pyydän saada lausua teidät kaikki tervetulleiksi neuvottelemaan
tärkeistä yhteisistä kysymyksistämme. Näinä aikoina, jolloin
yhteenliittymisen merkitys kaikilla aloilla tunnustetaan erittäin
suureksi, on meidänkin, pikkuvaltioitten kuningasten, aika ruveta
valvomaan etujamme. Tahtomatta tässä kuluttaa arvoisain läsnäolijain
kallista aikaa pitemmillä puheilla, ehdotan, että puheenjohtajaksi
valitaan...
Puhuja pysähtyi hetkiseksi ja hänen katseensa liiteli epätietoisena
yli salin, kiintyen lopuksi kuin hypnotiseerattuna erääseen erittäin
kuninkaalliseen nenään.
... että puheenjohtajaksi valitaan Ferdinand I:nen Sofiasta.
— Hyvä!
Ferdinand I:nen katsoi kelloaan, murahti, että hänellä on hiukan
kiire, koska turkkilaiset ovat hänelle Adrianopolista saapuneen
sähkösanoman mukaan juuri syöneet viimeisen hevosensa ja valmistelevat
uloshyökkäystä, mutta astui kuitenkin puheenjohtajan paikalle.
Keskustelukysymyksen pohjusti Kustaa 5:s, huomauttaen elintarpeitten
hinnan yleisestä ja alituisesta kohoamisesta. Siitä huolimatta haluavat
esim. Ruotsin sosialistit yhä supistaa kuninkaan vuosirahaa. Tämä
johtuu nähtävästi sosialistien tunnetusta vastenmielisyydestä kaikkia
järjestymättömiä kohtaan. Jos pikkukuninkaat sitävastoin järjestyvät,
niin kadottavat sosialistit tämän keppihevosensa.
Norjan Haakon kannatti edellistä puhujaa. Hänen valtakunnassaan ovat
jotkut sosialistit ehdottaneet, että kuninkaan vuosiraha alennettaisiin
700,000 kruunusta 100,000:een. Puhuja huomautti, että monen suuren
yhtiön tirehtöörillä on suuremmat tulot.
— Herra puheenjohtaja! kuului raihnas, vapiseva ääni.
— Olkaa hyvä! sanoi Ferdinand tylysti.
Abdul Hamid nousi vaivalloisesti seisomaan ja alkoi:
— Sosialisteilla on kyllä tavallaan oikein. Vaivaishoito nykyisessä
yhteiskunnassa on kelvottomasti järjestetty. Tultuani vanhaksi ja
heikoksi asetettiin minut, raatajavanhus, vaivaishoidolle kuin...
(Useita ääniä):
— Asiaan!
— Tahdoin vain sanoa, että kun minut annettiin vaivaishoidolle, niin
luvattiin minulle, ettei haaremiani...
(Melua salissa. Huutoja: Istukaa alas!... pysykää asiassa!...
Häpeämätön äijänkekkuli! Vai vielä teillä pitäisi olla haaremikin,
ruotiukolla!)
Abdul Hamid vaikeni hämmästyneen ja alakuloisen näköisenä ja istuutui
loukkoonsa pää tutisten.
Tämän välikohtauksen jälkeen otettiin käsiteltäväksi kysymys siitä,
saavatko virattomat hallitsijat ottaa osaa kokoukseen, ja päätettiin,
että heillä on — jos pysyvät asiassa — puhe-, mutta ei äänestysoikeutta.
Puheenvuoron pyysi nyt ent. shahi Muhamed Ali:
— Kuten arvoisat läsnäolijat tietävät, olen minä joutunut n.s.
kilometritehtaalle. Se johtui siitä että minä kerran Teheranissa...
Häneltä riistettiin puheenvuoro, koska ei pysynyt asiassa.
— Herra puheenjohtaja! kuului terävä ääni ovelta.
Kaikkien katseet kääntyivät rauhanhäiritsijään, pienenpuoleiseen,
hieman renttumaisen näköiseen herrasmieheen, joka häikäilemättä jatkoi:
— Tosin en ole kruunattu, mutta olen kuitenkin entinen hallitsija, ja
haluaisin kysyä, saanko ottaa osaa kokoukseen?
Puheenjohtaja:
— Kuka te olette?
— Presidentti Castro.
Syntyi sanoin kuvaamaton melu, ja kaikki huusivat:
— Ulos!
— Castro livahti ulos, mutta kääntyi porraskäytävässä takaisin, pisti
päänsä ovesta sisään ja huusi:
— Adjöö! Herrasväki ei tunne vielä Castroa. Muita herrasväki tulee
kohta tuntemaan!
Sitten hän katosi.
— Herra puheenjohtaja!
Parraton, nätinnäköinen nuorukainen Manuel kumarsi kohteliaasti:
— Olkaa hyvä! sanoi puheenjohtaja, rypistäen hieman otsaansa.
— Haluaisin, että kokous ryhtyisi keskustelemaan siitä minun asiastani.
Kuten kaikki tietävät, olen jo pitemmän ajan ollut ilman vakinaista
tointa ja...
Huutoja:
— Kääntykää työttömyyskomitean puoleeni Ei tämä kokous ole teidän
asianne käsittelemistä varten kutsuttu koolle.
Samassa astui sisään poliiseita, ja komisarjus sanoi:
— Presidentti Castro on ilmoittanut, että täällä pidetään laitonta
kokousta.
Puheenjohtaja:
— Tämä ei ole mikään laiton kokous. Kaikki läsnäolevat ovat
perustettavan ammattiyhdistyksen jäseniä...
Komisarjus:
— Saanko nähdä jäsenkortit!
Läsnäolijat katselivat toisiinsa hämmästyneen näköisinä. Jäsenkortteja
ei näet vielä oltu ehditty kirjoittaa.
Komisarjus:
— Pyydän läsnäolijoita hajaantumaan!
Nyt äkkäsi poliisimies minut:
— Ahaa! Sanomalehtimieskin! Nytpä oletkin pintehessä...
Hypähdin ylös ja heräsin.
Eräs tuttavuus.
Kamalasti tuulikin.
Postikonttorin kohdalla vihuri teki vikkelän yrityksen temmata lakin
päästäni.
Minä olin kuitenkin vikkelämpi. Sain lakin kiinni juuri kun se yritti
lähteä omille teilleen.
Postikonttorista tuleva ruskeapartainen herrasmies käsitti tämän
liikkeeni tervehdykseksi ja kohotti kohteliaasti hattuaan.
Siitä alkoi tuttavuutemme.
Tiesin varmasti, ettei meitä oltu esitetty toisillemme, enkä siis
tervehtinyt häntä, kun ruskeapartainen seuraavan kerran tuli kadulla
vastaani. Mutta hän puolestaan nyökäytti minulle ystävällisesti päätään.
Siitä lähtien tervehdimme toisiamme säännöllisesti.
Kerran istuin ravintolassa yksin. Nimittäin yksin pöydässäni. Yhtään
vapaata pöytää ei ollut.
Ruskeapartainen astui sisään ja hänen katseensa harhaili etsien ympäri
huonetta.
Äkättyään minut kirkastuivat hänen kasvonsa ja hän tuli pöytääni.
Minä puolestani en erityisemmin ihastunut hänen tulostaan. Suoraan
sanoen en voinut sietää häntä. Hänen ruskea piikkipartansa ärsytti
minua, ja hänessä oli vahva annos tuota tympäisevää ylimielisyyttä,
jota usein tapaa henkilöissä, jotka ovat keskinkertaisia älyltään ja
joiden henkinen näköpiiri on rajoitettu keskinkertaisen ahtaalle. Mutta
enhän tietysti voinut olla ottamatta häntä pöytääni ja osoittamatta
hänelle tavallista kansalaisten välistä kohteliaisuutta.
Klo 12:n aikaan yöllä esitti hän lähempää tuttavuutta, "koska jo olemme
siksikin vanhat tuttavat".
Hänen etunimensä on Werner. Asiain näin kehityttyä en tietenkään
kehdannut kysyä hänen sukunimeään.
Kello puoli yhden aikaan alkoi hän loilotella, häpäisten siten pöytämme
ja saattaen minut tukalaan asemaan. Itse oli hän päässyt siihen
onnelliseen tilaan, jossa ei mikään häpeäminen tule kysymykseen.
Kello yhden aikaan oli poistuttava. Hän antoi minun maksaa koko laskun,
vippasi minulta vielä viitosen — viimeisen viitoseni — ja vaihtoi
sateenvarjoni, uuden, hyvän sateenvarjoni, omaan vanhaan rämäänsä, joka
näytti siltä kuin olisivat syntiset esivanhempamme vedenpaisumuksen
alkaessa etsineet sen alta suojaa.
Tätä harmillista vaihdosta en havainnut ennenkuin kotonani, mitä
seikkaa asuintoverini sittemmin käytti tukemaan väitöstään, että minä
sanottuna iltana olisin muka nauttinut liikaa.
Kahden viikon kuluttua tuli ruskeapartainen pyytämään minua asettajaksi
450 markan suuruiseen vekseliin.
Koetin heikosti taistella vastaan, mutta minussa ei ollut tarpeeksi
miehuutta.
Tahtomatta tehdä vaatimatonta kertomustani jännittävämmäksi ja
pitemmäksi, kertomalla kaikki tuon vekselin vaiheet, totean tässä vain
yksinkertaisesti, että sitä "lyhennettiin" niin hyvällä menestyksellä,
että minä kerran parin vuoden kuluttua matkoilta palattuani sain
lunastaa erään protestiin menneen 575 mkn suuruisen paperin, jossa oli
hyväksyjänä asioitsija Werner Kaustila ja asettajana allekirjoittanut.
Mitä tämä tapaus vaikutti nimeni kaikuun pankkiiripiireissä, sen tulin
kokemaan, yrittäessäni myydä erästä paperia pari viikkoa myöhemmin.
Tuttavani Werner Kaustila on nyttemmin avannut kiinteimistöjen
välitystoimiston eikä enää tarvitse apuvekseleitä.
Eilen tuli hän vastaani kadulla.
Hän ei tuntenut minua.
Tuskinpa hän tuntee minua tämänkään luettuaan.
Eräs toinen tuttavuus.
— Minä sitä oon sillä lihakaupan alalla...
Kuopiolainen mätäkuun aurinko lämmitti meidän paljaita selkiämme, ja
uimalaitoksen portailla huuhtelivat pienet laineet varpaitamme.
Käännyin päin naapuriini, jonka kanssa en vielä ollut sanaakaan
vaihtanut, ja joka nyt odottamatta oli itsensä esittänyt alussa
olevilla sanoilla.
Epäilin, että eihän se vain minua paistikseen katselle.
Todellakin oli hänen katseessaan jotain, joka sanoi melkein samaa kuin:
— Tuosta kannattaisi maksaa 1 mk. 10 p. kilo.
Mutta pitihän sitä jotain vastata hänen esittelyynsä, ja minä sanoin
että:
— Vai niin!
Hän oli lyhyehkö, nuorehko, turpeahko, ja ylimalkaan teki sen
vaikutuksen, että oli puhunut totta ilmoittaessaan ammattinsa.
Katseli sitten syvämietteisenä ukkovarpaitaan, joiden kynnet olivat
kummallisesti käyristyneet, ja lisäsi:
— Ei ollut kenkiä jalassa kun kotoa lapsena tienuulle lähin.
— Vai niin.
— Mutt sitten onnisti, vaikka ensin olin vaan tavallisena renkinä.
— Hm.
Sitten pitkähkö äänettömyys. Heittäydyin veteen.
Vähän ajan kuluttua porskutteli hän huohottaen ja vettä puhallellen
lähelläni. Keskustelu jatkui:
— Joko sitä on teillä — puh! — sitä vaimoo?
— Ei..
— Ei oo mullakaan — puh!
Ja vähän ajan perästä:
— Vaikka voishan se olla — puh! — mukava olemassa...
— Oojah!
— Mutta tuloo huusholli helpommaksi — puh! — kun ei oo vaimoo...
— Hm.
Olimme päässeet uimalaitoksen edustalla olevalle lepoaidalle,
ja kömmimme sille. Uimakoululaiset harjoittelivat hyppyjä ja
loiskahtelivat veteen niin, että roiskui ja räiskyi.
— Joko sitä on teillä minkäverran sitä ikää?
— Johan sitä. Entäs teillä? kysyin kohteliaisuuden vuoksi.
— Siinä oon neljissäkymmenissä... ja rahoja on pankissa... eikä velekaa
kellekään.
— Hm... onhan se mukava!
— No, onhan se —. Vaikka ei ollut kenkiä jalassa kun kotoa läksin.
Vaan nyt kun oon joutunut sille lihakaupan alalle, niin ei oo mistään
puutosta.
Paussi. Ja sitten:
— Mikä sitä työ ootta?
— Enpähän paljon mitään. Ilmanaikojaan vaan matkustavainen...
— Niin, onhan sitä kesällä kaikenlaista kulukijaa. Mikä teillä on
virkana?
— Eipä paljon mikään...
— Ette taija olla insnyöri?
— Enhän minä insinööri... Muuten vain vähän kirjottelen...
— Niin, jotta romaaneja —. Työ ootte sitten niitä kirjaltajia!
— Hm, no sinne päin.
Paussi. Sitten miettiväisesti:
Vai ei sitä vielä teilläkään oo sitä vaimoo!
Olimme uineet takaisin ja pukeutuneet. Vartijatar tuli sanomaan, että
jos jouduttautuisimme — alkaa naisten tunti.
Erosimme hyvinä ystävinä, lihakauppias ja minä.
Parturissa.
Olen vihannut O.Y. Andersson & C:o A.B:n prokuristia hra Carlsonia
täysi-ikäisen ja terveen miehen voimakkaalla vihalla.
En ole vihannut häntä luihusti ja peitetysti, pelkurimaisen koulupojan
vihalla opettajaansa vastaan, vaan julkisesti ja häikäilemättömästi,
koettaen kaikin mokomin antaa juuri hra Carlsonille itselleen
jonkinmoisen aavistuksen vihani pohjattomista syvyyksistä.
Olen vihannut häntä kokonaisen vuoden.
Viime syksynä menin eräänä iltapäivänä parturiin.
— Minulla oli kiire.
Piti nimittäin lähteä matkalle.
Käytettävissä oleva aikani junan lähtöön saakka oli tarkoin laskettu.
Kokemuksesta tiesin, että hoviparturini käytti leukani ajelemiseen
seitsemän minuuttia.
Mahdollisen haavan paikkaamiseen olin varannut yhden minuutin ja rahan
vaihtamiseen toisen. Se nyt oli ainakin runsaasti laskettu. Kaikkiaan
siis yhdeksän minuuttia. Lukuunottamatta matkaan asemalle kuluvaa
kuutta minuuttia jäi odotusaikaa parturissa samoin kuusi minuuttia,
joihin tietysti, jos parturi suoriutuisi koko jutusta seitsemässä
minuutissa, hänen menoarviossaan olevat ylimääräiset kaksi minuuttia
saattoi lisätä.
Astuessani sisään parturitupaan hengähdin helpotuksesta, isillä;
parturia lukuunottamatta oli siellä ainoastaan O.Y. Andersson & C:o
A.B:n prokuristi.
Hänen tukkansa oli jo leikattu ja parturi saippuoi toiseen kertaan
hänen, leukaansa.
Jälkiajelu kaikkine siihen, kuuluvine toimenpiteineen veisi noin kolme
minuuttia.
Istahdin odottamaan, selaillen hajamielisenä puolen vuoden vanhoja,
repaleisia ja arveluttavan likaisia ruotsalaisia pilalehtiä.
Neljän minuutin kuluttua katsahdin ylös.
Hra Carlson istui yhä edelleen parranajotuolissa. Parturi oli antanut
hänelle käsipeilin, jonka avulla hän näytti uutterasti tutustelevan
näppyläisen, punertavan naamansa yksityiskohtiin.
Heitin lehdet viereiselle tuolille, rykäsin ja siirsin tuoliani hieman
taaksepäin.
Hra Carlson rypisti kulmakarvojaan ja huomautti parturille, ettei hänen
vasen viiksensä ollut aivan yhtä tylppä kuin oikea.
Parturi kiiruhti saksiaan liputellen korjaamaan tämän epäkohdan.
Taas katseli hra Carlson kasvojaan ainakin minuutin ajan. Sitten käski
hän puuteroida ne.
Parturi puuteroi. Olin odottanut viisi minuuttia, Tunsin sisässäni
omituista kuumennusta.
Nousin ylös, kumarsin hra Carlsonille, pyysin anteeksi ja kysyin
nöyrällä, mahdollisimman makealla äänellä, eikö hän voisi luovuttaa
paikkaansa minulle. Minulla olisi nimittäin niin kovin kiire...
Hra Carlson lupsautti kuvaani suuressa peilissä kymmenesosasekunnin
pituisen katseen tahmaisista mulkosilmistään, mutta muuten ei yksikään
lihas hänen kasvoillaan värähtänyt!
Tuijotettuaan vielä parikymmentä sekuntia kuvaansa käsipeilissä käski
hän parturin lyhentää hiukan, hyvin hiukan viiksiä nenän alta.
Tunsin punastuvani selkäpiitä myöten, vaivuin istumaan tuolilleni ja
tuijotin hra Carlsonin paksuun niskaan.
Aloin vihata hra Carlsonia. Ensi kerran eläissäni aloin tuntea
todellista, leppymätöntä vihaa.
En nähnyt mitään muuta kuin hänen niskansa.
Siinä oleva poimu laajeni silmissäni makkaran paksuiseksi, sitten
käsivarren paksuiseksi, sitten reiden paksuiseksi..
Hra Carlson käski panna viiksiinsä vahaa.
Kun se oli tapahtunut, tuijotti hän vielä hetkisen käsipeiliin, antoi
sen sitten parturille, otti pesupöydän reunalta kauluksensa ja alkoi,
yhä edelleen istuen parranajotuolissa, raskaasti hengittäen kiinnittää
sitä kaulaansa?
Niskanappi putosi lattialle.
Mutisten kirouksen kumartui hän ähkyen hapuilemaan sitä, mutta tuolilta
hän ei noussut.
Parturi löysi napin ja ojensi sen hänelle.
En ajatellut mitään. En voinut ajatella mitään. Tylsistyneenä tuijotin,
vain hra Carlsonin niskaan. Jonkinlainen vaistomainen tunto minulla
sentään oli, että voisin murhata hra Carlsonin.
Minulla ei ole aavistustakaan siitä, kuinka kauan aikaa vielä kului,
ennenkuin hra Carlson oli saanut kauluksensa kiinni ja noussut
tuolilta. Ei myöskään siitä, kuinka kauan parturi auttoi päällystakkia
hänen ylleen. Olin jonkinlaisessa horrostilassa.
— Olkaa hyvä!
Havahduin ja siirryin istumaan parranajotuoliin.
Se oli vielä lämmin. Se tuntui oikein polttavan.
Silloin muistin jotain. Sydämeni lienee joksikin aikaa pysähtynyt.
Katsoin kelloon. Junan lähtöön oli kahdeksan minuuttia. Siis kaksi
minuuttia parturin käytettäväksi.
Ilmoitin sen parturille, ja hän näytti huolestuvan, alkaen suurella
kiireellä saippuoida leukaani.
Tein sen huomion, että parranajokin voidaan tarpeen vaatiessa suorittaa
melkoista lyhyemmässä ajassa kuin mikä siihen tavallisesti käytetään.
Parturi yritti toimittaa jälkiajelunkin. Sekunnissa ehti hän saippuoida
uudelleen kasvoni.
Sysäsin hänet luotani, syöksähdin ylös, pyyhkäsin saippuavaahdon
pyyhinliinaan, jonka heitin lattialle ja juoksin ulos, temmaten
ohimennessäni päällystakin ja hatun naulasta.
Kun ajuri pysähtyi aseman eteen, vihelsi juna.
Se ei oikeastaan ollut enää kovin suuri yllätys minulle. Mutta erittäin
harmillinen juttu se joka tapauksessa oli.
Poliisi astui määräperäisin askelin alas aseman rapuilta ja käski minun
pyyhkiä saippuavaahdon korvistani.
Vannoin kostavani hra Carlsonille.
Pian olin selvillä siitä, että hän kävi kahdesti viikossa parturissa.
Keskiviikkona klo 6:n ja 7:n välillä ja lauantaina klo 3:n ja 4:n
välillä.
Seuraavana keskiviikkona läksin klo 6 aikaan illalla vaanimaan
parturini edustalle.
Klo 6,20 näin hra Carlsonin tulevan pitkin katua liikkeestään päin.
Seisoin oviaukossa — parturin ovi on muurin syvennyksessä, kynnys
ulkopuolella — kunnes hra Carlson oli päässyt aivan lähelle.
Silloin astuin sisään.
Hra Carlson astui sisään kolme sekuntia myöhemmin.
Minun edelläni ei ollut ketään, mutta hra Carlson sai odottaa lähes
tunnin.
Noudatin häneltä itseltään oppimaani menettelytapaa, täydentäen sitä
useilla omilla keksinnöilläni, jotka osottautuivat erinomaisesti
aikaahaaskaaviksi.
Poistuessani vilkasin hra Carlsoniin.
Hän oli tulipunainen. Tummanpunainen olisi ehkä parempi sana.
Lauantaina kävi samalla tavalla.
Astuin sisään kaksi sekuntia ennen hra Carlsonia.
Puolen tunnin, kuluttua nousi hra Carlson ylös ja sanoi parturille
tulevansa vähän myöhemmin takaisin.
Olin aikonut leikkauttaa tukkani, mutta muutin nyt suunnitelmaani.
Tyydyin vain parran ajoon, maksoin ja läksin.
Seisahduin odottelemaan viereisen korutavarakaupan akkunan eteen.
Hra Carlson palasi takaisin puolen tunnin kuluttua.
— Odottaessani oli minulle tullut vilu, mutta minä vihasin hra
Carlsonia.
Astuin jälleen sisään parturiin silmänräpäystä ennen kuin hra Carlson.
Sanoin parturille huomanneeni, että tukkani kaipaisi hieman
lyhentämistä.
Istuessani jälleen suuren peilin edessä näin, hra Carlsonin ilmeestä,
että hän vihasi minua.
— Odotahan, poikaseni, ajattelin minä. Tämä on vasta alkua.
Hra Carlson sai odottaa jälleen tunnin.
Kidutettuani tällä tavoin hra Carlsonia kolme viikkoa, sain seuraavana
keskiviikkoiltana suureksi suuttumuksekseni odottaa häntä turhaan.
Vihdoin sain selville, että hän oli muuttanut parturiaikojaan. Myöskin
sain uudet ajat selville.
Kun hra Carlson pääsi tyrmistyksekseen perille keksinnöstäni, katosi
hän kokonaan.
Kaikesta päättäen oli hän muuttanut parturia.
Olin sydänjuuriani myöten loukkaantunut. Se ei enää ollut rehellistä
peliä.
Siinä osassa kaupunkia ei ollut muuta parturia kuin se, jonka
liikehuoneessa taistelumme oli käyty.
Hän kävi siis kirottuine, näppyläisine leukoineen kokonaan toisissa
kaupunginosissa.
Mutta minä olin vannonut kostavani hra Carlsonille. Sammumaton vihani
antoi minulle voimia ja sitkeyttä, ja oveluuteni kehittyi viikko
viikolta.
Kahden viikon kuluttua oli hra Carlson taas kierroksessa. Seuraavalla
viikolla olivat hänen määräaikansa selvillä.
Hän oli jälleen satimessa.
Sen jälkeen olen vainonnut hra Carlsonia kuin metsän otusta,
järkähtämättömästi ja säälimättömästi.
Ei ole yhtään parturia, jossa emme olisi käyneet.
Vihdoin hra Carlson alistui kohtaloonsa ja antautui.
Käytämme jälleen vanhaa parturiamme, jossa hra Carlson taas, kuten
menneinäkin aikoina, käy klo 6:n ja 7:n välillä keskiviikkoisin ja klo
3:n ja 4:n välillä lauantaisin.
Hän tulee aina paksu kirja kainalossa. Viimeksi on hän lukenut
"Montekriston kreiviä".
Olen laskenut, että hän on minun tähteni jo menettänyt yhteensä 52
tuntia.
Tämän tuloksen saavuttaakseni olen minä, tunnit ja neljännestunnit
yhteenlaskettuina, menettänyt ainakin pari viikkoa.
Mutta minun aikani ei olekaan niin kallista kuin hra Carlsonin aika.
Hyvään ja kauniiseen ja oikeaan tarkoitukseen liikenee sitä kernaasti
muutama kuukausi.
Tai vaikkapa vuosikin.
Muotihulluus.
Ihmiset ovat tulleet niin epäuskoisiksi tähän maailman aikaan, etteivät
ne aina tahdo oikein uskoa esim. kaikkea, mitä minä kirjoitan.
Vaikka minä ainakin omasta mielestäni olen kuitenkin niinsanoakseni
lihaksi tullut totuus (ja lihamäärän mukaan laskettuna yksi ihmiskunnan
suurimpia totuuksia).
Tämän epäuskoisuuden syitä ja syntyjä syviä en tahdo tässä ryhtyä
punnitsemaan. Totean vain yksinkertaisesti, että niin on asianlaita.
Ja kun asianlaita kerran niin on, niin ei minulla ole suuriakaan
toiveita siitä, että tähän kirjoitelmaani sisältyvä kertomus tulee
uskotuksi laajoissa kansankerroksissa.
Mutta minkäs minä sille voin.
Eikä tämä sitäpaitsi olekaan kirjoitettu epäuskoisia varten, vaan
sellaisille, jotka jaksavat uskoa sellaisetkin tapahtumat, jotka
päältänähden näyttävät hieman merkillisiltä.
Alkaakseni alusta, niin pyydän saada lausua julki otaksuman, että
kunnioitettu lukijani on tullut kiinnittäneeksi huomiotansa viime
aikoina kaikissa lehdissä näkyneisiin uutisiin hännättömistä kissoista.
Ensimmäinen uutinen siitä vaikutti hieman yllättävästi.
Hännätön kissa — sehän on melkein samanlainen käsite kuin esim.
langaton sähköitys.
Mutta niinkuin aikoinaan uskomattomalta tuntuva uutinen langattomasta
sähköityksestä sittemmin osoittautui todeksi, niin myöskin setvisi
pian, ettei puhe hännättömistä kissoista ollut perätöntä lorua.
Ensin niitä ilmoitettiin olevan jossain Vaasan tienoilla.
Asia katsottiin niin merkitykselliseksi, että Helsingistä käsin
pantiin alulle — tai ainakin kehoitettiin panemaan alulle — oikein
tieteelliseen tapaan järjestetty tutkimus noista vaillinaisista
kissoista ja heidän ominaisuuksistaan.
Hännättömistä koirista ei kukaan välitä mitään. Kaduillamme
juoksentelee koiria, joilla hännän paikalla ei ole edes tynkääkään,
mutta joita ei kukaan ole näkevinäänkään, puhumattakaan siitä, että
tiedemiehet ryhtyisivät suurennuslaseilla tutkimaan asianomaista kohtaa
niiden ruumiista.
Mutta muutaman rivin pikku-uutinen hännättömistä kissoista sai kohta
aikaan melkoisen humun.
Tästä päättäen on siis kissan häntä paljon huomattavampi, tärkeämpi ja
arvokkaampi ilmiö luomakunnassa kuin koiran huiskutin.
Kun koko kansan silmät olivat odottavina kääntyneet Pohjanmaalle päin,
heräsivät Suomen muutkin maakunnat valvomaan oikeuksiaan.
Hämeestä, Uudeltamaalta, Savosta — eri tahoilta maata kajahti huuto:
— Täällä on myöskin hännättömiä kissoja!
Syntynyt on melkein yhtä kova kilpailu kuin aikoinaan niinsanotuista
"mammuttipumpuista".
Hännättömät kissat ovat äkkiä tulleet muotiin. Hännälliset ovat lyödyt
laudalta ja häpeävät syvästi häntäänsä.
Ja nyt alkaa kertomuksemme.
Eräässä talossa Venäjänkirkkokadun varrella on kaksi mustan ja harmaan
kirjavaa kissaa.
Ne ovat kaikin puolin asiallisia vanhanaikaisia häntäniekkoja kissoja,
hienompaa sukupuolta molemmat.
Mitä ikään tulee, niin ovat ne siinä kultaisessa keski-iässä. Molemmat
ovat ulkonaisen vaelluksensa puolesta verrattain nuhteettomat,
siisteyttä harrastavia ja virkatoimessaan hiiri- ja rottapoliiseina
tarmokkaita ovat myös kumpikin.
Viikko takaperin istui talon emäntä keittiössään, lukien parille
vierailemassa olevalle kahvitantille sanomalehdestä uutisia
hännättömistä kissoista.
Luetun johdosta virisi keskustelu, jossa muorit olivat sitä mieltä,
että hännättömät kissat olivat ilmeisesti tulemassa muotiin, ja talon
emäntä leikillään toivoi:
— Kun olisivat nuo meidänkin kissat hännättömiä!
Kissat lieruilivat hännät pystyssä siinä ympäristöllä muorien juttua
kuunnellen. Kukaan ei tullut kiinnittäneeksi niihin mitään huomiota,
mutta jos joku olisi sen tehnyt, olisi hän huomannut, että kissat
kulkivat koko loppuillan häntä koipien välissä huoneesta toiseen
syvissä mietteissä.
Silloin tällöin kissat kuitenkin heilauttivat häntänsä esille ja
katselivat sitä vihaisesti.
Seuraavana aamuna kuuli emäntä keittiön oven takaa surkeata naukumista
ja raapimista.
Hän meni avaamaan.
Ja...
En tiedä, uskallanko kertoa. Ainakin on heikkohermoisen lukijan parasta
lopettaa tähän.
Niin, emäntä avasi oven.
Sisään tuli toinen hänen rakkaista kissoistaan peräti viheliäisen
näköisenä, mutta ylpeä, voitonriemuinen katse kissansilmissään.
Sillä ei enää ollut häntää!
Hännän paikalla oli vain verinen tynkä...
Emäntä oli tietysti pyörtyä.
Kun hän siitä sitten vähän tointui, toimitti hän hännäntyngän sidotuksi.
Sinä päivänä ei talossa ollut ylpeämpää henkilöä kuin se hännätön
kissa. Aina se vain näytteli itseään ja pyörähteli ihmisten edessä.
Nimittäin milloin ei seisonut peilin edessä ihailemassa itseään.
Mutta toinen kissa oli kuin tulisilla hiilillä. Se istui koko
aamupäivän keittiön pimeimmässä sopessa kärsien kateuden kaikkia tuskia
ja kiroillen hiljaa häntäänsä.