Telefooniyhdistyksen johtokunnan jäsenet ovat vangitut.
* * * * *
Helmik. 12.
Telefooniyhdistyksen johtokunnan jäsenet pääsivät vapaaksi
suoritettuaan 500 ruplan suuruisen takauksen kukin.
* * * * *
Helmik. 14.
Presidentti on linkahuttanut jalkansa hiekoittamattomalia
katukäytävällä. Asianomainen talonmies on saanut käskyn poistua
kaupungista tunnin kuluessa.
* * * * *
Helmik. 15.
Talonmiehen vaimo on saanut käskyn poistua paikkakunnalta 12
tunnin kuluessa. Hän oli saattaessaan miestään asemalle sanonut
hyvästellessään, että "kyllä ne nyt ajoivat sinut pois aivan turhasta".
Vaimoa vastaan nostetaan syyte yhdenvertaisuuslain moittimisesta.
* * * * *
Helmik. 16.
Pietarin piirioikeus on langettanut talonmiehen vaimon
yhdenvertaisuuslain moittimisesta 1,000 ruplan sakkoon.
* * * * *
Helmik. 17.
Viipurin telefoonimaksurästien kokooja on saanut käskyn poistua
kaupungista 24 tunnin kuluessa.
* * * * *
Helmik. 18.
Talonmiehen vaimon äiti on karkoitettu kaupungista. Hän on tyttärensä
tuomiosta lausunut, että "se on hävytöntä!" Häntä vastaan nostetaan
Pietarin piirioikeudessa juttu yhdenvertaisuuslain törkeästä
moittimisesta.
* * * * *
Helmik. 19.
Presidentin sisäkkö pudotti aamulla salissa tomuttaessaan erään
maljakon lattialle. Poliisimestari on antanut hänelle määräyksen lähteä
kaupungista 6 tunnin kuluessa.
* * * * *
Helmik. 20.
Särkynyt maljakko on korvattu valtion varoista. Nov. Vremjan Viipurin
sähkösanomassa kerrotaan, että paikallinen kagaali on ulottanut
agitatsioninsa palvelustyttöjen keskuuteen.
* * * * *
Helmik. 21.
Talonmiehen vaimon äiti on yhdenvertaisuuslain törkeästä moittimisesta
langetettu 3 kuukauden vankeuteen ja julistettu 5 vuodeksi
kelpaamattomaksi mihinkään kunnalliseen tai valtion virkaan.
* * * * *
Ja niin edespäin.
Tyynyjuttu.
Onko mitään harmittavampaa ja kiusallisempaa kuin olla tekemisissä
suomalaisten kanssa?
Suomalaiset ovat omituisia, kiperää ja korviaan myöten itsepäisyyden
syntiin vaipunutta väkeä, täynnä kummallisia päähänpistoja ja metkuja.
Ei heistä saa selvää.
Nähtävästi ovat he asetetut asumaan rajojen toiselle puolen saman joen
toisella puolella olevien totisten ja vakaamielisten byrokraattien
syntien rangaistukseksi.
Kullakinhan on tässä maailmassa kuormansa kannettavana.
Suomalaiset eivät tee mitään muuta kuin retteiöivät. Jolleivät murjota
omissa oloissaan, niin tekevät kiusaa venäläisille.
He ovat keksineet omituisia ketunjuonia, joihin sotkevat venäläiset.
M.m. jonkun niinsanotun laillisuuden.
Se on merkillinen todistus suomalaisten kekseliäisyydestä kiusanteon
alalla.
Mikä on tuo laillisuus?
Hitto hänen tiesi.
Venäjällä ei ole koskaan ollut sellaista, mutta aina on toimeentultu.
Kuka on saanut selkäänsä, se on huutanut ja sillä hyvä.
Kuka on hirtetty, se on pistänyt kielensä ulos, sätkyttänyt pari kertaa
koipiaan ja sillä hyvä.
Kuka on puhua pulittanut vasten ylempiään, se on saanut vasten
kuonoaan, ja sillä hyvä.
Ei ole mitään laillisuutta ollut eikä ole tarvinnut olla. Hyvin on
eletty, ja milloin ei ole eletty, niin on kuoltu.
Mitäpäs siinä!
Mutta suomalaisille ei tietysti se kelpaa. Kuinkas muutoin. Mikäs
heille sitten kelpaisi muu kuin heidän omat jutkunsa.
Heillä pitää mukamas olla vielä niin sanottu laillisuuskin.
Vihdoin oikeat Venäjänmiehet suuttuivat ja sanoivat:
‒ Vai vielä teille laillisuuttakin pitäisi! Kyllä me teille
laillisuuden näytämme!
Ja sitten he sanoivat, että kunhan teidät Krestyyn pistämme, niin siinä
on teille laillisuutta.
Mutta Krestyn virkamiehet pudistelivat päätään ja sanoivat keskenään:
— Huonosti ovat asiat, jos tänne suomalaisia tuovat. Hyvin on täällä
oltu ja eletty, mutta sitten ei tiedä, mitä tulee. Kylläpäs laittoivat
rettelön.
Ja Krestyn virkamiesten aavistukset toteutuivat säntilleen.
Tuotiin sinne 18 suomalaista Viipurista, ja silloin se oli rauha
lopussa.
Suomalaiset alkoivat puhua keskenään omaa papatustaan, jota ei ymmärrä
edes kansanvalistusministerikään. Liekö edes ihmisten kieltä. Puhuivat
ja puhuivat ja pyörittelivät silmiään.
Ja sitten sanoivat, että omat tyynyt pitäisi meillä olla.
Krestyläiset sanoivat vaan, että:
— Ahaa! Senkös te ensimmäiseksi keksitte! Vai vielä teille tyynyt tässä.
Mutta suomalaiset eivät hellittäneet. Kun ne pojat ovat saaneet jonkun
pahanhengenjuonen päästä kiinni, niin eivät ne niin vain hellitä.
Silloin sanoivat virkamiehet heille, että juutas teidän kanssanne!
Laittakaa kirjallinen hakemus, jos osaatte.
No osasivathan ne. Mitäs ne eivät osaisi, kun on juonittelemisesta
kysymys.
Kirjoittivat paperin, että niin ja niin. Omat tyynyt pitäisi meillä
olla. Siisteys ja hygienia...
Asia meni Pietarin kuvernöörille, joka on hyväntahtoinen mies ja sanoi,
että antakaa heille 5 omaa tyynyä. Ehkä ne siihen tyytyvät.
Mutta se on vale, että tyytyivät. Eivät ne mihinkään tyydy. Vaativat
vain, että 13 tyynyä pitäisi olla lisää.
Juttu meni vankilaylihallitukseen.
Vankilaylihallitus on pulassa pahassa.
Että mitä tehdä niiden kolmentoista suomalaisen kanssa.
Kun ne tahtovat omia tyynyjä ja siisteyttä ja hygieniaa.
Ei ole ennen siisteyttä tahdottu ja hyvin on toimeen tultu.
Puhumattakaan hygieniasta.
— Vai jo nyt niille pitäisi siisteyskin olla. Ja gigienia. Mikä se
gigienia on?
Kai se on jotain sellaista kuin laillisuuskin. Laillisuutta niille
pitäisi olla. Ja siisteyttä ja gigieniaa...
Ei ole loppua suomalaisten vaatimuksilla.
Paha on kieltääkin. Sillä siitä ne suomalaiset yhä enemmän suuttuvat ja
ties mitä keksivät.
Mutta nurinkurista olisi heille myöskin myöntää omia tyynyjä,
siisteyttä ja gigieniaa. Eiväthän muutkaan sellaista tarvitse.
Vaikeassa asemassa on vankilaylihallitus. Toista kuukautta on jo
ajatellut niitä kolmeatoista tyynyä ja gigieniaa.
Eikä ratkaisusta ole vielä tietoakaan.
Demminin taistelu.
Tietosanakirja kirjoittaa:
Demmin on tullut kuuluisaksi eräästä tapauksesta Kustaa II:n Aadolfin
historiassa. Kuningas — niin kerrotaan — oli 20 p. heinäkuuta 1630
lähtenyt ulkopuolelle leiriänsä, jolloin hän oli joutua vihollisen
väijymyksen uhriksi, jollei 70 suomalaista ratsumiestä olisi omalla
hengellään pelastanut häntä. Samanaikuiset luotettavat lähteet eivät
kuitenkaan puhu koko tapauksesta, eivätkä toiset kuvaukset, jotka ovat
itse tapauksen värittäneet tärkeäksi, mainitse erityisesti suomalaisten
ratsumiesten olleen mukana kuninkaan saattajina, vaan sanovat heidän
myöhemmin tulleen hänelle avuksi, jonka tähden alettu epäillä vanhan
kertomuksen todenperäisyys.
Me emme voi sitä epäillä.
Me uskomme taistelun tapahtuneen; ja tahdomme kertoa sen opiskelevalle
nuorisollemme siten kuin se asia kaiken todennäköisyyden mukaan on
ollut.
* * * * *
Oli heinäkuun 20 päivän aamu 1630.
Kuningas Kustaa Aadolf heräsi varhain aamulla teltassaan, kutsui sisään
päivystävän upseerinsa ja sanoi:
— Anna satuloida hevoseni. Tahdon lähteä haistelemaan raitista
aamuilmaa.
Kuninkaan astuessa hevosen selkään arveli Nils Brahe:
— Kunhan ei vain teidän majesteettinne joutuisi ikävyyksiin... Kuuluu
olevan suurenlaisia saksalaisjoukkoja liikkeellä.
— Kyllä minä saksaa osaan, sanoi Kustaa Aadolf. Antakaa minulle
seitsemänkymmentä suomalaista henkivartijoiksi.
— Hm, sanoi eräs esikuntaupseereista. Suomalaiset ovat viime päivinä
olleet merkillisen äreällä ja riidanhaluisella tuulella. En oikein
ymmärrä, mikä niillä taas on nahassa.
— Tietysti se, että heidän on pitänyt taas niin kauan olla rauhassa,
sanoi toinen upseeri. Jolleivät he saa kerran viikossa tapella
tarpeekseen, niin tulevat ne oikein kipeiksi.
— Tehkää kuten olen käskenyt, sanoi kuningas. Eivät kai ne sentään
minua rupea pieksämään.
Hetkisen kuluttua lähestyi kuningasta seitsemänkymmentä
suurta, pahannäköistä suomalaista, jotka ratsastivat pienillä,
tappurakuontaloita muistuttavilla hevosilla.
— Moron, pojat! huusi Kustaa Aadolf iloisesti.
— Moron, moron! vastasivat suomalaiset vihaisesti, sillä he olivat
aivan harvinaisen äkeällä tuulella.
— Kylläpä ovatkin kiukkuisen näköisiä, ajatteli kuningas itsekseen.
Mutta odottakaahan peijuonit, kun Breitenfeltin taistelu tulee;
luulenpa että saatte silloin tarpeeksenne tapella.
Kuningas asettui joukon etunenään, ja synkkämielisenä eteensä
tuijottaen järjestyivät suomalaiset kaksimiehiseen riviin hänen
takanaan.
Kuningas kannusti suurta, komeata ratsuaan, jonka rinnalla
suomalaiskonit näyttivät vieläkin surkuteltavamman näköisiltä, ja
joukkue läksi liikkeelle.
Oli ihana kesäaamu. Raikkaat tuoksut niityiltä ja pelloilta lehahtivat
lauhan länsituulen kantamina vasten pientä joukkoamme, joka hiljaista
ravia eteni ruotsalaisten leiristä.
Keskipalkoilla suomalaisten jonoa ratsastivat Matti Matinpoika
Pirkkalasta ja Aatami Tomuhousu Turusta rinnakkain.
Äkkiä näykkäsi Matinpojan hevonen Tomuhousun hevosta, niinkuin hevoset
sen pahempi joskus tekevät.
Silloin kiristeli Aatami Tomuhousu raivoissaan hampaitaan ja heristi
nyrkkiään Matti Matinpojalle.
Mutta Matti Matinpoika huusi hänelle suuresti vihoissaan:
— Miksi kiristelet minulle hampaitasi, sinä kyttyräselkäinen
pyövelinpoika Turusta, ja miksi heristelet minulle nyrkkiäsi! Miksi et
hallitse kaakkiasi, jonka ympärillä korpit lentelevät, ettei se pääsisi
minun ratsuni hampaisiin?
Tällaiseen puheeseen ei rehellinen sotilas voinut vastata muuta kuin
yhdellä tavalla. Ja Aatami Tomuhousu vastasi niin, että maa vapisi ja
metsä raskaasti huokasi.
Kun hämmästynyt Kustaa Aadolf katsahti taakseen, huomasi hän suureksi
mielipahakseen suomalaisten henkivartijainsa huonon tuulen puhjenneen
hirvittäväksi keskinäiseksi tappeluksi.
Mutta samaan aikaan olivat vakoojat rientäneet ilmoittamaan
saksalaisten leiriin, että kerettiläisten vihattu kuningas oli
ainoastaan vähäpätöisen saattueen seuraamana ratsastanut ulos
leiristään. Silloin lähetettiin tuhannen ja viisisataa Saksan
valtakunnan parasta ja urhoollisinta ratsumiestä vangitsemaan
ruotsalaisten kuningasta.
Kun saksalaisten joukko lähestyi paikkaa, kuuli se kauhistuttavan
pauhinan ja tunsi maan vapisevan.
Ja kun he tulivat lähemmäs, näkivät he seitsemänkymmentä suomalaista
sotasankaria tappelemassa keskenään, ja se oli näky, joka hyydytti
veren saksalaisten sydämissä. Sillä puut temmattiin juurineen ja
leiviskänpainoiset kivet lentelivät kuin lumipallot, maa vapisi
nyrkiniskujen tärähdellessä kypäröihin, ja heidän kirouksensa olivat
niin ankarat, että lehdet varisivat koivuista ja haapapuista.
Mutta kaiken tämän yli kuului jyrinä kuin olisi seitsemänkymmentä
myllynkiviparia jauhanut: se johtui siitä, että tappelijat purivat
hammasta vihoissaan.
Silloin valtasi viholliset sanoinselittämätön kauhistus, ja he
pakenivat kuin järjetön lammaslauma, jättäen jälkeensä viisikymmentä
kuollutta ja satakuusikymmentä haavoittunutta, jotka pakomatkalla
olivat kompastuneet ja sotkeutuneet toveriensa jalkoihin.
Kun tappelu oli päättynyt ja tappelijat pahoin piestyinä viruivat
kentällä, ratsasti kuningas Kustaa Aadolf, joka oli nähnyt saksalaisen
sotajoukon paon, takaisin leiriinsä ja kertoi liikutetuin mielin, että
seitsemänkymmentä suomalaista oli urhoollisuudellaan pelastanut hänet
tuhannen viidensadan vihollisen kynsistä.
Siten pelastivat suomalaiset ratsumiehet kuninkaansa hengen Demminin
luona.
Mutta kukaan ei ymmärtänyt, miksi Kustaa Aadolf antoi heille, sittenkun
heidän vammansa olivat parantuneet, kahdeksan päivää putkaa kullekin.
Kesäksi maalle.
Herra ja rouva Turkkula ynnä heidän viisi toinen toistaan kuuliaisempaa
lastaan ovat nykyjään koko lailla hermostuneita, ja tämän hermostumisen
syy käy hyväntahtoiselle lukijalle päivän selväksi seuraavasta erittäin
todenmukaisesta selonteosta.
Jo viime maaliskuussa alkoivat herra ja rouva Turkkula tuumiskella,
mille ilmansuunnalle he lähtisivät kesää viettämään.
Herra Turkkula on viime talven aikana tehnyt erinomaisen hyviä
ahväärejä; niin hyviä, että vaikka taksoituslautakunta, joka
oli aavistanut herra Turkkulan paikanneen taskunsa kerrassaan
vedenpitäviksi, mätkäsi herra Turkkulalle äyrejä oikein isän hihasta,
ei se sittenkään arvannut muuta kuin puolet herra Turkkulan tuloista
— erehdys, jota herra Turkkula hienotunteisena miehenä ei viitsinyt
ruveta oikaisemaan, vaan arveli, että olkoon sitten niinkuin on, ja
maksoi kaikki äyrinsä ensimmäisen kerran elämässään yhdellä kertaa heti
ensi kannossa.
Kun ei herrasväki Turkkula ole ehtinyt vielä hankkia itselleen omaa
kesähuvilaa — he ovat ostaneet satojen markkojen edestä arpoja kaikista
arpajaisista ja toivovat sitä tietä saavansa pienen, sievän maatilan
kauniine huviloineen — niin päättivät he vielä tänä kesänä tehdä jonkun
suomalaisen maalaistalon onnelliseksi, asettumalla sinne kesävieraiksi.
Herra Turkkula oli kyllä ensin ehdottanut, että perhe lähtisi
kesämatkoille, esimerkiksi laivoilla ja rautateitse Kajaaniin ja sieltä
sitten tervavenheessä Oulunjokea pitkin ja sen koskien kuohujen halki
Ouluun ja sieltä sitten taas etelään päin, mutta kun rouva Turkkula
kuuli puhuttavankaan Oulunjoen koskista ja tervavenheestä niin rupesi
hän kauhistuneena huutamaan ja heiluttamaan käsivarsiaan ja sanoi, että
Oulunjoen koskista laskeminen oli sama kuin varma kuolema ja ettei hän
_ikinä_ lähde sellaiselle matkalle eikä salli lastensakaan lähteä,
mutta että jos herra Turkkula sitä ennen lisää henkivakuutustaan
25,000 markalla, niin saa hän kyllä itse tehdä tuon matkan, jos
välttämättömästi haluaa. Herra Turkkula koetti kyllä vakuuttaa, ettei
Oulunjoen koskista laskettaessa ole miesmuistiin ketään hukkunut, mutta
rouva Turkkula ei ottanut tällaista puhetta kuuleviin korviinsakaan ja
sanoi sitäpaitsi, että hänen uusi vaalea kesäleninkinsä tervaantuisi
tervavenheessä, ja tällainen mahdollisuuskin täytti rouva Turkkulan
mielen kauhulla.
Kun kysymys vaarallisesta kiertomatkasta täten loppuunkäsiteltynä oli
rauennut, ryhtyi herrasväki Turkkula harkitsemaan muita suunnitelmia.
Tulevalle kesäasunnolle päätettiin heti aluksi asettaa seuraavat
vaatimukset:
1) että se on järven rannalla;
2) että herrasväki Turkkulan käytettävänä on vähintäänkin kolme
huonetta:
3) että talo on hyvin rakennettu;
4) ettei sängyissä ole luteita;
5) että talossa on puutarha;
6) että talonväki on ystävällistä ja kohteliasta;
7) että postikonttoriin, apteekkiin, kunnanlääkärille ja kauppapuotiin
on lyhyt matka;
8) että ruoka on runsas, hyvin laitettu, vaihteleva ja maukas; sekä
9) että hinta on huokea.
Sittenkun näistä yleisistä periaatteista oli päästy yksimielisyyteen,
lausui hra Turkkula ylimääräisenä vaatimuksenaan, ettei talon isäntä
saa olla punapartainen. Herra Turkkula ei nimittäin voi sietää
punapartaisia miehiä.
Herra Turkkula pani lehteen kutakuinkin röyhkeään ja vaateliaaseen
muotoon laaditun ilmoituksen, jossa Suomen maataviljelevälle tai
kalastusta harjottavalle väestölle annettiin vapaa tilaisuus
kilpailla siitä, kuka saa ilon ja kunnian ottaa herrasväki Turkkulan
kesävieraikseen. Ilmoitukseen vaadittiin pikaista täsmällistä vastausta
viimeistään viikon kuluessa.
Viikon kuluttua kävi herra Turkkula sanomalehden konttorissa noutamassa
vastauksia. Hän ajoi sinne issikalla ja käski kamelin odottaa kadulla,
sillä häntä ei haluttanut lähteä roikottamaan raskasta kirjepakettia
läpi kaupungin.
Herra Turkkula pyysi konttorineidiltä saada nimimerkillä "Hyvä ja
halpa" saapuneet vastaukset.
Neiti selaili kirjojaan ja penkoi laatikoltaan noin viisi minuuttia
sekä ilmoitti sitten, ettei nimimerkille "Hyvä ja halpa" ollut saapunut
yhtään vastausta.
Herra Turkkula ei uskonut korviaan ja pyysi neidin sanomaan uudestaan
vähän kovemmalla äänellä, mistä oli kysymys. Neiti nousi seisomaan ja
kirkaisi hra Turkkulan korvaan: "Ei yhtään vastausta!" niin kimeällä
äänellä, että hra Turkkulan vasen korva meni lukkoon.
Herra Turkkula oli niin hämmästynyt ja pöllästynyt ilmoituspuuhansa
odottamattomasta tuloksesta, että käveli poislähtiessään päänsä
konttorin ovenpieleen, saaden sarven otsaansa, mistä hän tuli vielä
enemmän pyörälle päästään, ja läksi ulos tultuaan kävelemään pitkin
katua. Silloin luuli issikka, että hra Turkkula aikoi livistää
maksamatta tiehensä, ja ajoi herra Turkkulan perässä huutaen ja
kiroillen, niin että kun Turkkula pysähtyi maksamaan, niin oli heidän
ympärilleen keräytynyt toistakymmentä henkeä joutilasta katuyleisöä.
Hra Turkkula ja rouva Turkkula tulivat asiata pohtiessaan siihen
johtopäätökseen, että ilmoitus oli ollut liian pieni, joten se
ei ollut herättänyt huomiota. Hra Turkkula julkaisi nyt kolmessa
lehdessä kaksi kertaa suuremman ilmoituksen, joka oli sepitetty koko
joukon vaatimattomampaan, melkeinpä rukoilevaan sävyyn, ja jossa
hyväntahtoisia vastauksia pyydettiin kuukauden kuluessa nimimerkille
"Hyvä maksu".
Kahden viikon kuluttua kävi hra Turkkula ensi kerran kysymässä
vastauksia. Nimimerkille "Hyvä maksu" oli tähän mennessä saapunut vasta
yksi kirje, jossa eräs virkamiesperhe, joka kesäasuntoon nähden oli
yhtä epävarmalla pohjalla kuin hra Turkkulakin, kysyi, eikö nimimerkki
"Hyvä maksu" suostuisi ottamaan heitäkin mukaansa, jos sattuisi
kesäpaikan saamaan.
Kuukauden umpeen kuluttua kävi hra Turkkula taas sanomalehden
konttorissa. Nyt oli saapunut kaksi vastausta. Toisessa tarjottiin
hänelle ostettavaksi kahden huoneen ja keittiön huvila Oulun läänissä,
ja hinta oli niin sikamainen, ettei sitä voi tähän painattaa, ja
toisessa kirjeessä suositeltiin hänelle patentin saanutta saapasrasvaa.
Nyt alkoi herrasväki Turkkula käsittää, että asema oli todellakin
vakava. Herra Turkkula päätti tehdä viimeisen ponnistuksen. Hän
julkaisi kaikissa Turun ja Helsingin sekä 20:ssa maaseutulehdessä
tavattoman liikuttavan ja nöyrähenkisen ilmoituksen, jossa lämpimin
sanoin vedottiin Suomen kansan tunnettuun ja runoilijan laulamaan
vieraanvaraisuuteen. Herrasväki Turkkula lupasi asua vaikka
heinäladossa, syödä sitä ruokaa, joka talonväeltä jäi tähteeksi, ja
auttaa talonväkeä voimainsa mukaan ilmaiseksi heinänteossa.
Tähän ilmoitukseen tuli vihdoin viimein yksi vastaus.
Se tuli kaukaa joltain Pohjois-Karjalan perukalta.
Se oli kirjoitettu harvinaisen ilkeään sävyyn, ja siinä valitettiin
sitä seikkaa, että kaupunkilaisherrasväet ovat vuosisatoja eläneet
laiskuudessa, maalaisten niskoilla, keinotellen ja keljuillen
maalaisten rahat omiin kukkaroihinsa, ja kehtaavat sitten vielä kerjätä
itselleen kesäasuntojakin. Mutta maalaiset ovat nyt viisastuneet,
sanottiin kirjeessä. Kaupunkilaiset saavat nyt tanssia maalaisten
viulujen mukaan ja päälle päätteeksi maksaa nämä viulut.
Kirjeen lopulla tuntui sen kirjoittaja kuitenkin vähän leppyvän,
saatuaan ensin purkaa sisunsa ja puhua suunsa puhtaaksi viimeistä
hampaankoloa myöten.
Kirjoittaja nimittäin ilmoitti, että jos herrasväki todellakin
on halukas maksamaan kohtuullisen vuokran, niin voi herrasväki
kesäkuukausiksi vuokrata häneltä huvilan, johon kuuluu kaksiakkunainen
tupa ja päreistä tehty eteinen. Matkaa järven rantaan on kuivilla
säillä, jolloin pääsee oikaisemaan välillä olevan suoperäisen alueen
poikki, ainoastaan kuudetta kilometriä. Paitsi tupaa ja eteistä kuuluu
tölliin n.s. nykyajan mukavuuksina entinen perunakuoppa. Tuvan toisessa
akkunassa ei ole kehyksiä eikä siis myöskään laseja ollenkaan, mutta se
ei tee kesäaikana mitään, edistää vain ilmanvaihtoa, ja toisen akkunan
ruudut ovat paikatut tuohella ja rievulla Jos töllin katto, joka on
vähän laho, uhkaisi pudota sisään, niin voisivat kesävieraat tukea
sitä hirsillä, joita on töllin takana. Vuokra olisi huokea, ainoastaan
175 markkaa kuussa, ja ruokaa saisi kirjeeseen liitetyn taksan mukaan
talosta, jonne oli matkaa suoraan metsän halki vain pari kilometriä.
Korkeintaan kaksi ja puoli.
Kun herra ja rouva Turkkula tarkastelivat ruokatavarataksaa ja
laskivat, mitä heidän elämänsä — ja mahdollinen kuolemansakin, jos
katto putoaisi — tulisi maksamaan heille tarjotussa paikassa, niin
huomasivat he, että heidän kannattaisi ennemmin asua koko kesä
täysihoidossa kaupungin hienoimmassa hotellissa ja hra Turkkulan juoda
puolikas punssia joka ilta ja kaksi puolikasta lauantai-iltoina, ja
sittenkin jäisi vielä ylijäämää sen verran, että rouva Turkkula saisi
uuden kesähatun.
Näin ollen lähetti herra Turkkula kirjeen taksoineen sen pitäjän
vaivaishoitolautakunnalle, josta kirje oli pantu postiin,
ja tiedusteli, miksi ei sen kirjoittajaa oltu toimitettu
hullujenhuoneeseen, jonne hän näkyi kuuluvan.
Herrasväki Turkkulan kaupunkiasunto on jo aikoja sitten ollut
kesäkunnossa, ikkunat, taulut y.m. peitetyt sanomalehdillä, vaatteet
naftaliinissa ja tavarat pakattuina kesämatkalle lähtöä varten. Mutta
kesäasuntoa ei heillä ole vieläkään. Eikä heillä ole aavistustakaan
siitä, minne he lopuksi pääsevät, vai pääsevätkö minnekään.
Herrasväki Turkkula on käynyt vaaralliseksi tuttavapiirilleen. Sillä
aina kun joku tuttava perhe lähtee maalle, koettaa Turkkulan väki
tunkeutua mukaan. Kaksi kertaa ovat he vainonneet lähtijöitä asemalle
saakka.
Monna Lisa.
"Tiesi, minne lie tuo huima
Tyttö päässyt majoihin;
Kiroillen ma sadesäässä
Juoksen halki kaupungin."
(Heine).
Hymyiltyään 400 vuotta ei Monna Lisa enää hymyile.
Tai ehkä vain hymyilee, mutta missä?
Sekatavarakauppa-apulainen Josef Josefsson saapui eilen afäärimatkalta
Luumäeltä. Hän kertoi, että akat ovat siellä aivan villissä. He eivät
puhu muusta kuin Muona Liisasta, ja kaakottavat päivät päästään hänen
katoamisestaan.
Missä on Monna Lisa?
Hänen entisellä sijallaan Louvren seinässä on jälellä vaan 4 naulaa, ja
niistä ei ole paljoakaan valaistusta asiaan saatu.
Tähän asti on kuitenkin käynyt selville jotakuinkin seuraavat seikat:
1. Monna Lisa on varastettu.
2. Monna Lisaa ei ole varastettu, vaan on sen eräs yritteliäs
sanomalehtimies vienyt joksikin aikaa pois, todistaakseen, että Louvren
vartioiminen oli huonosti järjestetty.
3. Monna Lisa on viety Amerikkaan.
4. Monna Lisa on edelleenkin Louvren seinien sisällä, vaikka niin hyvin
kätkettynä, ettei sitä voida löytää.
5. Monna Lisan ovat varkaat turmelleet ja hävittäneet, huomattuaan
etteivät voi sitä rahaksi muuttaa.
6. Monna Lisaa ei ole suinkaan turmeltu, vaan on se miljoonasta
dollarista myyty eräälle amerikkalaiselle miljoneerille, joka lakien
mukaan saa sen omakseen, pidettyään sitä ensin 6 vuotta piilossa.
7. Monna Lisan varkaista ei ole tavattu pienintäkään jälkeä.
8. Monna Lisan varkaat istuvat jo melkein lukkojen takana, vaikka
poliisi ei vielä tahdo antaa heistä mitään tietoja.
9. Monna Lisan varkaat saavat 20 vuotta kuritushuonetta, jos kiinni
joutuvat.
10. Monna Lisan varkaat saavat täyden anteeksiannon, kunnialegionan
ristin, 1,000,000 frangia rahaa ja lähettilään toimen, jos tuovat
taulun takaisin.
11. Itse asiassa on koko melu Monna Lisan katoamisesta turhaa, koska
Liisa on jälleen saapunut terveenä, hyvässä kunnossa ja salaperäisesti
hymyillen parisilaisen Le Journal-lehden toimitukseen, ja palaa sieltä
muutaman päivän perästä entiseen asuntoonsa.
Kuten näkyy, ovat tiedot sangen valaisevia. Kun ne on ajatuksella ja
tyynesti lukenut, niin on täysin selvillä Monna Lisan kohtalosta.
Mutta minä alan vähitellen ymmärtää, mitä hänen salaperäinen hymynsä
tarkoitti, hymynsä, jota halki vuosisatojen on turhaan koetettu
selittää.