merellä, suurista hevoshuijareista, vahvoista markkinamiehistä,
kiukkuisista ämmistä, pöyristyttäviä kummitusjuttuja (jotka kuitenkin
lopuksi kiellettiin, kun niitä ei ollut ensinkään hauska kuunnella
pimeän yön vallitessa ulkona, tuulen vinkuessa rikkinäisestä ovesta
ja kitupiikin luodessa vaunuumme ainoastaan niukkaa valoa), kerroimme
toisillemme hauskoja vaalikaskuja ja monenlaisia muita huvittavia
juttuja.
Ja juna kolisi ja vaunumme ratisi liitoksissaan ja ulkona vallitsi
pimeä, kuutamoton elokuun yö.
Kun ei akkunasta katsoessa muuta näkynyt kuin Egyptin pimeyttä, täytyi
yhden meistä silloin tällöin pistäytyä vaunusillalle katsomaan, vieläkö
kuljimme eteenpäin vai joko luisuimme taaksepäin.
Jos nimittäin juna sattuu katkeamaan.
Ja se kuuluu Karjalan radalla tapahtuvan verrattain usein.
Raskaan tavarajunan raahustaessa ylöspäin pitkää mäkeä katkeavat
jostakin vaunusta vanhat, ruostuneet kytkyet, ja junan takapää lähtee
silloin iloisesti kiitämään mäkeä alas. Jos tiessä mäen alla on mutka,
päättyy mäenlasku kuperkeikalla tien oheen, jossa sitten vaunut ja
tavarat makaavat yhdessä mylläkässä.
Kun veturissa vihdoin huomataan, että juna on lyhyempi kuin matkalle
lähdettäessä, huolestutaan siellä tietysti häntäpään kohtalosta ja
lähdetään ajamaan takaisin.
Joskus tavataan edellämainittu kasa ojassa ratavallin vieressä, mutta
välistä tulee etsijöille hyvin kiire lähteä pakoon.
Silloin nimittäin, kun häntä on tulossa vastaan, aikeissa toimeenpanna
pienen yhteentörmäyksen.
Arv. lukija ihmettelee, jonka johdosta minun täytyy oitis selittää asia.
Sen mäen alla, jota myöten häntä on lähtenyt karkuun, ei olekaan mutkaa
vaan vähän matkaa tasaista ja sitten toinen mäki, jota pitkin hyvään
vauhtiin päässyt häntä kapuaa niin korkealle kuin voimia riittää. Kun
ne loppuvat niin alkaa luonnollisesti jälleen mäenlasku. Kun nyt junan
alkupää on tulossa vastaan karkulaista etsimään, täytyy sen tietysti
aluksi lähteä karkuun tuon hännän edestä, joka liikkuu kahden mäen
välissä kuin ikiliikkuja. Suurta varovaisuutta ja ovelaa manöveerausta
tarvitaan silloin karkulaisen kiinniotossa.
6.
Puoliyö oli jo ohi, kun juna äkkiä pysähtyi.
Kurkistelimme ulos akkunasta ja huomasimme olevamme jollakin asemalla.
Junailija tuli sisään ja ilmoitti, että tässä vietetään yötä kello
viiteen saakka aamulla.
Vastalauseiden sorinan tukahutti junailijan huomautus, että pysähdys on
määrätty aikataulussa.
Aikataulu oli se taikasana, jolla hän ylimalkaan aina kukisti
kapinanyritykset.
Mielisairaan matka päättyi tähän, ja hänen hoitajansa läksivät
taluttamaan häntä ulkona odottaville rattaille. Poistuessaan onnistui
hänen potkaista jäähyväisiksi setääni vasempaan sääreen.
Olisimme jääneet yöksi vaunuun, mutta junamiehistö sanoi, ettei se
käy päinsä, koska vaunu liitetään takaisin Sortavalaan päin lähtevään
junaan.
Unisina ja huonotuulisina kömmimme ulos vaunusta ja huomasimme olevamme
Värtsilässä.
Sitten ryntäsimme lähellä olevaan majataloon. Se oli kuitenkin niin
täynnä, ettemme me enää voineet siellä yösijaa saada. Koska olisi ollut
epäinhimillistä pakoittaa setäni valvomaan koko yö, valmistettiin
hänelle sija lattialle, me nuoremmat sitävastoin läksimme asemalle
odottelemaan aamun valkenemista.
On ihmisiä, jotka alituiseen nurisevat elämän lyhyyttä ja runoilijoita,
jotka laulavat nopeasti kiitävistä hetkistä.
Kehoittaisin heitä matkustamaan tavarajunalla Värtsilään ja sitten
odottamaan junan lähtöä puolen viidettä tuntia pimeänä elokuun yönä
aseman edustalla olevalla penkillä. He tulisivat silloin huomaamaan
elämänsä mahdottoman pitkäksi. Minuutit tuntuvat tunneilta ja tunnit
kuukausilta.
Hitaasti, äärettömän hitaasti alkoi päivä vihdoin valeta. Joku
varaton, äänenkäheyttä poteva lintuparka piipitti valittavalla äänellä
puussa aseman takana. Kostea sumu nousi soista ja ajelehti hiljalleen
maanpintaa pitkin. Tuntui kylmältä ja kolealta.
Luulen nukahtaneeni jonkun puoli tuntia eräänlaisessa horroksessa. Sitä
en kuitenkaan voi varmuudella mennä väittämään.
Vihdoin ilmestyi näköpiiriin joku asemamies. Sitten toinen ja kolmas.
Ovet alkoivat paukkua ja eloa syntyä asema-alueelle.
Kello oli silloin puoli viisi aamulla.
Tavarajuna läksi Sortavalaan päin, vieden etevän vaunumme mennessään.
Luultavasti oli sortavalalaisille ehtinyt tulla sitä ikävä.
Toivon, että se vielä kauan jaksaisi palvella rautatielaitostamme
ahkerasti ja kunniakkaasti.
Meidän junaamme taas liitettiin kaksi muuta kolmannen luokan vaunua.
Ne eivät suinkaan olleet mitään eilisen päivän lapsia nekään, mutta
edellinen vaunumme olisi siitä huolimatta ikänsä puolesta sopinut
niille isoisäksi.
Setäni tuli viimeisellä hetkellä. Hän oli nukkunut kuin pölkky ja oli
senjohdosta virkku ja iloinen kuin kolmen markan hevonen. Hän vain
ihmetteli meidän unisuuttamme ja raukeuttamme.
Sitten menimme junaan ja nukuimme kohta penkeille, kapsäkit
päänaluisina. Pari kertaa heräsin siihen, että junailija nyki
olkapäästäni, puhuen jostain piletistä. Käskin hänen etsiä
päällystakkini taskusta, mutta en tiedä, lieneekö löytänyt.
Kello oli yli puoli yhdeksän aamulla, kun minut herätettiin ilmoittaen,
että olimme perillä.
Nousin ylös ja huusin vapisevalla äänellä "eläköön!", mihin kaikki
vaunussaolijat innokkaasti yhtyivät.
Valtiomies ja piru.
Oli maa, joka oli sangen vaikeassa ajankohdassa.
Sen oikealla puolen oli suuri valtakunta, joka oli joutunut sotaan sen
vasemmalla puolen olevan valtakunnan kanssa, eivätkä kummankaan puolen
miljoona-armeijat halanneet mitään muuta niin hartaasti kuin päästä
toistensa niskaan ja hakata toisensa kananruoaksi.
Mutta tuo alussamainittu pienempi maa oli siinä välissä, ja se oli
saatava puolelle taikka toiselle ennen ratkaisevaa taistelua.
Pääministeri Keljunescun oli onnistunut tähän saakka säilyttää
eräänlainen puolueettomuus, mutta se kävi päivä päivältä yhä
vaikeammaksi. Ja lopulta alkoi sen pitkittäminen näyttää ilmeisesti
mahdottomalta.
Sekä oikea naapuri että vasen naapuri kävivät yhä kiihkeämmin hänen
kimppuunsa. Oikea naapuri sanoi, että jollei hän maineen siirry oikean
naapurin puolelle, niin hyökkää mainittu naapuri rajan yli, hävittää
maan niin, ettei siinä kasva yhtään ruohonkortta viiteen vuoteen, ja
hirttää pääministeri Keljunescun lähimpään puhelinpylvääseen. Mutta jos
hän ensi tilassa tekee hyökkäysliiton oikean naapurin kanssa vasenta
naapuriaan vastaan, niin saa hän ottaa vasemmalta naapurilta maata niin
paljon kuin tahtoo ja sen lisäksi ripustaa oikeanpuolisen valtakunnan
keisari hänen etupuolensa täyteen kunniamerkkejä pöksynlahkeisiin
saakka.
Vasemmanpuolisen valtakunnan lähettiläs taas kävi kolmasti päivässä
ilmoittamassa pääministeri Keljunesculle, että jollei Keljunescun
maa nyt viimeinkin liity vasemmanpuoliseen naapuriin oikeanpuolista
naapuria vastaan, niin hävitetään se niin tasaiseksi, ettei ruoho siinä
kasva kuuteen vuoteen, ja pääministeri itse hirtetään ensimmäiseen
lennätinpylvääseen. Mutta jos he taas ymmärtävät asemansa ja hyökkäävät
oikeanpuolisen naapurin niskaan, niin saavat he lohkaista itselleen
oikeanpuoliselta naapurilta niin monta lääniä kuin viitsivät, minkä
lisäksi vasemmanpuolisen valtakunnan päämies ripustaa pääministeri
Keljunescun ulkopuolen täyteen suurempia ja pienempiä ritarimerkkejä,
ei ainoastaan etupuolelle, vaan myöskin takapuolelle, niskanapista
hamaan selänpäähän asti.
Koko maailma oli nyt suuren jännityksen ja kiihkon vallassa: kummalle
puolen liittyy pääministeri Keljunescu? Sillä hänestä se yksinomaan
riippui. Kuningas ei ajatellut koko asiaa, vaan vuoleskeli tulitikuista
hammastikkuja ja kaiveli niillä hampaitaan.
Kaikki maailman suurimpien lehtien sotakirjeenvaihtajat koettivat
seitsemästi päivässä haastatella pääministeri Keljunescua, ja
sähköttivät sitten lehdilleen: "Pääministeri Keljunescu noudattaa
yhä edelleenkin mitä ankarinta vaiteliaisuutta, eikä ilmoita
kenellekään, ei edes kuninkaalleen, suunnitelmiaan. Ei kenelläkään ole
aavistustakaan hänen aikeistaan."
Koko maailma vaivasi päätään miettimällä, mitä aikeita pääministeri
Keljunesculla mahtoi olla. Yksi arveli yhtä, toinen toista.
Mutta Keljunescu käveli salaperäisesti hymyillen puutarhassaan,
silinterihattu päässä, hopeakoukkuinen keppi kädessä ja huolellisesti
prässätty bonjouri yllään, niinkuin kaikkien todellisten ja suurten
valtiomiesten tapa on. Ja vaikeni.
Vihdoinkin oli koko maailma kerrankin yksimielinen eräästä asiasta,
nimittäin siitä, että pääministeri Keljunescu oli aikakauden suurin
ja kavalin valtiomies, jonka laskelmat ja suunnitelmat olivat
terävämmät kaksiteräistä miekkaa, ja Keljunescun isänmaan sodassa
olevia naapurejakin alkoi Keljunescu peloittaa, ja he miettivät, miten
päästä peräytymään vaatimuksistaan ja voida käydä toistensa kimppuun
tarvitsematta joutua tekemisiin viekkaan ja vaarallisen Keljunescun
kanssa.
Muodostui sananparsi: viekkaimmankin valtiomiehen pettää piru, mutta
pirustakin vie voiton Keljunescu.
Tämä tuli vihdoin pirunkin korviin, ja piru tuli hyvin uteliaaksi
ja arveli, että hänen täytyy saada selko Keljunescun todellisista
aikeista joko hyvällä taikka pahalla. Pirukin tahtoo seurata aikaansa,
ja nähtävästi oli Keljunescu keksinyt jotain uutta, jota piru voisi
menestyksellä käyttää hyväkseen omassa praktiikassaan.
Piru ilmestyi siis eräänä päivänä Keljunescun työhuoneeseen ja
Keljunescu säikähti ensin vähän, kuultuaan kuka vieras oli, mutta
rauhoittui sitten, kun piru käyttäytyi hyvin ystävällisesti ja
kohteliaasti.
Mutta kun piru vaati saada tietoonsa Keljunescun salaiset suunnitelmat,
vaikeni pääministeri visusti, kunnes piru suuttui ja uhkasi erityisesti
panna Keljunescun muistiinsa siihen päivään asti, jolloin Keljunescu
joutuu hänen valtakuntaansa.
Silloin Keljunescu kalpeni, kurkisti oven taakse, ollakseen vakuutettu
siitä, ettei kamaripalvelija ollut kuuntelemassa korva avaimenreijässä,
hiipi pirun luo ja kuiskasi hänen korvaansa:
— Minulla ei ole minkäänlaisia suunnitelmia...
— Mitä?! kysyi piru.
— Ei yhtään mitään, ei minkäänlaisia, huokasi masentunut Keljunescu.
Silloin nousi piru ylös, tarttui Keljunescua parrasta ja huusi:
"Kirottu humpuukimestari!"
Ja raivostunut piru pyörähti pukinsorkallaan puolitoistakertaa ympäri,
huiskasi hännällään sähkölampun alas pöydänkulmalta ja katosi lattian
läpi, jättäen jälkeensä häijyn tulikivenkatkun.
Sitten sähkötti piru kaikille sähkösanoma- ja uutistoimistoille, että
Keljunescu on humpuukimestari ja ettei hänellä ole minkäänlaisia
valtiollisia suunnitelmia.
Mutta sitä ei kukaan uskonut.
Murhayritys Mikkelissä.
Santarmi ammuttu 25 pennin hintaisella tinaisella paperinallipyssyllä
melkein kuoliaaksi.
Joulunaikaisiin surkuteltaviin veritöihin voidaan myöskin lukea
santarmin ampuminen Mikkelissä.
Santarmia ammuttiin lauvantai-iltana kadulla. Hän ei kuitenkaan
paikalla kuollut, vaan jaksoi viimeisillä voimillaan laahautua
poliisikamariin, jossa ilmoitti verityöstä.
Etsivät pantiin liikkeelle ilkiötä etsimään, ja santarmiraukkaa
ruvettiin tutkimaan.
Salaperäisintä asiassa kuitenkin oli, ettei santarmissa löydetty mitään
kuulanreikää.
Oli kuin olisi häntä ammuttu noidannuolella.
Kun santarmi oli perinpohjin nuuskittu ja järkähtämättömäksi
totuudeksi todennettu, että kuula oli puhkaissut hänet reikää
tekemättä, istuivat poliisiherrat hämmästyksestä jähmettyneinä tämän
uuden lääketieteellisen ihmeen edessä, samalla kun emämaan etujen ja
intressien virallinen edustaja ja ilmestymismuoto teki autuaallista
lähtöään tästä surun ja murheen laaksosta.
Etsivä osasto toimitti sillä aikaa Sherlock Holmeseilleen tutkimuksiaan
niin suurella menestyksellä, että murhamies hetkisen kuluttua oli
käpälälaudassa.
Niin nuori ja niin paatunut! Sillä tämä verenhimoinen otus havaittiin
12-vuotiseksi pojaksi.
Rikoksen selvittelyä helpotti suuresti se seikka, ettei murhaaja
ensinkään kieltänyt, vaan myönsi peittelemättä ampuneensa Vuori- ja
Mikonkatujen kulmauksessa.
Murha-ase oli 25 pennin hintainen, tinasta tehty "pyssy" ja latinkina
paperinalli, jollaiset maksavat 5 penniä rasiallinen. Poika oli saanut
pyssyn joululahjaksi. Santarmia taas ei poika ollut havainnut.
Nämä tiedot saatuaan on santarmi alkanut huomattavasti tointua, mutta
koska murhayritys on kuitenkin tapahtunut sen nallinnapsahduksen
takia, joka oli aiheuttaa santarmille sydänhalvauksen, on raportti
tapahtumasta lähetetty ylempiin paikkoihin.
Pian kai kuuluu, minkä hälinän se siellä aiheuttaa.
Helluntailiike.
Juoksupoikamme on ilmoittanut, että eräs hänen kaukainen sukulaisensa,
joka on liittynyt helluntailiikkeeseen, on ruvennut puhumaan kielillä.
Hän kuuluu puhuvan mitä vaan.
Ja koska tahansa.
Muut puhuvat kielillä ainoastaan silloin kuin henki antaa heidän puhua.
Mutta tämä meidän juoksupoikamme sukulainen kuuluu puhuvan mitä tahansa
ja milloin tahansa ja missä tahansa.
Hänen oppimaton ympäristönsä ei tietysti ymmärtäisi, mitä kieltäkään
hän kulloinkin puhuu, ellei hän itse sitä ilmoittaisi.
Tähän asti on hän sekä hengellisissä herätyskokouksissa että
yksityiselämässään puhunut oman ilmoituksensa mukaan mesopotamian
kieltä ja afrikan kieltä ja kanariansaaren kieltä ja intiaanikieitä
ja austraalian kieltä ja ostjakkien kieltä ja syrjäänien kieltä ja
samojeedin kieltä ja turkin kieltä ja kaanaanmaan kieltä ynnä muutamia
muita kieliä, joita kaikkia ei juoksupoikamme, vaikka hänellä onkin
hyvä pää, jaksanut muistaa.
Tältä mainitulta henkilöltä kuuluu tulevan mitä kieltä hän vaan
haluaa, kun hän vaan nousee seisomaan ja vääntää päänsä taaksepäin ja
kierauttaa silmänsä nurin. Sitä tulee silloin kuin myllyn tuutista.
Koska asia tuntui meistä sangen mielenkiintoiselta, uskoimme
juoksupojallemme, jonka näppäryyteen me aikain kuluessa olemme
oppineet luottamaan, tehtäväksi Toimituksen edustajana haastatella
useinmainittua kielilläpuhuvaa sukulaistaan ja merkitä muistiinsa
näytteitä eri kielistä, voidaksemme niitä julkaista arv. lehtemme
palstoilla.
Juoksupoikamme otti vastaan hänelle uskotun tehtävän tälle nuorelle
henkilölle ominaisella harrastuksella ja innostuksella, otti taskuunsa
piukan käsikirjoitusliuskoja ja toimituksen parhaan kynän sekä lähti
Vähään Heikkilään, jossa hänen kielitaitoinen sukulaisensa nykyään
asustaa.
Hän tuli parhaaseen aikaan perille, sillä hänen saapuessaan seisoi
kielilläpuhuja juuri tyhjällä pakkilaatikolla porstuassa ja puhui
hunguusien kieltä niin että se kuului pitkän matkan päähän.
Arv. lehtemme edustaja ryhtyi heti tekemään muistiinpanoja ja kirjoitti
paperille seuraavat sanat: "Hulipui mukkeli tsinkeli maaharu butsi
huitturi mungongango kiuliusiu kikerokakero döröbörö hötsipötsi
braavastus."
Nyt kielilläpuhuja vähän veti henkeään ja nuolasi paljosta puhumisesta
kuivaneita huuliaan sekä sanoi:
— Se merkitsee: Maa viheriöitsee kesällä, kuu loistaa taivaalla
kuutamoöinä ja päivällä paistaa aurinko.
Tämän jälkeen pyysi haastattelijamme häntä kääntämään kirgiisien
kielelle säkeen:
"Arvon mekin ansaitsemme Suomenmaassa suuressa."
Haastateltu suostui ystävällisesti tehtävään ja lausui:
Nuori ystäväni! Se on kirgiisien kielellä: kraa haa krumpuli pumpuli.
Kun juoksupoikamme oli kirjoittanut tämän kielinäytteen muistiin,
rohkeni hän pyytää pientä näytettä myöskin muhametinkielestä.
Hän sai seuraavan näytteen:
"Mekkamedina mokka, muhametinne näja nokkaa."
Mutta äkkiä valtasi haastatettavamme taas hengellinen innostus, ja hän
veisasi kovalla äänellä afrikankielellä seuraavan laulun:
"Gai lai hai,
Wai sai rai,
Matsu satsu hatsu
Lahi tahi pahi
Dolo polo solo.
Göpsy löpsy höpsy,
Mullu tullu hullu."
Poika, joka nyt katsoi saaneensa tarpeeksi näytteitä
kielilläpuhumisesta tällä kertaa, kiitti puhujaa ystävällisestä
vastaanotosta ja pisti kynän ja paperit taskuunsa.
Kun hän oli astumaisillaan ulos ovesta huusi kielilläpuhuja hänelle:
— Poika hoi!
Haastattelijamme kääntyi kunnioittavasti takaisin.
— Muista panna lehteen myöskin, että pääsiäisen jälkeen tulee sitten se
suuri pyrstötähti.
— Jahah! sanoi juoksupoikamme ja kirjoitti tämän tiedon muistiinsa.
Millainen pyrstötähti se on?
— Se on semmoinen kaksihäntäinen pyrstötähti. Toinen häntä on edessä,
toinen takana. Toisessa hännässä on tulta ja toisessa tulikiveä.
— Kummassa on tulta ja kummassa tulikiveä? kysyi poika, joka on tarkka
myöskin yksityiskohdissa.
Tähän ei ehtinyt vastausta tulla, sillä kielilläpuhuja joutui samassa
hurmiollaan ja alkoi puhua eskimonkieltä.
Poika läksi pois ja esitti työnsä tulokset arv. toimituksellemme.
Myöhemmin hän kuuli, että sukulaisensa oli sillä kertaa puhunut
eskimonkieltä toista tuntia yhtä mittaa.
Pääkirjoitus.
Me tartumme tällä kertaa kynään raskain mielin.
Meidän surullinen velvollisuutemme on nimittäin ilmoittaa turkulaisille
lukijoillemme, että vesijohdostamme on vesi kohta lopussa.
Vedenpaisumuksessa sitä kyllä saatiin runsaasti, mutta Kakolassa ovat
rosvot sitä juoneet niin määrättömästi, että se alkaa nyt olla loppu.
Nyt on kielletty Kakolassa enää juomasta meidän vesijohtomme vettä.
Meidän herrat ovat sanoneet Kakolan herroille, että tuottakaa
itsellenne vettä vaikka Mesopotamiasta, mutta meiltä ette saa: Ette
saa litraakaan. Antaisimmeko me rosvojen juoda vetemme loppuun ja
antaisimmeko viattomain pienten lastemme kuolla janoon?
Ei, ja miljoona kertaa ei!
Mitä se meihin kuuluu, mitä Kakolassa juodaan. Vaikka juotaisiin
samppanjaa. Valtio saa pitää huolen Kakolasta. Jos arvoisat rosvot
janon vaikutuksesta kovin heikentyvät, niin sopii heidät ensi kesänä
lähettää Iisalmeen terveysvettä juomaan.
Jos pitää kesäksi mennä Iisalmeen, niin kyllä se on meidän mielestämme
yhtä suuri rangaistus kuin istua Kakolassakin.
Kysyimme sitten juoksupojaltamme, mitä hänen kotonaan arvellaan siitä,
että vesi loppuu.
Poika sanoi, että isä nauraa ja on hyvillään, mutta äiti on vihainen.
Isä sanoo, että hänen täytyy silloin juoda vain olutta.
Kysyimme juoksupojaltamme, mikä hänen persoonallinen mielipiteensä on.
Asiata harkittuaan ilmoitti poika persoonalliseksi mielipiteekseen,
että kyllä se olis kovin hyvä, jos se loppuisi. Ettei tarvitsis enää
koskaan pestä itteään.
Koska me olemme siisteyttä harrastavia ja katsomme Suomen kansan
tulevaisuuden riippuvan sen siisteydestä, niin annoimme arvoisalle
nuorimmalle avustajallemme vakavan, isällisen varotuksen.
Toivomme sen vaikuttavan hyvää hänen sielunsa kehitykselle.
Talvi on ollut loppumaisillaan. Kevään henget ovat liidelleet yli
kaupunkimme tammikuun lopulla, niin että me olemme taas tunteneet
olevamme Turussa. Joulusta lähtien on meistä tuntunut kuin emme olisi
asuneetkaan Turussa vaan esimerkiksi pohjoisnavalla, ja me olemme
odottaneet luoksemme turkkeihin ja karvanahkakintaihin puettuja
naparetkeilijöitä koirineen.
Mutta nyt tätä kirjoittaessamme, kun ulkona on 5 astetta lämmintä,
taivas on harmaa ja ilma on harmaa ja maa on harmaa ja puut ovat
harmaita ja kadut ovat harmaita ja sumua on ja vettä tippuu räystäistä
ja vesi litisee jaloissamme ja varpaittemme väleissä, vaikka onkin
helmikuu alussa, tunnemme taas olevamme kotona ja laulamme helein äänin:
— Talvi on jo laannut raivoomasta!
Siinä toivossa että kevät olisi ei ainoastaan näkyväisessä luonnossa
vaan myöskin lukijoittemme sydämissä, päätämme tämän johtavan
artikkelimme.
Turun kirje.
Tiede opettaa, että me voimme otaksua mitä hyvänsä.
Me voimme esimerkiksi otaksua, että Rikhard Leijonamieli ja Muchanura
ja Lurich ja Gold ja Kaarle kahdestoista ja kreivi Bertelsköld
ja Isidor ja Nolo Vervetti ja Simson Deliloineen ja Iso-Rinne ja
Puolan August Väkevä ja Tuomisto ja Palokunnantalon Fengler ja musta
maailmannyrkkeilymestari Jack Johnson ja hra Järvinen olisivat yhdessä
juomassa kinkeliiniä tynnyristä Phoenixin "olutkullussa".
Tiede on myöskin oikeassa siinä, että me voimme otaksua, että he
innostuvat ja laulavat:
"Yks voima sydämihin kätketty on", ja "Käy eespäin, väki voimakas!"
Mikään ei estä myöskään otaksumasta, että heidän keskuudessaan sitten
nousee kysymys siitä, kuka oikeastaan on vahvin. Olettakaamme myöskin,
että he päättävät etsiä tähän kysymykseen vastausta yleisen tappelun
kautta.
Silloin nousee kuin itsestään meidän muiden eteemme toinen kysymys,
joka kuuluu: kuka meistä lähtee erottamaan nuo yllämainitut taistelijat
toisistaan?
Voimmeko otaksua, että kukaan meistä suostuisi ottamaan tämän
luottamustoimen vastaan?
Kuulen Suomen kansan olevan yksimielisen siitä, ettei sellaista voi
otaksua.
Emme siis voi otaksua mitä hyvänsä, joten tiede päivänselvästi on
iskenyt kirveensä kiveen.
* * * * *
Mutta oikeastaanhan minun piti kirjoittaa kirje Turun kaupungista, ja
perin sopimatonta on, että olen eksynyt näin kauas itse aineesta.
Niin, eihän täällä ole mitään hätää. Mikä on meidän täällä
oljennellaksemme? kysyivät Jukolan pojat.
Syysaurinko paistaa ikkunasta, täysin palvellut italialainen kenraali
soittaa pihalla posetiivia. Aurajoessa on vettä enemmän kuin pitkiin
aikoihin, valtuutettujen puhemies on pyytänyt kirjastonhoitokunnalta
anteeksi, lehtemme leviää kuin aamuruskon siivillä, sirkuksessa tehdään
rukiisen leivän ja jääkellarikaljan voimalla ihmeitä, kyyhkyset on
hävitetty sukupuuttoon ja naakkojen yhteiskunnassa vallitsee senvuoksi
makeanleivän ja yltäkylläisyyden päivät, svenska dagen firades med pomp
och ståt, j.n.e.
Voimme siis tyytyväisyydellä silmätä menneisyyteen ja toivorikkain
mielin odottaa tulevaisuutta, lujasti luottaen siihen, ettei Naantalin
kilpailu enää voi meitä kukistaa.
Yhdenvertaisuuslaki.
"Se keskusaseman hoitajatar, joka
ei voi ilmottaa presidentille pyytäneen
puhelimen numeroa, on uhattu karkoittaa
kaupungista 24 tunnin kuluessa."
Hovioikeuden presidentti on tuntenut itsensä vainotuksi ja pyytänyt
viranomaisten suojelusta. Viranomaiset ryhtyivät "asianmukaisiin
toimenpiteisiin".
* * * * *
Helmik. 6.
Eräs sentraalineiti on saanut käskyn lähteä kaupungista 24 tunnin
kuluessa. Oli erehdyksestä yhdistänyt presidentin puhelun ensimmäiseen,
kun piti olla toiseen poliisivartiokonttoriin. Hän on 19:s karkoitettu
sentraalineiti. Karkoitukset tihenevät päivä päivältä, koska melkein
koko vanha keskusaseman henkilökunta on karkoitettu kaupungista ja
uudet tottumattomat neidit tekevät lakkaamatta erehdyksiä.
* * * * *
Helmik. 7.
Kauppias Anders Adolf Andersson on saanut karkoituskäskyn. Syytä ei
tunneta, mutta otaksutaan toimenpiteen johtuneen siitä, ettei hra
Andersson ole tervehtinyt presidenttiä kadulla.
* * * * *
Helmik. 8.
Ent. satamatyömies Jussi Makkonen on vahvan poliisivartioston
saattamana viety pois kaupungista. Hän oli ärjäissyt poliisille, joka
laahasi häntä putkaan, että "en minä halua linnaan!" Presidentti sattui
kulkemaan ohi. Nov. Vremjan Viipurin sähkösanomassa kerrotaan Makkosen
olevan paikallisen kagaalin johtomiehiä.
* * * * *
Helmik. 9.
Tänään ei ole ketään karkoitettu.
* * * * *
Helmik. 10.
Kaikki sentraalineidit ovat saaneet käskyn poistua kaupungista 12
tunnin kuluessa siitä syystä, että presidentin langon täytyi soittaa
kolme kertaa ennenkuin sai sentraalin "hereille".
* * * * *
Helmik. 11.