Ottilia rientää uuteen rakennukseen, kutsuu haavurin ja jättää lapsen
hänen huostaansa. Aina maltillinen mies käsittelee hentoa ruumista
asteittaisesti, totuttuun tapaan. Ottilia auttaa häntä koko ajan:
hän toimittaa, tuo kaikki mitä tarvitaan, tosin ikäänkuin jossakin
toisessa maailmassa vaeltaen, sillä suurin onnettomuus muuttaa samoin
kuin suurin onni kaikkien olioitten näön. Vasta sitten, kun kelpo
mies kaikki koetettuansa pudistaa päätänsä vastaten hänen toivoisaan
kysymykseensä ensin vaikenemalla, sitten hiljaa kieltäen, Ottilia
lähtee Charlottan makuuhuoneesta, missä tämä kaikki on tapahtunut.
Tuskin ehdittyänsä oleskeluhuoneeseen hän kaatuu, sohvaan asti
ehtimättä, uupuneena suin päin matolle.
Charlottan vaunut kuuluvat saapuvan. Haavuri pyytää pyytämällä
ympärilläseisovia jäämään aikoen lähteä häntä vastaan ja
valmistellakseen asian ilmoittamista, mutta samassa Charlotta jo
astuukin huoneeseen. Hän näkee Ottilian lattialla pitkänänsä, ja eräs
talon palvelijatar rientää huutaen ja itkien häntä vastaan. Haavuri
astuu sisään, ja hän saa kuulla kaikki. Mutta kuinka hän voisikaan
kohta heittää kaiken toivonsa! Kokenut, taitava, älykäs mies pyytää,
ettei hän katsoisi lasta, ja poistuu muka vielä jotakin keinoa
koettamaan. Charlotta on istuutunut sohvaansa, Ottilia makaa yhä
maassa, mutta nyt nojaten ystävättären polveen, jonka varassa hänen
kaunis päänsä lepää. Lääkäri-ystävä kulkee edestakaisin; hän näyttää
pitävän huolta lapsesta, mutta pitää todellisuudessa huolta naisista.
Niin tulee keskiyö, kuolonhiljaisuus yhä syvenee. Charlotta ei enää
salaa itseltänsä, ettei lapsi koskaan herää eloon; hän vaatii sen
nähtäväksensä. Se on huolellisesti kääritty lämpöisiin villaliinoihin
ja laskettu koriin, joka tuodaan hänen sohvansa viereen; ainoastaan
kasvot ovat näkyvissä: levollisena ja kauniina lepää se siinä.
Onnettomuuden tieto oli piankin levinnyt kylään, levottomuutta
herättäen, ja saapui kohta majataloonkin. Majuri oli lähtenyt tuttua
tietä ylös kartanoon; hän kulki talon taitse, pidätti erään palvelijan,
joka juoksi jotakin hakemaan lisärakennuksesta, hankki itsellensä
lähempiä tietoja ja kutsutti luoksensa haavurin. Viimeksimainittu
saapui, hämmästyi vanhan suosijansa ilmestymistä, selitti hänelle
asiain nykyisen tilan ja otti valmistellakseen hänen ja Charlottan
kohtausta. Hän palasi sisään, aloitti asiasta pois johtavan keskustelun
ja johdatteli mielikuvitusta esineestä toiseen, kunnes vihdoin palautti
Charlottan mieleen hänen ystävänsä, hänen varman myötätuntonsa, hänen
henkisen läheisyytensä, antaen niiden kohta muuttua todellisuudeksi.
Sanalla sanoen: Charlotta sai kuulla, että ystävä oli ovella, tiesi
kaikki ja halusi päästä puheille.
Majuri astui sisään; Charlotta tervehti häntä tuskallisesti hymyillen.
He seisoivat vastatusten. Charlotta kohotti viheriää silkkipeittoa,
jonka alla ruumis makasi, ja tulija näki kynttilän himmeässä valossa,
salaiseksi kauhuksensa, oman jäykistyneen kuvansa. Charlotta osoitti
tuolia, ja niin he istuivat vastakkain, ääneti, koko yön. Ottilia
lepäsi yhä rauhallisesti Charlottan polvea vasten nojaten; hän hengitti
tyynesti, nukkui tai näytti nukkuvan.
Aamu kajasti, kynttilä sammui, ystävykset näyttivät heräävän
painostavasta unesta. Charlotta katsahti majuriin ja virkkoi
rauhallisesti: Selittäkää, ystäväni, mikä sallimus teidät johtaa tänne,
olemaan osallisena tässä murheellisessa kohtauksessa?
Tässä, vastasi majuri aivan hiljaa, kuten Charlotta oli kysynyt —
ikäänkuin olisivat varoneet Ottilian herättämistä —, tässä ei ole oikea
aika eikä paikka salata sanottaviansa, keksiä johdantoja ja käydä ylen
hellävaroen asiaan käsiksi. Tapaus, jonka alaisena teidät löydän, on
niin suunnaton, että se tosin tärkeä asia, jonka vuoksi tänne tulen,
siihen verrattuna menettää arvonsa.
Sitten hän kertoi aivan rauhallisesti ja koruttomasti matkansa
tarkoituksen, mikäli Eduard oli hänet lähettänyt, ja samoin, mikäli
hänen vapaa tahtonsa, oma harrastuksensa oli siihen vaikuttamassa. Hän
esitti asian molemmat puolet erittäin hienotunteisesti, mutta samalla
vilpittömästi; Charlotta kuunteli levollisesti näyttämättä ollenkaan
hämmästyvän tai pahastuvan.
Majurin päätettyä esityksensä Charlotta vastasi aivan hiljaisin
äänin, niin että ensinmainitun oli pakko siirtää tuolinsa
lähemmäksi: Tällaisessa tilanteessa en ole koskaan ennen ollut,
mutta samantapaisessa olen aina itseltäni kysynyt: miten on huomenna
laita? Minä tunnen varsin hyvin, että useiden ihmisten kohtalo on
nyt minun käsissäni; ja se, mitä minun on tekeminen, on kaiken
epäilyksen ulkopuolella ja helposti lausuttavissa. Minä suostun eroon.
Minun olisi pitänyt jo aikaisemmin päättää se tehdä; epäröimiseni,
vastusteluni on surmannut lapsen. On olemassa eräitä asioita, jotka
kohtalo itsepintaisesti toteuttaa. Järki ja hyve, velvollisuus ja
kaikki vanhurskaus asettuu turhaan sen tielle; pitää tapahtua jotakin
sellaista, mikä sen mielestä on soveliasta, meidän mielestämme ei, ja
niin se vihdoin tekee tehtävänsä, käyttäydyimmepä miten tahansa.
Mutta mitä sanonkaan! Oikeastaan kohtalo tahtoo jälleen pyrkiä
toteuttamaan minun omaa toivelmaani, omaa aiettani. Enkö ole itse
jo ajatellut Ottiliaa ja Eduardia soveliaimmaksi pariksi? Enkö
ole itse yrittänyt heitä lähentää? Ettekö te itse, ystäväni,
tuntenut tätä suunnitelmaani? Ja miksi en kyennyt erottamaan miehen
itsepäisyyttä aito rakkaudesta? Miksi suostuin hänen vaimoksensa,
minä, joka olisin ystävättärenä tehnyt hänet ja toisen henkilön hänen
puolisonansa onnelliseksi? Katsokaahan vain tätä uinuvaa raukkaa!
Minä vapisen ajatellessani hetkeä, jolloin hän herää tajuihinsa
kuolemanhorroksestansa. Kuinka voikaan hän elää, kuinka lohduttautua,
ellei hän voi toivoa saavansa rakkaudellansa Eduardille korvata mitä on
ihmeellisimmän sattuman välineenä häneltä riistänyt? Kiintymyksensä,
rakkautensa nojalla hän voikin antaa hänelle kaikki takaisin. Jos
rakkaus kykenee kaikki sietämään, niin vielä enemmän se kykenee kaikki
korvaamaan. Minua ei saa nyt ajatella.
Poistukaa kaikessa hiljaisuudessa, majuri. Sanokaa Eduardille, että
minä suostun eroon, että jätän hänen, teidän, Mittlerin toimeksi koko
asian alkuunpanon, että olen ja voinkin joka suhteessa olla aivan
huoleton, mitä tulee myöhempään olotilaani. Minä allekirjoitan kaikki
minulle esitettävät paperit, mutta älköön minulta vaadittako, että
toimin asian hyväksi, että harkitsen ja neuvon.
Majuri nousi. Charlotta ojensi hänelle kätensä Ottilian yli. Hän painoi
huulensa rakasta kättä vasten.
Entä minä, kuiskasi hän hiljaa, mitä saan minä toivoa?
Sallikaa minun jäädä teille vastaus velkaa, virkkoi Charlotta. Me emme
ole tehneet rikosta, jonka tähden meidän pitäisi tulla onnettomiksi,
mutta emme myöskään ansainneet olla yhdessä onnelliset.
Majuri poistui, sydämestänsä surkutellen Charlottaa, mutta voimatta
kumminkaan valittaa kuolleen lapsiraukan kohtaloa. Sellaista uhria
näytti kaikkien täydellinen onni vaativan. Hän ajatteli Ottilian lapsi
käsivarrella mitä täydellisimmin korvaamassa mitä oli Eduardilta
riistänyt; hän ajatteli omaan syliinsä pojan, joka olisi hänen
näköisensä paremmalla syyllä kuin pieni vainaja.
Sellaiset mairittelevat toivelmat ja kuvat väikkyivät hänen
mielessänsä, kun hän majataloon palatessaan tapasi Eduardin, joka oli
odotellut ulkosalla koko yön, koska ei mikään jyrähdys eikä mikään
tulimerkki ottanut hänelle ilmaistakseen asian onnellista ratkaisua.
Hän oli jo saanut tiedon onnettomuudesta, ja hänkin, lapsirukkaa
surkuttelematta, piti tapausta — tosin tahtomatta tätä itsellensä
täysin tunnustaa — sallimuksena, joka kerrallaan poisti kaikki esteet
hänen onnensa tieltä. Niinpä hän kuuntelikin aivan mielellänsä majuria,
joka kohta ilmoitti hänelle Charlottan toivomuksen, että heidän oli
palattava kylään ja sieltä pieneen kaupunkiin, missä heidän piti
harkita ensimmäisiä toimenpiteitä ja ryhtyä niitä suorittamaan.
Charlotta istui majurin lähdettyä vain muutaman silmänräpäyksen
ajan mietteisiinsä vaipuneena, sillä Ottilia kohta kohotti päätänsä
katsellen ystävätärtänsä suurin silmin. Hän kohottautui ensin helmasta,
sitten lattiasta ja seisoi Charlottan edessä.
Toistamiseen — niin aloitti kaunis neito verrattoman viehättävän ja
vakavan esityksensä — toistamiseen koen nyt saman asian. Sinä sanoit
minulle kerran, että ihmiselle sattuu elämässä usein samanlaista
samanlaiseen tapaan, ja aina tärkeinä hetkinä. Minä havaitsen nyt
huomautuksesi todeksi, ja minun on pakko tunnustaa sinulle jotakin.
Pian äitini kuoleman jälkeen, pienenä lapsena, olin työntänyt jakkarani
sinun viereesi; sinä istuit sohvassa samoinkuin nyt, pääni lepäsi
polviesi varassa, minä en nukkunut, en valvonut, olin horroksissa.
Kuulin kaikki mitä ympärilläni tapahtui, varsinkin kaikki puheet
erittäin selvästi, voimatta kumminkaan liikahtaa, mitään virkkaa tai
edes ilmaista olevani tajuissani. Sinä keskustelit erään ystäväsi
kanssa minusta, valitit minun, orpo raukaksi maailmaan jääneen
kohtaloa, kuvailit riippuvaista asemaani ja kuinka tukalaksi elämäni
voisi käydä, ellei erikoinen onnentähti askeliani ohjaisi. Minä käsitin
kaikki aivan hyvin, kenties liiankin tarkoin, mitä näytit minulle
toivovan, mitä minulta vaativan. Rajoitetun oivallukseni nojalla laadin
siitä itselleni lakeja, joiden mukaisesti olen elänyt, joita noudattaen
olen järjestänyt tekemiseni ja tekemättä jättämiseni sinä aikana,
jolloin minua rakastit, pidit minusta huolta, otit minut luoksesi
asumaan, ja vielä jonkin aikaa jälkeenpäinkin.
Mutta sitten olen suistunut radaltani, olen rikkonut lakini, olenpa
menettänyt kaiken vaistonikin niitä kohtaan, ja nyt, kauhean tapauksen
jälkeen, sinä jälleen selvität minulle tilani, joka on surkeampi
kuin edellisellä kerralla. Sinun helmassasi leväten, puolittain
jäykistyneenä, kuulen jälleen kuin vieraista maailmoista kaikuvan
hiljaisen äänesi, kuulen, kuinka on laitani, kauhistun itseäni, mutta
nyt, samoinkuin silloinkin, olen kuolemanhorroksessani viitoitellut
itselleni uuden uran.
Minä olen tehnyt päätökseni, kuten muinoin, ja sinun pitää kohta saada
tietää mitä olen päättänyt. Eduardin omaksi en suostu milloinkaan!
Kauhealla tavalla on Jumala avannut silmäni näkemään, millaisen
rikoksen pauloihin olen kietoutunut. Minä tahdon sen sovittaa,
ja älköön kukaan ajatelko saada minua aikeestani luopumaan! Sen
mukaisesti, rakkaani, kalleimpani, on sinun meneteltävä. Kutsu
majuri takaisin; kirjoita hänelle, ettei mihinkään toimenpiteisiin
ryhdytä. Kuinka olinkaan hädissäni hänen lähtiessään, kun en kyennyt
liikahtamaankaan. Olisin tahtonut hypähtää seisaalleni, huutaa sinulle,
ettet saa sallia hänen lähtevän sellaisin rikoksellisin toivein.
Charlotta näki Ottilian tilan ja käsitti sen tunteellansa, mutta toivoi
voivansa ajan mittaan häneen vaikuttaa. Mutta kun hän sitten lausui
joitakin tulevaisuuteen ja tuskan lievittymiseen viittaavia sanoja,
huudahti Ottilia kiivaasti: Ei, älkää yrittäkö minua taivuttaa, pettää!
Jos saan kuulla sinun suostuneen eroon, sovitan samassa järvessä
hairahdukseni, rikokseni.