ajaksi syrjään nostettu — oli karttunut aikamoinen luminietos,
johon edellä kahlaava Pekka upposi melkein vyötäisiään myöten,
kompastui kynnykseen ja tupsahti nenälleen nietokseen. Seurauksena
oli pärskymistä ja matalalla äänellä ilmituotuja mutta silti varsin
meheviä tunteenpurkauksia, jotka osaksi olivat kohdistetut kinokseen,
osaksi Hauta-Anttiin, joka ei ollut luonut sitä pois. Viimemainittu,
tähystellen tuikein katsein ympärilleen, niitä kuitenkaan tuskin
huomasikaan.
Miehet värjöttelivät sitten paarihuoneen seinävierustalla.
— Niin että missä se sitten olikaan se...? tiedusteli kauppias, joka ei
tahtonut pimeässä tuntea maisemaa.
— Kun katsotte tuosta tuon lakkapään petäjän kupeitse, vasemmalta
puolen, niin näkyykö mitä? neuvoi haudankaivaja.
Kauppias tirkisteli hetkisen ja sanoi:
— Tuoliako aitovierellä?
— Siellä.
— Ka, siellähän se...
Pekkakin pääsi lopuksi selville siitä, mitä ristiä oli vahdattava, ja
sanoi että:
— Vai se se on se risti? Paikoillaanhan tuo näkyy olevan.
Kotvasen kuluttua lisäsi hän epäuskoisesti:
— Ja eikö tuo halvattu siinä seisonekin — ainakin tämän yötä.
Toiset eivät vastanneet mitään vaan tupakoivat äänettöminä, savukkeiden
tulipäät kämmenen varjossa, ettei hehku antaisi heitä ilmi.
Yö kului hiljaisesti. Tuuli alkoi vähitellen vaimeta, mutta pakkanen
yltyi samassa suhteessa, taivas selkisi ja tähdet alkoivat kiilua.
Joukolan kylän yllä lepäsi kalman rauha. Ei edes Miinalan koirakaan,
joka tavallisesti yökauet haukkua louskutteli, nyt ollut äänessä.
Kello tuli kaksitoista, mutta mitään erikoista ei tapahtunut. Ilman
selkeneminen ja silmien yöhön tottuminen vaikutti sen, että tuo
pienehkö musta risti näkyi aivan selvästi petäjän kupeitse, ja jos joku
sitä olisi lähestynyt, olisi hänet ehdottomasti heti huomattu.
Mutta, kuten sanottu, mitään ei tapahtunut.
8.
Keskiyön hetki oli jo hyvän aikaa sitten sivuutettu ja varsinainen
kummitustunti siis päättymässä. Asema alkoi tuntua hieman nololta.
Pekka, joka koko ajan oli ollut epäuskoisin, tulkitsi itse teossa
kaikkien mielialan, muristessaan viimein:
— Senkö halvattua häntä tässä seista noljotettanee... aikuiset miehet.
Tyhjää emätöntä vahtaamassa! Jalatkin tässä paleltuvat...
Kauppias oli jo oikeastaan samaa mieltä, mutta ei tahtonut kuitenkaan
vielä hellittää ja vastasi siis Pekan valitteluun vain:
— Etkös tuota nyt kestäne, vakainen mies, muutamaa tuntia pakkasta, kun
ei tässä tuulekaan. Kuka sen tietää, mitä tässä vielä nähdään...
Vaikka ei hänkään enää juuri uskonut mitään nähtävän. Pekka taas mutisi:
— Kissan häntä tässä nähdään...
Haudankaivaja, sanoi että odotetaan nyt sentään vielä joku tunti.
— Puoli tuntia, sanoi Pekka järkähtämättömästi. Sitten minä menen,
seiskoot muut tässä vaikka kesään asti.
Ja vähän ajan kuluttua alkoi hän kiukutella.
— Tulis nyt se paholainen jos tullakseen, niin kyllä minä tällä
seipäällä sen sivut voitelisin...
Tämä uhmaava ja röyhkeä puhetapa sai oitis vastauksen, näköjään juuri
niiden voimien taholta, joita sillä oli tarkoitettu.
Karilan Pietarin haudalta päin kuului nimittäin epäilyttävää rytinää,
joka sai vaanijain sydämet melkein pysähtymään.
Ketään ei haudan lähellä näkynyt, mutta risti sittenkin liikahteli,
ikäänkuin olisi ruumis sitä haudasta käsin potkinut pois päältään.
Pekka oli mennyt aivan kelmeäksi. Hammasta purren, silmät melkein
mielettömin ilmein tuijottaen alkoi hän, puristaen vankkaa seivästä
suonenvedontapaisesti lujissa kourissaan, juosta hautaa kohti.
Perässä juoksi kauppias, ampuen revolverillaan laukauksen toisensa
jälkeen haudalle päin. Haudankaivajalle huusi hän samalla:
— Ammu riivattua sinäkin...!
Tämä oli oikeastaan hieman kummallinen kehoitus, koska haudalla, kuten
edällä on mieliin terotettu, ei näkynyt ketään.
Kauppias ja Pekka eivät olleet vielä ehtineet montakaan askelta ottaa,
kun he äkkiä pysähtyivät ja jäykistyivät melkein suolapatsaiksi.
Muutamia kertoja nytkähdeltyään risti nimittäin roiskahti poikki ja
lensi yli aidan hautausmaan taakse.
Mähönen ja Pekka tunsivat polvensa merkillisen heikoiksi, ja hampaat
suoraan sanoen kalisivat heidän suussaan.
Silloin käänsi uusi tapahtuma heidän huomionsa toisaalle.
Haudankaivajakin oli viimein valmistunut. Hän kohotti pyssyn
poskelleen, tähtäsi ennenmainitun petäjän kupeitse epämääräiseen
pimeyteen, ja ajatellen vielä viime hetkessä: "mahtaakos se peijakas
nyt vain..." laukaisi.
Puhutaan joskus toteutuneista aavistuksista.
Hauta-Antin aavistukset kuuluivat tähän sieluopillisten ilmiöiden
luokkaan. Ne toteutuivat aivan täsmälleen.
Kuului omituinen räjähdys, ja kun toiset katsahtivat taakseen, näkivät
he nietoksessa myllertävän mustan möhkäleen, jota täytyi otaksua
haudankaivajaksi.
Kun ei toisilla tuntunut olevan halua jatkaa matkaansa Pietarin
haudalle päin, kääntyivät he takaisin tutkimaan, millä kannalla
haudankaivajan asiat olivat.
Juuri silloin nosti tämä päätään nietoksesta, puhallellen lunta
suustaan ja tuijotellen ällistyneenä ympärilleen. Sitten julkaisi hän
vereksimmät kokemuksensa:
— Johan minä sen sanoin... että halkeaahan se pahuus... kun tuli
tellätyksi se luoti liian tiukkaan.
Pyssyrämän tukki löytyi samasta nietoksesta kuin haudankaivajakin,
mutta piippu oli hävinnyt näkymättömiin. Kun nopean ja ehkä hieman
pintapuolisen tarkastuksen jälkeen oli todettu, ettei Hauta-Antissa
ainakaan mitään näkyväisiä vammoja ollut, läksivät miehet joutuin pois
hautausmaalta.
Alkumatka laputettiin äänettöminä, kunnes haudankaivaja viimein sanoi:
— Niin, nyt sen näitte... selittäkää sitten jos osaatte!
— Ihmehän on... kerrassaan kumma, myönsi Mähönen. Kun ei näkynyt yhtään
mitään... Minäkin olin jo vähällä säpsähtää...
— Jollei olisi tuo haudankaivaja siellä takana räjähtänyt, niin kyllä
minä olisin sen aitovieressä tavottanut, olipa se sitten rymä tai mikä
tahansa. Ja silloin siinä olisi ollut yks seipään räiske...!
Pekka tunsi nimittäin rohkeutensa palaavan samassa määrin kuin matka
miesten ja hautausmaan välillä piteni.
9.
Seuraavana päivänä kävi kauppias haudankaivajan kanssa tarkastamassa
viimeöisen seikkailun näyttämöä.
Risti, tällä kertaa poikkinaisena, löytyi aidan takaa talvitieltä.
Mutta lumessa haudan luona ei näkynyt minkäänlaisia jälkiä.
Haudankaivaja raapi korvallistaan ja sanoi:
— Niin, samalla tavalla se on ennenkin lähtenyt, vaikka ehyenä. Mutta
nyt kun se niin lujaan kiilattiin, niin poikkihan meni...
Tietysti koko kylä puhui pitkät ajat vain tästä asiasta. Kukaan ei
uskaltanut pimeän tultua kulkea yksin hautausmaan ohi, ja Karilan taloa
kartettiin kuin ruttopesää.
Hautausmaalla ei kuitenkaan enää mitään merkillistä tapahtunut.
Pietarin hauta jätettiin oman onnensa nojaan ja peittyi pian
nietoksiin, tietymättömiin.
* * * * *
Näihin aikoihin tapahtui että Kukkolan aitasta eräänä yönä katosi 14
leipää, osa sikaa, leiviskä voita y.m. ruokatavaroita.
Varkautta, se täytyy meidän ikävällä tunnustaa, ei Joukolassa yleensä
lueta seitsemän kuolemansynnin joukkoon. Tosin on törkeätä parjausta
naapuripitäjäläisten väite, että Joukolassa muka varastellaan niin
yleisesti ja järjestelmällisesti, että kukin talo on aina kahden
kuukauden kuluttua omillaan, mutta kiistämätön tosiasia on myöskin,
että jos jotain pientä sattuu talosta puuttumaan, niin pistäytyy joku
perheen jäsenistä pimeän tultua retkeilylle, jonka tarkoituksena on
sopivalla tavalla järjestää asiat niin, että päästään puutteesta,
tarvitsematta ryhtyä rahaa haaskaavaan ostamiseen tai ikävään
lainaamiseen.
Mutta joku rajahan se pitää näpistelylläkin olla, ja kun kokkolalaiset
älysivät, millaista jälkeä heidän muonavarastossaan oli tehty, eivät he
suinkaan peitelleet tyytymättömyyttään.
Tähän hyvin kuuluvalla äänellä julkituotuun valitteluun vastasi pian
äänekäs kaiku eri tahoilta Joukolan kylää.
Räsälässä oli puhdistettu perunakuoppa, Koistilasta viety kahdet uudet
päitset, setolkka ja talon ylpeys: komea hirvennahka, jota sunnuntaina
kirkkomatkalla käytettiin reen perässä. Moni muukin talo sai tuntuvasti
suorittaa veroa tuntemattomalle vorolle tai voroille. Huippuunsa kohosi
melu, kun tapahtui uskomattoman rohkea murtovarkaus kauppias Mähösen
makasiiniin, josta katosi kokonainen hevoskuormallinen kaikenlaista
kauppatavaraa.
Mähönen tietysti nosti jumalattoman melun, oli kääntää nurin taivaat
ja maat sekä hankki kyläläisistään monta pitkäaikaista vihamiestä,
panemalla poliisikonstaapelin kanssa toimeen ankaran kotitarkastuksen
jokaisessa talossa ja torpassa Joukolan kylässä. Karilaa ei maksanut
vaivaa tarkastaakaan sen takia, että se edelleenkin oli autiona, eikä
Mähösellä enempää kuin muillakaan hautausmaalla sattuneen seikkailun
jälkeen ollut halua ryhtyä minkäänlaisiin tekemisiin Karilan ja sen
näkymättömien haltijain kanssa.
Voroista ei kuitenkaan sen enempää selvyyttä saatu, mutta varkaudetkin
alkoivat vähetä, kun joukolaiset rupesivat pitämään entistä tarkemmin
vaarin yksityisomaisuudestaan.
10.
Eräänä iltana loppukesällä luki kauppias Mähönen puotikamarissa
erästä kirjettä, jonka hän oli postissa saanut ja joka kaikessa
koristelemattomassa suorasukaisuudessaan kuului seuraavasti:
'Kunnian herra
Kauppijas mähönen ja
muut Joukolan asukkaat —
h.v.
Täten pyytän saata lähestyä teitä näillä muutamilla riveillä ja saan
tietä antaa elämästäni että olen voinut hyvin ja toivotan sitä samaa
h:rra Kauppamiehellekkin — —
Ja pyytän saata tässä nöyrimsti ilmoittaa vastauksen siihen
kysymykseen? kuin on kauvan pitänyt teitä epätietoisuutessa että
mikä se on se karilan Rymä niin pyytän saata tietoksi antaa että
se olen Minä allekirjotettu ja minä oon pitänny kortteeria siellä
karilassa ja siellä kummitellut oli niin mukava varastaa kuin ei
kukaan tullut sinne tarkastukselle ja siellä ne oli nekin Teijän
makasiinista hävinneet rihkamat, ja Minä sen ristin nykäsiri ylös
että Tee luulisitten että ei se pietari saa lepoa hautassa. Niin mitä
siihen tulee ettei lumessa jäläkijä näkynyt niin pyytän täten tietoksi
ilimottaa että kun pitkän lankun ojenti yli hautuumaan aijan niin
se ulottu justiinsa sen ristin viereen ja kun sitä lankkua myöten
tuli talavi-Tieltä niin eihä siinä mitä jäläkijä lumessa näkynyt ja
muistattenko siilon kun tee sen Antin kansa joka on melkeen yhtä iso
Pöllö kuin Teekin h:rra Kaupp: sitä ristijä kiilasitten niin minä
siinä tupakoin aijan vieressä ja Tee puhuittenkin minun kanssani. Niin
minä arvasin että Tee rupeetten yöksi vahtiin että mikä sitä Ristijä
liikuttelee niin minä ajattelin että (nyt Minä kun saan nää Tolvanat
säikäytetyksi niin kyllä sitten voipi rauhassa asua Karilassa) ja
siellä kun minä pimeessä heitin sieltä aitauksen takaa pitkän narun
jolla oli Surma silimukka toisessa päässä niin se ihan ens heitolla
osu sen ristin ympäri ja kun minä sitten rupesin sieltä vesakosta
tien takaa kiskomaan niin ei se ensin tahtonut nousta vaan nytkähteli
ja kun Tee sitten rupesitta huutamaan ja ampumaan niin minä arvelin
että etkö heltiä pakana ja kun oikein kiskasin niin poikki roiskahti.
Kyllä minä näin että H:rat pelkäsi ja kyllä on se minua monta kertaa
naurattanut jälistä päin. Rauhassa oon saanut olla karilassa ja nyt
kun oon muuttana pojes niin tahton kiittää Teitä ja kaikkia Joukolan
Asukkaita ja ilimottaa että Tee oletten tyhmiä pässijä — — — ja voikaa
nyt hyvin piirtää kun:joituksella
eräs
Murto Varas.'