Palvelustyttö avasi oven ja hännäkäs kissa livahti pihalle.
Mutta emännän olivat vallanneet pahat aavistukset. Nähdessään kissansa
juoksevan häntä pystyssä pihan poikki kadulle kiiruhti emäntä perässä.
Kadulle tultuaan katseli hän hetken aikaa turhaan ympärilleen, mutta
havaitsi sitten kissansa istuvan jonkun matkan päässä raitiotien
vieressä — häntä kiskolla...
Se odotti siinä vapisten raitiotievaunua, joka jyristen kääntyi juuri
Humalistonkadun kulmasta.
* * * * *
Emäntä ehti hädintuskin pelastaa kissansa, mutta viimemainittu ei siitä
näyttänyt olevan ensinkään kiitollinen.
Hännättömän kissan hännäntynkä on nyttemmin täysin parantunut, ja
mainittu kissa on epäilemättä onnellisin olento Turun kaupungissa.
Mutta hännäkäs kissa, jonka epäonnistuneesta yrityksestä edellä
kerroin, on tämän kaupungin onnettomin olento.
Sitä täytyy nyt alituiseen pitää silmällä. Kun ukko liiterissä hakkaa
halkoja, koettaa se tupata häntänsä pölkylle, milloin taas yrittää
pistää sen oven rakoon.
Emäntä, on alkanut lopuksi arvella, että paras lienee viedä kissa
eläinlääkärille ja pyytää tätä toimittamaan hännän leikkaus.
Olen tahtonut kertoa tämän todenmukaisen, surkuteltavan ajankuvan
osoitukseksi siitä, miten muotihulluus on levenemässä yhä laajempiin
kerroksiin.
Taistelunhaluinen Tiitinen.
Itsellinen Julius Tiitinen, Suonenjoen pitäjästä, on joutunut
erimielisyyksiin Kymi-osakeyhtiön kanssa.
Kansalainen Tiitinen on nimittäin vakuutettu siitä, että tila nro 12
Suonenjoen pitäjän Tyyrinmäen kylässä kuuluu oikeastaan vanhastaan
hänelle eikä yhtiölle, joka sitä nykyjään hallitsee ja vallitsee.
Tämän johdosta hra Tiitinen, jonka mieleen hallitusvallan voima
ja mahti — tietenkin monien viimeaikaisten tapahtumien nojalla —
erinäisten oikeudellisten kysymysten ratkaisussa on tehnyt valtavan
vaikutuksen, on nyttemmin kääntynyt hänen ylhäisyytensä Suomenmaan
kenraalikuvernöörin, yleisesikunnan kenraaliluutnantin Frans Albert
Aleksandrovitsh Seynin puoleen anomuksella, jossa hän pyytää tätä
määräämään yhtiön luovuttamaan tilan hänelle.
Jostakin syystä — luultavasti entisten kokemustensa perustuksella —
epäilee edellämainittu Julius Tiitinen kuitenkin, ettei yhtiö ehkä
sittenkään olisi halukas luopumaan tilasta.
Miten olisi asia silloin ratkaistavissa?
Siihen vastaa useinmainittu Julius Tiitinen anomuskirjelmässään
seuraavasti:
"Eli jos yhtiö ei luovuta kauppasummalla takaisin, niin pyydän jos
Teidän Ylhäisyytenne määräis kaksintaistelun minun ja Kymi-yhtiön
kanssa että yhtiö valitsisi yhden isännistänsä, minä totuuten ja
vanhan perintöoikeuden puolesta olen valmis panemaan vereni ja henkeni
alttiiksi, jos Teidän Ylhäisyydenne määräis pistintaistelun eikä
ampuma-taistelua. Sillä käännyn Teidän ylhäisyydenne puoleen, joka
olette koko Suomenmaan isä, tuki ja turva ja Jumala varjelkoon Teidän
ylhäisyyttänne, suurivaltainen Herra Genraalikuvernööri."
Siinä on nyt kerrankin selvä ja rehti ehdotus. Vieläpä aseiden
laatukin on kaikkea inhimillistä viisautta ja varovaisuutta noudattaen
määritelty. Sillä mikäpä niitä nykyaikaisia ampuma-aseita tietää.
Voisihan rikas yhtiö väärää asiaansa puolustaessaan varustaa
edustajansa esimerkiksi Kruppin kanuunalla, ja silloin kävisi vanhalla
suustaladattavalla haulipyssyllään asestetulle Julius Tiitiselle
hullusti.
Mutta pistin kouraan sekä tirehtöörille että Tiitiselle, niin molemmat
ovat varustustensa puolesta tasaväkiset. Sekundanteiksi voidaan viran
puolesi määrätä nimismies, poliisikonstaapeli, lukkari ja lautamies.
Lääkärinä toimikoon kirkonkylän apteekkari.
Sitten mennään sinne Katajikkokankaalle kruununmakasiinin taakse,
tirehtööri ja Tiitisen Juljus käärivät hihansa ylös, sylkevät
kouriinsa, tarttuvat pistimiinsä ja alkavat sohia toisiaan.
Kenraalikuvernöörin kanslia on ottanut vielämainitun Julius Tiitisen
ehdotuksen harkittavakseen ja vaatinut Kuopion läänin kuvernöörin
lausuntoa asiasta sekä samalla ilmoitusta puheenaolevan Julius Tiitisen
mielentilasta.
Se jälkimäistä seikkaa koskeva kysely on tietysti aivan joutava ja
turhanpäiten loukkaava. Ei tämä Tiitisen Juljus sen hullumpi ole
kuin monet muutkaan, jotka viime aikoina ovat kääntyneet "Suomenmaan
isän, tuen ja turvan" puoleen, saadakseen sieltä apua suomalaista
oikeutta vastaan, ja joiden anomuskirjelmäin johdosta virastot on pantu
suurella kiireellä selityksiä laatimaan ja virkamiehet kuvernööreistä
poliisikonstaapeleihin asti hyppäämään ja hääräämään, niin että selät
höyryävät.
Ei, hänen anomuksensa on vain omintakeisempi ja nykyaikoina harvinaista
persoonallista rohkeutta ja taisteluhenkeä uhkuva.
Toivokaamme että "Suomenmaan isä, tuki ja turva" määräisi pistimet.
Normaali-ihminen.
Aikaansaseuraava lukija on luonnollisesti huomannut, uutisen
suomalaisesta normaali-ihmisestä, jota on etsitty Rovaniemeltä, mutta
jota tullaan etsimään muualtakin. Mitataan millimetrilleen ja punnitaan
grammalleen suuri joukko nuorisoa eri yhteiskuntaluokista, ja laaditaan
sitten näiden mittausten ja punnitsemisten avulla kullekin ikäluokalle
suomalainen normaalimitta, johon sitten jokainen voi verrata omia
jaloja piirteitään.
Kaikki mitataan: pituus, paksuus ja leveys, paino, pääkallon
ulottuvaisuudet eri ilmansuuntiin, rinnan laajuus, silmien väri,
valtimon tykytykset... niin, vieläpä kukkarokin, sillä on päätetty
ottaa huomioon myöskin taloudellinen asema. Otetaan niinikään selville
muistin tarkkuus ja huomaamiskyky.
Tästä tulee jännittävää, kunhan ne mitat valmis tuvat: Se tulee olemaan
melkein yhtä jännittävää kuin osanotto miljoona-arpajaisiin.
Minua itseäni huolestuttavat hiukan jalkani.
Luulen, että ne ovat koko joukon pitemmät kuin suomalaisen
normaali-ihmisen. Räätäli pyrkii aina tekemään minulle hiukan liian
lyhyet housut. Räätälit tekevät tietysti mieluimmin suomalaisia
normaalihousuja, etenkin silloin kun kankaat ovat kalliita, ja
räätälin! pitää arvattavasti velvollisuutenani hankkia itselleni
sellaiset normaalijalat, jotka mahtuvat normaalihousuihin. Räätäli on
mahdollisesti oikeassa ja minä väärässä, vaatiessani, että housujen
pitää olla minun jalkojeni mukaiset, mutta olen huomannut vaikeaksi
saada koipiani lyhemmiksi kuin mitä ne ovat.
Mutta pääni on tavattomasti lähellä suomalaista normaalikalloa.
Kahden vuoden kuluessa olen kahviloissa ynnä muissa yleisissä
paikoissa menettänyt kolme tai neljä hattua ja lakkia, uutta ja
kaunista pääkappaletta, joiden sijasta on naulakkoon jätetty vanhat
päivänpolttamat rasut. Se johtuu tietysti siitä, että pääni on
samankokoinen kuin useimpien muidenkin Suomen äänioikeutettujen
kansalaisten pää, niin että huonojen hattukulujen omistajat aivan
huomaamattaan vaihtavat päähineensä minun hattuuni.
Toivoisin mieluummin, että pääni ei olisi normaalipää, mutta että
koivet sen sijaan olisivat normaalikoivet. Silloin saisin ehkä pitää
oman knallini, ja housuni mahtuisivat parahiksi jalkoihini. Huonojen
housujen omistajien olisi hieman vaikeata menetellä erehdyksessä
housuihini nähden samalla tavalla kuin huonojen hattujen omistajat
menettelevät hattuihini nähden.
Normaalimitoista on käytännöllistäkin hyötyä monella tavalla.
Yksinäisyyteensä kyllästynyt 23-vuotias nuorukainen voi julkaista
seuraavan ilmoituksen:
"Hei tytöt ja nuoret lesket! 23-vuotias mies, joka ihmeellisen
täsmällisesti täyttää normaalimitat, haluaa kirjevaihtoon kanssanne,
saadakseen painaa teidät normaalisydäntään vasten (75 tykytystä
minuutissa). Kirjeet vastataan kirjeillä ja valokuva pyydetään. Minun
kuvani näkyy normaaliluettelosta siltä sivulta, jolla on kuvattuna
23-vuotias normaalimies. Pila kielletään, vaitiolo luvataan. Vastaus
nimimerkille 'Normaalirakkaus' Turku poste restante."
Luulen, että kukkaroni on normaalikukkaro. Se on nimittäin tavallisesti
tyhjä, ja olen huomannut, että jokainen, jolta yritän pyytää viitosta
tai kymppiä, valittaa samaa omasta kukkarostaan.
Jos se komitea, joka toimittaa normaalisuomalaista koskevia
tutkimuksia, julkaisee niiden tulokset kirjana, niin olen varma siitä,
että sillä kirjalla on suurempi menekki kuin unikirjalla. Se ostetaan
joka taloon, ja sitä tarvitaan aina. Kun nuori mies rakastuu neitoseen,
niin ottaa hän kirjan taskuunsa ja sentimetrimitan toiseen taskuunsa,
menee rakastettunsa tykö ja mittaa hänet, verraten sitten numeroita
normaalitytön numeroihin. Kun normaalipojat sitten aina menevät
naimisiin normaalityttöjen kanssa, niin syntyy tähän maahan vähitellen
normaalirotu, jonka jäsenet ovat niin toistensa näköisiä ja kokoisia
kuin tulitikut.
Suomalaisen normaali-ihmiskomitean aate on epäilemättä hyvä. Mielestäni
olisi sitä kuitenkin kehitettävä, eikä pysähdyttävä vain ihmiseen.
Olisi myöskin määriteltävä suomalainen normaalitalo: minkä näköinen
ja kokoinen se on, montako huonetta siinä on, montako normaalileipää
mahtuu sen leivinuuniin ja montako askelta sen rapuilta on saunaan.
Olisi sitäpaitsi määriteltävä suomalainen normaalihevonen ja
normaalilehmä, normaalivasikka ja normaalihieho, normaalisonni,
normaalilammas ja normaalipässi, normaalisika ja normaaliporsas,
normaalikana ja normaalikukko, normaalikoira ja normaalikissa.
Kun nämä seikat olisi saatu selville, voisi jatkaa normaaliperunalla ja
normaalirehunauriilla, normaalijuuriskalla ja normaalikaalinkerällä.
Työmaa on laaja kuten näkyy.
Mutta se ei rajoitu vielä siihenkään. Sitä voidaan laajentaa yhäkin
laajemmille aloille.
Millainen on suomalainen normaalikylä? Millainen on suomalainen
normaalikirkko? Entäs normaalipappi ja normaalipapinrouva? Kuinka pitkä
on normaalisaarna, ja kuinka pitkä on normaalitukkapölly kinkereillä?
Miten kauas kuuluu normaalilukkarin laulu ja normaalivallesmannin
kirous?
Kuta kauemmin näitä tutkimuksia jatketaan, sitä suuremmaksi kasvaa
tiedonjanomme.
Kuinka suuri on normaalikahvipannu? Kuinka monta kuppia se vetää?
Kuinka monta kuppia juo normaali-kahvitäti päivässä, ja kuinka monta
sanaa ehtii hän kunkin kupin aikana puhua? Kuinka monta ryyppyä
normaalijuoppo kaataa vuodessa ja kuinka punainen normaalijuopon nenä
on?
Kaikki nämä seikat kaipaavat tutkimusta. Kaikista näistä asioista olisi
mieltäkiinnittävää saada selko.
Kunhan vain eivät sen tekijät ennemmin loppuisi Kuinka monella
lyönnillä takoo normaalisuutari naulan kengänpohjaan? Kuinka monta
lautamiestä nukkuu normaalikäräjillä yhtä aikaa?
Paljon on tutkimista. Ja merkillistä on, että mitä enemmän saa tietää,
sen suuremmaksi tulee tiedonhalu.
Sellaista se on aina.
Toistaiseksi saanemme kuitenkin tyytyä siihen, että saadaan tulkituksi
ja määritellyksi suomalainen normaali-ihminen. Siinäkin lienee aluksi
aikamoinen työ. On määriteltävä normaalinenä ja normaalivatsa,
normaaliparta ja normaalikynnet.
Monta seikkaa on otettava huomioon.
Mutta joka sitten kaikki ne mitat ja säännöt täsmälleen täyttää,
hänellä on syytä tuntea itsensä tyytyväiseksi.
Jään odottamaan tutkimuksen tuloksia.
Kun ne on julkaistu, ilmoitan sitten, missä suhteessa minä täytän
normaalimitat.
Jollei mitään tällaista ilmoitusta näy, niin on lukijalla syytä päästää
pieni osanottava huokaus puolestani.
Silloin en nimittäin ole täyttänyt normaalisuomalaisen vaatimuksia
missään suhteessa — en yhdessäkään ainoassa suhteessa.
Kamalalta tuntuu ajatella sellaista mahdollisuutta, mutta voihan
niinkin käydä... ellei komitea hyväntahtoisesti sattuisi valitsemaan
juuri minua normaali-ihmiseksi. Mikä olisi kovin hauskaa.
Ei goliera buuhun noushe.
Turun torilla.
Sinä suurena kolerakesänä.
Pääryniä. Punapaitainen ryssä. Minä.
— A oshtaka härra hjuva päärona! Viishtoispenni kappala.
Viimeistä edellisen vuorokauden kuluessa oli Pietarissa todettu 113
koleratapausta.
— En osta.
— Miks et oshta? Oshta pois päärona! Ei ole kallis päärona!
Viishtoispenni kappala, härra!
— En osta. Lääkärit sanovat...
— Leekari! Leekari! Mitä leekari sanovat?
— Sanovat, ettei nyt saa syödä pääryniä.
— Mikshei, mikshei?
Punapaitaisen silmät palavat.
— Sanovat, että niistä voi tulla kolera.
— Leekari! Ennen leekari sano, että joka aamu pidä päärona syödämän,
niin sitten hjuva tulemat. A nyt sano, että tule goliera! Mishtä
tulemas Härra, mishtä tulemas?
Arv. yleisöä alkaa keräytyä.
— Mishtä tulemas? Minä kysyn: mishtä tulema Vashtaka, härra!
— Päärynästä.
Kaupustelija arv. yleisölle:
— Minä kysyn: mishtä tulemas, a ei taida härra vashtata! Eikä taida
vashtata leekari.
Sitten minulle:
— Päärona Venähellä kashvamas buussa korgiaila, liki daivashta. Ei
goliera buuhun noushe! A jos ieibä loppu, a sitten tule goliera.
Ja nuolaistuaan huuliaan:
— Minä joka päivä kymmenen kappala pääronia syönyt, a ei vieläkä kondit
pyshtys!
Uskoin.
Ja ostin.
Ja söin.
Enkä ole vieläkään sairastunut koleraan.
Pässi.
Ihminen vanhenee. Mikäpäs siinä. Vanheneehan hevonenkin, vaikka sillä
on kaksi paria jalkoja päästäkseen vanhuutta pakoon.
Lähestyvän vanhuuden oireita kuuluu olevan, että alkaa nähdä unia
lapsuutensa aikuisista tapauksista ja asioista. Unissa ja ihmisen
unielämässä on oikeastaan paljon merkillistä. Kirjoitan ehkä joskus
toisen kerran siitä laajemmin ja tieteellisemmin. Tällä kertaa
kirjoitan vain pässistä.
Näin viime yönä unta siitä vanhasta pässistä, joka lapsuudessani
oli meidän naapuritalossamme. En ole muistanut koko pässiä ainakaan
viiteenkolmatta vuoteen, joten ei kumminkaan tässä tapauksessa pidä
kutiaan se uniteoria, minkä mukaan unet johtuvat niistä kokemuksista
tai ajatuksista, joita meillä on ollut edellisenä päivänä tai
lähipäivinä sitä ennen.
Oli merkillistä, että tunsin unessa sen pässin oitis, vaikka minulla
ei ole ollut kunnia tavata sitä lähemmä kolmeenkymmeneen vuoteen.
Olen sittemmin aikojen kuluessa ja toimeni takia tullut tekemisiin
monen kaksijalkaisen, rikkaan, upean, kuuluisan, oppineen tai
muuten huomattavan pässin kanssa, joista en olisi voinut muutamia
kuolemaksenikaan tuntea esimerkiksi noin vuoden päästä, tuskinpa
seuraavalla viikollakaan, sillä suuren kaupungin väenvilinässä
unohtuvat kerran nähdyt kasvot helposti ja nopeasti, etenkin jos on
niin huono jälleentuntemisaisti kuin minulla, mutta sen naapurin
pässin — päästäkseni taas kiinni asiaan — tunsin heti. Ja kuitenkin
myöntää jokainen, joka on pässejä nähnyt, että niiden naamataulut
ovat jokseenkin toistensa näköiset. Niin että naapurin pässin oli kai
täytynyt tehdä minuun erikoisen syvän vaikutuksen.
Muistelmakuviini naapurin pässistä liittyvät pitkät kesäiset
poutapäivät taivaanrannassa asuvine valkeine pilvilinnoineen, rattaiden
ratina etäiseltä maantieltä, kukon kiekaus kesäpäivän-hiljaiselta
kylältä, auki olevat kamarien akkunat, ja uudin, jonka ilmavirta
on vetänyt akkunalaudan ulkopuolelle, äskenniitetyn heinän tuoksu
perunamaan pientareita ja veljeni lakki, jonka omistajansa syystä
taikka toisesta on jättänyt kaivonkannelle.
Kävelen siitä ohi avojaloin, kädet mahtavasti housuntaskuissa, sillä
minulla on ensi kertoja ylläni housut, joissa on oikeat taskut, pitkän
kärttämisen ja mankumisen jälkeen saadut. Pistän kaivonkannella olevan
lakin päähäni, oman lakkini päälle kallelleen, ja kävelen edelleen
mahtavana, kaksilakkisena, housuntaskuisena ja joutilaana, koetanpa
vielä sylkäistäkin yhtä luontevasti kuin Simolan renki, miesten mies,
joka kyntää vähän matkan päässä peltoa ja kohtelee kunnioittavia
lähentymisyrityksiäni yli-ihmisen korkealla ja täydellisellä
välinpitämättömyydellä.
Täällä on vanha saunamme, saunan takana viholaispensaita ja aita, ja
aidan takana naapurin pässi.
Naapurin pässi on sekä pilkattu, vihattu että pelätty. Ennenkaikkea
kuitenkin pelätty.
Sillä se puskee meitä poikia, jos vain pääsee kimppuumme, puskee niin
että paikat paukkuvat.
Ennen se ei ollut puskenut. Se ei ollut edes osannut puskea, vaan
juoksi aina meitä pakoon.
Mutta sitten me päätimme opettaa sen puskemaan, siinä kauniissa
ja luvallisessa tarkoituksessa, että se puskisi naapurin vanhaa
Sauna-Maijaa kun tämä kyykkii perunamaata kitkemässä.
Ryhdyimme siis täydentämään pässin kasvatusta, sillä mitäs pässillä,
joka ei osaa puskea.
Ahdistimme sen johonkin aidannurkkaan, mistä se ei päässyt livistämään,
ja rupesimme sitä sitten siinä härnäilemään ja päkkäilemään otsaan.
Naapurin pässi ei ollut mikään tyhmä oppilas, ainakaan pässiksi. Se
oppi hyvin pian puskemaan, ja puski sitten opettajansa nurin.
Jotain sen pässin luonteessa oli kuitenkin vinossa. Se ei nimittäin
puskenutkaan koskaan Sauna-Maijaa, niinkuin sen velvollisuus olisi
ollut ja jota varten se nimenomaan oli kouluutettu, mutta meitä poikia
puski se erityisellä innolla ja mielihyvällä, niin ettemme enää koskaan
uskaltaneet mennä sen aitauksen sisäpuolelle, jossa naapurin pässi oli.
Se oli suuri vahinko ja pettymys, sillä saman aidan sisäpuolella oli
meidän muutamaan kiviraunioon rakentamamme ylpeä, kyynäränkorkuinen
linnoituksemme.
Mutta tänään oli minulla jaloissani taskuniekkahousut ja päässäni
kaksi lakkia. Sitäpaitsi oli pässi aivan aitauksen toisessa päässä ja
seisoi selin minuun. Päätin siis uhallakin hyökätä linnoitukseen, jonka
muurien takana olisin kyllä turvassa pässin hyökkäyksiltä.
Kiipesin vähin äänin yli aidan ja läksin juoksemaan linnoitusta kohti.
Varmasti ennättäisin sinne, sillä pässi ei vieläkään huomannut minua.
Juostessani huusin pässille ilkkuen "hei!" ja paransin vauhtia.
Seuraavassa silmänräpäyksessä oli pässikin liikkeellä.
Se läheni hirmumyrskyn vauhdilla. En ollut koskaan nähnyt sen juoksevan
sillätavoin. Enkä minäkään ole koskaan juossut niin kovasti. Molemmat
lakkini putosivat maahan, mutta toivoni, että pässi pysähtyisi
purkamaan niille sisuaan, petti täydellisesti. Pässi ei kiinnittänyt
niihin mitään huomiota. Sitä enemmän kiinnitti se huomiota minuun.
Juoksin hurjistuneena, pitkä tukkani leuhkaen, mutta pässi juoksi vielä
hurjistuneemmin. Aloin käsittää sen kamalan tosiasian, etten ehtisikään
linnoitukseen ennen pässiä.
Sinne oli vielä ainakin viisi syltä, kun pässi ennätti kintereilleni.
Kohottamani hätähuuto katkesi kesken, sillä juuri samassa sain
takalistooni aika paukun. Onneksi oli tämä pässi sarveton. Lensin
ilmassa sylen verran, ja auttoi pässi täten minua lähemmäksi
päämaaliani, mutta vielä oli linnoitukseen pari kolme syltä, ja minä
makasin vatsallani maassa. Kääntäessäni varovaisesti päätäni näin
pässin seisovan aivan takanani, valmiina uuteen hyökkäykseen.
Älähdin ja ummistin silmäni, arvellen loppu olevan lähellä, mutta uutta
paukkua ei kuulunutkaan. Maattuani siten muutaman minuutin ajattelin,
että pässi on mahdollisesti antanut minulle anteeksi, ja kohosin
polvilleni. Samassa sain hartioihini täräyksen, joka paiskasi minut
jälleen vatsalleni.
Huomasin siitä, ettei pässi puske minua niinkauan kuin makaan
pitkälläni, mutta on valmis uusiin väkivaltaisuuksiin heti, kun yritän
nousemaan. Ei siis auttanut muuta kuin maata edelleen liikahtamatta,
leuka maassa.
Päivä paistoi niskaani ja lakitonta päätäni. Kylällä vallitsi
kesäpäivän hiljaisuus. Edessäni oli ruohikkoa, puoleksi kuloontunutta,
ja joku voikukka, takanani seisoi pinkeäkoipinen pässi, pää kekallaan.
En tiedä, kuinka kauan lienen siinä maannut. Ehkä viisi, ehkä
viisitoista minuuttia. Jokatapauksessa tuntui se iankaikkisuudelta.
Vihdoin yritin lähteä ryömimään nelinkontin eteenpäin, mutta takaapäin
tuli heti asianomaiseen ruumiinosaan sellainen puksu, että leukani
loksahtivat vastakkain ja pääni painui jälleen pientareeseen.
Taas makasin siinä, pässin vahtimana. Minusta alkoi tuntua siltä,
että me olisimme oikeastaan voineet jättää opettamatta tuon pässin
puskemaan. Sitten alkoi tuntua siltä kuin kuolisin piakkoin nälkään.
Tavaton nälkä hiukaisi äkkiä sisälmyksiäni. Pässi varmaankin vahtisi
minua siihen saakka, kunnes oli sin kuollut nälkään.
Tämä ajatus täytti mieleni kauhulla. Aloin huutaa ja parkua minkä
jaksoin.
— Mikä hätänä? kuului palvelustyttömme ääni saunan luota. — Hyvä isä,
onko sinua mato pistänyt.
— Pässi! paruin minä. — Puskee!
— Kukas sen opetti puskemaan? huomautti palvelustyttö, kapusi aidan
yli ja ajoi pässin tiehensä. Nöyryytettynä ja viheliäisenä hiivin minä
hänen turvissaan takaisin kotipihan suojaan.
* * * * *
Viime yönä näin unta, että makasin maassa, takanani naapurin pässi,
joka juuri oli puskenut minut kumoon. Unessakin huomasin, ettei tämä
nyt oikeastaan ole laitapeliä, sillä olenhan minä aikuinen mies,
jonka pitäisi helposti pitää puolensa tavalliselle maatiaispässille,
mutta tosiasiana pysyi, että pässi oli voitolla. Huokasin ja tunsin
hiukaisevaa nälkää.
Nousin ja yritin nelinkontin ryömiä eteenpäin. Pässi antoi puksun, ja
minä heräsin siihen.
Näläntunne ei kadonnut herättyänikään. Muistin silloin, että olin
eilen, lievän pahoinvoinnin johdosta, syönyt hyvin keveän päivällisen,
enkä illallista ollenkaan.
Tämä näläntunne oli siis yli neljännesvuosisadan kuluttua herättänyt
unessa eloon ammoin unohtuneen kohtauksen lapsuudestani. Varmaankin
oli tuo pikkupojan nälänkuvitelma tavattoman voimakkaasti syöpynyt
alitajuntaani, sillä olenhan minä sittemmin ollut monta kertaa paljon
suuremmassa ja todellisemmassa nälässä.
Raskas velvollisuus.
— Vaikeaksihan se käy joskus velvollisuutensa täyttäminen
virkamiehellekin, myönsi vanha viskaali, sytyttäen miettiväisenä
sikariaan. — Sillä virkamies, myöskin poliisimies, on hänkin loppujen
lopuksi vain ihminen... suoraan sanoen tavallinen, sanokaamme syntinen
ihminen. Jolla myöskin on kurkku, niinkuin muillakin ihmisillä. Kurkku
ja kieli, joka tietää eroittaa hyvän ja pahan. Mutta lait ja asetukset
ovat kiivaat...
Vanha viskaali puhalsi pari savua ilmaan ja jatkoi:
— Siitä on jo vuosia. Olin siihen aikaan kaupunginviskaalina siinä ja
siinä pikkukaupungissa.
Olimme eräänä päivänä tehneet väkijuomatakavarikon. Sitä oli — mitähän
olisi ollut.. seitsemisenkymmentä pikkupulloa pirtua ja muutamia
pulloja viskyä, sitä oikeata ja rehellistä tavaraa, jossa ei vilppiä
ole.
Tuumitaan siinä ylikonstaapelin kanssa, että mitähän näille tavaroille
olisi tehtävä. Minä lopuksi kirjoitan kuvernöörille ja kysyn.
Kuvernööri vastaa. Niin ja niin. Siihen katsoen ja koska ja kun niitä
aineksia ei ole sen suurempaa määrää, niin kaatakaa maahan.
Minä sanon seuraavana päivänä pojille poliisikamarissa, että sellainen
tuli kuvernöörin päätös. Vai niin, vastasivat pojat vähän verkalleen.
Ylikonstaapeli Kurki sanoi, että on se sentään synti. Jumalanviljaahan
se sekin on. Ja konstaapeli Nahunen mutisi, että voisihan se mennä
maahan toistakin, luonnollisempaa tietä. Toisetkin poliisit lausuivat
valittelunsa, mutta minä tiesin ja tunsin, että Kurki ja Nahunen olivat
enimmän huolissaan. Tunsinhan minä laumani, etenkin kun se ei ollut sen
suurempi.
Aivan niin, myönsin minä. Syntihän se on. Mutta se on nyt kuitenkin
kuvernöörin päätös, jota on noudatettava. Älköön siis tämä synti tulko
meidän päällemme, vaan kuvernöörin pään päälle.
— Niinpä niin, huokasi Nahunen. Kun on päätös, niin on päätös. Minkäpäs
sille...
Minä katselin konstaapeleitani vakavasti ja sanoin sitten:
— Meidän on siis, esivallan palvelijoina, pantava esivallan päätös
täytäntöön.
— Niin, mutisivat konstaapelit, katsoen surkutellen kamarin nurkassa
sotilaallisissa riveissä seisovia pulloja.