Saapuessaan Eduardin kanssa asiasta keskustelemaan Mittler tapasi hänet
yksin istumassa, pää oikean käden varassa, kyynäspää pöytään nojaten.
Hän näytti kärsivältä.
Kiusaako teitä jälleen päänsärky? kysyi Mittler.
Kiusaa kyllä, vastasi puhuteltu, mutta minä en voi sitä vihata, koska
se johdattaa mieleeni Ottilian. Kenties kärsii hänkin nyt, mietin minä,
vasempaan käteensä varautuen, ja kärsinee enemmän kuin minä. Ja miksipä
en sietäisi kipuani minä, samoinkuin hän? Nämä tuskat ovat minulle
terveelliset, voinpa melkein sanoa, että ne ovat toivottavatkin, sillä
sitä voimallisempana, selvempänä, eloisampana väikkyy sielussani hänen
kärsivällisyytensä kuva kaikkien hänen muitten hyveittensä ympäröimänä;
vain kärsimyksessä me täysin tajuamme kaikki ne suuret ominaisuudet,
jotka ovat tarpeen sen kestämiseksi.
Havaitessaan ystävänsä siinä määrin kohtaloonsa alistuneeksi Mittler
ei salannut tiedonantoansa, mutta esitti sen vähin erin, sellaisena
kuin se oli naisten mielessä syntynyt kypsyen vähitellen päätökseksi,
— historialliseen tapaan. Eduard ei virkkanut siihen paljoakaan.
Siitä vähästä, mitä hän sanoi, näytti selviävän, että hän jätti koko
asian toisten haltuun; hänen nykyinen tuskansa näytti saaneen hänet
välinpitämättömäksi kaikkea muuta kohtaan.
Mutta yksin jäätyänsä hän kohta nousi ja käyskeli huoneessa
edestakaisin. Hän ei enää tuntenut tuskaansa, vaan askarteli kokonaan
oman itsensä ulkopuolella. Jo Mittlerin kertoillessa oli rakastavaisen
mielikuvitus ollut vilkkaassa toiminnassa. Hän näki Ottilian, yksinään
tai melkein yksinään, tutulla tiellä, tutussa majatalossa, jonka
huoneisiin oli useasti astunut; hän ajatteli, harkitsi, tai paremmin
sanoen, hän ei ajatellut eikä harkinnut, vaan halusi, tahtoi. Hänen
täytyi nähdä Ottilia, puhutella häntä. Miksi, minkätähden, mitä siitä
piti koitua? siitä ei voinut olla puhettakaan. Hän ei vastustellut,
hänen täytyi.
Kamaripalvelija otettiin uskotuksi, ja hän hankki kohta selon siitä,
milloin Ottilia matkustaisi. Aamu koitti; Eduard lähti kenenkään
saattamatta sinne, missä Ottilian piti yöpyä. Hän saapui sinne liian
aikaisin; hämmästynyt emäntä otti hänet ilomielin vastaan: hän näet
oli Eduardille kiitollisuudenvelassa eräästä perheen osaksi tulleesta
suuresta onnesta. Eduard oli hankkinut kunniamerkin heidän pojallensa,
joka oli sotilaana kunnostautunut, ilmoittamalla hänen urotyönsä,
saattamalla hänet itsensä sotapäällikön tietoon ja voittaen eräiden
pahansuopain asettamat esteet. Emäntä ei tietänyt mitä kaikkea olisi
tehnyt hänen mieliksensä. Hän järjesti nopeasti parhaan huoneensa, joka
tosin oli samalla vaate- ja varastokammiona, mahdollisimman hyvään
kuntoon, mutta Eduard ilmoitti hänelle, että oli tulossa naishenkilö,
joka aikoi tänne yöpyä, ja antoi järjestää itsellensä käytävän perällä
olevan vaatimattoman suojan. Emännästä asia kuulosti salaperäiseltä,
ja hänelle oli mieluista tehdä palvelus suosijallensa, joka otti
mielenkiinnoin ja toimeliaasti puuhiin osaa. Ja Eduard, millaisessa
mielentilassa hän viettikään aikansa iltaan asti! Hän tarkasteli
huonetta, jossa hänen piti nähdä Ottilia; se tuntui hänestä kotoisessa
omituisuudessansa taivaalliselta olopaikalta. Mitä kaikkea hän siinä
ajattelikaan: pitikö hänen yllättää Ottilia vaiko antaa hänelle
ennakolta tieto? Vihdoin pääsi jälkimmäinen vaihtopuoli voitolle; hän
istuutui kirjoittamaan. Näiden rivien piti olla hänen tervehdyksenänsä.
_Eduard Ottilialle._
Kun luet tätä kirjettä, rakkaani, olen minä lähelläsi. Älä säikähdä,
älä kauhistu; sinun ei tarvitse pelätä mitään minun taholtani. Minä en
pyydä päästä väkisin luoksesi. Sinä et näe minua, ennenkuin itse annat
luvan.
Ajattele sitä ennen, millaisessa tilassa olemme, sinä ja minä.
Kuinka olenkaan sinulle kiitollinen siitä, ettet suunnittele mitään
ratkaisevaa askelta; mutta riittävän tärkeä se on, luovu siitä!
Harkitse tässä, tienhaarassa, vielä kerran: voitko, tahdotko olla minun
omani? Se on meille kaikille hyvä työ ja minulle ylenpalttinen.
Salli minun nähdä sinut jälleen, iloiten nähdä sinut jälleen. Salli
minun suullisesti esittää kaunis kysymys ja vastaa siihen kauniilla
olemuksellasi. Minun rinnalleni, Ottilia, tänne, missä olet monesti
levännyt ja mihin olet iäksi kuuluva!
* * * * *
Kesken kirjoittamistansa hänet valtasi tunne siitä, että korkein
kaivattu on lähestymässä, että se kohta saapuu luo. Tästä ovesta hän
astuu huoneeseen, tämän kirjeen hän lukee, todellisena on seisova
edessäni se, jonka ilmestymistä olen usein toivoellut. Onko hän
vielä entisensä? Onko hänen ulkonäkönsä, ovatko hänen ajatuksensa
muuttuneet? Eduardilla oli vielä kynä kädessänsä, hän aikoi kirjoittaa
mitä ajatteli, mutta samassa vaunut vierivät pihamaalle. Hän kirjoitti
nopein vedoin lisäksi: Minä kuulen sinun tulevan. Hetkiseksi jää
hyvästi!
Hän taittoi kirjeen kokoon, kirjoitti osoitteen; sinetöimiseen ei enää
ollut aikaa. Hän riensi kamariin, josta pääsi käytävään, ja samassa
hänen mieleensä johtui, että oli jättänyt kellon ja sinetin pöydälle.
Ottilian ei pitänyt nähdä niitä ensiksi; Eduard riensi takaisin ja
nouti ne onnellisesti pois. Eteisessä kuului jo juttelevan emäntä,
joka kulki huonetta kohti näyttääksensä sen vieraallensa. Eduard
kiiruhti kammionsa ovelle, mutta se oli paukahtanut kiinni. Avaimen
hän oli sisäänrientäessään nykäissyt pois; se oli toisella puolella,
ovi oli naksahtanut lukkoon. Hän painoi ovea voimakkaasti; se ei
auennut. Kuinka hän toivoikaan voivansa haamuna pujahtaa raosta sisään!
Suotta! Hän kätki kasvonsa ovenpieleen. Ottilia astui sisään, emäntä
Eduardin nähtyänsä takaisin. Ottiliakin havaitsi hänet kohta. Eduard
kääntyi hänen puoleensa, ja niin seisoivat rakastavaiset jälleen
mitä omituisimmalla tavalla vastapäätä toisiansa. Ottilia silmäili
häntä rauhallisesti ja vakaasti, paikaltansa hievahtamatta. Eduardin
liikahtaessa häntä kohti hän astui muutamia askelia taaksepäin, pöydän
luo. Eduardkin väistyi takaisin.
Ottilia, huudahti hän, salli minun keskeyttää tämä kaamea vaitiolo!
Olemmeko pelkkiä varjoja, jotka seisovat vastapäätä toisiansa? Mutta
ennen kaikkea kuule: johtuu sattumasta, että tapaat minut heti täällä.
Vieressäsi pöydällä on kirje, jonka piti sinua valmistella. Lue se,
minä pyydän, lue se ja päätä sitten mitä voit!
Ottilia katsahti kirjeeseen, empi hetkisen, otti sen käteensä, avasi
ja luki. Hän luki sen ollenkaan ilmettänsä muuttamatta ja laski sen
hiljaa kädestänsä; sitten hän painoi kohotetut kätensä toisiansa
vasten, vei ne povellensa, kumartui hieman eteenpäin ja loi vaatijaan
sellaisen katseen, että hänen täytyi luopua kaikista vaatimuksistaan
ja toivelmistaan. Tuo liike vihlaisi Eduardin sydäntä. Hän ei voinut
kestää näkemäänsä. Tuntui ehdottomasti siltä, että Ottilia vaipuisi
polvillensa, jos hän yhä pysyisi vaatimuksessaan. Eduard riensi
epätoivoissaan ulos ja lähetti emännän yksinjääneen luo.
Eduard asteli eteisessä edestakaisin. Oli tullut yö; huoneesta ei
kuulunut hiiskahdustakaan. Vihdoin emäntä astui ulos vetäen avaimen
lukosta. Kelpo nainen oli liikutettu, hämillänsä, hän ei tietänyt
mitä tehdä. Poistuessaan hän vihdoin tarjosi avainta Eduardille, joka
kieltäytyi sitä ottamasta. Emäntä jätti kynttilän palamaan ja poistui.
Eduard heittäytyi syvimmän surun valtaamana Ottilian oven kynnykselle,
jota kyynelin kostutti. Surkeammin eivät liene milloinkaan
rakastavaiset viettäneet yötänsä niin lähellä toisiansa.
Päivä valkeni; ajomies oli lähtövalmiina, emäntä avasi oven ja astui
huoneeseen. Hän löysi Ottilian nukkumasta täysissä pukimissa, lähti
takaisin ja viittasi Eduardille, osaaottavasti hymyillen. He astuivat
yhdessä nukkujan luo, mutta tämäkin näky oli Eduardille liikaa. Emäntä
ei rohjennut herättää lepäävää neitoa, vaan istuutui vastapäätä
vuodetta. Vihdoin Ottilia avasi kauniit silmänsä ja nousi seisaalleen.
Hän kieltäytyy nauttimasta aamiaista, ja nyt astuu Eduard hänen
luoksensa. Hän pyytää kiihkeästi Ottiliaa lausumaan edes muutaman
sanan, ilmoittamaan mitä tahtoo, ja vakuuttaa tyytyvänsä kaikkeen;
mutta neito on vaiti. Hän kysyy vielä kerran lempeästi ja hartaasti,
eikö Ottilia tahdo tulla hänen omaksensa. Suloisesti liikahduttaa
neito päätänsä, silmät maahan luotuina, lempeän kiellon merkiksi.
Eduard kysyy, aikooko hän koulukotiin. Hän kieltää välinpitämättömästi.
Mutta Eduardin kysyessä, saako hän viedä hänet takaisin Charlottan
luo, hän myöntää levollisesti nyökäten. Eduard kiiruhtaa ikkunaan
antamaan ohjeita ajomiehelle, mutta hänen takanansa syöksyy Ottilia
salamannopeasti huoneesta, portaita alas, vaunuihin. Vaunut lähtevät
takaisin linnaan päin; Eduard seuraa vähän matkan päässä ratsain.