sellaiseen määrään, että Leonardo da Vinci ja Rafael ja Ignatius Loyola
ja Monte Christon kreivi ja kaikki muut pimeimmän keskiajan suuret
mestarit kääntyvät haudoissaan.
Kevätjuttua.
"Kärryt särkyivät, hevoset hirnuivat, ja pojat lauloivat iloisia
lauluja."
Tämä lause, joka kunnioittavasta lukijasta tuntunee hieman
mystilliseltä, johtui eilen mieleeni. Ja minä hymyilin itsekseni.
Jonkun ajatusyhtymän kautta se sukelsi esiin piilotajuntani
salaperäisistä komeroista. Ehkä aiheutti sen pieni mäyräkoira, joka
haukkui koulupoikaa, mistä ajatus siirtyi omiin kouluaikoihin, ja
lämmin kevätpäivä samalla palautti muistoon samanlaisen lämpimän
kevätpäivän kaukaisesta menneisyydestä, kun aurinko kuumotti erään
koulun kolmatta luokkaa, jossa nelisenkymmentä tulevaa merkkimiestä
maamme henkisen ja aineellisen viljelyksen vainiolla uneliaina koetti
seurata "toisen kotimaisen kielen" opetusta.
Oppikirjassamme, josta joku pahasti pehnautunut kappale nykyisin
mahdollisesti lienee tallella paikkakunnan maaseutumuseossa, oli lause,
joka suomennettuna kuului:
"Kärryt särkyivät, hevoset hirnuivat, ja pojat laulelivat iloisia
lauluja."
Vanha maisterimme ponnisteli hartaasti saadakseen meidät sen oikein
suomeksi tulkitsemaan. Mutta aina se tahtoi viistoon mennä. Meitä
halutti hieman muutella sanojen järjestystä, antaaksemme käännettävälle
lauseelle enemmän "makua".
Maisteri (kärsivällisesti):
— No, yritähän uudestaan I
Oppilas (kulmat rypyssä ja näyttäen ankarasti pyrkivän selviytymään
visaisesta käännettävästään):
— Kärryt hirnuivat, hevoset särkyivät ja pojat.. Maisteri:
— Ei, ei! Nyt meni väärin.
Oppilas (oikein hikoillen):
— Kärryt särkyivät, pojat hirnuivat, ja hevoset laulelivat iloisia
lauluja...
* * * * *
Niin, ne olivat niitä aikoja.
Mutta nyt on taas kevät.
Toispäivänä poistivat jo jokijään yli menevät porraskäytävät. Miehet
laulelivat iloisia lauluja tätä raivaustyötä tehdessään, ja rannoilla
seisoskeli ihmisiä toteamassa talven vallan murtumista ja auringon
voittoa.
Samana päivänä tuotiin toimitukseen Muhkurissa poimittuja täysin
puhjenneita sinivuokkoja.
Ispoisissa taas on pyydystetty
"kyy, kyy, pikku kyy,
kaunis kaulanauha...",
kuten eräs kirjailijattaristamme tässä takavuosina Nuoressa Suomessa
runoili. "Kaunis kaulanauha"-parka oli sekin kömpinyt esille
laulelemaan iloisia lauluja keväisen päivän kunniaksi.
Mutta se ilo tuli lyhyeksi.
Akkunallani surisee kärpänen.
Ensimmäinen kärpänen tänä vuonna.
Kärpänen on vilkas kotieläin, ja kärpäsen silmä on
luonnontieteellisessä suhteessa hyvin mieltäkiinnittävä. Mutta se on
eri juttu, kuten hra Kipling sanoisi.
Menen ja tapan mainitun kärpäsen.
Nähkääs: periaate.
Patriarkka Abrahamin sielu — Kuopiossa.
Miksi juuri siellä?
Mistä syystä se on kaikista maapallon enemmän tai vähemmän
huomattavista kaupunkipaikoista valinnut juuri Kuopion oleskeluaan
varten?
Sitä me emme voi selittää. Me vain toteamme kuivan ja kiistämättömän
tosiasian.
Kuopiolaisissa lehdissä on seuraava ilmoitus.
"Sielutieteen perusteella en liioin hulluttele ilmoittaissani arv.
yleisölle, että minä pitkällisen vainon ja sorron kärsittyäni
ja hypnotiseeraamisen kautta tapahtuneen suuren häväistyksen
johdosta Turun kaupungissa, olen pakoitettu arv. yleisölle ja n.k.
kirjailijoille ilmoittamaan että minulla on patriarkka Abrahamin sielu.
"Samalla pyydän arv. yleisöltä edellä seisova johdosta rauhan niin että
ette tavalla tai toisella minun perheelleni minkäänlaista häiriötä.
"Neuvottuanne, puolestani olen koettava elää siivolla jos en itse osaa."
Ilmoituksen on lehtiin pannut kansalainen Aatami Kauppinen. Koska
allekirjoittanut lukeikse myöskin "n.s. kirjailijoihin", niin pyydän
saada kiittää arv. yleisön ja arv. virkatovereitteni sekä omasta
puolestani ilmoituksesta ja haikeasti valittaa sitä huonoa kohtelua,
joka hra Kauppisen osaksi näyttää paikkakunnallamme tulleen. Se on
epäilemättä johtunut jostain väärinkäsityksestä, sillä huomattavia
sieluja kohdellaan täällä Turussa aina asianmukaisella arvonannolla,
kuten esim. "n.k. kirjailija" Selma Lagerlöf, n.k. "kirjastonhoitaja"
Einar Holmberg y.m. voivat todistaa.
Mitä tulee hra Kauppisen, joka asuu "käsillä tehdyissä asunnoissa"
Maljalahdenkadun varrella, vakuutukseen, että hän on "koettava elää
siivolla" niin on se jokseenkin tarpeeton. Eihän meistä kukaan epäile,
että niin arvokkaan sielun omistaja millään tavoin käyttäytyisi
siivottomasti tai yleistä poliisijärjestystä häiritsevällä tavalla.
* * * * *
Tuota noin: Kuinka monta astetta siellä Kuopiossa on nykyjään
kuumimmalla ajalla päivästä lämmintä? Varjossa. Ehkäpä sikäläiset
virkaveljet siitä hyväntahtoisesti ilmoittavat.
Itsemurha.
Asian kertoi minulle Mattilan Jupe, saunanlauteilla, ja toivoi että
kirjoittaisin siitä lehtiin. Tapaus ei tosin näytä minusta tärkeältä,
mutta en kuitenkaan tahdo kieltäytyä tekemästä Mattilan Jupelle tätä
pientä palvelusta.
Kertomus kuuluu pääpiirteissään seuraavalla tavalla:
Kyläläiset eivät tosin tienneet mitään siitä, että Hilma ja Petteri
olivat vannoneet toisilleen ikuista uskollisuutta, mutta että heillä
joitakin välejä oli, sen tiesi jokainen, jolla oli silmät nähdä ja
korvat kuulla.
Niin, Hilma ja Petteri olivat vannoneet toisilleen ikuisen
uskollisuuden. Se tapahtui jo viime juhannuksen aikaan.
Ensin oli vannonut Petteri ja sitten Hilma. Se oli tapahtunut palatessa
juhannuskokolta Lammassaaresta, sydänten voimakkaasti sykähdellessä,
kuuman veren suonissa sylkyttäessä ja pikku lintujen virittäessä
ensimmäiset aamuvirtensä nousevan juhannusauringon kunniaksi. Hilma ja
Petteri olivat istuneet tuulen kaatamalla havupuun rungolla lähellä
kirkonkylän tien risteystä, puhuneet toisilleen rakkauden pyhää kieltä
ja sitten vannoneet ikuisen valan, jonka ainoastaan kuolema — jos
kunnolla sekään — saattoi purkaa.
Ja Petteri oli ollut koko kesän kuin seitsemännessä taivaassa. Ja Hilma
tietysti myöskin oleskeli taivaan valtakunnassa, ehkä noin kuudennessa.
Syksypuoleen alkoi Hilman rakkaus jostain syystä kuitenkin hieman
jäähtyä. Hän laskeutui vähitellen, niin sanoaksemme taivas taivaalta,
kunnes oli lopuksi aivan maan päällä, ja kun Petteri yhä edelleen
oleskeli edellämainitussa korkeudessaan, niin ei ole ensinkään ihme,
että heidän välilleen alkoi muodostua jonkinlainen juopa.
Petterin silmät avautuivat vasta nuorisoseuran iltamissa, jotka olivat
siinä syyskuun loppupuolella. Hilma seurusteli epäilyttävän paljon
nuorisoseuran esimiehen kanssa, joka on niin pulska poika, paljon
pulskempi kuin Petteri, ja kun Petteri lopuksi rohkeni tästä hiukan,
aivan varovasti ja kautta rantain, huomauttaa Hilmalle, niin sai hän
nenäkkään vastauksen, joka oli vähällä murskata Petterin sydämen. Ja
kun Hilma sitten lopuksi tanssi melkein joka ikisen tanssin saman
pulskan esimiehen kanssa — Petteri-parka ei osaa tanssia muuta kuin
jenkkaa ja sitäkin huononpuoleisesti — niin murtui hänen sydämensä
täydellisesti.
Hänen sielunsa peitti synkkä yö, paljon pimeämpi kuin ulkona vallitseva
pilvinen syksyiltä, ja hän lähti pois iltamista.
Hilma vain tanssi, tanssi...
Petteristä ei kuulunut muutamiin päiviin mitään. Hän oli kadonnut
näyttämöltä.
Sitten löysi Mattilan piika-Miina, ollessaan eräänä päivänä
rannassa pyykkiä poukuttamassa, vedestä tyhjän, korkilla suljetun
limonaatipullon, joka hiljaa kilahteli laineissa rantakiviä vasten.
Miina nosti pullon vedestä ja huomasi silloin sen sisällä valkoisen
paperin, joka oli kääritty kokoon kääminpohjan kaltaiseksi, avasi
korkin, onki paperin käsiinsä ja luki siitä seuraavan surullisen
viestin:
"Hyvästi rakas Hilma! Nämä viimeiset rivit kirjoitan Sinulle ennenkuin
heittäydyn Vellamon helmoihin. Näinkö palkitsit Sinä uskollisuuteni?
Hyvästi elämä. Hyvästi rakkaani. Älä tuomitse minua! Sille valalle
jonka vannoin tahdon olla uskollinen.
Petteri.
Sen kukan, jonka lahjoitit
Minä laitoin kasvamaan
Se onpi mulle tuottanut
Nyt mielen raskahan.
Koska Miina on tunteellinen sielu, niin vuodatti hän kaksi suurta
kyyneltä Petterin vetiselle haudalle, ja kiiruhti sitten juoksujalkaa
viemään surusanoman Hilmalle. Hilma on nimittäin Mattilan tytär.
Hilma ei suinkaan ole mikään peto naisen haamussa, vaikka hän olikin
tanssinut koko illan nuorisoseuran esimiehen kanssa ja aiheuttanut
Petterille sellaiset sydämentuskat. Hilma oli ensin kuin ukkosen
iskemä ja vaipui sitten syvään suruun Petterin ottaman onnettoman ja
epätoivoisen askeleen johdosta. Hilma tunsi olevansa syypää Petterin
kuolemaan, hänen heittäytymiseensä Vellamon helmoihin, eikä häntä
ollut omiaan lohduttamaan se seikka, että koko kylä vakuutti kilvan
sitä samaa ja että Petterin vanha äiti kävi joka päivä, joskus
kahdestikin päivässä, Mattilassa ilmoittamassa Hilmalle pitävänsä häntä
sydämettömänä ja uskottomana murhaajana ja petturina.
Vähällä oli, ettei Hilma noudattanut Petterin esimerkkiä, päästäkseen
pois tästä surkeudesta.
Kolme päivää naarattiin järvestä kylän edustalta, mutta Petterin
ruumista ei löytynyt. Vellamo oli uskollisempi kuin Hilma: se ei
luopunut sulhostaan.
Limonaatipullon, joka oli tuonut perille Petterin viimeisen
tervehdyksen, talletti sen löytäjä Miina hänelle kuuluvaan soppeen
palvelijattarien aitassa ja näytteli sitä harvinaisuutena tuttavilleen.
Niin kului taas joku aika. Petterin surullisesta lopusta ei enää paljoa
puhuttu, sillä kullakin päivällä on suru itsellänsä, ja tuoreemmat
tapahtumat tunkivat sen pois etualalta.
Mutta nuorisoseuran esimiehen kanssa ei Hilma enää seurustellut, ja
esimieskin näytti puolestaan karttelevan häntä.
Tulivat sitten syysmarkkinat läheisessä kaupungissa. Hilmakin läksi
markkinoille, sillä hänen oli tehtävä niillä ostoksia.
Markkinoilla oli paljon väkeä ja paljon kaikenlaista näkemisen
arvoista. Siellä oli sirkus, jossa esiintyi muiden taiteilijain ohella
maailman väkevin nainen, joka todellakin oli hyvin vahva, siellä
oli eläinnäyttely, jossa oli kaikenlaisia hirmuisia petoeläimiä ja
hullunkurisia papukaijoja, jotka kirkuivat, lörpöttelivät ja nauraa
räkättivät orsillaan ja huusivat Hilmalle:
Akka! Akka! Kä-kä-kä-kä!
Markkinoilla oli myöskin suuri, komea karuselli jonka posetiivi oli
Hilman kotipitäjän kirkon urkujen kokoinen ja jonka mahtavat sävelet
voittivat loistavasti kaiken muun markkinahälinän ja pauhun.
Tämän karusellin ääressä saattoi Hilma seisoa tuntikausia, posetiivin
pauhatessa ja kirjavilla lyhdyillä valaistun karusellin häikäisevän,
kullalta ja hopealta kimeltävän komeuden vilistessä hänen silmäinsä
edestä. Karusellissa istui pitkäpartaisia, markkinatuulella
olevia ja hihkuvia ukkoja, seisoi jalustimien varassa ratsuillaan
poikaviikareita, jotka koettivat temmata ohi kiitäessään hirsipuun
näköisen laitoksen nenässä olevan rautarenkaan, joka oikeutti yhteen
vapaaseen matkaan, mikä sitten suoritettiin hevosen tai jalopeuran
selässä ja voittajan kädessä pieni, punainen lippu vapaamatkailijan
merkiksi. Istuipa siellä välistä lihavia, kikattavia ja peloissaan
kiljahtelevia emäntiäkin, jotka olivat päättäneet edes kerran
elämässään koettaa, miltä karusellissa pyöriminen tuntui.
Tätä kaikkea katseli Hilma huvitettuna. Hänen kotitalonsa hevoset
läksivät markkinoilta vasta varhain seuraavana aamuna, joten hänellä
oli hyvää aikaa.
Äkkiä Hilma kalpeni ja hänen kasvoillaan oli kauhun ilme, kuin olisi
hän nähnyt aaveen.
Totisesti: hän olikin nähnyt aaveen. Hän oli nähnyt Petterin haamun,
joka oli istunut jalopeuran selässä, suu omituisessa hymyssä...
Näky oli kestänyt vain silmänräpäyksen ajan, mutta se oli riittänyt
vakuuttamaan Hilman siitä, ettei hän ollut erehtynyt. Tunsihan hän
Petterin vaikka tuhansien joukosta!
Hilman päätä huimasi ja sydänalaa kouristi.
Karuselli pysähtyi samassa.
Polvet notkahdellen läksi Hilma tunkeutumaan pois karusellin ympärillä
seisovasta väkijoukosta. Hän tahtoi heti paikalla paeta majapaikkaansa.
Mutta päästyään väkijoukosta kiljahti Hilma niin, että ohikulkevat
pysähtyivät katsomaan taakseen.
Petterin haamu seisoi vain muutaman askeleen päässä Hilmasta
markkinatorilla.
Kun Hilma kiljahti, kääntyi haamukin katsomaan sinne päin, näytti
aaveeksi hyvin ällistyneeltä ja änkytti:
Mi — mitä... Hilma?
Samassa aave katosi, Hilman voimatta huomata, haihtuiko se
yliluonnollisesti ilmaan vai hävisikö se hieman luonnollisemmalla
tavalla väkijoukkoon.
Majapaikkaansa päästyään oli Hilma melkein sairas. Hänellä oli
milloin kylmä, milloin kuuma, ja ehkäpä olisi hänen tilansa kääntynyt
vakavaksikin; ellei samassa renki-Juho olisi tullut sisään ja kertonut
ihmeissään:
— No eihän se Petteri-vainaa olekaan ihan täydellisesti hukkunut, kun
kuuluu olevan puotilaisena kauppias Röönruusilla.
— Mitä se Juho nyt puhuu! huudahti Hilma.— Ja mistä Juho sen tietää?
— Itse se minulle sitä kertoi, kun poikkesin päivällä Röönruusin
puotiin tupakan ostoon — ja näytti olevan vähän häpeissään.
Miina ei näyttele enää limonaatipulloa ystävättärilleen.
Hän on heittänyt koko pullon rikkaläjään aitan taakse.
Koi.
Koit ja varkaat eivät mitään niin hartaasti odota kuin kaupunkilaisten
maallemuuttoa. Murtovarkaat tarkastelevat jo kätköissään tiirikoitaan,
ja koit alkavat levottomina lennellä nurkissa, odotellen vain
isäntäväkensä poislähtöä, alkaakseen heti kesäisen aherruksensa.
Kaupunkilainen ei mitään pelkää ja vihaa niin kovasti kuin
tuota lentelevää, ruskeata hyönteistä. Tulipalon varalta on
palokunnat höyryruiskuineen ja palovakuutusyhtiöt, murtovarkaiden
varalta oli poliisit miekkoineen ja Kakola rautoineen, vieläpä
murtovarkausvakuutuskin. Mutta koin pään menoksi ei ole toimimassa
minkäänlaista kointappamisjärjestöä, eikä mikään vakuutuslaitos
tietääkseni ota suorittaakseen korvausta siitä vahingosta, jonka koit
tekevät talvipuvuillemme ja plyyssipäällyksisille huonekaluillemme,
monia muita koin suussa erinomaisen makeilta maistuvia vaatetavaroita
mainitsematta. Koilla on sellainen maku, ettei sitä edes voi muilla
herkuilla houkutella luopumaan vaatetavaran nauttimisesta. Jätä
koetteeksi pöydälle vaikka kermakakku, niin ei koi siihen koskekaan,
vaan pujahtaa sen sijaan vaatekaappiin ja syö parhaat housusi.
Kärpäset sitä vastoin antavat housusi olla rauhassa, mutta pitävät
koko kesän suurta juhlaa kermakakun ääressä, siunaten hyvyyttäsi ja
anteliaisuuttasi.
Kaupunkilaisen koko elämä, varsinkin maallemuuton edellä, on katkeraa
taistelua koita vastaan. Ikävä kyllä tahtoo siinä kuitenkin enimmäkseen
koi pitää puolensa.
Koi on suuri lurjus ja turmelee kaupunkilaisen koko elämänilon,
niinkuin seuraavastakin pienestä kertomuksesta näkyy:
Kunnon turkulainen porvari, herra Ephraim Andersson istui juuri
kahvipöydässä vieraillensa kera, puhuen parhaillaan entisestä
liiketuttavastaan Jussi Juosolasta ja esittäen mainitun Jussi Juosolan
varoittavaksi esimerkiksi kerrassaan ensimmäisen numeron heittiöstä,
kun herra Andersson äkkiä keskeytti puheensa kesken sanan, niin että
suu jäi auki, nosti molemmat kätensä ylös ja läiskäytti ne kovasti
yhteen, katsellen sitten tarkkaavasti kämmeniään, huoahtaen raskaasti
ja silmäillen lopuksi vihaisen näköisenä ympärilleen.
Vieraat tuijottivat kummastuneina ensin herra Anderssoniin ja sitten
toisiinsa, mutta samassa alkoi isäntä haukkua taas Jussi Juosolaa, eikä
ainoastaan Juosolaa itseään vaan koko hänen sukuansakin.
— Juu, ja sitten tuli sen veli luokseni mukamas selvittämään sitä
vekseliasiaa, jatkoi herra Andersson kertomustaan. — Mutta minä avasin
oven ja...
Herra Andersson vaikeni äkkiä. Hänen silmänsä pullistuivat
peloittavasti. Hän käänsi kaulaansa, käänsi sitten koko ruumistaan,
kuroittautui eteenpäin, silmien yhä pullistuessa, kohotti kätensä
ylös ja löi ne kovasti yhteen, menetti samassa tasapainonsa ja kaatui
tuolilleen kovalla rytinällä lattialle.
Tämän uuden kohtauksen johdosta syntyi hirmuinen hämminki. Vieraat
luulivat isäntänsä saaneen halvauksen ja ryntäsivät kauhistuneina
paikoiltaan. Mutta herra Andersson eli vielä. Hänessä ei ollut muuta
vikaa kuin että oli saanut kuhmun päähänsä.
Kun herra Andersson oli tuoleineen nostettu ylös, hieroi hän jonkun
aikaa kuhmuaan ja sanoi sitä s—n sarveksi.
Vieraat olivat hyvin hämillään, mutta kukaan ei kehdannut kysyä,
mitä heidän isäntänsä tarkoitti omituisella käytöksellään. Heitä
alkoi peloittaa, että hra Andersson oli ehkä sairastunut tilapäiseen
mielenhäiriöön.
Vähitellen rauhoituttiin siitä taas, mutta kun hra Anderssonin
silmät kolmannen kerran pullistuivat ja hänen lihavat kämmenensä
kolmannen kerran läiskähtivät yhteen, olivat vieraat vihdoinkin
saaneet tarpeekseen tästä ainaisesta pelosta, ja olisivat seuraavassa
silmänräpäyksessä syöksyneet ulos huoneesta hakemaan talonmiestä,
poliisia, lääkäriä ja mahdollisesti pappiakin, ellei hra Andersson
samassa olisi juossut raivostuneena toiselle puolen huonetta,
läimäyttänyt kädellään seinään ja huutanut:
— Paholaisen koi! Nytpäs puutuit!
Vieraat tulivat heti rauhallisiksi ja hyvälle tuulelle, äkättyään hra
Anderssonin pyydystäneen koko ajan koita, jota vieraat eivät olleet
sattuneet huomaamaan, kun huoneessa oli jo hieman hämärä.
Mutta herra Andersson oli huutanut voitonhuutonsa liian aikaisin.
Hän ei ollut onnistunutkaan rusentamaan vihollistaan, vaan lennellä
lekutteli tuo kovanonnen lintu kattokruunun vaiheilla, ja nyt sen
vieraatkin huomasivat.
Isännän metsästysinto tarttui vieraisiinkin, jotka ryhtyivät
pyydystämään koita herra Anderssonin kanssa.
Herra Andersson nousi muitta mutkitta kahvipöydälle, saadakseen koin
kattokruunun luota saaliikseen. Tässä puuhassaan kaasi hän kermanekun
ja polki toisen jalkansa eräälle teevadille, joka silloin rusahtaen
muuttui kahdeksikymmeneksi pikku teevadiksi, ja toisen jalkansa
leivoskoriin, jolloin leivoskorin sisällys muuttui sellaiseksi, ettei
siihen enää kukaan kehdannut katsoa.
Mutta koita ei herra Andersson saanut tapetuksi. Koi näet lensi
kirjoituspöydän taakse akkunaverhoon ja istahti sinne katselemaan
toisten puuhia. Silloin hyökkäsi eräs vieraista kirjoituspöydälle,
pudottaen sen reunalta tuhkakupin permannolle ja kaataen mustepullon,
jonka sisällys muodosti pienen joen, mikä vaelsi halki pöydällä olevien
paperien ja lirisi sitten herra Anderssonin hienolle parkettilattialle.
Sitä ei kuitenkaan kukaan huomannut, eikä siitä olisi kukaan välittänyt
vaikka olisi huomannutkin. Kaikkien huomio oli näet nyt kiintynyt
yksinomaan koihin.
Pöydällä seisova vieras lähestyi sitä varovaisesti ja tavoitti sitä
kouraansa, horjahti ja olisi varmasti pudonnut pää edellä alas, ellei
olisi samassa saanut vasemmalla kädellään kiinni akkunaverhoista.
Täten pelastui hän putoamasta päälaelleen pöydältä. Mutta akkunaverhot
putosivat suurella rytinällä alas, ja niiden messinkinen kannatin
paukautti ohimennen vierasta otsaan, niin että hän näki suuren
joukon mitä kauneimpia sinisiä, punaisia, vihreitä, keltaisia ja
tangonvärisiä aurinkoja ja kirkkaasti säkenöiviä tähtiä, vieläpä jonkun
mieltäkiinnittävän pyrstötähdenkin.
Tietysti ei hän ollut saanut koita kiinni.
Yhtähyvin olisi hän voinut koettaa saada kuun valoa kouraansa.
Koi lensi jo toisella puolen huonetta vieraiden syöksyessä sen perässä.
Salin nurkassa oli pylväs, jolla oli Johan Ludvig Runebergin kipsinen
rintakuva.
Koi lensi suoraan suuren runoilijakuninkaan nenälle, josta sen saattoi
hyvin selvästi huomata, ja herra Andersson hyppäsi heti paikalla ja
läiskäytti runoilijakuningasta päin naamaa, mistä oli se suuresti
valitettava seuraus, että runoilijakuningas makasi seuraavassa
silmänräpäyksessä tuhantena kipsipalasena lattialla.
Silloin vaipui herra Andersson istumaan sohvalle ja alkoi kirota niin
voimakkaasti, että se täytti kauhulla kaikkien kuulijoiden sydämet. Hän
oli samalla melkein nääntynyt ponnistuksistaan, niin että hänen täytyi
vetää yhden kerran henkeä jokaisen lyhemmän kirouksen ja kaksi kertaa
jokaisen pitemmän, useammissa, sanoista yhdistetyn sadatuksen jälkeen.
Mutta huomatessaan koin samassa lentävän huoneen halki valtasi herra
Anderssonin niin suuri vihanvimma, ettei hän syntymästään saakka ollut
mitään sellaista tuntenut, ja hän huusi ja vannoi tappavansa tuon
koin vaikka hänen sitä varten pitäisi polttaa koko talo, ja ryntäsi
sitten nyrkit pystyssä uudelleen koin kimppuun, ja koska vieraat
eivät tahtoneet olla isäntäänsä huonommat, niin noudattivat he hänen
esimerkkiään, jolloin syntyi sellainen mellakka, ettei moista koko
tällä vuosisadalla ole Aurajoen sillä puolen kuultu.
Herra Anderssonin vanha emännöitsijä — herra Andersson on, kuten
tiedätte, poikamies — kuuli keittiöön hirmuisen melskeen ja kurkisti
kauhuissaan salin ovesta sisään, näki isännän ja vieraiden juoksevan
ympäri huonetta huitoen, lyöden, huutaen ja huonekaluja rikkoen.
Silloin juoksi emännöitsijä ulos huutaen, että hänen isäntänsä
murhataan, juoksi pitkin katuja ja huusi poliisille, että rosvojoukko
murhaa juuri parhaillaan viattoman herra Anderssonin, jolloin poliisi
vihelsi pilliään, niin että paikalle saapui kolme muuta poliisia ja
paljon joutilasta väkeä, ja kaikki läksivät herra Anderssonin avuksi.
Heidän perille tullessaan oli mellakka pahimmillaan. Isäntä ja vieraat
juoksivat, löivät ja läiskivät seiniä, pöytiä ja tuoleja, lyöden
silloin tällöin vahingossa toisiaankin, eikä huoneen kalustuksesta
ollut enää jäljellä paljon muuta kuin rauniot. Huomatessaan poliisit
ja väkijoukon vieraat ja herra Andersson vähän häpesivät, ja hra
Andersson ilmoitti, ettei kysymyksessä ollut tappelu eikä murha vaan
koin tappaminen, jolloin poliisit antoivat hra Anderssonille vakavan
huomautuksen, kehoittaen häntä luopumaan tällaisista epäjärjestyksistä
ja läksivät pois, ja hra Andersson käski uteliaan väkijoukon lopulta
hiiteen.
Sitten istuivat vieraat ja herra Andersson puuskuttamaan sohvan ja
tuolin jäännöksille, katsellen surullisina ympärilleen. Salin kalusto
oli tuhottu eikä kelvannut enää muuksi kuin uunin sytykkeiksi.
Sitäpaitsi olivat he jokainen saaneet kuhmuja ja mustelmia metelissä.
Ainoa, joka ei ollut kärsinyt mitään vahinkoa, oli koi.
Se istui tyytyväisenä katon rajassa ja voi paksusti.
Laiton kokous.
Pöydällä oleva puhelin kilahti.
Tartuin kuulotorveen:
— Halloo sanomat!
— Anteeksi tämä on Kustaa 5:s Tukholmasta, lausui syvä, miellyttävän ja
sivistyneen vaikutuksen tekevä miesääni laulavalla Tukholman ruotsilla.
Voisiko joku herroista pistäytyä tänne Teatterilämpiöön? Meillä olisi
täällä pikkuvaltioitten kuningasten ammattiosaston perustava kokous...
Läksin oitis matkalle. Hieman hämmästyneenä, se täytyy tunnustaa.
* * * * *
Istuin häveliäästi erään nurkkapöydän ääreen, asetin
käsikirjoitusliuskoja eteeni ja terotin kynääni.
Huoneessa oli paljon herroja, vanhempia ja nuorempia. Olipa eräs
rouvashenkilökin joukossa. Tunsin hänet kuvista Alankomaitten
kuningattareksi Vilhelminaksi.
Puheenjohtajan pöydän taakse astui Kustaa 5:s, joka lausui: