Merkittävin seikka, johon ystävysten hiljainen huomio kiintyi, oli
kuitenkin se, että Ottilia ensimmäisen kerran avasi lippaan, valitsi
sieltä erinäisiä kankaita leikaten niistä itsellensä yhden ainoan,
mutta täydellisen puvun. Ryhtyessään Nannyn avustamana sijoittamaan
jäljellejääneitä kappaleita takaisin hän havaitsi sen tuskin käyvän
päinsä: lipas oli ylen täysi, vaikka osa jo oli otettu ulos. Nuori,
ahne tyttö ei tietänyt, miten olisi kylliksensä katsellut, varsinkin
kun kaikki pienemmätkin vaatekappaleet olivat siinä nähtävissä: kenkiä,
sukkia, sukkanauhoja, käsineitä ja paljon muuta. Hän pyysi Ottilialta
jotakin niistä lahjaksi. Ottilia epäsi, mutta avasi kohta erään
lipaston laatikon antaen tytön itse valita. Tyttö sieppasi nopeasti
ja taitamattomasti jotakin ja juoksi pois julistaaksensa muulle
talonväelle onneansa ja näyttääkseen saalistansa.
Vihdoin Ottilian onnistui saada kaikki huolellisesti takaisin
lippaaseen. Sitten hän avasi salaisen, kanteen sommitellun lokeron.
Siinä hänellä oli piilossa Eduardin lähettämiä pieniä paperilippuja
ja kirjeitä, monenlaisia kuihtuneita kukkasmuistoja aikaisemmilta
kävelyretkiltä, rakastettunsa kihara ja muuta sentapaista. Nyt hän
lisäsi kokoelmaan vielä erään esineen — isänsä muotokuvan — ja sulki
koko lippaan ripustaen hienon avaimen jälleen pieniin kultaisiin
kaulavitjoihinsa.
Monenlaisia toiveita oli tällävälin herännyt ystävysten mielessä.
Charlotta uskoi varmaan Ottilian alkavan puhua tulossa olevana
päivänä, sillä hän oli salaa ahkerasti puuhaillut, hänessä oli
ilmennyt jonkinlaista hilpeätä tyytyväisyyttä, sellaista hymyä kuin
sen henkilön kasvoissa, joka salaa rakastetuiltansa jotakin hyvää ja
ilahduttavaa. Kukaan ei tietänyt, että Ottilia vietti usein hetkiänsä
ankaran heikkouden vallassa, sielunvoimainsa avulla siitä toipuen niinä
aikoina, jolloin ilmestyi toisten seuraan.
Mittler oli tänä aikana käynyt usein talossa viipyen tavallista
kauemmin. Itsepäinen mies tiesi liiankin hyvin, että on olemassa yksi
ainoa määrätty hetki, jolloin rauta on taottava. Ottilian vaitiolon ja
kieltäytymisen hän tulkitsi eduksensa. Toistaiseksi ei ollut ryhdytty
mihinkään toimenpiteisiin avioeron toteuttamiseksi; hän toivoi voivansa
jollakin muulla tavalla suotuisasti vaikuttaa tyttöön, hän kuunteli,
myönteli, huomautteli ja käyttäytyi omalla tavallansa epäilemättä
varsin älykkäästi.
Aivan haltioissaan hän oli joka kerta, kun sai aihetta ilmaista
mielipiteitänsä sellaisista asioista, joita piti erittäin tärkeinä.
Hän eli paljon omassa itsessänsä, ja toisten seurassa ollessaan hän
tavallisesti suhtautui heihin ainoastaan toimien. Jos hänen puheensa
salvat sattuivat ystävien seurassa laukeamaan, kuten olemme jo useita
kertoja nähneet tapahtuvan, niin hänen sanansa vyöryivät häikäilemättä
eteenpäin, loukaten tai lääkiten, hyödyttäen tai vahingoittaen, kuinka
kulloinkin sattui.
Eduardin syntymäpäivän edellisenä iltana istuivat Charlotta ja majuri
toistensa seurassa odotellen ratsastamaan lähtenyttä Eduardia.
Mittler asteli edestakaisin salin lattialla, Ottilia oli jäänyt
omaan huoneeseensa järjestellen huomispäivän koruja ja viittaillen
tytölle, joka täydellisesti hänet ymmärsi taitavasti noudattaen mykkiä
määräyksiä.
Mittler oli parhaillaan ehtinyt erääseen mieliaiheeseensa. Hän tapasi
mielellään väittää, että lasten kasvattamisessa samoinkuin kansojenkin
ohjaamisessa ovat kaikkein kömpelöimpiä ja barbaarisimpia keinoja
kiellot, kieltävät lait ja asetukset.
Ihminen on alun pitäen toimivainen, sanoi hän, ja jos osaa häntä
oikein käskeä, niin hän kohta käskyä noudattaa, toimii ja toteuttaa
sen. Minä puolestani siedän mieluummin kasvatuspiirissäni virheitä
ja puutteellisuuksia, kunnes voin ottaa käskyläisikseni vastaavat
hyveet, sen sijaan että kokisin vapautua virheestä osaamatta asettaa
mitään kunnollista sen sijaan. Ihminen toimii mielellänsä hyvin,
tarkoituksenmukaisesti, kunhan hänellä vain on siihen tilaisuutta; hän
toimii siten saadakseen toimia eikä mieti asiaa enempää kuin typeriä
kepposiansa, joihin ryhtyy joutilaisuutensa ja ikävystymisensä vuoksi.
Harmilliselta minusta usein tuntuu kuunnella, kuinka lasten annetaan
toistaa kymmentä käskyä. Neljäs on vielä varsin sievä, järkevä,
käskevä käsky: Kunnioita isääsi ja äitiäsi. Jos lapset painavat sen
kunnollisesti mieleensä, niin heillä on pitkin päivää tilaisuutta
sen harjoittelemiseen. Mutta entä viides, mitä sanommekaan? Älä
tapa. Ikäänkuin kenelläkään ihmisellä olisi vähintäkään halua toisen
tappamiseen! Ihmiset voivat vihata toisiansa, sydämystyä, menettää
malttinsa, ja sen ja monen muun johdosta sattuu kyllä niinkin, että
joku surmaa toisen. Mutta eikö olekin barbaarista kieltää lapsia
murhaamasta? Jos sitävastoin sanottaisiin: pidä huolta toisen elämästä,
poista kaikki, mikä voi olla hänelle vahingoksi, pelasta hänet,
vaikkapa oman henkesi uhalla; muista, että häntä vahingoittaessasi
vahingoitat itseäsi, niin siinä olisi käskyjä, jotka kelpaavat
sivistyneille, järkeville ihmisille, mutta jotka katekismusopissa
seuraavat vaivalloisesti jäljessä "Mitä se on"-otsakkeen alla.
Kuudennesta puhumattakaan; sitä minä pidän kerrassaan inhoittavana!
Mitä? Aavistelevien lasten uteliaisuutta ärsytetään vaarallisiin
mysteereihin, heidän mielikuvitustansa eriskummaisiin kuviin ja
ajatuksiin, jotka välttämättä tuovat esiin juuri sen, mitä tahdotaan
karkoittaa! Olisi paljoa parempi, jos sellaiset asiat jäisivät salaisen
tuomioistuimen rangaistaviksi, kuin että sallitaan niistä jaaritella
julkisesti seurakunnan kuullen.
Samassa astui huoneeseen Ottilia.
Älä tee huorin, jatkoi Mittler: kuinka karkeata, kuinka säädytöntä!
Eikö kuulostaisi aivan toiselta, jos sanottaisiin: Sinun tulee
kunnioittaa aviollista liittoa; jos näet puolisoita, jotka toisiansa
rakastavat, niin sinun pitää siitä iloita, ikäänkuin tulisit kirkkaan
kesäpäivän onnesta osalliseksi. Jos heidän suhteensa jollakin tavoin
samenee, tulee sinun koettaa heitä lepyttää, tyynnyttää, osoittaa
heille heidän molemminpuoliset etunsa ja kaunista epäitsekkyyttä
noudattaen edistää toisten parasta tekemällä heille havaittavaksi,
millaista onnea tuottaa jokainen velvollisuus ja erittäinkin tämä, joka
erottamattomasti liittää miehen ja vaimon toisiinsa.
Charlotta oli kuin hiilillä, ja tilanne tuntui hänestä sitäkin
arveluttavammalta, kun hän oli varma siitä, ettei Mittler tietänyt mitä
puhui ja missä. Ennenkuin sai hänet taukoamaan, Charlotta näki Ottilian
jo poistuvan huoneesta, muodoltansa muuttuneena.
Säästänette meidät seitsemännestä käskystä, virkkoi Charlotta
väkinäisesti hymyillen.
Kaikista muistakin, vastasi Mittler, kunhan vain saan pelastetuksi sen,
minkä varassa toiset lepäävät.
Kauheasti huutaen syöksyi sisään Nanny: Hän kuolee! Neiti kuolee!
Tulkaa! Tulkaa!
Kun Ottilia palasi horjuen huoneeseensa, lepäsivät huomispäivän korut
useille tuoleille levitettyinä, ja tyttö, joka ihaillen asteli niiden
väliä, huudahti riemastuneena: Nähkääs, rakas neiti, nämä morsiuskorut
ovat aivan teidän arvoisenne!
Ottilia kuuli nuo sanat ja vaipui sohvaan. Nanny näkee emäntänsä
kalpenevan, jäykistyvän; hän juoksee Charlottan luo; he tulevat.
Kotilääkäri rientää paikalle; hän pitää sitä pelkkänä uupumuksena. Hän
käskee tuoda hieman mehulientä; Ottilia torjuu sen inhoten, joutuupa
melkein värähdysten valtaan, kun kupposta yritetään viedä hänen
huulillensa. Lääkäri tiedustelee kiinteästi ja nopeasti, kuten tilanne
vaati, mitä Ottilia oli tänään nauttinut? Tyttö joutuu hämilleen. Hän
toistaa kysymyksensä, ja tyttö myöntää, ettei Ottilia ole nauttinut
mitään.
Nanny näyttää hänestä ylenmäärin pelokkaalta. Hän vie hänet
sivuhuoneeseen, Charlotta seuraa heitä, tyttö lankee polvillensa ja
tunnustaa, ettei Ottilia ole enää pitkiin aikoihin nauttinut juuri
mitään. Ottilian vaatimuksesta tyttö oli syönyt hänen edestänsä; hän
oli asian salannut käskijättärensä pyytävien ja uhkaavien eleiden
vuoksi ja sitäpaitsi, lisäsi hän viattomasti: sen tähden että ruoka oli
maistunut kovin hyvältä.
Majuri ja Mittler saapuivat ja näkivät Charlottan ja lääkärin koettavan
tehdä mitä voivat. Kalpea, ihana neito istui sohvan nurkassa, täysin
tajuissansa, kuten näytti. Häntä kehoitetaan laskeutumaan makuulle;
hän kieltäytyy, mutta kehoittaa viitaten tuomaan lippaan. Hän laskee
jalkansa sen kannelle ja lepää puolittain makaavassa, mukavassa
asennossa. Hän näyttää mielivän sanoa hyvästi, hänen eleensä ilmaisevat
mitä herkintä kiintymystä, rakkautta, kiitollisuutta, anteeksipyyntöä
ja sydämellisimpiä jäähyväisiä.
Eduard kuulee satulasta laskeutuessaan Ottilian tilasta, rientää
huoneeseen, polvistuu hänen viereensä, tarttuu hänen käteensä ja
kostuttaa sen kyynelin, mitään virkkamatta. Siihen hän jää pitkäksi
aikaa. Vihdoin hän huudahtaa: Enkö saa enää kuulla ääntäsi? Etkö palaa
elämään virkkaaksesi minulle edes yhden ainoan sanan? Olkoon niin! Minä
seuraan sinua toiselle puolelle; siellä me puhumme toisilla kielillä!
Ottilia pusertaa kiinteästi hänen kättänsä, silmäilee häntä eloisasti
ja lempeästi, vetää syvään henkeänsä ja huudahtaa, ihanasti,
äänettömästi huuliansa liikahdutettuansa: Lupaa minulle, että jäät
elämään! — huudahtaa sen suloisin, hellivin ponnistuksin, mutta vaipuu
kohta taaksepäin.
Minä lupaan sen! huudahti Eduard vastaukseksi, mutta myöhään: Ottilia
oli jo eronnut elämästä.
Kyynelrikkaan yön jälkeen tuli Charlottan asiaksi toimittaa rakkaan
vainajan ruumis hautaan. Majuri ja Mittler olivat hänen apunansa.
Eduardin tila oli surkea. Vähänkin epätoivostansa toipuessaan hän
vaati, ettei Ottiliaa saisi kuljettaa linnasta pois, vaan pitäisi
hoitaa, käsitellä kuin elossaolevaa, koska hän ei ollut kuollut, ei
voinut olla kuollut. Hänen tahtoansa noudatettiin ainakin sikäli, että
jätettiin tekemättä mitä hän oli kieltänyt. Hän ei vaatinut häntä
nähdäkseen.
Toinenkin pelko ja huoli askarrutti ystävyksiä. Nanny, jota lääkäri oli
kovin moittinut, uhkaamalla pakottanut tunnustamaan ja tunnustuksen
jälkeen sitäkin enemmän nuhdellut, oli paennut. Pitkäaikaisen
etsiskelyn jälkeen hänet löydettiin. Hän näytti olevan suunniltansa.
Hänen vanhempansa ottivat hänet luoksensa. Paraskaan kohtelu ei
näyttänyt auttavan; hänet täytyi teljetä huoneeseen, koska hän uhkasi
jälleen paeta.
Vähitellen onnistui vapauttaa Eduard ankarimmasta epätoivosta, mutta
vain hänen onnettomuudeksensa, sillä hänelle kävi selväksi, jopa
varmaksikin, että oli ainiaksi kadottanut elämänsä onnen. Vihdoin
uskallettiin hänelle huomauttaa, että Ottilia kappeliin vietynä pysyisi
yhä elävien joukossa ja saisi kauniin, rauhallisen asumuksen. Hänen
suostumuksensa oli vaikeasti saatavissa, ja vain sillä ehdolla, että
hänet kannettaisiin pois avoimessa kirstussa, peitettäisiin holvissa
korkeintaan lasikannella ja asetettaisiin hänen vierellensä palamaan
ikuinen lamppu, hän vihdoin salli sen tapahtuvan ja näytti alistuvan
kaikkeen.
Kaunis vainaja puettiin niihin juhlavaatteisiin, jotka hän oli itse
varustanut; hänen päähänsä laskettiin seppele asterikukkia, jotka
loistivat aavistuttelevasti kuin murheelliset tähdet. Paarien, kirkon
ja kappelin koristamista varten riistettiin kaikkien kukkatarhojen
kauneus. Näytti siltä, kuin talvi olisi jo hävittänyt kukkaslavoista
kaiken riemun. Anivarhain aamulla hänet kannettiin linnasta avoimessa
kirstussa, ja nouseva päivä loi vielä kerran punahohtoa ihaniin
kasvoihin. Saattajat tungeksivat kantajien ympärillä, kukaan ei
tahtonut kulkea edellä, ei kukaan jäljessä, kaikki tahtoivat pysytellä
hänen vaiheillansa, kaikki vielä viimeisen kerran nauttia hänen
läheisyydestänsä. Kaikki olivat liikutuksen vallassa, nuorukaiset,
miehet, naiset. Lohduttomimmat olivat tytöt, joita häviö välittömimmin
kohtasi.
Nanny ei ollut mukana. Hänet oli pidätetty kotona, tai oikeammin:
häneltä oli salattu hautauspäivä ja -hetki. Hän oli vartioituna
vanhempainsa luona, puutarhan puolella sijaitsevassa huoneessa. Mutta
kun tyttö sitten kuuli kirkonkellojen soivan, arvasi hän piankin mitä
tapahtui, ja kun hänen vartijansa tahtoi nähdä hautajaissaaton ja
poistui hänen luotansa, pujahti hän ikkunasta käytävään ja sieltä, kun
kaikki ovet olivat lukossa, ullakolle.
Saattue kääntyi parhaillaan kulkemaan kylän läpi puhdasta, lehditettyä
tietä pitkin. Nanny näki valtiattarensa selvästi alapuolellansa,
selvemmin, täydellisemmin, kauniimpana kuin paarien jäljessä kulkeva
saattoväki. Ylimaailmallisena, ikäänkuin pilvien tai aaltojen kantamana
hän näytti viittaavan palvelijattarellensa, joka hämmentyi, horjui,
hoiperteli ja syöksyi alas.
Väkijoukko hajaantui joka suunnalle kauhun huudoin. Tungoksen ja
ahdingon vuoksi täytyi kantajain laskea paarit maahan. Tyttö lepäsi
siinä aivan lähellä; kaikki luulivat hänen kerrassaan murskautuneen.
Hänet nostettiin maasta, ja hän joutui sattumalta tai erikoisesta
johdatuksesta nojaamaan kuolleeseen; näyttipä hän itsekin ponnistavan
viimeiset voimansa päästäkseen rakkaan valtijattarensa luo. Mutta
tuskin olivat tytön vapisevat jäsenet koskettaneet Ottilian pukua,
hänen voimattomat sormensa Ottilian ristiin laskettuja käsiä, kun hän
jo nousi, kohotti ensin kätensä ja katseensa kohti taivasta ja lankesi
sitten polvillensa kirstun viereen silmäillen valtiatartansa hartaan
ihastuneena.
Vihdoin hän hypähti seisaalleen kuin hurmautuneena ja huudahti
pyhän riemun valtaamana: Nyt sen tiedän! Hän on antanut minulle
anteeksi! Sen, mitä ei kukaan ihminen, en minä itsekään voisi antaa
itselleni anteeksi, antaa minulle anteeksi Jumala. Sen ilmoittaa
minulle tuo katse, tuo ele, tuo suu. Nyt hän jälleen lepää hiljaa ja
rauhallisena, mutta näittehän kaikin, kuinka hän nousi istumaan ja
kädet ristissä minua siunasi, kuinka hän minua ystävällisesti silmäili!
Te olette kaikin kuulleet, voitte todistaa, että hän sanoi minulle:
Sinulle on annettu anteeksi! — Minä en nyt enää ole murhaaja teidän
keskuudessanne; hän on antanut minulle anteeksi, Jumala on antanut
minulle anteeksi, ja kukaan ei voi minulle enää mitään.
Ympärillä seisoi saattoväki sankkana joukkona, kaikki olivat
ihmeissään, kuuntelivat ja katselivat, ja tuskin kukaan tiesi mihin
ryhtyä.
Kantakaa hänet nyt lepoon, virkkoi tyttö, hän on tehtävänsä tehnyt ja
kärsittävänsä kärsinyt eikä voi enää jäädä meidän kanssamme elämään.
Paarit lähtivät jälleen liikkeelle, Nanny seurasi ensimmäisenä, ja niin
tultiin kirkkoon, kappeliin.
Siinä nyt oli Ottilian kirstu, hänen pääpuolessansa lapsen kirstu,
jalkupuolessansa lipas, lujaan tammisäiliöön suljettuna. Oli hankittu
vartijavaimo; hänen piti ensi aikoina valvoa vainajan luona, joka
lepäsi suloisena lasipeitteensä alla. Nanny ei kumminkaan tahtonut
luovuttaa tehtävää kenellekään; hän tahtoi jäädä yksin, ahkerasti
valvomaan, ensi kertaa sytytetty lamppu vieressänsä. Hän esitti tämän
vaatimuksensa niin kiihkeästi ja pysyi siinä niin jäykästi, että
myönnyttiin, jottei koituisi pelättyä ankarampaa mielenjärkytystä.
Hän ei kumminkaan jäänyt kauaksi yksin, sillä kohta yön tullen,
häilyvän valon päästessä täysiin oikeuksiinsa, kirkkaampaa hohtoa
ympärillensä levittämään, aukeni ovi, ja arkkitehti astui kappeliin,
jonka hurskaasti kaunistetut seinät kuvastuivat tässä lempeässä
hohteessa hänen silmiinsä vanhanaikaisempina ja aavistuttelevampina
kuin hän olisi voinut uskoa.
Nanny seisoi kirstun toisella puolen. Hän tunsi tulijan kohta, mutta
osoitti ääneti vaalennutta emäntäänsä. Niin seisoi siinä nuori mies,
voimakas ja sorja, itseensä keräytyneenä, jäykkänä, kädet alas
vaipuneina, kädet ristissä, säälin ilmein, pää ja katse vainajan
puoleen kääntyneenä. Kerran ennen hän oli seisonut samoin Belisariuksen
edessä. Tahtomattansa hän joutui nyt samaan asentoon, joka tälläkin
kertaa oli erittäin luonteva. Tässäkin oli jokin verrattoman arvokas
syöksynyt korkeudestansa, ja jos edellisellä kerralla oli valittelun
aiheena auttamattomasti menetetty miehen urhoollisuus, viisaus, valta,
arvo ja varallisuus, jos kansakunnalle ja ruhtinaalle ratkaisevina
hetkinä välttämättömän tarpeelliset hyveet olivat siinä halveksittuina,
hylättyinä, niin tässä oli paljon hiljaisia hyveitä, jotka luonto,
vasta äsken ne rikkaista syvyyksistään esille loihdittuansa, oli
välinpitämättömällä kädellänsä jälleen hävittänyt: harvinaisia,
kauniita, rakastettavia hyveitä, joiden rauhallista vaikutusta köyhä
maailma aina ihastuneena ja tyytyväisenä nauttii ja niiden kadottua
surren kaipaa.
Nuori mies oli vaiti, samoin tyttönenkin vähän aikaa, mutta kun
edellisen silmiin näkyivät alinomaa kihoavan kyynelet, kun hän näytti
joutuvan kokonaan tuskansa valtoihin, puhui tyttö hänelle niin
vakaasti ja voimallisesti, niin hyväntahtoisesti ja varmasti, että
nuori mies, hänen puheensa sujuvuutta hämmästyen, saattoi malttaa
mielensä ja näki kauniin ystävättärensä väikkyvän edessänsä jossakin
korkeammassa olopiirissä eläen ja toimien. Hänen kyynelensä kuivuivat,
hänen tuskansa laantui; polvistuen hän sanoi jäähyväiset Ottilialle,
ystävällisin kädenpuristuksin Nannylle, ja ratsasti vielä samana yönä
paikkakunnalta pois, ketään muuta näkemättä.
Haavuri oli tytön tietämättä jäänyt yöksi kirkkoon ja havaitsi hänet
aamulla hänen luoksensa tullessaan iloisena ja rauhallisena. Hän
odotti kuulevansa monenlaisia houreita, luuli tytön alkavan puhua
yöllisistä keskusteluistansa Ottilian kanssa ja muista sellaisista
ilmestyksistä. Mutta tyttö olikin luonnollinen, levollinen ja täysin
itsestänsä tietoinen. Hän muisti täydellisesti ja varsin tarkoin kaikki
menneet ajat ja olot, ja todellisuuden tavallisesta juoksusta poikkesi
hänen puheessansa ainoastaan se kohta, jossa hän kertoi Ottilian
kohottautuneen paareiltansa, siunanneen häntä, antaneen hänelle
anteeksi ja siten hänet ainiaksi rauhoittaneen.
Ottilian yhä jatkuva, kaunis, pikemmin unen- kuin kuolemankaltainen
tila houkutteli paljon ihmisiä hänen luoksensa. Kylän ja lähiseudun
asukkaat tahtoivat hänet vielä nähdä, ja jokainen halusi mielellään
kuulla Nannyn suusta uskomattoman asian, monet tehdäkseen siitä
pilkkaa, useimmat epäilläkseen, vain harvat sitä uskoakseen.
Jokainen tarve, joka ei tule luonnollisella tavalla tyydytetyksi,
pakottaa turvautumaan uskoon. Kaikkien nähden murskautunut Nanny
oli tullut hurskaan ruumiin kosketuksesta jälleen terveeksi; miksi
ei toisiakin voisi kohdata samanlainen onni? Hellät äidit toivat
aluksi salaa pienokaisiansa, joita rasitti jokin sairaus, ja uskoivat
havaitsevansa äkillistä parantumista. Luottamus lisääntyi, ja lopulta
ei ollut niin vanhaa ja heikkoa, joka ei olisi etsinyt sieltä
virkistystä ja huojennusta. Tungos lisääntyi, ja vihdoin täytyi sulkea
kappeli, vieläpä kirkkokin, mikäli ei siellä parhaillaan pidetty
jumalanpalvelusta.
Eduard ei uskaltanut enää lähteä vainajan luo. Hän eleli yksikseen,
ei näyttänyt enää voivan itkeä, ei tuntea enää mitään tuskaa. Hänen
osanottonsa keskusteluun, hänen nauttimansa ruoan ja juoman määrä
niukkenevat päivä päivältä. Jonkinlaista virkistystä hän näyttää vielä
saavan lasista, joka ei ollut hänelle mikään oikea profeetta. Hän
katselee yhä vielä mielellään toisiinsa kietoutuneita nimikirjaimia,
ja hänen vakaanhilpeä katseensa tuntuu osoittavan, että hän vieläkin
toivoo saavansa kerran Ottiliaan liittyä. Ja samoinkuin kaikki
syrjäseikat näyttävät suosivan onnellista, jokainen sattuma auttavan
hänen kohoamistansa, samoin voivat pienimmätkin tapahtumat toisiinsa
yhtyen johtaa onnettoman loukkautumiseen, jopa tuhoutumiseenkin.
Eräänä päivänä, kuljettaessaan rakasta lasia huulillensa, Eduard
työntää sen kauhistuneena takaisin: se oli sama ja kuitenkin toinen;
hän kaipaa erästä pientä tuntomerkkiä. Kamaripalvelijaa ahdistetaan,
ja hänen täytyy tunnustaa, että oikea lasi on äskettäin särkynyt ja
sen sijaan salaa asetettu toinen samanlainen, Eduardin nuoruusajoilta.
Eduard ei voi olla vihoissaan; tapahtuma on lausunut julki hänen
kohtalonsa: kuinkapa voisi vertaus häntä liikuttaa? Mutta asia rasittaa
häntä sittenkin kovin. Juoma näyttää siitä lähtien käyvän hänelle
vastenmieliseksi; hän tuntuu tahallansa pidättyvän aterioimasta ja
keskustelemasta.
Aika ajoin hänet kuitenkin valtaa levottomuus. Hän pyytää jotakin
nautittavaksensa ja alkaa jälleen puhua.
Kuinka olenkaan onneton, virkkoi hän kerran majurille, joka melkein
aina viipyi hänen luonansa, kuinka olenkaan onneton, että koko
pyrintöni aina jää pelkäksi jäljittelyksi, vääräksi vaivannäöksi! Se,
mikä oli hänelle autuudeksi, muuttuu minulle tuskaksi, ja kuitenkin
täytyy minun tuon autuuden vuoksi ottaa sietääkseni tämä tuska. Minun
täytyy kulkea hänen jäljessään tätä tietä, mutta luontoni pidättää
minua ja lupaukseni. Verrattoman jäljitteleminen on kamala tehtävä.
Minä tunnen varsin hyvin, että neroutta vaatii kaikki, marttyyriuskin.
Miksi muistelisimmekaan niitä aviopuolison, ystävien ja lääkärien
toimenpiteitä, joita tässä toivottomassa tilassa jonkin aikaa
koeteltiin. Vihdoin hänet löydettiin kuolleena. Mittler teki
ensimmäisenä tämän murheellisen havainnon, kutsui lääkärin ja
tarkasteli tapansa mukaan yksityiskohtaisesti niitä olosuhteita,
joissa oli vainajan tavannut. Charlotta riensi luo: hänessä heräsi
epäluulo, hän pelkäsi olevan kysymyksessä itsemurhan, tahtoi syyttää
itseänsä ja muita anteeksiantamattomasta varomattomuudesta. Lääkäri
ja Mittler osasivat kuitenkin pian saada hänet vakuutetuksi siitä,
ettei niin ollut laita, edellinen luonnollisiin, jälkimmäinen
siveellisiin syihin vetoamalla. Kuolema oli ilmeisesti yllättänyt
Eduardin. Hän oli eräänä hiljaisena hetkenä ottanut esille muuten
huolellisesti pieneen lippaaseen, kirjesäiliöön kätkemänsä muistot:
Ottilian kiharan, kukkasia, onnellisena tuokiona poimittuja, kaikki
häneltä saamansa pienet kirjeliput, alkaen siitä ensimmäisestä, jonka
Charlotta oli satunnaisen aavistuttelevasti hänelle ojentanut. Tuota
kaikkea hän ei olisi jättänyt tahallansa kenen hyvänsä nähtäväksi.
Niin lepäsi tämäkin äsken vielä sanomattomaan liikkeeseen kiihtynyt
sydän häiritsemättömässä levossa, ja koska hän oli vaipunut viimeiseen
uneensa pyhää olentoa ajatellen, sopi häntä hyvinkin sanoa autuaaksi.
Charlotta sijoitti hänet Ottilian viereen ja määräsi, ettei tähän
holviin saanut enää ketään haudata. Tällä ehdolla hän teki kirkolle ja
koululle, sielunpaimenelle ja opettajalle melkoisia lahjoituksia.
Niin lepäävät rakastavaiset toistensa vieressä. Rauha väikkyy heidän
lepokammionsa vaiheilla, iloisten enkelien sukulaiskasvot katselevat
heitä holvin laesta, ja suloinen on varmaan kerran heidän yhteisen
heräämisensä hetki.