SEN PITKÄÄ, TÄMÄN LYHYTTÄ
Tiituksen pakinoita 1
Kirj.
TIITUS [Ilmari Kivinen]
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Ahjo,
1918.
"Koska siis porsas taritaan
niin awaa säkkis, jos se tarwitaan."
_Agricola_.
SISÄLLYS:
Alkulause.
Kertomus Kiinasta
Toukokuussa 1913.
1,000 markan seteli.
Selonteko paastostani ja sen seurauksista.
Viipurin pamaus.
Tavarajunassa.
Valtiomies ja piru.
Murhayritys Mikkelissä.
Helluntailiike.
Pääkirjoitus.
Turun kirje.
Yhdenvertaisuuslaki.
Tyynyjuttu.
Demminin taistelu.
Kesäksi maalle.
Monna Lisa.
Kevätjuttua.
Patriarkka Abrahamin kello — Kuopiossa.
Itsemurha.
Koi.
Laiton kokous.
Eräs toinen tuttavuus.
Parturissa.
Muotihulluus.
Taistelunhaluinen Tiitinen.
Ei goliera Buuhun noushe.
Raskas velvollisuus.
Kunnankirjuri.
Hauska pari.
Kadonnut papu.
Juopunut kukko.
Panu.
Toimitussalaisuuksia.
ALKULAUSE
kriitilliselle lukijalle, kirjoittanut Erasmus Rotterdamilainen:
Jos jotakin annetaan / joka eij sinun macos cansa yhteen sowi / waro
ettes sano sitä _Comoedian_ leikitziän _Cliphton_ Sanaa: _Isä en minä
taida_: mutta ystäwällisest kijttä. Sillä tämä on caickein sijwollisin
tapa estellä.
Kertomus Kiinasta.
Tiedättekö, mitä kiinalaisilla on muuta vinossa kuin heidän silmänsä?
Kiinalaisten silmät ovat aina olleet vinossa. Sehän on ensimmäinen
tieto, minkä me pikkukoulussa olemme kiinalaisista saaneet. Ja
kiinalainen, jonka silmät eivät ole vinossa, ei ole mikään kiinalainen,
vaan joku huijari, joka on vain olevinaan kiinalainen. Mutta vaikeata
on jokaisen, jonka silmät eivät sattumalta ole syntymästä saakka
vinossa, jäljitellä kiinalaista. Joka ei usko, koettakoon itse. On
harvoja asioita maailmassa, jotka ovat niin vaikeita kuin silmien
vinoon vääntäminen, jos luonto kerran on ne vaakasuoraan asentoon
asettanut.
Niin, kiinalaisilla on nykyään vinossa myöskin heidän valtaistuimensa.
Se on niin vinossa, ettei hra Juanshikai mitenkään tahdo pysyä sillä
istumassa.
En tiedä, millainen Kiinan valtaistuin on. Minä en nimittäin koskaan
ole sillä istunut. Ja minä aavistan vaistomaisesti, etten minä tule
sillä koskaan istumaankaan.
En ole edes nähnytkään Kiinan valtaistuinta. Mahdollisesti ja
luultavastikin se on hyvin kaunis ja komea istuin. Arvattavasti on
siinä istuinpaikalla sitäpaitsi pehmeä silkkityyny, niin että siinä
istuu ihan lystikseen. Mutta kaikesta siitä huolimatta suuttuivat
eräät kiinalaiset lopuksi, mahdollisesti tilapäisessä mielenhäiriössä,
tuohon istuimeen ja kaasivat sen nurin, niin että sillä istuva pieni
vinosilmäinen poika putosi istumaan permannolle. Ja sitten veivät ne
herrat, jotka olivat kaataneet valtaistuimen, sen ullakolle muitten
käytännöstä hylättyjen huonekalujen joukkoon.
Kiinassa oli täten tapahtunut vallankumous, ja neljäsataa miljoonaa
vinosilmäistä, mustapalmikkoista kiinalaista kyseli toisiltaan:
— Mitäs nyt tulee?
Eihän se ihme ollutkaan, että kiinalaiset olivat vähän levottomia. He
olivat tuhansien vuosien kuluessa tottuneet siihen, että Pekingissä
oli jossakin huoneessa tuo valtaistuin ja että sillä aina istui joku
enemmän taikka vähemmän vinosilmäinen ja siis myöskin enemmän tai
vähemmän kiinalainen tai mandshurialainen herra tai rouva tai paremman
puutteessa vaikkapa vain poikakin. Heistä tuntui siis ymmärrettävästi
hieman oudolta ajatella, että tuo valtaistuin nyt oli viety ullakolle
ja ettei sillä nyt istunut ketään, lukuunottamatta mahdollisesti jotain
pitkähäntäistä rottaa, joka oli asettunut tutkistelemaan, miltä tuon
pehmeän silkkityynyn koreat tupsut maistuisivat.
Mutta Kiinassa oli eräs viisas, oppinut ja kaikissa maallisissa
asioissa sangen taitava vanhanpuoleinen herra, nimeltä Juanshikai.
Kun hän huomasi, miten levottomiksi hänen vinosilmäiset maanmiehensä
tulivat valtaistuimen katoamisen johdosta, selitti hän näille, että
kaikki oli niinkuin olla pitikin. Nyt oli vain perustettava tasavalta.
— Mikä se semmoinen on? kysyivät kiinalaiset.
Juanshikai selitti, että se on semmoinen mukava järjestys, ettei
valtaistuimella istu kukaan, mutta kansa itse valitsee hallituksensa
päämieheksi jonkun viisaan, oppineen ja kaikissa maallisissa asioissa
sangen taitavan vanhanpuoleisen herran, jota sitten sanottaisiin
presidentiksi.
Kiinalaiset katselivat toisiaan hiukan ymmällä ja alkoivat sitten
aprikoida, mistä he saisivat käsiinsä semmoisen vanhanpuoleisen herran,
jota tässä asiassa tarvittaisiin. Silloin sattui hra Juanshikaita
yskittämään, joten kiinalaiset tulivat katsoneeksi häneen, ja
hoksasivat silloin äkkiä, että juuri siinähän se oli oikea mies: olihan
juuri Juanshikai itse viisas, oppinut ja kaikissa maallisissa asioissa
sangen taitava herra, eikä enää mikään nuoruudenhullukaan.
Kiinalaiset tulivat niin iloisiksi tämän keksinnön tehtyään, että he
tanssivat harakkaa ja hyppivät yhdellä jalalla niin että palmikot
paukkuivat pitkin selkää, ja huusivat valitsevansa Juanshikain
presidentiksi. Juanshikai oli hyvin kainon näköinen ja sanoi, ettei
hän oikeastaan sitä tarkoittanut, mutta kiinalaiset ne vain hurrasivat
ja huusivat eläköötä, eivätkä ensinkään kuunnelleet Juanshikain
vastaväitteitä, vaan tekivät hänestä presidentin heti paikalla.
No Juanshikai, joka oli rauhallinen ja hyväntahtoinen mies, ei
viitsinyt sen enempää vastaan harata, vaan rupesi presidentiksi. Ja
kiinalaiset olivat niin ylpeitä ja iloisia siitä, että heillä nyt
oli oikea presidentti, kuin lapset, jotka ovat saaneet kukin kauniin
sokeriporsaan markkinatuliaisiksi, sellaisen porsaan, jolla on pieni
kippura sokerihäntä, kaulassa punainen rusetti, ja joka maistuu niin
makealta, kun sitä nuolasee.
Sitten oli Juanshikai jonkun aikaa kiinalaisten presidenttinä, tullen
lopuksi valituksi elinkaudekseen siihen ammattiin, ja hallitsi
kiinalaisia oikeamielisesti ja kunniallisesti, palkiten niitä, jotka
käyttäytyivät soveliaasti ja säädyllisesti, ja napsauttaen niiltä
kaulat poikki, jotka yrittivät ruveta jossain asiassa turisemaan häntä
vastaan. Ihan niinkuin ahkeran ja taitavan kiinalaisen presidentin
pitikin.
Kerran käveli Juanshikai vanhan palatsin ullakolla ja huomasi
valtaistuimen, joka oli siellä nurkassa unhotettuna ja pölyttyneenä.
Kun Juanshikai sitä vähän aikaa katseli, niin tuli hänelle oikein sääli
sitä. Hän ajatteli, kuinka monta miljaardia kiinalaista vuosituhansien
kuluessa oli ollut polvillaan tuon istuimen edessä, ja tuossa se nyt
lojui hyljättynä ja yksinäisenä.
Juanshikai istahti valtaistuimelle ja vaipui haaveilemaan. Hän ajatteli
miltä tuntuisi istua tuolla valtaistuimella, jos se olisi siirretty
takaisin entiselle kunniapaikalleen, ja hän näki hengessään neljäsataa
miljoonaa pikimustatukkaista kiinalaista polvillaan jalkainsa juuressa,
otsat maan tomuun painettuina.
Kun Juanshikai palasi takaisin ullakolta, oli hän hyvin miettiväisen
ja hajamielisen näköinen, eikä kuullut eikä huomannut, kun ministerit
häntä puhuttelivat. Sen sijaan alkoivat hänen korvansa kuulla
sellaista, mitä ministerit eivät kuulleet.
Hän näet kysäsi kerran häntä ympäröiviltä korkeilta herroilta, eivätkö
he kuulleet, että kansa huusi ja vaati häntä rupeamaan keisariksi?
Juanshikai sanoi olevansa mielestään kuulevinaan jotain sellaista.
Ja herrat kuuntelivat, ja jotkut heistä sanoivat etteivät he mitään
sellaista kuulleet. Silloin Juanshikai arveli, että heidän korvissaan
mahtoi olla jotain vikaa, ja käski leikata heiltä päät poikki, että
voitaisiin sisältäpäin tarkemmin ja tieteellisesti tutkia, missä
kunnossa heidän korviensa sisäosat olivat. Ja kun tämä leikkaus
oli toimitettu, niin kiiruhtivat toiset herrat ilmoittamaan, että
he kuulivat ihan selvästi, että kansa huusi ja vaati Juanshikaita
keisarikseen.
— Hm, vai niin, sanoi Juanshikai mietteissään. — Vai kuulette tekin
samalla tavoin. En minä kuitenkaan haluaisi valtaistuimelle. En millään
ehdolla!
Sitten hän antoi julistuksen kansalleen, ettei hän millään ehdolla
haluaisi valtaistuimelle, mutta kun kansa, mikäli hän itse on ollut
kuulevinaan ja mikäli sitäpaitsi hänen ympäristönsä hänelle vakuuttaa,
vaatii häneltä sitä, niin hän isänmaallisena miehenä taipuu kansansa
tahtoon, ja uhraa omat harrastuksensa ja suostuu kansan vaatimukseen.
Sitten kannettiin valtaistuin alas vanhalle kunniapaikalleen, ja
Juanshikai huokasi ja kiipesi sille istumaan.
Varmaankin oli valtaistuimeen, sitä edes takaisin kuletellessa, tullut
jotain vikaa. Sen istuin oli paljon vinommassa kuin Juanshikai oli
huomannutkaan, eikä Juanshikai tahtonut mitenkään pysyä sillä istumassa.
Juanshikai käski taitavien puu- ja kultaseppien korjata valtaistuimen
entiseen kuntoon.
Mutta samaan aikaan sattui jotain, jota Juanshikai ei ollut odottanut.
Kauempana Pekingistä ja Juanshikain palveluksessa olevista
kaulanleikkaus-ammattilaisista ja hirsipuutaitureista alkoivat jotkut
Juanshikaihin tyytymättömät henkilöt huutaa, että Juanshikai oli
aivan varmaan kuullut väärin. Tämä huuto alkoi kuulua ensin yhdestä
maakunnasta ja siihen yhtyi yhä enemmän ja enemmän väkeä, ja sitten
alkoi sama huuto levitä myöskin Huitshoun ja Huanin maakuntiin. Melu
tuli lopulta niin suureksi, että se kuului Pekingiin asti. Juanshikai
ei aluksi ollut kuulevinaan mitään, mutta kun huuto kasvoi yhä
ankarammaksi, niin huomasi Juanshikai, ettei enää maksanut vaivaa
teeskennellä huonokuuloisuutta, varsinkin kun hän vielä äskettäin oli
osoittanut niin suurta herkkäkorvaisuutta, että kuuli paremmin kuin
muut.
Nyt kokosi Juanshikai suuren sotajoukon ja käski sen mennä Huanin ynnä
muihin maakuntiin katkaisemaan kaulat huutajilta. Ja sotajoukko läksi
suorittamaan tätä tehtävää, mutta siinä sattui käymään niin, että
huutajat katkaisivatkin Juanshikain miesten kaulat, huusivat entistä
enemmän ja lupasivat tehdä Juanshikain omallekin kaulalle saman tempun,
kunhan tarpeeksi lähelle pääsevät.
Silloin Juanshikai alkoi arvella, että ehkäpä hän sittenkin kuuli
väärin silloin aikaisemmin. Ja Juanshikai on nyt antanut Kiinan
kansalle julistuksen, jossa hän mainitsee, että tässä on varmaankin
sattunut sekä hänelle että kansalle joku väärinkäsitys. Hän ei
puolestaan ensinkään halua päästä valtaistuimelle. Pidetään vain
tasavalta, niinkuin hän alunperin oli ehdottanut. Kuuleman mukaan
on valtaistuin yhä korjaamatta, sillä puu- ja kultasepät jättivät
työnsä kesken, koska eivät tienneet, kuka heille palkan maksaisi, jos
Juanshikaille sattuisi käymään niin hullusti, että häneltä kesken
kaiken lyötäisiin esimerkiksi yläpää pois.
Kiinan valtaistuin on siis yhä edelleenkin vinossa eikä sillä istu
kukaan.
Juanshikai istuu nykyjään tavallisella tuolilla, mutta
valtaistuintakaan ei sentään vielä ole viety takaisin ullakolle.
Toukokuussa 1913.
— Jos sen vetäisi noin ja noin ja sitten tuosta noin...
Istuin eräässä kahvilassa ja katselin tuttavaani, joka oli tullut
höperöksi.
Hän oli lukenut ilman mitään valikoimista ja seulomista kaikki
sotauutiset, mitä lehdissä on sitten viime syksyn ollut. Lukenut ja
uskonut. Sillä seurauksella, minkä jokainen edeltäpäin saattoi arvata.
Hän kesti kuitenkin kauemmin kuin oli otaksuttu. Luultiin, että hänen
aivonsa alkaisivat sekaantua jo joulun tienoissa, mutta ne pitivätkin
yli talven. Ja koko ajan ahtoi hän niihin suurpolitillista moskaa.
Vappuna oli mitta kuitenkin täysi. Ensimmäinen merkki oli, että hän
tuli auttamattomasti ja eittämättömästi juovuksiin yhdestä lasista
simaa, tavallista simaa ilman konjakkiterästystä. Juotuaan tuon
lasillisen jossain toisen luokan kahvilassa alkoi hänen naamansa
punottaa, hän löi nyrkkinsä pöytään ja rupesi retuamaan, sanoen
näyttävänsä suurvalloille.
Kun suurvallat eivät kuitenkaan olleet saapuvilla, näytti hän eräälle
tuolille, jonka heitti ulos ovesta. Siitä oli seurauksena, että myös
hän itse heitettiin ensin ulos kahvilan ovesta ja sitten sisään
putkan ovesta. Enemmistä rettelöistä hän kuitenkin pääsi, saatuaan
todistetuksi, ettei ollut juonut muuta kuin sekoittamatonta simaa.
Mutta hänelle annettiin ankara varoitus, ettei enää joisi simaa.
Sitten tuli hän kokonaan höperöksi. Hän on saanut päähänsä, että hän
on Lontoon lähettiläskonferenssi ja että hänen on määrättävä Albanian
rajat. Hänellä on edessään paperi, jota hän kuvittelee kartaksi, ja hän
miettii niin että pää tärisee, mutisten puoliääneen itsekseen:
— Jos vetäisi sen tuota jokea pitkin... noin... ja sitten tuon mäen
yli... noin... ja sitten Skutarin ympäri... noin...
Hm, kyllähän se on nolo juttu sille miehelle, varsinkin kun hänellä
muutenkaan ei ollut ollut liiaksi järjen lahjaa, niin että hän kyllä
olisi tarvinnut sen vähän aivan tarkasti omiksi tarpeikseen.
Mutta kuka käski hänen lukea sotasähkösanomia? En minä ainakaan. Minä
esimerkiksi en ole lukenut niitä moneen kuukauteen.
* * * * *
Turun ja Porin läänin kuvernööri kuuluu haluavan tietoja tässä läänissä
olevista lentokoneista.
Pyydän saada kumartaa herra kuvernöörille ja ilmoittaa, että
Toimituksen vinnillä on yksi.
Se ei ollut alkuaan lentokone, vaan arv. Toimituksen reklaamilaitos,
jota Toimituksen erikoisnumerojen ilmestyessä kaksi alaikäistä poikaa
kantoi pitkällä seipäällä pitkin Turun kaupungin katuja. Sitä ei tietty
lentokoneeksi ennenkuin eräänä myrskyisenä päivänä, jolloin se äkkiä ja
aivan odottamatta läksi lentoon, ollen viedä pojat mennessään. Sillä
kertaa ei se kuitenkaan vielä lentänyt muuta kuin kadun poikki. Mutta
kuka tietää, niihin se ensi kerralla lentää.
Koska lennosta Europasta Amerikaan on luvattu 100 tuhannen dollarin
palkinto, kuuluu Toimitus suunnittelevan osanottoa tähän kilpailuun
edellämainitulla lentokoneellaan. Jos Toimitus voittaa palkinnon,
julkaisee se erityisen lentonumeron.
Muita lentokoneita ei Turun ja Porin läänissä tietääkseni ole.
Paster-nakki.
Uusi mieltäkiinnittävä seurapeli.
Vuonna 1908 ryhtyivät erinäiset mooseksenuskolaisen Isak Pasternakin
velkojat Tallinnassa tekemään hänelle esityksiä, että hän alkaisi
vähitellen maksella velkojaan.
Isak Pasternak tästä kovin loukkautui. Mutta koska hän ei ollut
Simson eikä hänellä ollut aasin leukaluuta, jolla olisi voinut lyödä
filistealaisensa, päätti hän pakata kapsäkkinsä ja mennä Välimeren
toiselle puolen, jossa hän oli kuullut olevan Kaanaanmaan, missä rieska
ja hunaja vuotaa sellaisille israelinlapsille, jotka osaavat viljellä
järkeään.
Ja kun Pasternak tunsi vaistomaisesti, ettei hän tarvitse agronoomeja
avukseen mainitussa viljelyksessä, pani hän toimeen päätöksensä, sulki
itsensä Abrahamin, Isakin, Jakobin ja viimemainitun kahdentoista pojan
suosiolliseen huomioon ja suojelukseen sekä matkusti meren yli.
Hän asettui asumaan Hämeenlinnaan, missä avasi kukoistavan kangaskaupan
ja vaatetusliikkeen.
Samoihin aikoihin anoi hän senaatilta lupaa saada oleskella maassa.
Senaatti ei hänelle tuollaista lupaa antanut, vaan käski hänen mennä
matkoihinsa.
Mutta Pasternak ei erityisesti himoinnut takaisin Tallinnaan. Karhut
ovat kiusallisia luontokappaleita myöskin Israelin lapsille, vaikka he
osaavatkin keinotella itsensä niiden kynsistä helpommin kuin kristityt.
Eikä lähtenyt maasta.
Sillä aikaa ikävöivät saamamiehet Tallinnassa Pasternakia.
Ja kun hän ei vapaaehtoisesti tahtonut saapua ilahduttamaan heitä
läsnäolollaan, anoivat he hänen vangitsemistaan.
Vangitsemiskäsky annettiinkin.
Läksikö Pasternak?
Ei lähtenyt.
Maksoi velkansa — ainakin väitti maksaneensa — ja jäi Hämeenlinnaan.
Liike laajeni ja suomalaisen rahajärjestelmän siunaus valui kilisten
hänen kassalaatikkoonsa.
Hämeenlinnan vaatetusammatin harjoittajat katselivat huolestuneina
Pasternakin liikkeen paisumista.
Lopuksi he menivät viranomaisten tykö siihen aikaan, jolloin kuvernööri
Gordie hallitsi Hämeenlinnassa, ja anoivat, että juutalainen
ajettaisiin pois.
Mutta Pasternak oli hiljaa, hymyili partaansa, perusti haaraliikkeen
Tampereelle, voi paksusti ja — jäi maahan.
Presidentti Castro läksi Venezuelasta, shahi Muhamed Ali Persiasta,
sulttaani Abdul Hamid Konstantinopolista, kuningas Manuel
Portugalista ja keisari Pu-Ji Pekingin keisarillisesta palatsista,
mutta Isak Pasternak ei lähtenyt Hämeenlinnasta, vaan pasteeraili
rauhassa sen pölyisiä katuja, pasternakkaillen tutkivia silmäyksiä
hämeenlinnalaisten pukuihin.
Sitten tuli kuitenkin suurena sortovuotena 1913 ahdistuksen aika
Israelin kansalle Hämeenmaassa.
Myöskin Pasternakin ympärillä jyrisi ja salamoi ja hänen myymälänsä
tutisi maanjäristyksessä, samalla kun sade lankesi ja tuulet
puhalsivat, niin että housut ja sortuukit naulakoissaan heiluivat.
‒ Mitämaks, ajatteli Pasternak, olenko minä huoneeni hiedalle
rakentanut?
Ensi kerran tunsi Pasternak jonkunlaista levottomuutta mielessään.
Vihdoin iski salama, iski niin että silmät pyörivät Pasternakin päässä.
Käsky oli käynyt kuvernööriltä, että Pasternakin on lähdettävä 24
tunnin kuluessa kaupungista.
"Baabelin virtain tykönä me istumme ja itkemme!" huokasi Pasternak.
"Mutta kylläpä sitten on itse Faarao, jos minut saadaan pois
Hämeenlinnasta!"
Eikä Pasternak lähtenyt.
Eikä hänen myymälänsä syttynyt tuleen. Hänellä oli näet ukkosenjohdatin.
Pasternak oli nimittäin m.m. tykistöosaston räätäli, ja hänellä oli
joukko vaatekappaletilauksia suorittamatta. Niitä myöten sihahti salama
vahinkoa tekemättä maahan.
Seuraavana päivänä antoikin kuvernöörinvirasto Pasternakille luvan
jäädä toistaiseksi paikkakunnalle.
Sydän täynnä kiitollisuutta kristillistä armeliaisuutta kohtaan
ilmoitti Pasternak aikovansa kääntyä kristinuskoon.
Suomen kansa, joka on pian lepytetty, hymyili ystävällisesti
Pasternakille. Sillä Suomen kansa on tietysti siinä käsityksessä,
että Pasternakit uskonsa mukana muuttavat myöskin liiketapansa ja
liikeperiaatteensa.
Ja Suomen kansa odotteli toivorikkaana uutista Pasternakin ristiäisistä.
Viime viikolla lehdet kuitenkin sisälsivät huolestuttavan tiedon:
Pasternakin alottamasta uskonnonmuutoshankkeesta ei ole vielä tullut
valmista.
Yleistä pettymystä.
Mutta parin päivän perästä tuli taas parempi uutinen.
"Pasternak on ilmoittanut, että hän näinä päivinä kääntyy
luterinuskoon."
Yleistä tyytyväisyyttä.
Seurapeli jatkuu.
Me voimme nimittää sitä esimerkiksi Paster-nakiksi.
1,000 markan seteli.
Se on hyvin hyvä esine. Siinä ei ole mitään muuta pahaa kuin että se on
niin harvinainen ja ettei minulla sitä ole.
Mutta tässä kaupungissa on yksi mies, jolla oli sanottu seteli. Se mies
otti sen setelin viime torstaina ja meni sirkukseen.
Hän pyysi saada ostaa yhden 15 pennin hintaisen ohjelmalehden, ja
_maksoi sen mainitulla 1,000 markan setelillä_.
Se on jo niin etten minä sitä osaa sanoakaan, mitä se on. Suurenmoista
se joka tapauksessa on.
Toivottavasti tämä mies säilyttää sen ohjelmalehden muistona ja
lähettää sen lasiseppä Virtaselle, joka panee sen kauneisiin raameihin.
Sitten ripustetaan ohjelma salin seinälle, ja mamma selittää lapsille
ja vieraille, että Pappa osti sen tuhannella markalla!
Tuhannen markan setelillä voi tehdä paljon muu takin.
Allekirjoittanut toivoo hartaasti, että tässä nyt puheenaolevalla
miehellä olisi toinenkin samanlainen seteli.
Hän pistäisi tämän setelin lompakkoonsa ja menisi erääseen yleisesti
tunnettuun laitokseen susiteetin puiston eli kaupungintalonpuiston
perällä.
Kuten tiedämme, on siellä taksana 10 penniä, ikään, kokoon, säätyyn ja
tuotantokykyisyyteen katsomatta.
Köyhät s.....nat maksavat viheliäisillä kuparilanteillaan, mutta minä
otaksun, että laitoksen tirehtöörskän silmät nousevat pystyyn, kun
ystävämme kainoon tapaansa livahuttaa tuhatmarkkasensa luukulle.
Ja saa siitä takaisin 999 markkaa 90 penniä.
Koska nimittäin ei hänen tuotteitaan pidetä sen suuremmassa arvossa
kuin muidenkaan.
Vaikka hän kykeneekin niistä maksamaan 1,000 markan seteleillä.
Mutta voisihan hän antaa nekin jollakin tavoin konserveerata. Muistoksi.
Voisin kehitellä tätä ainetta enemmänkin, mutta katsoen asian
arkaluontoisuuteen ja nykyisen sukupolven ylenmääräiseen, vaikka
epäilemättä suuresti teeskenneltyyn hienotunteisuuteen, täytyy lopettaa
tähän.
Selonteko paastostani ja sen seurauksista.
(Yleisön pyynnöstä.)
Kun tohtori Lybeck kävi täällä puhumassa paastosta, istuin minä silmät
kirkkaina hänen jalkainsa juuressa — hengellisessä merkityksessä
meinatenkin — ja kätkin hänen sanansa visusti sydämeeni.
Ja kun minä olin päässyt ulos Betelistä, jossa paastosaarna pidettiin,
ajoin minä suoraan ruokapaikkaani ja söin niinkuin en olisi viiteen
viikkoon ruokaa nähnyt. Sitten menin minä ruokarouvani tykö ja sanoin
itseni irti.
— Mistä syystä, jos saan luvan kysyä?
— Kysykää Lybeckiltä! Hyvästi ijäksi!
Ja minä menin pois ylpeästi vihellellen.
Tunsin olevani sankari ja aavistin tulevan tapahtumaan suuria asioita.
Siitä on jo yli kaksi viikkoa.
Nyt sinä tietysti luulet, että minä olen kuollut nälkään, mutta se on
vale se. Joka ei usko, hän kääntyköön arv. toimituksen puoleen, joka
haluaville voi antaa luotettavat todistukset siitä, että minä elän tai
etten minä ainakaan ole nälkään kuollut.
Oikeastaanhan se paasto ei ollut aivan täydellinen syömälakko. Aina kun
minulle tuli oikein nälkä, lähetin minä pojan — se ei ole omani vaan
erään toisen — ostamaan läheisestä kahvilasta kaksi voileipää. Eihän
sitä ihmisen tarvitse siltä ahdasmielinen olla, vaikka onkin lakossa.
Katson kuitenkin tarpeelliseksi kerta kaikkiaan vakuuttaa, etten
minä lakon aikana syönyt kuin korkeintaan neljä voileipää päivässä.
Edellämainittu poika voi sen todistaa.
Ruokalista oli siis joka tapauksessa hyvin niukka, ja ensimmäisinä
päivinä tunsin minä suurta nälänhätää ja olisin ollut valmis syömään
vaikka rupisammakolta puolukkahillon kanssa. Mutta sitten se alkoi
tasaantua.
Tunsin miten ajatukseni alkoivat ihmeellisesti seestyä ja ruumiini
keventyä. Huomasin kuinka silava aivan ilmeisesti haihtui henkisen
olentoni ja sieluni ympäriltä. Tunsin olevani muuttumassa enkeliksi,
ja vaistomaisesti tunnustelin silloin tällöin hartioitani, eivätkö
siiventyngät jo alkaisi tuntua.
Paastoni herätti tuttavapiirissäni ansaittua huomiota. Siitä
keskusteltiin vilkkaasti ja arvosteltiin mahdollisuuksia puoleen ja
toiseen. Toiset sanoivat, että "ei se kestä kuin päivän ja sitte se syö
toisena päivänä niin että revetä remahtaa", mutta toiset vakuuttivat,
että "elää se peijakas yhden talven entisillä rasvoillaankin — eläähän
karhukin!" (Kun karhun nimi mainittiin, tulivat ystäväni äkkiä
totisiksi ja keskustelu tyrehtyi. Kukin vaipui syviin mietteisiin.)
Kun minut esitettiin jollekin uudelle henkilölle, lisättiin nimeeni,
että: "se on lyypekkiläinen ja on syömälakossa".
Olisin myös mielelläni antanut tukkani ja partani kasvaa, mutta
virkatoverini panivat sitä vastaan jyrkän vastalauseen. He väittivät,
että se ensiksikin on siivotonta, ja toiseksi omansa tekemään
toimistomme kammoa ja epäluuloa herättävän näköiseksi siellä kävijöiden
silmissä.
Perustin myöskin itselleni uuden ajanlaskun paaston alkamisesta
lähtien. Niin että oli "ensimmäinen sunnuntai paastosta", "toinen
keskiviikko paastosta" j.n.e.
Kuten sanottu, tunsin päivänselvästi, miten materia ympäriltäni haihtui
olemattomiin ja miten vähitellen muutuin astraaliseksi henkiolennoksi.
Kun kaksi viikkoa oli kulunut, menin saunaan, Thermaeseen, missä
muutkin oikeat herrat käyvät, ja tilasin ammekylvyn.
— Misäs herra on niin kauvan ollu, kun ei olr kahteen viikkoon saunassa
käyny? kuulusteli hovisaunoittajani.
Ilmoitin olleeni syömälakossa ja pysyneeni pois saunasta sen takia,
että kävisi selville, miten paljon paastoaminen yksinään vaikuttaa
painon vähenemiseen.
— Vai on herra ollut syömälakossa!
Ja sitten punoutui meille, samalla kun ulkonaista pintaani kaapittiin
puhtaaksi, laaja uskonnollis-lääketieteellis-esteettis-filosoofinen
keskustelu paastoamisesta ja sen merkityksestä.
— Mutt niin mää vaan tykkä etei herra ol tullu yhtikäs laihemmaks,
vaikk onki paastonnu.
— No ette te sitten paljoakaan huomaa, se minun täytyy sanoa.
Saunottaja sanoi, että sittenhän se nähdään kun punnitaan.
Ammeesta menin vaakaan ja me totesimme minun näiden kahden viikon
ajalla lihoneen 1 kg 800 gr.
Minä olen nyt menettänyt uskoni paastoon ja Lybeckiin ja ruvennut
syömään. Mitä tässä turhia...
Ei ne mitään meinaa ne paastot. Eikä pitkä tukka. Eikä pitkä parta.
Eikä kuhniminen. Eikä paljon mikään.
Viipurin pamaus.
Birger Jaarlin retki lujitti Ruotsin vallan Kymijokeen asti, mutta
rajan takana pitivät karjalaiset ja nowgorodilaiset, joilla ei ollut
paljon minkäänlaista käsitystä katekismuksen ja muiden oppikirjojen
määräyksistä, pahaa elämää, häiriten sillä Ruotsin valtakunnan
hiljaisia ja uskollisia alamaisia.
Valtakunnan marski Torgils Knuutinpoika senvuoksi vihdoin sanoi, että
hän lähtee Viipuriin.
Viipurissa ei tullut mitään tappelua. Päinvastoin: kaikki kävi hyvin
hauskasti ja sovinnossa.
Vesteroosin piispa Pietari Elavi kastoi karjalaisia taidolla ja
kätevyydellä, sillä aikaa kun Torgils-herra rakensi linnaa.
* * * * *
Oli kaunis, aurinkoinen päivä.
Hiljaa loiskuivat vilpoiset laineet Viipurin lahden rantamia vastaan.
Linnut lauloivat Monrepoossa.
Kolikkoinmäen rinteellä rähisivät äsken kastetut karjalaiskakarat
kaikenlaisista perheistä.
* * * * *
Linnanrakennuksella oli tällä haavaa hiljaista.
Muurarit kaatoivat kahvia sukanvarteen pistetyistä pulloista pieniin
kivikuppeihin ja kastoivat kahviin Punasenlähteentorin kojuista
ostamaansa viipurinrinkeliä.
Erään vallisarven nurkalla istuivat Torgils Knuutinpoika ja Pietari
Elavi, pelaten n.s. ”Viipurin pamausta”, joka uusi peli oli äkkiä
tullut hyvin suosituksi Viipurin tienoilla ja levinnyt matalista
majoista aina ylimysten asunnoille.
Peli oli oikeastaan verrattain yksinkertaista. Piispa vuoli kaksi
samannäköistä tikkua, pitemmän ja lyhemmän, ja otti ne kouraansa niin
että vain toiset päät olivat näkyvissä rinnakkain ja yhtä paljon.
— Jos herra marski sitten taas nykäisisi! sanoi hän odottavasti
myhäillen.
Marski tuumi kotvasen aikaa. Hän oli saanut kaksi ankaraa "Viipurin
pamausta" peräkkäin ja tunsi piispan voimakkaan kämmenen kosketuksen
vielä mojovan ruumiissaan.
Vihdoin, kun eivät tikut hänen tuijottamisestaan huolimatta suostuneet
ilmaisemaan, kumpi niistä oli pitempi, kumpi lyhempi, hän ummisti
silmänsä ja tempasi umpimähkää sen tikuista, joka hänen hyppysiinsä
osui.
— Lyhempi riemuitsi piispa, avaten kouransa ja näyttäen käteensä
jäänyttä pitempää tikkua.
Mahtava marski huokasi, asettui kontalleen vallin reunamalle ja odotti
huulet tiukasti yhteen puserrettuina 'Viipurin pamausta'.
Piispa ei pitänyt mitään kiirettä, vaan kääri hiljalleen, Te Deumia
vihellellen, kauhtanansa oikeata hihaa ylös. Sitten loi hän silmäyksen
marskin reheviin istuimiin, sylkäisi kouraansa ja läimäytti äkkiä
hirmuisen iskun tähän yleensä halveksittuun ruumiinosaan.
Tämä oli niin sanottu ”Viipurin pamaus”.
Jos marski olisi vetänyt pitemmän tikun, olisi hänellä ollut oikeus
antaa piispalle samanlainen pamaus, ja voimme pitää varmana, ettei hän
silloin olisi säästänyt jäntevän käsivartensa voimia.
Läimäyksen kaiun vielä kiiriskellessä ympäristössä nousi marski
seisoalleen, hieroskellen ja hiljaa sadatellen sitä paikkaa, johon hän
nyt oli saanut kolmannen pamauksen.
— Eikö teidän ylhäisyytenne suvaitse istua? kysyi piispa imelästi
hymyillen.
— _Ei kiitos!_ sanoi marski kiukkuisesti. — En ymmärrä, miksi minulla
tänään on niin kirotun huono onni. Olen saanut kolme paukkua ja te ette
yhtään.
— Pyhimykset suojelevat... alotti piispa hartaasti.
— Teidän pyhyytenne lihavaa takapuolta! keskeytti marski
kärsimättömästi. — Niillä ei tunnu olevan parempaa tekemistä tänään,
lisäsi hän äkeästi.
Lepohetki oli lopussa ja Viipurin linnanrakennuksella vallitsi taas
työn touhu.
Tavarajunassa.
1.
Läksimme Sortavalan asemalta pohjoiseen päin tavarajunassa: setäni,
toverini ja minä.
Oli jo ilta. Kuuma päivä oli viilenemässä koleahkoksi yöksi, joka
oli meistä varsin mieluista. Setäni toivoi, että kylmyys vaikuttaisi
virvoittavasti ja supistavasti hänen olemukseensa, jonka hän väitti
olevan niin paisuksissa koko päivän kuumenemisesta, että kamala
räjähdys saattoi tapahtua koska tahansa.
Lähtöämme katsomaan oli kokoontunut kunnioitettavaa sortavalalaista.
asemayleisöä, joka silmäili meitä osanottavasti.
Nähtävästi mainittu yleisö — ehkä omasta kokemuksestaan — tiesi mitä
matkustus Sortavalan—Joensuun tavarajunassa merkitsee.
Mutta me emme sitä tienneet.
Seisoessamme junan loppupäässä olevan rakkineen portailla, jota eräs
asemamies tiedonannossaan meille kunnioitti matkustajavaunun nimellä,
tuli eräs vanha mies piippu hampaissa luoksemme, katseli meitä hetkisen
miettiväisenä, otti sitten piipun hampaistaan ja sanoi:
— Aikovat matkustaa tällä junalla?
— Ilmoitimme sen olevan aikomuksemme.
Vanhus poltteli hetkisen äänetönnä ja kysyi sitten:
— Ovatko ennen matkustaneet tavarajunassa?
Sanoimme, ettei meillä ennen ole ollut sitä iloa.
— Minä arvasin sen, sanoi vanhus vakavasti.
Sanoimme, että meidän on hauska tutustua Karjalan rataan. Ja
tavarajunassahan siihen sitäpaitsi on parempaa aikaa kuin muissa
junissa.
— Niin, no _aikaa_ teillä ainakin tulee olemaan riittävästi, ennusti
vanha mies merkitsevällä äänenpainolla.
Sitten meni hän menojaan, ja me jäimme miettimään hänen viimeisiä
sanojaan.
Koska veturi vielä oli ottamassa halkoja ja vettä, läksimme kyselemään
alkuasukkailta, milloin, he luulisivat junan pääsevän perille.
Alkuasukasten keskuudessa syntyi tämän johdosta vilkasta mielipiteitten
vaihtoa.
Nuorempi, toivorikkaampi ja kevytmielisempi osa läsnäolijoista rohkeni
otaksua, että me parhaassa tapauksessa jo tämän kesän aikana pääsisimme
Joensuuhun, jotavastoin vanhempi, vakavampi ja elämän kovassa koulussa
epäluuloiseksi ja pessimistiseksi käynyt osa arveli, että meidän joka
tapauksessa olisi pitänyt ottaa mukaan talvipuvut ja turkit siltä
varalta, että matkamme kestäisi ensi talvenkin. Eräs surumielisen
näköinen ukko kertoi tavarajunista, jotka olivat lähteneet Sortavalasta
tulematta koskaan perille, eikä kenkään tiennyt, mihin ne olivat
joutuneet.
Yleensä saimme sen käsityksen, että matkustusta pohjoisnavalle
pidettiin huomattavasti pikaisempana, vaarattomampana ja hauskempana
kuin Sortavalan—Joensuun väliä tavarajunassa.
Nämä tiedot saivat meidät hieman ajattelevaiselle tuulelle. Mutta
kun kerran olimme jo vieneet tavaramme junaan, katsoimme arvollemme
sopimattomaksi enään peräytyä. Kaiken mahdollisuuden varalta panimme
kuitenkin Sortavalan aseman postilaatikkoon kuvakortteja omaisillemme
ja parhaimmille ystävillemme, joissa lausuimme tervehdyksemme ja
ilmoitimme menevämme urhoollisella mielellä kohti tuntematonta
tulevaisuutta.
Auringon laskiessa saapui veturi, joka kaikesta päättäen oli pitkän
elämänsä ja vaelluksensa varrella nähnyt parempiakin päiviä, paikalleen
junan alkupäähän.
Junailija vihelsi.
Vihellys kuului vaan hiljaa, vaatimattomasti. Tavarajunan junailija
viheltää noin kolme kertaa vaatimattomammin kuin esimerkiksi pikajunan
junailija.
Veturi vastasi merkinantoon käheällä, sortuneella äänellä, alkoi ähkyä
sydäntäsärkevällä ja mieltäliikuttavalla tavalla, joka melkein kohotti
kyyneleet silmiimme, ja onnistui vihdoin tempaisemaan junan irti
tympeästä ja välinpitämättömästä liikkumattomuudestaan.
Hirmuisen kolinan junamme ainakin matkaansaattoi, vaikkei vauhdista
juuri kannattanut puhua. Mutta me toivoimme, että sekin vähitellen
paranisi.
Katselimme ympärillemme ja jonkunlainen ahdistus sekä syvä alakuloisuus
valtasi meidät.
Vaunumme oven yläpuolella oli numero 1821. Asiata harkittuamme tulimme
siihen päätökseen, että se on vaunumme rakentamisvuosi, vaikkakin
vaunu itse asiassa näytti paljon vanhemmalta, ollen kunnianarvoisasta
ulkoasustaan päättäen peräisin 16:lta tai 17:ltä vuosisadalta.
Ehtootähdet vilkuttivat meille kutsuvasti silmäänsä vaunun seinissä
olevista raoista, ja me aloimme toivoa että sirkka ryhtyisi soittamaan
loukossa meille univirttä, mutta mitään sirkkaa ei kuitenkaan kuulunut.
Vaunun maalin alkuperäisestä väristä löimme vetoa, mutta se meni
hukkaan, sillä herra junailija, jonka pyysimme vedon ratkaisijaksi,
oli asiasta yhtä tietämätön kuin mekin. Hän sanoi olevansa vasta 62
vuoden ikäinen, ja hänen tullessaan pikkupoikana valtionrautateitten
palvelukseen oli tuo vaunu jo yhtä harmaan näköinen kuin nykyäänkin.
Penkkejä oli vaunussa 5:ttä eri pituutta. Se antoi vaunun sisustukselle
kodikkaan, vaihtelevan näön, kuten myöskin penkkien kädensijat, joiksi
oli naulattu monimutkaiset, väärät ja kaikkiin mittausopillisiin
suuntiin kiemurtelevat koivunoksat.
2.
Niille, jotka joutuvat matkustamaan tässä tavarajunassa, tahdon hyvästä
sydämestäni antaa seuraavan neuvon: älkää katsoko ulos akkunasta!
Ei senvuoksi, että teidän päätänne rupeaisi huimaamaan ja te
pyörtyisitte — ei suinkaan. Sitä ei tarvitse pelätä. Mutta
säästyäksenne suurelta pettymykseltä.
Istuessanne hatarassa vaunussa tavarajunan loppupäässä, vallitsee
ympärillänne suunnaton ryske, kolina, melu, tutina, jyrinä ja järinä.
Siitä saa sen käsityksen, että me riennämme eteenpäin 200:n kilometrin
nopeudella tunnissa, ilmavirran repiessä tienviereltä suuria puita,
pajupensaita ja leiviskän kiviä kamalaksi, junan perässä kihiseväksi ja
kohisevaksi pyörteeksi.
Mutta kun sitten silmäät ulos akkunasta, niin on pettymyksesi julma ja
sinun tekisi mieli itkeä, raastaa tukkaasi ja hirttää junan kuljettajat
sekä itsesi johonkin tien vieressä kasvavaan vääräoksaiseen mäntyyn.
Juna nimittäin menee eteenpäin sellaista vauhtia kuin vetäisi sitä pari
kolme ikäloppua, harmaapäistä ja hengenahdistusta potevaa lehmää.
Sen tähden: älä katso ulos akkunasta, vaan kuvittele rientäväsi
eteenpäin hirmumyrskyn siivillä. Tärinä on niin kamala ja kaikkia
sisälmyksiäsi vapisuttava, että tuossa uskossa on helppo pysyä, kun ei
vaan katso ulos akkunasta.
Mitä tavarajunan veturin miehet tekevät, sitä on mahdoton ymmärtää.
Ehkä he kävelevät metsässä marjoja poimimassa ja pistävät joskus,
milloin mieleen juohtuu, pari puuta pesään. Ja koko ajan jarruttavat
jarrumiehet päät väärässä, ettei juna vaan mitenkään pääsisi liian
kovasti menemään.
Siitä huolimatta, että juna ja sen miehistö tekee kaiken voitavansa
saadakseen sen tapahtumaan niin harvoin kuin mahdollista, tullaan
kuitenkin joskus asemallekin. Tällaisesta odottamattomasta tapauksesta
hämmästyy veturi niin, ettei se pääse puoleen tuntiin paikalta
liikahtamaan, vaan tuijottaa jähmettyneenä eteensä, kun taas junan
miehistö lähtee kuhertelemaan iltakävelyllä olevien palvelustyttöjen
kanssa.
Sillä armollinen rautatiehallitus, joka ei ole unohtanut myöskään
Karjalan rataa, jonka valtiopäivät joskus heikkona hetkenään olivat
päättäneet rakennettavaksi, on vahvistanut myöskin Sortavalan—Joensuun
tavarajunalle aikataulun. Ja kun tässä taulussa on tuolle kymmenkunnan
vanhan peninkulman pituiselle taipaleelle kaikkien mahdollisuuksien
varalta varustettu aikaa 12 tuntia, ja junan miehistö arvatenkin
heitettäisiin elinkautiseen vankeuteen ja heidän sukunsa pantaisiin
valtionkiroukseen, jos he saapuisivat perille silmänräpäystäkään
aikaisemmin, niin on aikaa tietysti jollain tavoin kulutettava.
Luullakseni ei sillä ole väliä, jollei juna ollenkaan tule perille.
Puolen tunnin kuluttua lausui setäni aavistuksenaan, että tämä matka
luultavasti tulisi hänen viimeisekseen. Hän kehoitti meitä joskus
muistelemaan häntäkin, sittenkuin hän oli mennyt pois, vaeltamaan
kunnon kansalaisina elämämme loppuun asti ja viemään joskus kukkia
hänen haudalleen. Liikutetuin mielin lupasimme tehdä kaiken tämän, jos
nimittäin itsekään elämme niin kauan, että joskus pääsemme perille.
Ryhdyimme katselemaan ympärillemme ja tutustumaan niihin uusiin
olosuhteisiin, joihin olimme joutuneet.
Ilmanvaihto oli vaunussamme erinomainen. Ovesta oli nimittäin lasi
poissa, joten raitista ilmaa saimme yllin kyllin.
Jarrumies sytytti katossa olevan kitupiikin, jonka tuikuttava liekki
loi kaameita varjoja vaunumme pimeisiin nurkkiin ja johti mieleemme
kaikki lapsina kuulemamme aave-, kummitus- ja mörkötarinat.
Lukemiseen asti ei tuo valo oikein riittänyt, mutta arvattavasti on
lukutaitoisilla matkustajilla oikeus junan kulkiessa mennä kiskomaan
päreitä radan varrella olevista mäntyhaloista ja valaista sitten
lukemistaan vaunun seinänrakoihin pistettyjen päresoihtujen valossa.
Paitsi meitä oli vaunussa pari muuta miestä, jotka olivat ammatiltaan
vanginkuljettajia. Heillä oli ollut vankikin, oikea raudoissa oleva
vanki, mutta se oli ollut niin hävytön, että oli vankitalossa ollessaan
pudistanut raudat jaloistaan ja juossut tiehensä.
Vanginkuljettajat olivat pari vuorokautta etsineet häntä Uukuniemen
ja Ruskealan salomailta, mutta vanki ei ollut vain antautunut kiinni,
joten heidän oli ollut tyhjin toimin palattava takaisin.
He ottivat nyt kengät jaloistaan, irroittivat jalkarievut ja katselivat
vaivaantuneita raajojaan säälillä ja osanotolla.
Kengät olivat nimittäin hiertäneet jalat verille ja rakkuloille,
jotapaitsi varpaat olivat koolla "lisätyin luvuin" kuten kaupungin
valtuusmiehet tontinkaupoista päätettäessä. Liikavarpaat eivät
kuitenkaan olleet niin vaatimattomia kuin lisätyt valtuusmiehet, vaan
huomauttivat voimakkaasti läsnäolostaan.
Istuttuaan jonkun aikaa junassamme mutisivat vanginkuljettajat siitä
huolimatta jotain siihen suuntaan, että he oikeastaan mieluummin
juoksisivat pakottavina jalkoineen rosvon perässä pimeässä metsässä
kuin istuisivat tällaisessa junassa.
3.
Sitäpaitsi oli junassa kolme muuta miestä, kaksi viisasta ja yksi hullu.
Viisaat miehet istuivat hullun kahden puolen ja pitivät häntä tarkoin
silmällä.
Hullulla oli jaloissa saappaat ja harmaat sarkahousut, pakkopaita ja
vanha huopahatun reuhkana. Hänen kätensä olivat sidotut selän taakse.
Viisaat miehet olivat muuten samalla tavalla puetut, mutta heillä ei
ollut pakkopaitaa. He istuivat, tupakoivat ja syljeskelivät, tehden
kaiken tämän sillä mietiskelevällä levollisuudella, joka on viisaan
miehen paras tuntomerkki.
Hullu istui silmät pyöreinä minua katsellen. Sitten hän kysyi:
— Ootko sinä hullu?
Vastasin hänelle nöyrästi, etten sitä niin varmaan tietänyt, mutta
otaksuin kuitenkin olevani sitä, jos olen, ainoastaan vähäisessä
ja lievässä määrässä. Joka tapauksessa on minut katsottu täysin
vaarattomaksi, koska sain yhä edelleenkin olla vapaana.
Hullu mietti tätä asiaa hetkisen kulmat rypyssä ja lausui:
— Niin, mistäs ne hulluinhuoneet sitten tulisivat, jos kaikki hullut
kiinni pantaisiin.
— Eipähän ne mistä, myönsin minä.
Sitten katseli hullu hetkisen setääni ja kysyi:
— No ootkos sinä hullu:
Setäni torjui pontevasti tällaisen otaksuman, mutta myönsi samalla,
että jos tätä matkaa vaan riittää, niin saattaa hän kyllä piankin tulla
hieman hassuksi.
Hullua näytti tämä mahdollisuus suuresti ilahuttavan. Hän sanoi:
Sittenhän meitä oliskin kaksi hullua samassa junassa!
— No olettekos te sitten hullu? kysyi setä Filemon kohteliaasti.
— Minähän sitä vasta olenkin hullu, kerskasi mies. Minä olen oikein
täysihullu ja raivo, niin että täytyy pitää pakkopaidassa.
Ja hullu katseli ylpeästi ympärilleen nähdäkseen minkä vaikutuksen
hänen sanansa tekivät ympäristöön.
Kun ei kukaan vastannut tähän mitään, ilmoitti hän:
— Minä olen jo kaksi vuotta ollut hulluna! Viisaat miehet vahvistavat
tämän tiedonannon päännyökkäyksellä.
— Ja jos minä pääsen irti, niin tapan minä teidät kaikki, jatkoi hullu
toivorikas ilme silmissään.
Setäni kysyi huolestuneena viisailta miehiltä, luulivatko he
pakkopaidan pitävän.
— Ei pidä, jos minä oikein ponnistan, ehätti hullu vastaamaan.
Setäni karkasi kauhistuneena pystyyn ja me toiset siirryimme oven
vieressä olevalle penkille, voidaksemme tarpeen tullen pudottautua
rautatien ojaan.
— Kyllä tämä paita pitää, sanoivat miehet rauhoittavasti.
Sitten lisäsivät he selitykseksi:
— Tämä on niin leikillinen mies, vaikka onkin hullu, että tämä
huvikseen pelottelee.
Hullu on tällävälin nukahtanut.
Mistäs te häntä tuotte? kysyimme me.
— Sortavalasta. Tarjosimme häntä sinne hoidettavaksi, mutta ei ollut
tilaa missään, niin että pitää viedä takaisin kotiinsa.
— Onko se vaarallinen?
— Kyllä kai se olisi jos irti pääsisi. Kotonaan ei huomattu hänen
hulluuttaan ennenkuin pisti padan tulelle ja yritti teurastaa emäntänsä
illalliseksi.
— Mikäs hänet hulluksi teki?
Viisaat miehet mietiskelivät hetkisen ja sanoivat:
— Tämä on semmoista vähän yksinkertaista joukkoa koko tämän miehen
suku, eikä niistä kukaan tarvitse paljon miettiä ennenkuin menee pää
sekaisin. Tässä vaalien edellä tuli sinne meidän kylälle muutamia eri
puolueiden agitaattoreita. Tämä Paavo sattui kerran menemään kuulemaan
ja sai siitä hyvän alun, ja sitten tuli sinne muuan "helluntailiikkeen"
apostoli, joka oli vielä hullumpi kuin ne agitaattorit, ja tämä Paavo
sattui sitäkin kuulemaan. Ja silloin oli mies valmis.
Viisaat miehet istuivat taas mietteissään, syljeskellen ja tupakoiden,
kunnes toinen jatkoi:
Niinhän se lääkäri arveli, että kai tämä tästä vielä selkiää, jos
vaan saa hyvää hoitoa. Mutta selkisipä tai ei, niin kyllä ei ole
terveellistä enää agitaattoreiden eikä helluntaihullujen eikä
muidenkaan huijarien ja juoksulaisten siihen taloon tulla. Ampua ovat
luvanneet tämän Paavon pojat joka sorkan.
Me myönsimme, että se oli sangen järkevä päätös. Se olisi vain pitänyt
tehdä ja panna toimeen vähää ennen kuin isäntä meni sekaisin.
Yö levitti tummat siipensä yli taivaan ja maan, juna jyrisi, veturi
ähkyi, vaunu tärisi, tuuli puhalsi rikkinäisestä ovesta, himmeä liekki
lepatti, huilu kuorsasi, setäni torkkui, vangin takaa-ajajat hieroivat
kipeitä jalkojaan, ja me muut tuijotimme ulos akkunoista pimeään yöhön.
Tunsin miten uni vähitellen sai vallan ylitseni, kuvittelin olevani
pyrstötähti, joka hirmuisella nopeudella kiitää ääretöntä rataansa
avaruudessa, haukottelin pari kertaa ja nukahdin...
4.
En tiedä miten kauan lienen nukkunut, mutta äkkiä heräsin siihen, että
olin kuulevinani oven käyvän.
Raoitin välinpitämättömästi vasenta silmääni, luullen että konduktööri
kulkisi vaunun läpi.
Junan päällikköä ei kuitenkaan näkynyt.
Ovi oli kiinni.
Juna jyrisi halki pimeän yön, valo katossa tuijotti himmeänä kuten
ennenkin, vaunun nurkat olivat pimeinä kuten ennenkin, kaikki
vaunussaolijat torkkuivat mikä pitkällään, mikä istuallaan. Viisaat
miehet olivat nostaneet saappaansa niihin kuuluvine jalkoineen
vastapäätä olevalle penkille ja nukkuivat pitkävartiset piiput
hampaissa ja hatut silmille painuneina.
Mutta...!
Syöksähdin ulos ja hieroin silmiäni.
Asia ei siitäkään muuttunut.
Hullu oli poissa!
Katsahdettuani ympärilleni ja huomattuani, ettei vaunussa ollut
hätäjarrua, nostin suuren hälyytyksen, herättäen viisaat miehet.
Viisaat miehet olivat sillä haavaa hyvin tyhmistyneen näköiset, ja
tuijotettuaan ensin ympäri vaunua, vieläpä penkkienkin alle, lausuivat
he pelästyneinä, että hullu varmaankin oli hypännyt pois junasta,
ehkäpä junan allekin.
Hyökkäsimme kaikki, sillä nyt oli joka mies herännyt, vaunusillalle ja
näimme oudon näyn:
Pitkin radan vartta, pakkopaita yllään ja kädet selän taakse
sidottuina, juoksi hullu avopäin kilpaa junan kanssa, tukka tuulessa
hulmuten, ja ilosta hihkuen. Hän oli meidän vaunumme kohdalla.
Ensin ajattelimme juosta konduktöörivaunuun pyytämään, että juna
pysäytettäisiin, mutta sitten arvelimme että jos juna pysähtyy, niin
voi hullu juosta metsään ja päästä pimeän turvissa käsistämme.
Loikkasimme joka mies pois junasta ja kilpajuoksu alkoi.
Tällä kertaa oli radassa parin kolmen kilometrin pituinen nousu, joten
juna vastamaassa kulki entistäänkin hitaammin.
Kun hullu huomasi suuren miesjoukon juoksevan perässään, hyppäsi hän
korkealle ihastuksesta ja alkoi hurjaa vauhtia pötkiä eteenpäin.
Juna jäi pian taaksemme.
Hullu vilisti edellämme pää pystyssä kuin Hannes Kolehmainen, loikaten
väliin jonkun rekordin korkeushypyssäkin, nauraa, mölöttäen ja
kiljahdellen, ja meitä kuusi miestä perässä huohottaen ja puhallellen
kuin sotaratsut. Setäni vain oli jäänyt vaunuun, jonka portailta hän
mielenkiinnolla katseli kilpailua.
Kauan piti hullu puoliaan, mutta kun kuusi viisasta sentään joskus
voittaa yhden hullun, joutui hän lopuksi kiinni. Hän kompastui
mättääseen, teki taiteen kaikkien sääntöjen mukaan kuperkeikan ja
joutui kahden lähinnä olevan takaa-ajajansa sotasaaliiksi.
Hullu puolustautui hyvin tarmokkaasti, mutta hänen toimintaansa ehkäisi
tietysti suuressa määrin se seikka, että hänen kätensä olivat sidotut.
Suurilla saappaillaan sai hän sentään annetuksi ahdistajilleen eräitä
potkuja, jotka potkupallokilpailuissa olisivat tuottaneet hänelle
melkoista kunniaa.
Siinä oli melua kerrakseen.
Hullu huusi ja potkuja saaneet huusivat ja me kaikki muutkin huusimme
ja toruimme hullua ja nuhtelimme häntä kiivaasti sopimattomista
kujeistaan.
— Sinähän olet aivan hullu, huusi toinen hänen vartioistaan, kun
hyppäät pois kulkevasta junasta!
— En minä tahdo kulkea junassa! kiisti hullu, heittäen riidanhaluisia
katseita ympärilleen.
— Kyllä nyt on kulkeminen!
Istuuduimme radan reunalle odottelemaan tavarajunaa.
Se tuli sittenkun joutui ja pysäytettiin, jonka jälkeen kaikki
("enemmän hullu ja vähemmän hullut", sanoi setäni) nousivat suurella
melulla vaunuun. Hullu täytyi kantaa, sillä hän ei suostunut
kävelemään. Riepoitimme siis hänet sisään kuin jauhosäkin. Tämä
erosi kuitenkin tavallisesta jauhosäkistä siinä, että levitti ovessa
koipensa, takertuen siten pitkäksi aikaa pihtipieliin.
Kun hullu vihdoin oli saatu takaisin entiselle paikalleen, ilmoitti hän
meille sen synkän uutisen, että hän vapaaksi päästyään tappaa meidät ja
koko meidän sukumme niin pitkälle kuin sitä kirkonkirjoissa riittää.
Kysyimme häneltä varmuuden vuoksi, millä tavalla hän on ajatellut
meidät lopettaa.
— Puren päät poikki! sanoi hän ankarasti.
Moinen julmuus meitä kauhistutti, ja me rukoilimme hullua lieventämään
tuomiotaan.
Hullu tuumi asiata kotvasen ja kysyi sitten:
— Olettekos te sitten hyviä miehiä?
Aloimme kehua itseämme ja toisiamme niin ylenmäärin, että hullu sai
meistä aivan suuremmoisen käsityksen. Hän peruutti tuomionsa, julisti
meidät parhaiksi ystävikseen ja kutsui meidät vieraisille kotiinsa.
Rauhoittuneina kehoitimme hullua rupeamaan levolle. Siihen hän
vastustelematta suostuikin. Asetimme päällystakin myttyrään käärittynä
hänen päänalusekseen ja käänsimme hänet penkille pitkäkseen. Siihen hän
kohta nukahtikin.
5.
Me vähemmän hullut ryhdyimme kuluttamaan aikaamme juttujen
kertomisella. Siinä oli tietysti sekaisin totta ja valetta,
viimemainittua enemmän.