Charlotta hämmästyi kovin nähdessään Ottilian ja kohta hänen
vaunujensa jäljessä Eduardin ajavan linnanpihalle. Hän riensi
kynnykselle: Ottilia astuu vaunuista ja lähestyy Eduardin keralla.
Hän tarttuu kiinteästi aviopuolisoiden käsiin, painaa ne yhteen ja
rientää huoneeseensa. Eduard heittäytyy Charlottan kaulaan; kyynelet
vuotavat hänen silmistänsä, hän ei kykene mitään selittämään,
pyytää olemaan kärsivällinen, auttamaan Ottiliaa. Charlotta rientää
Ottilian huoneeseen ja kammahtaa astuessaan sisään: huone oli jo
tyhjennetty, paljaat seinät vain jäljellä. Se näytti yhtä avaralta kuin
ilottomaltakin. Kaikki oli kannettu pois, vain lipas, jolle ei ollut
löytynyt sopivaa paikkaa, oli jäänyt keskelle lattiaa. Ottilia makasi
lattialla, käsivarsi ja pää lippaan kannella. Charlotta pitää hänestä
huolta, kysyy mitä on tapahtunut, mutta ei saa vastausta.
Hän jättää virvokkeita tuovan palvelustytön Ottilian luo, kiiruhtaa
Eduardia puhuttelemaan, löytää hänet salista, mutta ei saa häneltäkään
mitään tietoa. Eduard polvistuu hänen eteensä, kostuttaa kyynelin hänen
käsiänsä, pakenee huoneeseensa. Aikoessaan lähteä hänen jälkeensä
Charlotta tapaa kamaripalvelijan, joka kertoo hänelle mitä tietää. Hän
ajattelee omin neuvoin asian kokoon ja ryhtyy sitten päättäväisesti
pitämään huolta hetken vaatimuksista. Ottilian huone on pian jälleen
kunnossa. Eduard on löytänyt huoneensa, viimeistä paperiliuskaa myöten
sellaisena kuin oli sen jättänyt.
Kaikki kolme näyttävät jälleen toipuvan entiselleen toistensa seurassa;
mutta Ottilia on yhä vaiti ja Eduard kykenee vain kehoittamaan
vaimoansa kärsivällisyyteen, jota häneltä itseltänsä tuntuu puuttuvan.
Charlotta lähettää hakemaan Mittleriä ja majuria. Edellinen ei ollut
tavattavissa, jälkimmäinen tulee. Hänelle Eduard purkaa sydämensä,
tunnustaa hänelle pienimmänkin seikan, ja niin Charlotta saa tietää
mistä on kysymys, mikä tilannetta niin kummallisesti muuttaa, mikä
mieliä kuohuttaa.
Hän juttelee erittäin lempeästi miehellensä. Hän tahtoo vain pyytää,
ettei neitoa nyt ahdistettaisi. Eduard tuntee vaimonsa arvon,
hänen rakkautensa, järkevyytensä, mutta on kokonaan kiintymyksensä
vallassa. Charlotta kehoittaa häntä toivomaan, lupaa myöntyä eroon.
Hän ei uskalla; hän on niin sairas, että toivo ja usko vuorotellen
hänet pettävät; hän pyytää hartaasti Charlottaa lupautumaan majurin
puolisoksi; hän on jonkinlaisen hurjan piittaamattomuuden vallassa.
Häntä tyynnyttääkseen, suojellakseen, Charlotta tekee mitä hän vaatii,
suostuu majurin puolisoksi siinä tapauksessa, että Ottilia tahtoo
solmia liiton Eduardin kanssa, kuitenkin asettaen nimenomaiseksi
ehdoksi, että molemmat miehet nyt lähtevät yhdessä matkalle. Majurilla
on hovin suoritettavaksi antama tehtävä ulkomailla, ja Eduard lupaa
lähteä hänen mukaansa. Ryhdytään toimenpiteisiin ja rauhoitutaan
hieman, kun ainakin jotain tapahtuu.
Sill'aikaa voidaan havaita, että Ottilia tuskin nauttii yhtään ruokaa
enempää kuin juomaakaan ja pysyy yhä vaiti. Häntä kehoitetaan, hän
käy levottomaksi; hänet jätetään rauhaan. Eikö olekin enimmäkseen
heikkoutenamme, ettemme mielellämme toista kiusaa, vaikka tiedämme,
että toimisimme hänen parhaaksensa? Charlotta mietiskeli kaikkia
keinoja johtuen vihdoin ajattelemaan, että pitäisi kutsua koulukodin
apulainen, jolla oli suuri vaikutusvalta Ottiliaan ja joka oli hänen
odottamattoman tulemattajäämisensä vuoksi kirjoittanut erittäin
ystävällisesti saamatta kuitenkaan vastausta.
Yllätyksen välttämiseksi puhutaan tästä aikeesta Ottilian läsnäollessa.
Hän ei näytä suostuvan, harkitsee asiaa: vihdoin näyttää hänen
mielessään kypsyvän päätös, hän kiirehtää huoneeseensa ja lähettää
vielä ennen iltaa seuraavan kirjeen.
_Ottilia ystäville._
Miksi, rakkaani, pitää minun nimenomaisesti sanoa minkä itsestäänkin
ymmärtää? Minä olen suistunut radaltani enkä pääse enää takaisin.
Vihamielinen haltia, joka on saanut minut valtoihinsa, näyttää ulkoa
käsin minua estävän, jos olisinkin löytänyt oman sisäisen eheyteni.
Täysin vilpitön oli päätökseni, että luopuisin Eduardista, poistuisin
hänen läheisyydestänsä. Toivoin, etten häntä milloinkaan enää kohtaisi.
Kävi toisin: hän seisoi itse vastoin tahtoansa minun edessäni.
Lupaukseni, etten ryhtyisi hänen kanssansa mihinkään keskusteluihin,
olen kenties käsittänyt ja tulkinnut liian kirjaimellisesti. Hetken
tunto ja omatunto käski minua vaikenemaan, minä vaikenin ystäväni
edessä, ja nyt minulla ei ole enää mitään sanottavaa. Sattumalta,
tunteen pakottamana, olen antanut ankaran, pyhän lupauksen, joka
saattaa epämiellyttävällä tavalla ahdistaa sitä, joka on sen harkiten
tehnyt. Sallikaa minun noudattaa sitä niin kauan kuin sydämeni käskee.
Älkää kutsuko ketään välittäjiä! Älkää pakottako minua puhumaan,
nauttimaan enemmän ruokaa ja juomaa kuin välttämättömästi tarvitsen.
Auttakaa minua säälien ja kärsivällisesti tämän ajan ohi. Minä olen
nuori, nuoruus on odottamatta taasen entisellään. Suvaitkaa minua
seurassanne, ilahduttakaa minua rakkaudellanne, opettakaa minua
keskusteluillanne, mutta jättäkää sisäinen elämäni minulle itselleni!
* * * * *
Miesten aikoja sitten valmistellusta lähdöstä ei tullut mitään, koska
majurin toimeksi annettava asia viipyi — Eduardin suureksi iloksi!
Ottilian kirjeen uudelleen elähdyttämänä, hänen lohdullisten, toivoa
herättävien sanojensa jälleen rohkaisemana ja uupumattomaan odotukseen
oikeutettuna hän selitti äkkiä, ettei aikonutkaan poistua.
Kuinka typerää, huudahti hän, jos heitämme tahallamme, hätiköiden
menemään kaikkein tarpeellisimman, välttämättömimmän, mikä menetyksen
uhatessakin kenties olisi vielä säilytettävissä. Ja mitä se merkitsee?
Eihän mitään muuta kuin että ihminen näyttäisi voivan tahtoa, valita.
Niin olen usein sellaisen typerän luulottelun valtaamana tempautunut
erilleni ystävistäni tunteja, jopa päiviäkin liian aikaisin, jottei
viimeinen, välttämätön määräaika olisi minua ehdottomasti siihen
pakottanut. Mutta tällä kertaa minä jään. Miksi lähtisinkään? Eikö
hän ole jo lähtenyt luotani? Ei johdu mieleenikään tarttua hänen
käteensä, painaa häntä sydäntäni vasten; en uskalla sitä ajatellakaan,
se kammottaa minua. Hän ei ole väistynyt minusta kauemmaksi, hän on
kohonnut ylitseni.
Niin hän jäi, kuten tahtoi, kuten hänen täytyi. Mutta miellyttävää ei
heidän yhdessäolonsa suinkaan ollut. Sama tunto oli Ottiliassakin yhä
säilynyt: hänkään ei voinut vapautua tästä pyhästä välttämättömyydestä.
He vetivät yhä edelleenkin sanomattomalla, melkeinpä maagillisella
tavalla toisiaan puoleensa. He asuivat saman katon alla, mutta vaikka
eivät nimenomaan toisiansa ajatelleetkaan, vaikka askartelivatkin
muissa asioissa, vaikka seura veti heitä sinne tänne, he sittenkin
lähenivät toisiansa. Jos he olivat samassa talossa, ei kestänyt kauan,
ennenkuin he seisoivat tai istuivat vieretysten. Vain lähin läheisyys
voi heidät tyynnyttää, mutta myös täydellisesti, ja läheisyys riitti;
he eivät kaivanneet katsetta, ei sanaa, ei elettä, ei minkäänlaista
kosketusta, vaan pelkkää yhdessäoloa. Silloin ei siinä ollutkaan kahta
ihmistä, vaan yksi ainoa, tajuttoman, täydellisen mielihyvän tilassa,
tyytyväisenä itseensä ja maailmaan. Olisipa voinut pidättää toista
huoneiston viimeisessä sopessa: toinen olisi vähitellen, itsestänsä,
aikomattaan liikkunut hänen luoksensa. Elämä oli heille arvoitus, jonka
selityksen he keksivät vain yhdessä.
Ottilia oli aivan hilpeä ja rauhallinen, joten hänen tilansa ei antanut
mitään aihetta levottomuuteen. Hän poistui harvoin seurasta, mutta
tahtoi aterioida yksin. Vain Nanny tarjoili hänelle.
Se, mitä ihmiselle tavallisesti sattuu, uudistuu taajemmin kuin voidaan
uskoakaan, koska hänen luontonsa on tässä lähimpänä määrääjänä. Luonne,
yksilöllisyys, kiintymys, suuntautuminen, paikallisuus, ympäristö ja
tottumukset muodostavat yhdessä kokonaisuuden, jossa jokainen ihminen
liikkuu ikäänkuin omassa elementissänsä, ilmakehässänsä, missä kaikki
on hänelle mukavaa ja miellyttävää. Niinpä havaitsemmekin ihmiset,
joiden muuttuvaisuutta kovin valitellaan, monien vuosien kuluttua
hämmästykseksemme ihan entisensä laisiksi ja ulkoisilta ja sisäisiltä
syvimmiltä virikkeiltänsä kerrassaan muuttumattomiksi.
Niin liikkui ystäviemmekin jokapäiväisessä yhteiselämässä melkein
kaikki jälleen vanhoissa raiteissansa. Yhä vielä ilmaisi sanaton
Ottilia usein hyväntahtoisuudellansa avuliasta olemustansa; samoin
kaikki muut, kukin lajinsa mukaan. Siten esiintyi kotoinen piiri
entisen elämän näennäiskuvana, ja se harhaluulo, että kaikki oli yhä
ennallansa, oli anteeksiannettava.
Syyspäivät, menneiden kevätpäivien pituiset, kutsuivat seurueen samana
hetkenä ulkosalta takaisin taloon. Tälle ajalle ominainen hedelmien ja
kukkien koreus sai ajattelemaan, että oltiin tuon ensimmäisen kevään
syksyssä: väliaika oli unohtunut. Nyt näet kukkivat ne kukat, jollaisia
noina ensimmäisinä päivinä oli kylvetty; nyt kypsyivät hedelmät puissa,
joiden oli silloin nähty kukkivan.
Majuri käyskeli edestakaisin; Mittlerkin näyttäytyi usein.
Iltaistunnot olivat enimmälti epäsäännöllisiä. Tavallisesti luki
Eduard, vilkkaammin, tuntehikkaammin, paremmin, jopa iloisemminkin
kuin koskaan ennen. Tuntui siltä, kuin hän olisi tahtonut sekä
hilpeydellänsä että tunteellansa sulattaa Ottilian jähmetystilan,
vapauttaa hänet vaitiolostansa. Hän asettui, kuten ennenkin, istumaan
siten, että Ottilia voi nähdä hänen kirjaansa, kävipä levottomaksi ja
hajamieliseksikin, jos ei niin ollut laita, ellei varmaan tietänyt
Ottilian katseen seuraavan lausuttuja sanoja.
Kaikki väliajan ikävät, epämiellyttävät tunteet olivat poispyyhkäistyt.
Kukaan ei kantanut kaunaa toiselle; katkeruus oli kerrassaan hävinnyt.
Majuri soitti viulua Charlottan soittaessa klaveeria, ja Eduardin huilu
helisi Ottilian käsitellessä kielisoitinta, nyt samoinkuin ennen. Niin
lähestyttiin Eduardin syntymäpäivää, jota ei ollut edellisenä vuonna
päästy juhlimaan. Sitä piti tällä kertaa vietettämän hiljaisesti ja
miellyttävästi, ilman juhlallisuuksia. Sellainen sopimus oli tehty
puolittain vaieten, puolittain nimenomaisesti. Mutta mitä lähemmäksi
päivä ehti, sitä enemmän lisääntyi Ottilian olemuksen juhlallisuus,
joka oli tähän saakka ollut pikemmin vaistottavissa kuin havaittavissa.
Hän näkyi usein tarkastelevan kukkia puutarhassa; hän oli kehoittanut
puutarhuria säästämään kaikenlaisia kesäkukkia ja viivähdellyt
erittäinkin asterien luona, jotka juuri tänä vuonna kukkivat
suunnattomin määrin.