Jos sukulaiset, ystävät ja talonväki onnellisina ja rauhassa eleltäessä
keskustelevat siitä, mitä tapahtuu tai pitäisi tapahtua, enemmän kuin
on tarpeen ja kohtuullista, jos he yhä uudelleen esittävät toisilleen
aikeitansa, yrityksiänsä ja toimiansa ja suoranaisesti toistensa
neuvoihin turvautumatta kuitenkin aina käsittelevät koko elämää
ikäänkuin neuvotellen, niin sitävastoin tärkeinä hetkinä, silloin kun
luulisi ihmisen kipeimmin kaipaavan toisen apua, toisen tukea, yksilöt
vetäytyvät itseensä, pyrkivät toimimaan kukin omin päin, vaikuttamaan
kukin omalla tavallansa, joten kaikkien salatessa toisiltansa
yksityiset välineet vain päätös, päämäärät, saavutukset tulevat jälleen
yhteisomaisuudeksi.
Monien ihmeellisten ja onnettomien tapausten jälkeen oli ystävättäret
vallannut jonkinlainen hiljainen vakavuus, joka ilmeni miellyttävänä
lempeytenä. Charlotta oli kaikessa hiljaisuudessa lähettänyt lapsen
kappeliin. Siellä se nyt lepäsi aavistuttelevan kohtalon ensimmäisenä
uhrina. Charlotta kääntyi, mikäli mahdollista, takaisin elämään löytäen
lähinnä Ottilian, joka tarvitsi hänen apuansa. Hän käytteli enimmän
aikansa neidon hyväksi antamatta kumminkaan hänen sitä havaita.
Hän tiesi verrattoman lapsen sydämestänsä rakastavan Eduardia,
oli vähitellen perinpohjin tutkinut ennen onnettomuutta sattuneen
kohtauksen ja saanut tietää kaikki yksityisseikat, osaksi Ottilialta
itseltänsä, osaksi majurin kirjeistä!
Ottilia puolestansa kevensi suuressa määrin Charlottan nykyistä elämää.
Hän oli avomielinen, jopa puheliaskin, mutta milloinkaan ei otettu
käsiteltäväksi nykyisyyden tai lähimmän menneisyyden asioita. Ottilia
oli aina ollut tarkkaavainen, oli aina tehnyt huomioita, tiesi paljon,
ja nyt tuli kaikki ilmi. Hän jutteli huvittaen Charlottaa, joka yhä
salaa toivoi näkevänsä hänelle rakkaiden henkilöiden solmivan liiton
keskenänsä.
Ottilian laita kuitenkin oli toisin. Hän oli ilmaissut ystävättärelle
elämänsä salaisuuden; hän oli nyt vapaa aikaisemmista rajoituksista,
toisen vallanalaisuudesta. Hän tunsi sitäpaitsi katumuksensa, tekemänsä
päätöksen nojalla vapautuneensa tuon hairahduksen, tuon kovan onnen
painostuksesta. Hänen ei tarvinnut enää tehdä itsellensä väkivaltaa;
hän oli sydämensä syvyydessä antanut itsellensä anteeksi vain
täydellisen kieltäymyksen ehdolla, ja tämä ehto koski rajoittamatonta
tulevaisuutta.
Niin kului joitakin aikoja, ja Charlotta tunsi, kuinka kartano ja
puisto, järvet, kallio- ja puuryhmät herättivät heissä kummassakin
joka päivä vain murheellisia tuntoja. Oli liiankin selvää, että piti
vaihtaa olopaikkaa, mutta ei ollut helppo ratkaista, kuinka se oli
toteutettavissa.
Tuliko molempien naisten asua edelleenkin yksissä? Eduardin aikaisemmin
ilmaisema tahto näytti niin käskevän, hänen selityksensä, uhkauksensa
tekevän sen tarpeelliseksi; mutta eihän käynyt kieltäminen, että
molemmat naiset hyvästä tahdostansa, ymmärtäväisyydestänsä ja
kaikista ponnistuksistansa huolimatta olivat kiusallisessa asemassa.
Keskustelut olivat karttelevia. Toisinaan teki mieli ymmärtää jotakin
vain puolittain, mutta useasti tuli jokin lausuma kuitenkin väärin
tulkituksi, joskaan ei ymmärryksen, niin ainakin tunnon nojalla.
Pelättiin toistensa loukkaamista, ja juuri tämä pelko loukkaantui ja
loukkasi kaikkein helpoimmin.
Jos tahdottiin vaihtaa olopaikkaa ja samalla erota toisistansa ainakin
joksikin aikaa, niin sukelsi esiin vanha kysymys: mihin oli Ottilian
lähdettävä? Aikaisemmin mainittu rikas perhe oli turhaan yrittänyt
hankkia toivorikkaalle perijättärellensä hauskuttavia ja kilvoittelevia
leikkisisaruksia. Paronitar oli viime käyntinsä aikana ja hiljattain
lähettämässään kirjeessä kehoittanut Charlottaa lähettämään Ottilian
sinne; nyt Charlotta otti asian jälleen puheeksi. Mutta Ottilia
kieltäytyi nimenomaisesti lähtemästä sinne, mistä löytäisi sellaista,
mitä nimitetään suureksi maailmaksi.
Koska en tahtoisi näyttää ahdasmieliseltä ja itsepäiseltä, virkkoi
Ottilia, sallinette, rakas täti, sanoa sen, mikä minun olisi muussa
tapauksessa ollut vaieten salattava. Ihminen, jota on kohdannut
jokin omituinen onnettomuus, vaikkapa syyttömästikin, on kamalalla
tavalla merkitty. Hänen läsnäolonsa aiheuttaa kaikissa, jotka hänet
näkevät, eräänlaista kammoa. Jokainen tahtoo havaita hänessä sen
tavattoman onnettomuuden, joka on hänen osaksensa määrätty, jokainen on
uteliaisuuden ja samalla pelon vallassa. Niin talo ja kaupunki, jossa
on tapahtunut jotakin hirveätä, kammottaa jokaista niissä kävijää.
Päivä ei paista siellä niin heleänä kuin muualla, ja tähtien valo
näyttää himmenevän.
Kuinka tavattoman arastelemattomasti, typerän tungettelevasti ja
kömpelön hyväntahtoisesti ihmiset kohtelevatkaan sellaisia onnettomia,
ollen kenties kuitenkin puolustettavissa. Suokaa anteeksi, että näin
puhun, mutta minä olen kärsinyt sanomattomasti sen tyttö raukan
keralla, jonka Luciana houkutteli esiin huoneittensa kätköstä,
ystävällisesti hänen kanssansa jutteli ja parhain tarkoituksin tahtoi
saada hänet leikkimään ja tanssimaan. Kun lapsi parka yhä ankaramman
pelon valtaamana vihdoin lähti pakenemaan ja pyörtyi, kun minä suljin
hänet syliini, seura säikähti, kiihtyi ja jokainen sitäkin uteliaammin
silmäili onnetonta, ei johtunut mieleeni, että minua odotti sama
kohtalo, mutta aito ja elävä myötätuntoni on yhä vieläkin elossa. Nyt
voin kohdistaa myötätuntoni itseeni ja varoa aiheuttamasta samanlaisia
kohtauksia.
Ethän sinä, lapsukaiseni, voi mitenkään päästä pois ihmisten näkyvistä,
virkkoi Charlotta. Meillähän ei ole luostareita, jotka ennen tarjosivat
tyyssijan sellaisille tunteille.
Yksinäisyys ei tee tyyssijaa, rakas täti, vastasi Ottilia. Paras
tyyssijamme on siellä, missä voimme toimia. Katumusharjoitukset ja
kieltäymykset eivät suinkaan kykene meitä pelastamaan aavistuttelevalta
kohtalolta, jos sen on määrä meitä vainota. Ainoastaan siinä
tapauksessa, että minun on joutilaana ollen esiinnyttävä jonkinlaisena
yleisenä nähtävyytenä, on maailma minulle vastenmielinen ja säikyttää
minua. Jos minut sen sijaan tavataan iloisin mielin työtä tekemässä,
uupumatta velvollisuuttani suorittamassa, niin voin kestää kenen
silmäyksiä tahansa, koska minun ei tarvitse arkailla Jumalankaan
katsetta.
Erehtyisinpä kovin, virkkoi Charlotta, ellet mieli palata koulukotiin.
Niin on laita, vastasi Ottilia, tunnustan sen mielelläni: pidän
onnellisena kohtalona, jos saa kasvattaa toisia tavanomaisesti,
tultuansa itse kasvatetuksi mitä ihmeellisimmällä tavalla. Emmekö
näe historiasta, etteivät ihmiset, jotka suurten sielullisten
onnettomuuksien vuoksi vetäytyivät erämaihin, suinkaan olleet siellä
piilossa ja turvassa? Heidät kutsuttiin takaisin elämään, johtamaan
harhautuneita oikealle tielle, ja kukapa olisikaan sopinut sellaiseen
tehtävään paremmin kuin elämän harhapolkujen tietäjät! Heitä kutsuttiin
auttamaan onnettomia, ja kukapa olisikaan kyennyt siihen paremmin kuin
ne, joita ei enää voinut kohdata mikään maallinen onnettomuus!
Sinä valitset omituisen kutsumuksen, virkkoi Charlotta. Minä en tahdo
vastustella; se tapahtukoon, joskin vain lyhyeksi ajaksi, kuten toivon.
Kuinka olenkaan teille kiitollinen, sanoi Ottilia, että tahdotte
minulle suoda tämän kokeen ja kokemuksen. Ellen itseäni liiaksi
mairittele, tulen siinä onnistumaan. Minä tahdon siellä muistella,
kuinka paljon koettelemuksia olen kestänyt ja kuinka vähäiset, kuinka
mitättömät ne olivat verrattuina myöhemmin kokemiini. Kuinka hilpein
mielin katselenkaan nuorten kasvattieni neuvottomuutta, hymyilen
heidän lapsellisille huolillensa ja opastan heidät hellävaroen pois
kaikilta pieniltä harhateiltä. Onnellinen ei ole sovelias johtamaan
onnellisia: ihmisluontoon kuuluu, että se vaatii itseltänsä ja toisilta
enemmän, mitä enemmän on jo voittanut. Ainoastaan toipuva onneton osaa
kasvatella itsessään ja muissa sitä tunnetta, että kohtalaistakin hyvää
on nautittava ihastunein mielin.
Salli minun esittää aiettasi vastaan vielä eräs huomautus, joka
minusta näyttää kaikkein tärkeimmältä. Nyt ei ole puhe sinusta, vaan
eräästä kolmannesta henkilöstä. Sinä tunnet järkevän, kelpo apulaisen
mielen; sillä tiellä, jota lähdet kulkemaan, tulet olemaan hänelle
päivä päivältä kalliimpi ja välttämättömämpi. Koska hänen tunteensa jo
nyt tekee hänelle hankalaksi elää ilman sinua, niin tulevaisuudessa,
kerran totuttuansa toimimaan kerallasi, hän ei mitenkään voi hoitaa
laitostansa ilman sinua. Sinä tahdot olla aluksi hänen apunansa,
tärvelläksesi myöhemmin hänen koko ilonsa.
Kohtalo ei ole käsitellyt minua hellävaroen, virkkoi Ottilia, ja sillä,
joka minua rakastaa, ei liene paljonkaan parempaa odotettavana. Koska
tiedän ystäväni hyväksi ja ymmärtäväiseksi, toivon myös, että hänessä
kehkiää minuun kohdistuva puhtaan suhteen tunto; hän on näkevä minussa
pyhitetyn henkilön, joka kenties kykenee korvaamaan sanomattoman pahan
itsellensä ja muille ainoastaan omistautumalla sen pyhän palvelukseen,
joka meitä näkymättömänä ympäröiden kykenee yksin varjelemaan
suunnattomilta uhkaavilta mahdeilta.
Charlotta otti kaikki rakkaan lapsen sydämellisesti lausumat sanat
hiljaa harkitaksensa. Hän oli erinäisiä kertoja, joskin varsin varoen,
tutkinut, eikö Ottiliaa voisi saada Eduardiin suostumaan, mutta
pieninkin viittaus, vähäisinkin toivo, pieninkin epäilys näytti mitä
ankarimmin Ottiliaa liikuttavan, lausuipa hän kerran, kun asia ei ollut
vältettävissä, sen suoraan julkikin.
Jos olet ehdottomasti päättänyt Eduardista luopua, vastasi hänelle
Charlotta, niin varo jälleennäkemisen vaaraa. Etäällä rakkautemme
esineestä ollen meistä tuntuu siltä, kuin voisimme vallita itseämme
sitä paremmin, mitä kiihkeämpi kiintymyksemme on, kääntämällä ulospäin
suuntautuneen intohimon voiman kokonaan sisäänpäin; mutta kuinka pian
tämä erehdyksemme meille selviääkään, kun se, jota ilman uskoimme
tulevamme toimeen, yht'äkkiä on jälleen välttämättömänä silmäimme
edessä. Tee nyt mitä pidät oloihisi soveltuvimpana, koettele itseäsi,
luovu mieluummin tekemästäsi päätöksestä, mutta tee se itsestäsi,
vapaan, tahtovan sydämesi varassa. Älä anna vetää itseäsi sattumalta,
yllättäen, entisiin olosuhteisiin; jos niin käy, niin silloin vasta
koituu mieleen sietämätön ristiriita. Kuten sanottu, ennenkuin astut
tuon askelen, ennenkuin etäännyt minusta aloittaaksesi uuden elämän,
joka johtaa sinut tuntemattomille poluille, ajattele vielä kerran,
voitko tosiaankin luopua Eduardista iäksi päiväksi. Mutta jos niin
päätät, niin solmimme liiton, sinä lupaat olla antautumatta mihinkään
tekemisiin hänen kanssansa, puheisiinkaan, vaikka hän tulisi sinua
tapaamaan, vaikka hän vaatimalla vaatisi päästä luoksesi.
Ottilia ei arvellut hetkeäkään, vaan lupasi Charlottalle mitä oli jo
itsellensä luvannut.
Mutta nyt väikkyi Charlottan mielessä yhä Eduardin uhkaus: että hän voi
kieltäytyä Ottiliasta ainoastaan hänen vielä asuessa Charlottan luona.
Tosin olivat olosuhteet sittemmin siinä määrin muuttuneet, oli sattunut
niin monenlaisia asioita, että tuon hetken mielijohteesta sanotun sanan
voi katsoa seuranneiden tapahtumien kumoamaksi, mutta Charlotta ei
sittenkään tahtonut missään tapauksessa uskaltaa mitään eikä ryhtyä
mihinkään, mikä voisi Eduardia loukata. Niinpä piti Mittlerin lähteä
tutkistelemaan viimeksimainitun mieltä.
Lapsen kuoleman jälkeen Mittler oli käynyt useita kertoja, joskin
vain ohimennen, Charlottaa tervehtimässä. Tapaturma, joka teki
aviopuolisoiden liiton uudistamisen erittäin epätodennäköiseksi, oli
vaikuttanut häneen valtavasti, mutta omalla tavallansa toivoen ja
suunnitellen hän nyt salaa iloitsi Ottilian päätöksestä. Hän luotti
lievittävään, kuluvaan aikaan, ajatteli yhä pitää yllä aviopuolisoiden
välistä yhteyttä ja piti näitä kiihkeitä mielenliikkeitä pelkkinä
aviollisen rakkauden ja uskollisuuden koettimina.
Charlotta oli heti aluksi kirjeellisesti ilmoittanut majurille Ottilian
päätöksen ja pyytänyt häntä vaikuttamaan Eduardiin, ettei mihinkään
enempiin toimenpiteisiin ryhdyttäisi, että pysyttäisiin rauhallisina,
odotettaisiin, eikö neidon mieli jälleen tasaannu. Myöhemmistäkin
tapauksista ja mielialoista hän oli ilmoittanut sen, mikä oli
tarpeellista, ja nyt sai Mittler kieltämättä vaikeaksi tehtäväksensä
taivutella Eduardia mukautumaan olojen muutokseen. Mutta Mittler, joka
hyvin tiesi, että on helpompi sopeutua jo tapahtuneeseen kuin suostua
vasta tapahtuvaan, vakuutteli Charlottalle olevan parasta lähettää
Ottilia heti koulukotiin.
Niinpä ryhdyttiin heti hänen lähdettyänsä matkavalmistuksiin. Ottilia
keräsi tavaroitansa, mutta Charlotta havaitsi, ettei hän aikonut
ottaa mukaansa kaunista lipasta eikä yhtään sen sisältämää esinettä.
Ystävätär ei virkkanut mitään ja antoi vaiteliaan neidon menetellä
miten tahtoi. Lähtöpäivä tuli; Charlottan vaunujen piti kuljettaa
Ottilia ensimmäisenä päivänä erääseen tuttuun yöpymispaikkaan ja
seuraavana päivänä koulukotiin asti; Nannyn piti seurata häntä ja olla
hänen palvelijansa. Kiivastunteinen tyttö oli kohta lapsen kuoltua
palannut Ottilian luo ja oli jälleen häneen sydämestänsä kiintynyt;
näyttipä hän yrittävän hupaisella puheliaisuudellansa korvata mitä
oli menetetty ja omistautua kokonaan rakkaalle valtiattarellensa.
Nyt hän oli ihan suunniltaan ilosta päästessään lähtemään mukaan,
näkemään vieraita tienoita, koska ei ollut milloinkaan ennen ollut
synnyinseutunsa ulkopuolella, ja juoksi linnasta kylään, vanhempiensa
ja sukulaistensa luo ilmoittamaan onneansa ja sanomaan jäähyväisiä.
Onnettomuudeksi hän sattui tuhkarokkoa sairastavien huoneeseen ja
joutui kohta kokemaan tartunnan seurauksia. Matkaa ei tahdottu siirtää
tuonnemmaksi; Ottilia itse puolsi lähtemistä; hän oli jo ennen
suorittanut saman matkan, tunsi majapaikan isäntäväen, heitä oli
kuljettamassa linnan ajomies; ei ollut mitään pelon syytä.
Charlotta ei vastustellut. Hänkin kiiruhti jo ajatuksissansa pois tästä
ympäristöstä, mutta tahtoi vielä järjestää jälleen ne linnan huoneet,
joissa Ottilia oli asunut, Eduardia varten, samaan kuntoon, missä
ne olivat olleet ennen kapteenin tuloa. Se toivo, että vanhan onnen
voi saada entiselleen, leimahtaa aina uuden kerran ihmismielessä, ja
Charlottan sopi, jopa täytyikin jälleen sitä toivoa.