toimitukseen, täytyy meidän luonnollisesti olla varmasti vakuutetut
siitä, että me todellakin teemme sitä, mitä meidän on käsketty tekemään.
Poliisit katselivat minua, päällikköään, epäröiden.
Otin nurkasta yhden viskypulloista ja sanoin.
— Tämä on kyllä viskypullon kuori, mutta voimmeko vaadittaessa vannoa,
että sen sisällys myöskin on viskyä?
Kurki alkoi ilmeisesti kirkastua ja vastasi kiireesti?
— Kukas hitto sitä voi maistamatta vannoa?
— Siis täytyy meidän ensin hankkia siitä asiasta varmuus, sanoin minä.
— Onko kenellä korkkiruuvia?
Minulle ojennettiin heti neljä korkkiruuvia. Poliiseita oli ympärilläni
viisi.
Avasin korkin. Se heltisi miellyttävällä puksahduksella.
— Onkos täällä lähettyvillä juomalaseja?
Ei ole koskaan ravintolassa toimitettu lasia eteeni niin nopeasti.
Kaasin lasin täyteen ja maistoin.
— Minusta tämä on viskyä, sanoin sitten. — Mitäs ylikonstaapeli arvelee?
Kurki sipaisi suutaan kädenselällä, nosti lasin huulilleen ja otti
pitkän siemauksen.
— Hm, sanoi hän sitten. — Kyllähän se on niinkuin viskyä...
Varmistuakseen asiasta otti hän vielä kulauksen ja arveli:
— Kaipa se sitä on.
Nahunen vilkaisi vuorostaan lasiin ja sitten minuun. Lasissa oli vain
vähän pohjalla.
Kaasin lasin täyteen ja sanoin:
— No, Nahunen!
Nahusta ei tarvinnut käskeä kahteen kertaan. Hän kaatoi koko
lasillisen paikalla kurkkuunsa. Se on ainoa kerta, milloin minä olen
nähnyt kenenkään juovan niin suuren lasillisen raakaa viskyä yhdellä
henkäyksellä, vieläpä edes suutansa muikistamatta.
— Joo, sanoi Nahunen. — Kiitoksia, herra viskaali!
Täytin taas lasin ja sanoin:
— No ottakaa nyt sitten te toisetkin.
Toiset saivat hekin osansa.
Viimein oli pullo tyhjä.
Kurki loi silmäyksen toisiin nurkassa oleviin viskypulloihin ja esitti
epäilyksensä, että jospa niiden sisällys ei olekaan samaa kuin sen,
jonka juuri olimme tarkastaneet. Mutta minä sanoin:
— Ei, kyllä meidän täytyy nyt uskoa.
— Jaa, jaa, myönsi Kurki vähän alakuloisesti.
— Mihinkäs ne nyt sitten kaadettaisiin? kysyin minä.
Tuumittiin sitä. Yksi ehdotti yhtä paikkaa, toinen toista.
Nahunen, joka oli alkanut vahvasti punoittaa, ehdotti torin nurkalla
olevaa issikkain käymälää. Havaitsin ehdotuksen käytännölliseksi.
— Sittenpähän tulee sekin paikka desinfisioiduksi.
— Vaikka luonnollisempi olisi ollut toista tietä, mutisi kuitenkin
Nahunen.
Ladottiin siitä kaikki pirtupullot ja kaikki täydet viskypullot suureen
pyykkikoriin.
— Jos ylikonstaapeli ja Nahunen ottavat sitten korin ja lähtevät
kanssani toimeenpanemaan kuvernöörin päätöstä.
Lähdettiin.
Tultiin asianomaiseen paikkaan.
— Annetaan mennä nuo pirtupullot ensin, sanoin minä, — sitten vasta
viskypullot.
— Joo, siten jää parempi hajukin jäljelle, huomautti Kurki.
Ryhdyttiin desinfisioimaan. Tuli siinä basilleille kiire.
Vihdoin olivat kaikki pirtupullot tyhjennetyt.
Nyt oli viskypullojen vuoro.
Nahunen avasi ensimmäistä.
Se oli raskasta työtä. Näki sen. Korkkiruuvi "pränkkäsi", eikä korkki
mitenkään tahtonut tulla ulos. Nahusen kädet vapisivat.
Tuli se kuitenkin viimein avatuksi. Nahunen käänsi pullon alassuin ja
katseensa toisaanne. Hän ei voinut katsella, miten oivallinen, kallis
visky valui sellaiseen paikkaan.
— Pul-pul-pul-pul..., pulputti pullo. Ylikonstaapelin rinnasta kohosi
raskas huokaus.
Minäkin olin ihminen, vaikka olinkin kaupunginviskaali. Minullakin
on sydän, vieläpä hyvä sydän. Minä en voinut kauempaa katsella tätä
surullista näytelmää.
Kun ensimmäinen viskypullo oli tyhjä, sanoin minä miehilleni:
— Minun täytyy nyt lähteä asioilleni. Ylikonstaapeli ja Nahunen
suorittavat täällä työn loppuun. Kirjoitan huomiseksi paperin
valmiiksi, ja ylikonstaapeli ja Nahunen todistavat siihen ilmoitukseni,
että kuvernöörin määräys on pantu täytäntöön.
— Juu, juu! vakuuttivat miehet kerkeästi. — Hyvästi, herra viskaali l
Seuraavana päivänä todistivat he todistettavansa, Vakavalla kädellä,
otsa virallisissa rypyissä piirsivät he harakanvarpaansa paperin
alalaitaan.
Viskaali lopetti kertomuksensa ja karisti tuhkan sikaristaan. Minä
sanoin:
— Näinköhän ne todellakin tyhjensivät ne toiset pullot?
Viskaali hymähti.
— Kyllä varmaan. Mutta tyhjensivätkö he ne sinne, minne määrä oli,
sitä en minä suinkaan ottaisi valalleni. Minusta haiskahti Nahusen
henki viskylle vielä kaksi viikkoa jälkeenpäin. Mutta siitä asiasta ei
koskaan puhuttu sen enempää. Sitäpaitsi oli raportti jo aikaa päiviä
lähetetty oikeaksi todistettuna asianomaiseen paikkaan, niin ettei
siitä ollut mitään puhumistakaan. Hm, sitä voi sattua joskus. Ihminen
on ihminen...
Kunnankirjuri.
Tulipa tässä äskettäin muutaman kunnan ukoille laajassa Savonmaassa
semmoinen tuuma soma, että pitäisi saada kunnalle kirjurikin oma.
Kun on kerran iso kunta ja kun ovat monet muutkin kunnat samanlaisen
virkaherran hankkineet. Rahallahan niitä saa vaikka kuinka paljon. Ja
sitä rahaa kun on.
Päätettiin siis asia, ja puheenjohtaja löi nuijan pöytään.
Sitten alettiin odottaa niitä hakemuksia. Ja niitä tuli. Eihän niitä
nyt tosin niin maan mahdottomasti tullut, mutta tuli kumminkin. Tuli
alle kymmenen, mutta tuli päälle viiden.
Olihan siinä varaa valita, kun hakijoissa oli yksi maisterikin, yksi
suutarikin ja yksi henkikirjurikin. Niin että Ukkoloiden päätä alkoi
vannehtia kysymys, "kuka tuohon leivän iäreen piästettäsj". Kun oli
palkkaakin 600 mk. vuodessa.
Mitäpäs muuta kuin laitetaan vaalilippu. Sillähän sitä on hyvä ja
käypäisä valita vaikka mitä.
Tehtiin siis vaalilippu, jossa ansiokkaimpien hakijain järjestys,
ehdollepanijain harkinnan mukaan, oli seuraava:
Vaalilippu:
1. Maisteri.
2. Suutari.
3. Henkikirjuri.
Ja valtuusto kokoontui sitten viivan vetoon.
Mutta sitä ennen oli eräs toimellinen kuntalainen ahkerasti
agiteerannut, korvasta korvaan, että suutari kirjuriksi. Suutari
on ikäänkuin luotu kirjuriksi. Kirjurin virka on istumatyötä, ja
istumatyötähän se on suutarinkin virka. Ja se kun on ikänsä kaiken
naskalilla pistellyt, niin siinähän se on tottunut kynälläkin
pistelemään. Se onkin tarkkaa työtä se suutarin virka. Varmasti yhtä
tarkkaa kuin kynän pyörityskin. Jos sillä tuhmasti pistelee, naskalilla
nimittäin, niin susi tuli kenkäparista.
Ja kun tämä suutari, selitti hänen puolestapuhujansa, ei ole sellainen
koulunkäynyt mies kuin tuo maisteri ja tuo henkiherra, niin se saa
kunnan me ilotkin pysymään entisellään — hiisi tiesi, vaikka saisi
laskeutumaankin! — mutta herra kun on virassa, niin kyllä siinä
menopuoli kohoaa kuin lämpömittarin elohopea heinäkuun helteessä.
Näin asiaa kaikessa hiljaisuudessa kypsyteltiin ja valmisteltiin. Ja
sen suuren vaalipäivän tullessa oli maaperä valmiiksi muokattu.
— Tehdään vain tästä suutarista kirjuri, tuntui olevan ilmassa ja ajan
hengessä. Se oli kuin kirjoitettuna kunnan ukkojen hikisiin kasvoihin,
ja niihin sikarinsavukiehkuroihin, jotka eteisen ovelta hiljalleen
leijailivat ulos kunnantalon pihamaalle.
Ja puheenjohtajan kysyttyä, oliko se yleinen mielipide, kuului
pitäjäntuvan eteisestäkin kuin kaikuna:
— Suutarj, suutarj, suutarj...
Suutari sai viran.
Ja jolle Kaitselmus, etenkin kunnanvaltuuston päätöksen muodossa, antaa
viran, sille sen uskotaan antavan myöskin riittävän määrän viisautta ja
taitoa viran hoitamiseen.
Varsinkin kun sekä uutta että vanhaa virkaa voi hoitaa samalta
istuimelta. Ei tarvitse muuta kuin vähän kääntyy tuolillaan pöydän
äärestä toisen ääreen, niin on kirjuri muuttunut suutariksi, tai
suutari kirjuriksi, kuinka asiat ja asianhaarat kulloinkin vaativat.
Niin että suutari taisi sittenkin olla sopivin mies kunnankirjuriksi.
Hauska pari.
Luonnollisesti emme ole voineet olla huomaamatta seuraavaa
ilmoitusta eilispäivän lehdestä: "37-vuotias, ruma, mutta iloinen ja
elämänhaluinen leski haluaa tehdä tuttavuutta samanlaisen herran kanssa
yhteiseksi hauskuudeksi. Vast. t.l. kontt. nimim. Intiaanikesä".
* * * * *
Haluaa tehdä tuttavuutta samanlaisen herran kanssa — toisin sanoen:
ruman, mutta iloisen ja elämänhaluisen, neljissäkymmenissä olevan
herran kanssa.
Herrat, joilla on kauniit, surumieliset silmät ja hienot, miellyttävät
kasvonpiirteet, joilla värähtelee lempeä melankoolisuus, älkööt
vaivatko itseään.
Mutta silmäpuolet, rokonrikkomat gentlemannit, joilla on potattinenä
ja porsaankuono, suu väärässä ja paksujen huulien takana pahasti
harventunut, keltainen hammastarha, joilla on ulkonevat poskipäät
punertavan villan peitossa ja suuret aasinkorvat, ja jotka siitä
huolimatta, tai kenties juuri sen vuoksi, pitävät elämää elämisen
arvoisena, sekä osaavat antaa arvoa hauskalle ja henkevälle
naisseuralle, he ottakoot tilaisuudesta vaarin ja ojentakoot kätensä,
ottaakseen vastaan Onnettaren lahjan. Sillä vakka etsii nyt kanttaan.
Tässä kaupassa on _heidän_ vuoronsa olla korkeimmassa kurssissa ja
lyödä kaikki Adoniksen kaltaiset kilpailijansa laudalta yhdellä
ainoalla turpean, tylppäsormisen käpälänsä heilauksella.
"Yhteiseksi hauskuudeksi"... varmaankin on tämä huvi ja hauskuus
siinä, että ruma leskirouva ja vielä rumempi herra nauravat toistensa
naamoille.
Sittenkun ovat ensi peljästyksestään tointuneet.
Kadonnut papu.
Ovat taas koroittaneet tupakan hintaa.
Nyt tarvitsisimme sitä papua.
Mutta se on kateissa.
Tukholmassa elää eräs vanha ukko.
Niin vanha, että hänen nuoruudenystävänsä oli tupakoida itsensä
kuoliaaksi jo viisikymmentäneljä vuotta takaperin.
Lääkäri sanoi, että olisi lopetettava se tupakanpoltto, ja ukon
nuoruudenystävä huokasi ja myönsi, että juuri niinhän sitä olisi
tehtävä. Mutta kun ei voi. Henki on tosin altis, mutta liha on heikko.
Niin heikko että jotta!
Ja kuitenkin tapasi tämä nyttemmin ikivanha tukholmalaisukko
nuoruudenystävänsä pienen ajan kuluttua tupakoimattomana, ja kysyi,
miten se oli käynyt mahdolliseksi, ja nuoruudenystävä selitti, että oli
eräs viisas tohtori, joka neuvoi hänelle sellaisen pavun, että sen kun
pisti suuhunsa, niin tupakan nälkä katosi.
Näin kertoo muisteloltaan vanha tukholmalaisukko, kertoo niitä yli
puolen vuosisadan takaa, pää tutisten ja silmät sameina.
Ukolta on tietysti kysytty, mikä se hyvä papu oli. Mikä oli sen nimi ja
mistä sellaisia saa?
Mutta ukko sanoo, että kas kun sattui häipymään muistista sen nimi.
Viisikymmentäneljä vuotta takaperin muistin, mutta nyt en enää muista.
Ukko koettaa pinnistää vanhoja, löyhtyneitä ajatusjänteitään, mutta
ei vain muista. Sanoo, että kuvattelee muistissa, ikäänkuin olisi sen
nimi ollut jotain siihen suuntaan kuin To... To... Tonkapapu... jaa,
olikohan se Tonkapapu? Ehkä oli se Tonkapapu, mutta saattaa olla — ja
taitaapa kehveli vieköön niin ollakin — että sen nimi itse asiassa oli
joku vallan toinen.
Siinä nyt olisi meille apu ja pelastus, melkein sen vanhan
tukholmalaisukon kielellä. Melkein, mutta ei aivan.
Nuoruudenystävä on aikoja sitten kuollut ja haudattu, mahdollisesti
papu suussa. Kuollut on se viisas tohtorikin. Ainoa muu elollinen
olento, joka salaisuuden on tiennyt, on se vanha, vielä elossa oleva
ukko, mutta tämä pahus on unohtanut juuri pääasian, pavun nimen. Vaikka
taivas on silminnähtävästi antanut hänen elää niin vanhaksi vain sitä
varten, että hän säilyttäisi tämän tärkeän tiedon jälkeentuleville
sukupolville.
Eikö pidäkin oleman harmillista?
Se on niin että se itkettää.
Juopunut kukko.
Istuimme Hytylän vanhan renki-Jaakon kanssa ongella Kahnurin luodon
kupeella.
Kahnurin luodosta oli sellainen kansantarina, että sen pitäisi olla
kerrassaan erinomainen onkipaikka. Ehkä on siitä joskus pakanuuden
aikana saatukin joku ahven, mutta en minä ainakaan saanut koko
kesänä siitä kertaakaan mitään. Pidin sitä siitä syystä parhaimpana
onkipaikkanani, sillä siellä saattoi rauhassa torkkua, eikä tarvinnut
kertaakaan vaivautua korjaamaan tai muuttamaan onkimatoa. Sillä eihän
täysikasvuinen mies istu ongella siinä luulossa, että hän sen kautta
saavuttaisi itselleen taloudellista ja muuta ajallista etua, ellei hän
ole aivan perehtymätön kalastuselinkeinoon taikka hieman löylynlyömä.
Jaakolla oli nähtävästi sama maailmankatsomus kuin minullakin, ja hän
istui sangen mielellään ongella kanssani Kahnurin luodon kupeella ja
kertoi jännittäviä kertomuksia niistä "kolmileikko"-ahvenista; joita
mainitulta paikalta muka on joskus saatu. Ja me haaveilimme puolittain
tosissamme kolmileikkoahvenista ja poltimme puolessa päivässä kahteen
pekkaan vähintäänkin laatikon savukkeita. Jaakolla oli hyvää aikaa
olla minun seuranani, sillä hän oli seitsemissäkymmenissä ja oli
jo tavallaan eläkkeellä, palveltuaan taloa uskollisesti likipitäin
neljäkymmentä vuotta.
— Niin, tää nuori isäntä on ikänsä ollut maistamaton, jatkoi Jaakko
keskustelua isäntäväestään.
Nuori isäntä alkoi, sivumennen sanoen, olla viisissäkymmenissä, ja
vanha isäntä oli ollut vainajana jo vuosia parikymmentä.
— Mutta se vanha isäntä, ukko Eetu, se maistoi joskus, maistoi niin
tulenvietävästi, kun se paikka sattui, ja silloin se piti talossa
semmoista jöötä, että se kuului tyynellä säällä tämän lahden toiselle
puolen, tuonne Rummukaisen mökille. Mutta sitten se yhden äkin herkesi
urkon maistamattomaksi, eikä nauttinut enää sitä alkohoolin ainetta
kuin minkä lie joskus rippikirkossa vähän saanut. Se näet sattui
semmoiseen raittiuden esitelmään, josta sille jäi ikäänkuin oka
sisälmyksiin...
— Vai on täälläkin käynyt raittiuspuhujia jo niin kauan sitten.
— Eipä niitä liene käynyt silloin, eikä liene käynyt sittemminkään.
Ei täällä ole käynyt kuin yksi, mikä lie ollut maankiertäjä, joka
narrasi rahaa semmoisella taikalyhdyllä, ja sekin oli humalassa koko
ajan. Vaikka kyllä se niitä kuviaan silti näytteli koko rahan edestä —
markan neljänneksenhän se niistä kuului ottaneen katsomisen palkkaa. En
minä tullut siellä käyneeksi, mutta muita kyllä kävi meiltäkin. Se sai
meidän kukolta se ukko Eetu semmoisen esityksen, ja sekö tuo eikö liene
siihen vähän sattunut.
Siitä on jo vuotisen kolmekymmentä. Oli semmoinen pyhäiltapäivä
alkukesästä. Ukko Eetu, se vanha isäntä, oli mennyt kestikievariin, ja
sen arvasi, ettei se sieltä ihan vesiselvänä takaisin tule. Romppasen
renki oli tullut tupakoimaan minun luokseni — taisi meillä olla jotain
kellokauppojakin siinä hiereellä — ja miten me siinä sitten istuttiin
aitan rapuilla Ja tuumiskeltiin jonninjoutavia, niin se aikoi katsella
meidän kukkoa, joka siinä pihassa koikkalehti, ja sanoi sitten
näinikään:
Oletkos sinä milloinkaan nähnyt kukkoa humalassa?
Enhän minä sitä ollut nähnyt.
— Kun olisi vähän viinaa ja leivänmuruja, niin pian sinä sen näkisit.
Siihen aikaan oli renkimiehelläkin aina arkussaan viinapullo, vaikka en
minä ole sitä juuri koskaan sen paremmin viljellyt.
Käytiin siitä hakemassa se viinapullo ja otettiin kourallinen
leivänmuruja ja lioteltiin niitä siinä viinassa ja tarjottiin kukolle.
Kyllä se tuntui vähän oudoksuvan ensimmäisiä suupaloja, mutta sitten se
hotki ne loput oikein kiireesti ja tahtoi lisää. Saikinhan se vähän.
— Ei anneta enää, sanoi se Romppasen renki. — Se voi kuolla, kun ei ole
tottunut ryyppymies.
Ei siinä sitten mennyt kuin joku minuutti, niin se kukonpeijakas alkoi
pörhistellä höyheniään ja kiekaisi oikein helakasti ja pyörähti ympäri
ja kiekaisi toisen kerran, niin että koko piha kajahti. Ja sitten se
alkoi pitää semmoista motkotusta ja kotkotusta, ja tuli meidän eteemme
ja tuntiin meille selittävän ja tolkuttavan jotain, mutta eihän me
siitä selvää saatu, kun ei osattu kukonkieltä. Sitten se päästi taas
oikein emäkiekauksen ja lentää rapsautti aidan yli karjapihan puolelle
kanalaumaan, ja voi sun juutas sitä kyytiä, minkä kanat saivat!
höyhenet vain pölisivät. Sitten se töytäsi takaisin meidän puolelle, ja
ihan silmissä näkyi, miten se humaltui joka minuutti yhä enemmän.
Siinä samassa tuli pitkin maantietä vanha isäntä joka näytti saaneen
sen verran kuin tarvitsikin, niin että tie oli alkanut käydä kapeaksi.
Se huiski kädellään, niinkuin sen tapa semmoisessa tilassa oli, ja
hihkaisi aina väliin.
Kukko kun sen kuuli, niin se heti maantien veräjälle vastaan. Kukkoa
alkoi jo myöskin heiluttaa aika tavalla, mutta kovin se oli miestä
puolestaan.
Vanha isäntä toikkaroi veräjästä sisään ja huiskautti kättään ja huusi:
— Hei-juu!
Kukkopakana heilahti ihan sen eteen ja huiskautti toista siipeään
jumalauta justiinsa samalla tavalla kuin ukko Eetu kättään, ja rääkäsi:
— Kiekuu!
Silloin se vanha isäntä ihan töksähti siihen paikkaan ja katsoa
mullisti kukkoon ja sanoi:
— Häh?
— Kiekuu! huusi kukko ja huiskautti taas siipeään.
— Ku — kuule sinä kukon saatana... alotti ukko Eetu, mutta huomasi
samassa meidät, kun me istuimme siellä aitan portailla ja pidättelimme
nauruamme, niin että veri päähän pakkasi. Eihän siinä tahtonut
rietaskaan jaksaa olla nauramatta. Ja kun se älysi meidät, niin ei
se ollut enää näkevinäänkään kukkoa, vaan alkoi kävellä hoiperrella
kamariinsa päin, ja vilkaisi aina taakseen, ja takana tulla kenkkuroi
kukko riivattu, ja oli ota ja anna niinkuin ukko Eetu itse.
Niin ne sitten mennä keikkuivat peräkkäin kamarin porstuaan asti, mutta
porstuassa kääntyi vanha isäntä ja kirosi ja potkasi kukkoa, niin että
se lensi keskelle pihaa.
Sinä iltana ei vanha isäntä melskannut ensinkään pihalla, vaan meni
heti nukkumaan, ja nukkumaan se kukkokin kai meni, koskapa se katosi
ihan huomaamatta jonnekin.
Aamulla istui ukko Eetu pohmeloisena kamarinsa akkunan ääressä ja joi
silmät karrillaan piimänsintua, niinkuin se aina kohmeloonsa joi. Siitä
se oli viisas se vanha isäntä, ettei se milloinkaan ruvennut kohmeloaan
viinalla parantamaan, niinkuin monet muut, jotka sillä keinoin
sortuivat viikon ja kahdenkin pituiseen ryyppäykseen.
Siinä samassa ilmestyi se kukkokin ränsistyneen ja onnettoman näköisenä
kamarin akkunan alle, jossa oli pieni lätäkkö sadevettä. Minä korjasin
liiterin luona kärrynpyörää ja näin, miten vanha isäntä nousi ylös ja
avasi akkunan ja paiskasi kukkoa kohti puisen piimäkupin, mutta ei
saanut sattumaan.
Vanha isäntä ei koskaan puhunut siitä asiasta sen enempää, mutta parin
päivän perästä katosi se kukko, eikä kukaan tiennyt, minne se joutui.
Vaikka kyllä minä luulen, että vanha isäntä sen tiesi.
Sen kerran perästä ei meidän pihalla ole nähty humalaista kukkoa
eikä ketään muutakaan humalaista, sillä se vanha isäntäkin lopetti
ryyppäämisensä siihen paikkaan. Niin että eikö tuo liene siihen vähän
niinkuin sattunut...
Panu.
Maalaiset tekivät heinää.
Kuivavan apilaan herkullinen, kylläinen tuoksu kantautui länsituulen
mukana aina kaupungin laitaan asti, vieläpä joskus jonkun matkaa pitkin
Kauppakatuakin, ja katua pitkin kävelevä kaupungin porvari ajatteli,
että siellä ne nyt tekevät heinää, ja kaupunkilaiset ovat kuolla
nälkään, kun eivät maalaiset ennätä tuoda mitään ruokapuolta kaupunkiin.
Kärpäset surisivat autiolla kadulla. Ajuri Issakaisen hevonen, joka
torkkui lähimmässä kadunkulmassa, huiskutti niille kiusaantuneena
vanhaa häntäänsä, kohottipa silloin tällöin yhtä vanhan takakoipensakin
ja potkaista säväytti, niin että rattaat rämähtivät ja kuskipukilla
torkkuva Issakainen heräsi, tempasi ohjaksista ja ärähti:
— Ähäh... siinä!
Panu astui verkallisin askelin ulos nimismiehen portista, pysähtyi
hetkiseksi, katsahti katua alaspäin, missä ei näkynyt mitään muuta kuin
jotain veturin savua ratapihalta, ja sitten katua ylöspäin, missä näkyi
Issakaisen rattaat, Issakaisen selkä ja Issakaisen tamman heilahteleva
häntä.
Panu lähti kävelemään katua ylöspäin. Sillä suunnalla oli sentään aina
jotain vaihtelevaisuuden toiveita.
Panu oli surullinen esimerkki puolisivistyneisyyden eli n.s.
puolivillaisuuden vaikutuksista.
Panua sanottiin poliisikoiraksi, ja tavallaan se olikin poliisikoira.
Sikäli nimittäin, mikäli seitsemänneltä luokalta eronnutta maanmittarin
vitjamiestä sanotaan insinööriksi, ja mikäli kymmenen vuotta
Helsingissä laiskotellut ja vähitellen kaljupäiseksi käynyt ylioppilas
on oikeutettu kantamaan maisterin kunnioitettua ja himoittua arvonimeä.
Panukin oli poliisikoira sikäli, että siitä olisi pitänyt tulla
poliisikoira. Se oli poliisikoirien pentu laillisesta ja säädyllisestä
poliisikoira-avioliitosta, joten sille hyvien haltijattarien
kumminlahjoina kuuluivat kaikki ne oivalliset ominaisuudet, joista
taitavalla johdolla leivotaan alaansa täysin hallitseva poliisikoira.
Nimismies oli ostanut sen eräästä suuresta ja hyvässä maineessa
olevasta poliisikoiralastentarhasta ja, annettuaan sille samalla
kertaa pontevan, arvokkaan ja kauniin nimen Panu, antanut sen erään
poliisikoirankasvattajan opetettavaksi. Opettaja oli kuitenkin
muuttanut toiselle paikkakunnalle, jolloin kasvatus oli jäänyt kesken,
eikä nimismieheltä ollut tullut hankituksi Panulle tilaisuutta jatkaa
opintojaan. Niin ettei Panu tällä haavaa ollut yhtä eikä toista, ei
sitä eikä tätä. Olipahan vain siltä väliltä.
Panua itseään ei koulunkäynnin keskeytyminen näyttänyt ollenkaan
surettavan. Päinvastoin nautti se täysin siemauksin olemassaolostaan ja
vapaudestaan.
Nimismies asui kesäisin maalla, eräässä saaressa, tunnin matkan päässä
kaupungista, käyden vain aamupäivällä virkatunneillaan kaupungissa.
Keväällä oli Panukin otettu muun perheen mukana kesäasuntoon, mutta
saatuaan maksaa Panun puolesta pari lammasta ja puolen tusinaa kanoja
harkitsi nimismies parhaaksi jättää Panun kaupunkiin. Suureksi
suruksi Panulle itselleen, joka ei voinut ymmärtää, miksi muutamien
pahanpäiväisten lammasten ja kurjien kanojen takia pidettiin sellaista
melua.
Huomattuaan, etteivät rukoukset eikä liehittely auttaneet, täytyi Panun
tyytyä kohtaloonsa.
Panu oli ehtinyt saada parahiksi niin paljon oppia ja sivistyksen
aakkosia kalloonsa, että se piti itseään jonakin aivan erikoisena
ja huomattavana koirana. Näkihän sen siitäkin, että Kirkkokadulla
passissa oleva konstaapeli Kettunen, joka aina hätisteli muut koirat
tiehensä, ja ankarilla toimenpiteillä tukahdutti seudulla puhjenneet
koiralevottomuudet, aina kutsui Panun luokseen ja taputti sen päätä,
ja katsoi pahintakin rähäkkää ja koiratappelua sormiensa läpi, jos
tappelun alkuunpanijana, niinkuin valitettavasti usein oli asianlaita,
oli Panu.
Suutari Lahti, joka ikkunastaan aivan erinomaisesti näki tämän
puolueellisuuden, ja kansanvaltaisena miehenä oli siitä harmistunut,
huomautti sellaisessa tapauksessa:
— Tuostakin sen näkee, mitenkä ne pyrokraatit ja virkakunnat aina ovat
yhtä puolta!
Ja hänen vaimonsa lisäsi siihen aina säännöllisesti vanhan väittämän
korpista ja toisen korpin silmästä.
Panu käveli maltillisin, itsetietoisin askelin pitkin katukäytävää,
pysähtyen joka portilla luomaan silmäyksen pihaan ja katsastamaan, että
mitähän sitä tuonnekin niinkuin nyt kuuluisi.
Leipuri Nissilän pihalle kuului kaikki rauha. Panu odotti hetkisen,
eikö Nissisen vahti ilmestyisi tallin takaa hänelle murisemaan, mutta
Vahti tuntui ole van jossain kyläilemässä.
Panu jatkoi kävelyään, kävi nuuhkaisemassa kulmassa olevan kaarilampun
pylvään juurta ja tuli sitten, hiljalleen kävellä lekotellen, nikkari
Sutisen portille.
Sutisen kissa se siellä istua kökötti portin pielessä lämpöisessä,
suloisessa auringonpaisteessa mitä autuaallisimmassa rauhassa, silmät
puoliummessa. Se sattui istumaan parahiksi sen verran pihanpuolella
porttia, ettei se huomannut Panua eikä Panu sitä, ennenkuin molemmat
olivat aivan silmäkkäin.
Sekunti... yksi sekunti vain... niin lyhyt aika, mutta kuitenkin
tavallaan yhtä pitkä kuin pisin tunti.