen ilmiö — ainakin
ensikertalaiselle — ja jos se on taiteen kaikkien sääntöjen mukaan
järjestetty, niin päättyy se, enemmän tai vähemmän ankaran riidan ja
toran jälkeen, jossa helsinkiläisen komitean laatimat päätöslauselmat
loppujen lopuksi joka tapauksessa tulevat hyväksytyiksi, yhteisiin
päivällisiin jossakin Helsingin upeimmista ravintoloista, joilta
maaseutulaisosanottajat palaavat suuresti ylennettyinä ja
virkistyneinä ja hurrattuina ja eläköötettyinä ja hirvittävän
nälkäisinä, paastottuaan ensin koko päivän etukäteen siinä kamalassa
ja perinpohjaisessa harhaluulossa, että helsinkiläisessä ravintolassa
saisi muka kymmenen markan maksusta syödä itsensä niin pyöreäksi,
että napit liiveistä lentelevät. Mutta meidänhän piti puhumankin itse
kokouksesta eikä päivällisistä.
Tällainen kokous on, kuten jo sanoimme, hyvin vaikuttava ja juhlallinen
ilmiö. Suuri sali täynnä kokouksen osanottajia, ja koroikkeella salin
perällä puheenjohtaja ja sihteeri ja pitkän pöydän ääressä rivi
ahkerasti kirjoittavia nuorehkoja herrasmiehiä.
Sinä kysyt kaupunkilaiselta naapuriltasi, ketä nuo pitkän pöydän
ääressä istuvat herrat ovat ja mitä he niin ahkerasti kirjoittavat, ja
saat vierustoveriltasi kuulla, että he ovat sanomalehtien referenttejä
ja kirjoittavat selostusta kokouksesta lehtiinsä.
Jos, niinkuin oletamme kysymyksesi johdosta, olet ensikertalainen
näissä hommissa ja lisäksi hieman kunnianhimoinen, niin valtaa sinut
ehkä voittamaton halu saada sanotuksi kokoukselle jotain ja senkautta
esityksesi ja nimesi huomisaamun pääkaupunginlehtiin. Ja sinä pyydät
puheenvuoroa ja saatkin sen, sittenkun puheenjohtaja ensin on kahteen
kertaan kysynyt nimeäsi ja kolmannella kerralla, myöntäessään sinulle
puheenvuoron, lausunut nimesi niin väärin, ettei oma äitisi voisi sinua
siitä nimestä tuntea.
Ja sinä puhut kauan ja lämpöisesti, toinnuttuasi ensi säikähdyksestä,
ja vilkaiset puhuessasi salavihkaa aina silloin tällöin herroihin
referentteihin, jotka koko ajan kirjoittavat tulisella kiireellä —
pikakirjoitusta, ajattelet sinä.
Seuraavana aamuna sinä, herätessäsi kolmen ja puolen markan huoneessasi
matkailijakodissa, pyydät heti sanomalehden, ja avaat sen kiireesti ja
löydät heti kokousselostuksen, joka on varustettu isolla otsikolla, ja
sinun kätesi alkavat vavista, ja sinä alat kiihkeästi etsiä puhettasi
ja nimeäsi tuosta pitkästä selostuksesta.
Mutta mitä näetkään!
Sillä kohdalla, jossa puheesi ja nimesi pitäisi olla, on vain sanat:
"Pitkän ja monipuolisen keskustelun jälkeen, jossa käytettiin
joukko asiaa valaisevia puheenvuoroja, hyväksyi kokous suurella
ääntenenemmistöllä seuraavat ponnet."
Ja sitten seuraavat samat ponnet, jotka sinä jo eilen olit moneen
kertaan lukenut painetusta ohjelmasta, jonka valmistava komitea (neljä
tai viisi klanipäätä ja yhtä monta sikaria) oli laatinut.
Sanasta sanaan. Sillä referentti oli leikannut ne, turhan työn
välttämiseksi, juuri samaisesta painetusta ohjelmasta ja liimannut ne
käsikirjoitusliuskaansa.
_Mitä_ olivat siis referentit niin kiivaasti kirjoittaneet koko sen
ajan kuin sinä puhuit kaikella lämmölläsi ja vakaumuksellasi? Jaa,
saman kysymyksen on moni muu kokouspuhuja tehnyt ennen sinua ja tulee
tekemään sinun jälkeesikin — mutta saamatta vastausta. Minä voisin sen
kyllä tässä selittää, mutta en minäkään sitä tee, sillä tottuneet ja
ammattinsa kaikki juonet taitavat sanomalehtireferentit, joihin minäkin
kuulun, eivät koskaan ilmaise toimensa syvimpiä salaisuuksia, vaan
vievät ne muassaan haudan syvyyteen.
Tunsin kuitenkin kerran erään nuoren sanomalehtimiehen, joka
lähetettiin selostajaksi erääseen maanviljelysseuran kokoukseen, mutta
joka ei ollut tutustunut ammattinsa juoniin ja salaisuuksiin, sillä hän
toimi vasta ensimmäistä päivää sanomalehtimiehenä. Ja hän epäonnistui
kerrassaan loistavasti.
Hänen päätoimittajansa lähetti ensi työkseen hänet maanviljelysseuran
kokoukseen kirjoittamaan siitä uutista huomispäivän lehteen.
Nyt on seikka se, että tuollainen maanviljelysseuran kokous, jossa
voidaan käsitellä puolisensataa mitä erilaatuisinta asiaa neljässä tai
viidessä tunnissa, on yksi vaikeimmin selostettavia tottuneellekin
sanomalehtimiehelle ja vaatii koko hänen huomiokykynsä ja tarmonsa,
etenkin jos hänen, lehdessä vallitsevan tilanahtauden takia, täytyy
saada sanottavansa mahtumaan johonkin puoleentoista palstaan. Aivan
nuorelle ja viheriäiselle, juuri ylioppilastutkintonsa suorittaneelle
vasta-alkajalle, joka on suurimman osan vähäistä ikäänsä kuluttanut
koulunpenkillä kaupungissa ja tuskin tietää eroitusta hevosharavan ja
puimakoneen välillä, on se ehdottomasti ylivoimainen yritys, joka voi
saada hänen sydämensä murtumaan ja hänet luopumaan aikomaltaan uralta
jo seuraavana päivänä. Seuran valmistusvaliokunta on käsitellyt ja
valmistellut näitä asioita ehkä kuukausimääriä, ja sihteeri on valvonut
niiden kimpussa viikkokausia joka yö klo 3:een — ja nyt pitäisi tämän
nuoren keltanokan tajuta muutamassa tunnissa, ensi kuulemallaan,
kaikkien näiden asioiden oleellisin ja tärkein sisällys, voidakseen
puristaa siitä ytimen lyhyessä ja täsmällisessä muodossa lehteensä.
Mutta tätä kaikkea ei se nuori vasta-alkaja tiennyt, ei tätä eikä
paljoa muutakaan, joka hänelle myöhemmin vähitellen selvisi.
Hän saapui toivorikkaana ja asemansa ja tehtävänsä tärkeyden tuntien
maanviljelysseuran huoneistoon puoli tuntia ennen kokouksen alkua
ja esitteli itsensä sihteerille, joka kaikessa kiireessään lausui
hänelle jonkun ystävällisen sanan ja osoitti hänelle sekä hänen
paperipinkalleen ja puolelle tusinalle lyijykynälleen paikan pienen
pöydän ääressä kokoussalin nurkassa.
Vihdoin alkoi kokous.
Koska tämä referentti, josta tässä on puhe, oli nuori ja kokematon,
niin ryhtyi hän tekemään jättiläistyötä, nimittäin yrittämään
selostaa kunkin esiintyjän puheita edes pääkohdittain, sillä
hän luuli todellakin, että nämä puheet olisivat olleet jossain
suhteessa tärkeitä ja mielenkiintoisia. Ja kun puhujat suureksi
kummastuksekseen ja salaiseksi mielihyväkseen näkivät, että tuolla
nuorella miehellä tosiaankin oli halu ja vakava aikomus painattaa
lehteensä heidän puheensa, niin yltyivät he luonnollisesti puhumaan
niin laajaperäisesti, että sihteeri tuskastui ja alkoi lopuksi
luoda vihaisia silmäyksiä kaiken tämän pahan aiheuttajaan, nuoreen
sanomalehtimieheen.
Onneksi ei viimemainittu näitä silmäyksiä kuitenkaan huomannut,
sillä hänellä oli täysi työ asioittensa hoitamisessa. Hän kirjoitti
ja kirjoitti, kirjoitti hiki tukassa, niin että kynät ja paperit
rapisivat, ja mitä enemmän hän kirjoitti, lyhenteli sanoja ja lauseita
ja keksi kaikenlaisia pikakirjoitusmerkkejä, joiden merkityksen hän
arveli sitten referaattia puhtaaksikirjoittaessaan toimituksessa
muistavansa, sitä nopeammin puhuivat seuran ukot. Ja hän oli
kirjoituksessaan tuskin puolivälissä keskustelua, kun jo päätös
tehtiin, eikä hän kuolemakseenkaan tiennyt, _mikä_ päätös oikeastaan
oli tehty.
Niin kului se ilta, hirvein, mitä tällä nuorella miehellä milloinkaan
on ollut. Yhtään päätöstä ei hän ehtinyt keskusteluja selostaessaan
panna paperille, mutta onneksi oli hänellä kaikesta huolimatta
kuitenkin sen verran käytännöllistä älyä ja mielenmalttia tallella,
että jätti kunkin keskustelun jälkeen käsikirjoitusliuskaansa avaran
tyhjän tilan, aikomuksessa kirjoittaa siihen kokouksen tekemän
päätöksen.
Lopuksi huomasi hän, että hänen ympärillään vallitsi outo hiljaisuus.
Hän kohotti nenänsä papereistaan ja huomasi, että kokous ja sihteeri
olivat haihtuneet jäljettömiin. Hän istui yksin huoneessa pienen
pöytänsä ja suuren käsikirjoituspinkkansa ääressä, eikä voinut
aavistaakaan, mihin kokous ja sihteeri oli kadonnut. Olihan hän nuori
ja tietämätön, niin että kuinka olisi hän voinut aavistaa, että kokous
ja sihteeri olivat menneet kaupungin seurahuoneelle syömään illallista
hyvinpäätetyn päivätyönsä jälkeen.
Raskain sydämin, synkät aavistukset mielessä nousi nuori reportteri
ylös pöytänsä äärestä, kokoili käsikirjoituksensa ja lyijykynänsä ja
ihmetteli samalla itsekseen, että oliko hän todellakin yhtenä iltana
ehtinyt kirjoittaa kaiken tämän, sillä siinä oli varmaankin yli puolen
kiloa täyteen tuhrittua käsikirjoituspaperia.
Toimituksessa ei hänen saapuessaan ollut enää muita kuin
vanha ja hyväntahtoinen, elämää ja ihmisiä ja ensikertalaisia
reporttereita syvästi ymmärtävä faktori, joka siellä odotteli juuri
maanviljelysseuran kokousreferaattia.
Kun tämä kelpo mies näki nuoren toimittajan käsikirjoituspinkan, niin
vakuutti hän, ettei se mahtuisi koko lehteen, vaikka ilmoitukset ja
vieläpä lehden otsikkokin jätettäisiin pois. Ja kun hän sitten kuuli,
että kaikki tuo referaatin paljous olisi vielä ensin kirjoitettava
puhtaaksi ja kun uusi reportteri sitten alakuloisena tunnusti, että
siitä puhtaaksikirjoituksenkin jälkeen puuttuisi tärkein, nimittäin
kaikki päätökset, niin muhoili faktori ymmärtäväiseen tapaansa,
istuutui pöydän ääreen ja kirjoitti muutamilla kynänpyöräyksillä
seuraavan uutisen:
"_Maanviljelysseuralla_ oli kokous eilen illalla. Myöhäisen ajan ja
tilanpuutteen takia jätämme kokousselostuksen seuraavaan numeroon."
— Mutta mitä minä sanon päätoimittajalle ja mistä minä saan selostuksen
seuraavaankaan numeroon? kysyi reportteri.
— Saattehan te sen kaupunkimme toisesta lehdestä, kirjoittamalla sen
siitä huomenna. Onneksi on huomenna sunnuntai, niin että teillä on
hyvää aikaa. Päätoimittajan ei tarvitse tietää siitä mitään. Juu, juu,
alku on aina hankala, tietäähän sen, ja elämässä täytyy joskus viljellä
erinäisiä keinoja. Mutta muutelkaa referaattia sen verran, ettei sitä
huomata näpistetyksi...
— Mutta enhän minä nähnyt siellä ketään toisen lehden edustajaa. Koko
huoneessa olin minä ainoa, joka kirjoitin, ja minä kyllä kirjoitin
kaikkien muittenkin edestä.
— Sen näkee kyllä. Toisen lehden reportteri oli tietysti seuran
huoneistossa aikaisemmin päivällä ja kopioi päätökset kaikessa rauhassa
sihteerin papereista jo hyvän aikaa ennen kokouksen alkua. Niinhän nämä
asiat tavallisesti hoidetaan.
Seuraavana aamuna valmisti nuori reportteri oman selostuksensa
suurella huolella kotonaan, kilpailevan lehden kokousreferaatista,
joka aivan oikein upeili siellä kahdella palstalla. Kun hän sitten
lopun päivää tutki omia laajoja eilisiltaisia muistiinpanojaan, teki
hän sen havainnon, että hänen oli mahdoton ymmärtää suurinta osaa
omasta käsialastaan, ja keksimistään lyhennyksistä ja hieroglyfisistä
merkeistä ei hän ymmärtänyt ainoatakaan.
Mutta sehän olikin nyt samantekevää.
Sitäpaitsi ei hän olisi eläissään päässyt selville siitä, mistä hänen
muistiinpanonsa alkoivat ja missä järjestyksessä ne jatkuivat.
Sillä hän ei ollut muistanut numeroida käsikirjoitusliuskoja.
Kiitos hyväntahtoisen faktorin jäi tämä nuori mies kiirastulensa
jälkeenkin sanomalehtimieheksi, ja on sittemmin selostanut monta
kokousta, muistaen kuitenkin numeroida käsikirjoitusliuskat. Näitä
kokousselostuksia on hän joskus julkaissut nimimerkillä _Tiitus_.
Kummitusjuttu.
(Vanha tarina.)
1.
Kylän laidassa, enemmän kuin virstan päässä lähimmästä naapurista on
Joukolan joen muodostamassa niemessä Karilan talo.
Olisi synti sanoa Joukolan kylän yleensäkään tyydyttävän mitään
korkeampia arkkitehdillisiä vaatimuksia. Talot ovat kaikki
harmaantuneita, sammaloituneita ja kokoon lysähtäneitä, ikäänkuin
joku jättiläinen olisi pitänyt tapoinaan istuksia niiden päällä
paikkakunnalla käväistessään, ja navettarakennuksen eroittaa kauvempaa
katsoessa asuinhuoneistosta paraiten silloin, kun tuvan uuni on
lämpiämässä. Mutta Karilan talo tekee sentään kaikkein synkimmän
vaikutuksen.
Se ei johdu siitä, että se olisi kaikkein synkimmän ja lysähtäneimmän
näköinen. Sillä on oma omituinen kolkko leimansa. Yksin ilmakin tuntuu
Karilan niemessä aina raskasmieliseltä, silloinkin kuin muualla kylässä
kukkanurmi kauniina heloittaa ja taivas on kirkas. Joki, joka muualla
soluu rauhallisena kylän laitaa kiertäen, kiihtyy niemen kohdalla
kiukkuiseksi, kihiseväksi virraksi, joka vaahtoisena pieksee virran
keskeltä nousevaa karia; vesi on musta ja joen äyräät tällä kohtaa
synkät ja elottomat.
Enemmän kuin puolen vuosisataa takaperin silloinen Karilan talon
isäntä, soutaessaan yön pimeydessä alas virtaa myrskyssä ja
rankkasateessa, venheessään varastettu jauhosäkki ja pari yhtä
luvattomalla tavalla hankittua kinkkua, ajoi tuohon kariin venheensä
halki ja jäi sille tielleen. Viisikolmatta vuotta myöhemmin meni talon
silloinen isäntä, saatuaan lailliselta aviopuolisoltaan leipälapiolla
päähänsä, joen rantaan, kääntyi taloon päin, levitti kätensä ja huusi:
— Niätkös sinä akka, miten autuaasti mies lähtöö!
Ja paiskautui virtaan, jättäen jälkeensä pahansisuisen akan ja
velkaisen talon.
Osaltaan kai nämä synkät muistot olivat omiaan antamaan talolle sen
ikävän leiman, mikä sillä paikkakuntalaisten silmissä oli.
Kaikki olivat Karilan isännät, niin kauas kuin muistettiin, olleet
jossain suhteessa omituisia. Jos jossakin heistä tuollaista
erikoisuutta ei ollut selvästi havaittavissa, niin koetettiin sitä
hänestä etsiä. Ja kenestäpä ei kokonainen etsivä kyläkunta jotain
erikoista löytäisi?
Viimeksi ennen tämän kertomuksen piiriin kuuluvaa ajanjaksoa oli
isännyyttä tässä talossa pitänyt Pietari-niminen mies, josta ei
suinkaan tarvinnut omituisuuksia etsiä.
Pitkä, laiha, mustanverevä, itseensäsulkeutuneen näköinen mies hän oli.
Silmäkulmat olivat tiukasti kurtussa, kuin olisi hän ollut tyytymätön
ympäristöönsä, ja katse tuijotti aina hiukan ohi siitä henkilöstä,
jonka kanssa hän sattui olemaan puheissa, jonnekin avaruuksiin —
silloin harvoin kuin hän kenenkään kanssa puheissa oli, sillä yleensä
ei hän välittänyt muiden seurasta enempää kuin naapurit puolestaan
juuri hänestä.
Hän asui aivan yksin niemessään. Yhtään palvelijaakaan hänellä ei
ollut, ani harvoin vain joku päiväläinen "kasakkana". Yksin hän,
mikäli mahdollista, kaikki työnsä teki, hoiti yksin sekä hevosensa
että lehmänsä, ja jos talon työt milloin jäivät tekemättä työväen
vähyyden takia, niin saivat ne jäädä. Suuria ei talous siten tietenkään
tuottanut, mutta eipä se paljoa vienytkään, sillä Pitkä-Pietari oli
tunnettu saituri, oikein maan kuulu.
Juttuna kerrottiin että Pietari hirttäisi itsensä saadakseen
elantokustannuksensa supistumaan vieläkin vähempään, mutta ei raski
haaskata tarpeeksi hyvää nuoranpätkää tähän hyvään tarkoitukseen, eikä
myöskään tahdo mennä parin edeltäjänsä tietä virtaan, koska ruumis
joessa karkoittaa kalat.
Pietarin päässä oli todellakin jo hyvän aikaa pyörinyt
itsemurhasuunnitelmia, eikä hänen niitä täytäntöönpannessaan tarvinnut
turmella talon kalavettä enempää kuin nuoraakaan.
Eräänä aamuna ajoi Karilan pihamaalle kivivateja ja savikukkoja
kauppaava rättiläinen. Talossa ei näkynyt niin sielua, ja kotvasen
etsiskeltyään huomasi hän kaivonkannella Pitkän-Pietarin vaatteet
paidasta lammasnahkaturkkiin asti huolelliseen kasaan asetettuina.
Lakin sisässä oli paperilappu, jossa Pietari lyhyesti ilmoitti olevansa
itse kaivossa ja pyysi viemään sanan tapahtumasta hänen tädilleen
Leenalle, joka asui lähellä kirkonkylää.
Pietari-vainaja nostettiin ylös kaivosta ja haudattiin. Leena lähimpänä
perillisenä otti talon hoidon käsiinsä.
2.
Rantalan emäntä avasi tuvan oven ja heitti vanhimman poikansa, jonka
oli kantanut pitkästä, vanukkeisesta tukasta ovelle, ulos portaiden
vieressä olevaan lumikinokseen, ilmoittaen:
— Ja tuleppas vaan, pakanan eväs, takaisin ilman halkoja!
Siihen tuli pitkin polkua aittojen perätse Koposen Anna-Riitta, joka
tarttui poikaa koipeen ja veti hänet pois lumikinoksesta, saaden
tällöin avuliaisuutensa palkaksi potkun vatsaansa. Tämän johdosta
katsoi Anna-Riittakin olevan aihetta ryhtyä pojan tukkaan, joka muuten
oli semmoinen että se syyhyt kenen sormia tahansa, matkaansaattaen
täten omistajalleen paljon ikävyyksiä.
— Mitä sinä siellä lumihangessa päälaellasi ryvet?
Poika ei vastannut, vaan läksi äänekkäästi itkeä kollotellen
laapostelemaan halkoliiteriä kohti. Anna-Riitta köpitti tupaan ja laski
kädestään nyytin rahille oven pieleen.
— Läksin noita kehruuksia kirkolle viemään, niin poikkesin sisään
kysymään että tarvinneeko se Karilan Pietari kotimiestä... jos se
niinkuin sekin sinne puulaakin tukkitöihin höynäytyisi...
Rantalan emäntä oli huonolla tuulella ja kiukutteli nuorimman lapsen
alusia korjaillessaan: