Elettyään jonkin aikaa yksissä ventovieraat ja toisistaan
piittaamattomatkin ihmiset ilmaisevat toisillensa sisimpänsä, joten
pakostakin syntyy jonkinlaista tutunomaisuutta. Sitäkin enemmän sopii
odottaa, etteivät molemmat ystävämme jälleen lähekkäin elellen ja
päivittäin ja hetkittäin seurustellen peitelleet mitään toisiltansa.
He muistelivat entisiä oloja, eikä majuri salannut, että Charlotta,
Eduardin palattua matkoiltansa, oli ajatellut Ottilian hänen omaksensa,
oli ajatellut antaa kauniin neidon hänen aviopuolisoksensa. Eduard,
jota tämä tiedonanto sanomattomasti ihastutti, puhui avoimesti
Charlottan ja majurin keskinäisestä kiintymyksestä, jota kuvaili mitä
värikkäimmin, koska se oli hänelle erittäin mieluisa ja edullinen.
Majuri ei voinut kerrassaan kieltää eikä myöskään myöntää, mutta
Eduardin ajatukset vakaantuivat ja varmistuivat yhä enemmän. Hän
ei ajatellut asioita mahdollisina, vaan jo toteutuneina. Kaikkien
asianosaisten tarvitsi vain suostua siihen, mitä toivoivat; ero oli
varmaan saatavissa, uusi liitto piti pian solmittaman, ja Eduard aikoi
lähteä Ottilian keralla matkoille.
Mielikuvituksen miellyttävien tuotteiden joukossa ei liene mitään
viehättävämpää kuin rakastavaisten, nuorten aviopuolisoiden toiveet
saada nauttia nuorta onneansa uudessa, ennen näkemättömässä maailmassa,
koetella ja varmentaa kestävää liittoansa monissa vaihtelevissa
olosuhteissa. Majurin ja Charlottan tuli sillävälin rajoittamattomin
valtuuksin pitää huolta tiluksista, varoista ja kaikista maallisen
elämän järjestystä koskevista toimenpiteistä, ohjaten kaikki oikeuden
ja kohtuuden mukaisesti kaikkien asianosaisten tyytyväisyydeksi.
Seikka, jota Eduard eniten korosti, josta hän näytti toivovan
itsellensä suurinta etua, oli tämä: koska lapsen piti jäädä äidin luo,
saisi majuri pojan kasvattaa, ohjata häntä oivalluksensa mukaisesti,
kehitellä hänen kykyjänsä. Eipä ollutkaan poikaa suotta kastettu
Otoksi, heidän kumpaisenkin mukaan.
Kaikki nämä aikeet olivat Eduardin mielessä siinä määrin vakaantuneet,
ettei hän tahtonut enää hukata päivääkään ryhtyessään niitä
toteuttamaan. Kartanoon päin kulkiessansa he saapuivat pieneen
kaupunkiin, jossa Eduardilla oli talo, missä hän tahtoi viipyä odottaen
majuria palaavaksi. Hän ei kuitenkaan raskinut kohta sinne jäädä, vaan
saatteli ystäväänsä seudun halki. He olivat kumpikin ratsain ja ajoivat
nyt yhdessä eteenpäin tärkeään keskusteluun syventyneinä.
Yht'äkkiä he näkivät kaukana kukkulalla uuden rakennuksen, jonka
tiilikatto ensi kerran kiilteli heidän silmissänsä. Eduardin
valtaa vastustamaton kaipaus; asiat pitää saada vielä tänä iltana
ratkaistuiksi. Hän päättää piiloutua lähimpään kylään; majurin tulee
esittää asia Charlottalle pakottavan kiireellisenä, yllättämällä
voittaa hänen varovaisuutensa ja odottamattomalla ehdotuksellansa
pakottaa hänet avoimemmin ilmaisemaan mieltänsä. Eduard, joka oli
sijoittanut omat toivelmansa vaimonsa mieleen, uskoi nyt noudattavansa
hänen toivomuksiansa ja uskoi hänen suostuvan muitta mutkitta, koska ei
voinut itse mitään muuta tahtoa.
Hän jäi iloisena odottamaan onnellista ratkaisua, ja jotta tulos
saataisiin nopeammin hänen tietoonsa, piti laukaistaman pariin kertaan
tykki tai laskettaman ilmoille joitakin raketteja, jos olisi ehtinyt
tulla yö.
Majuri ratsasti linnaan. Hän ei löytänyt Charlottaa, vaan kuuli hänen
tätä nykyä asustavan uudessa rakennuksessa, nyt olevan naapuristossa
vierailemassa ja palaavan todennäköisesti vasta verrattain myöhään.
Majuri palasi majataloon, jonne oli jättänyt hevosensa.
Voittamattoman kärsimättömyyden ahdistamana hiipi Eduard sillävälin
yksinäisiä, vain metsästäjien ja kalastajien tuntemia polkuja
puistoonsa saapuen illan suussa pensaikkoon lähelle järveä, jonka
avartuneen kalvon hän nyt ensi kerran selvästi näki.
Ottilia oli samana päivänä lähtenyt kävelylle järven rannalle. Hänellä
oli nyt, kuten tavallisesti lapsi käsivarrellansa ja kirja kädessänsä.
Niin hän tuli ylimenopaikalle tammien luo. Poika oli nukahtanut;
Ottilia istuutui, laski hänet viereensä ja jatkoi lukemistansa. Kirja
oli niitä, jotka kiinnittävät herkkää mieltä päästämättä sitä enää
vapaaksi lumoistansa. Lukija unohti ajan ja hetken eikä ajatellut sitä,
että hänellä oli maitse kulkien pitkä kiertotie uuteen rakennukseen.
Hän istui siinä, kirjaansa ja itseensä syventyneenä, niin rakastettavan
näköisenä, että ympäröivien puiden ja pensaiden olisi pitänyt olla
elollisia, näkeviä olentoja voidakseen häntä ihailla ja hänestä iloita.
Juuri tänä hetkenä heitti hänen takanansa maillensa menevä aurinko
punervan sädekimpun hänen poskeansa ja olkapäätänsä kultaamaan.
Eduard, jonka oli onnistunut edetä kenenkään näkemättä niin kauas,
halki aution puistonsa ja yksinäisen tienoon, uskaltautui yhä
kauemmaksi. Vihdoin hän työntyy tammien luona läpi pensaikon, näkee
Ottilian, Ottilia näkee hänet; Eduard syöksyy hänen luoksensa ja
heittäytyy polvilleen hänen eteensä. Pitkän vaitiolon jälkeen, jonka
kestäessä he kumpikin koettavat tyyntyä, Eduard selittää muutamin
sanoin, miksi ja miten oli tänne tullut. Hän kertoi lähettäneensä
majurin Charlottan luo ja arveli heidän kaikkien kohtalon joutuvan
kenties tällä hetkellä ratkaistuksi. Hän sanoi, ettei ollut koskaan
epäillyt Ottilian rakkautta, ja uskoi Ottilian puolestaan olevan yhtä
varman hänen tunteestansa. Hän pyysi Ottiliaa suostumaan. Neito epäröi,
hän rukoilemalla rukoili häntä, aikoi entisten oikeuksiensa nojalla
sulkea hänet syliinsä. Ottilia viittasi lapseen.
Eduard näkee pojan ja hämmästyy.
Hyvä Jumala, huudahtaa hän, jos minulla olisi syytä epäillä vaimoani ja
ystävääni, niin tuon lapsen näkö todistaisi kamalasti heitä vastaan.
Eikö tuo ole ilmetty majuri? Sellaista yhdennäköisyyttä en ole
milloinkaan ennen tavannut.
Eipä suinkaan, virkkoi Ottilia, kaikki sanovat sen olevan minun
näköiseni.
Olisiko se mahdollista? huudahti Eduard, ja samassa silmänräpäyksessä
lapsi avasi silmänsä, suuret, tummat, läpitunkevat silmät, syvät ja
lempeät. Poikanen silmäili jo älykkäästi maailmaa; hän näytti tuntevan
molemmat edessänsä seisovat henkilöt. Eduard heittäytyi lapsen eteen,
polvistui kaksi kertaa Ottilian edessä.
Sinä se olet, huudahti hän, silmät ovat sinun! Mutta sallihan minun
katsoa sinun silmiisi. Salli minun heittää verho sen onnettoman hetken
yli, jona tämä olento sai alkunsa. Tuleeko minun säikyttää sinun
puhdasta sieluasi sillä onnettomalla ajatuksella, että mies ja vaimo
toisistansa vierautuneina painavat toisensa povellensa ja voivat
häpäistä laillisen liiton kiihkeillä toivelmillansa! Tai miksipä ei,
koska kerran olemme niin pitkällä, koska Charlottan ja minun välisen
suhteen täytyy purkautua, koska sinä olet tuleva omakseni, niin miksi
en sitä sanoisi! Miksi en lausuisi katkeraa sanaa: tämä lapsi on
siinnyt kaksinkertaisessa aviorikoksessa! Sen sijaan että liittäisi
vaimoani ja minua toisiimme, se erottaa minua hänestä ja häntä minusta.
Todistakoon se siis minua vastaan, kertokoot nämä ihanat silmät sinun
silmillesi, että minä olen ollut sinun omasi toisen syleilyssä. Jospa
tuntisit, Ottilia, jospa oikein tuntisit, että minä voin sovittaa tuon
virheen, tuon rikoksen ainoastaan sinun syleilyssäsi! Kuule! huudahti
hän seisaallensa hypähtäen kuultuansa laukauksen, jota luuli majurin
antamaksi merkiksi. Niin ei kumminkaan ollut laita; jokin metsästäjä
oli laukaissut pyssynsä läheisessä vuoristossa.
Ottilia huomasi vasta nyt, että aurinko oli vaipunut vuorten taakse.
Viimeiseksi se vielä kimalteli ylemmän rakennuksen ikkunoissa.
Poistu, Eduard! huudahti Ottilia. Me olemme kauan kaivanneet, kauan
kärsineet. Ajattele, mitä me kumpikin olemme Charlottalle velkaa. Hänen
on ratkaistava kohtalomme, älkäämme rientäkö hänen edellensä. Minä
olen omasi, jos hän siihen suostuu, ellei, niin minun täytyy sinusta
luopua. Koska luulet olevasi lähellä ratkaisua, niin odottakaamme.
Palaa kylään, missä majuri otaksuu sinun olevan. Voihan sattua
paljonkin sellaista, mikä vaatii selitystä. Onko todennäköistä, että
jyrähtävä tykinlaukaus ilmoittaisi sinulle hänen neuvottelujensa
tuloksen? Kenties hän tällä hetkellä etsii sinua. Minä tiedän, ettei
hän ole tavannut Charlottaa; on mahdollista, että hän on lähtenyt häntä
vastaan, sillä talossa tiedettiin, minne hän on mennyt. Kuinka monella
tavalla voikaan käydä! Päästä minut! Nyt Charlottan täytyy palata. Hän
odottaa minua ja lasta.
Ottilia puhui kiireesti. Hän ajatteli kaikkia mahdollisuuksia, toista
toisensa jälkeen. Hän oli onnellinen Eduardin läheisyydessä ja tunsi,
että nyt täytyi pyytää häntä poistumaan.
Minä pyydän, minä rukoilen sinua, rakkaani! huudahti hän. Lähde
takaisin ja odota majuria!
Minä tottelen käskyjäsi, huudahti Eduard luoden häneen ensin tulisen
silmäyksen ja sulkien hänet sitten kiinteästi syliinsä. Ottilia
kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja painoi hänet hellästi poveansa
vasten. Toivo kiiti kuin lentotähti yli heidän päittensä. He uskoivat
kuuluvansa toisilleen; ensimmäisen kerran he vaihtoivat vapaita
suudelmia ja riistäytyivät vaivoin toistensa syleilystä.
Aurinko oli laskenut, hämärsi jo, ja järveltä kiiriskeli kostea
sumu. Ottilia seisoi hämmingin ja liikutuksen vallassa; hän
katsahti kohti uutta taloa ja oli näkevinään Charlottan valkoisessa
puvussaan parvekkeella. Kiertotie maitse oli pitkä; hän tiesi,
kuinka kärsimättömästi Charlotta odotti lasta. Hän näkee plataanit
vastakkaisella rannalla, vain kappaleen matka vettä on häntä
erottamassa polusta, joka johtaa suoraa päätä rakennukseen.
Ajatuksinensa ja katseinensa hän on jo siellä. Tämä halu hälventää
hänen epäilyksensä, hän rientää venheelle, ei havaitse, että sydän
jyskyttää, jalat horjahtelevat, että aistit uhkaavat pettää.
Hän hyppää venheeseen, tarttuu airoon ja työntää pois rannasta. Hänen
täytyy ponnistaa liiemmin, hän työntää uudelleen, venhe heilahtaa ja
liukuu kappaleen matkaa ulommaksi. Lapsi vasemmalla käsivarrellansa,
vasemmassa kädessä kirja, oikeassa airo, horjahtaa hänkin ja kaatuu
venheeseen. Airo kirpoaa häneltä toiselle puolen, ja kun hän yrittää
sitä tavoittaa, lapsi ja kirja toiselle, kaikki veteen. Hän saa
sentään kiinni lapsen vaatteista, mutta epämukava asento estää häntä
nousemasta seisaalleen. Vapaan oikean käden varassa ei käy kääntyminen,
kohottautuminen. Vihdoin se sentään onnistuu, hän vetää vedestä lapsen,
mutta sen silmät ovat suljetut, se on lakannut hengittämästä.
Samassa silmänräpäyksessä hän voittaa takaisin maltillisuutensa, mutta
sitä suurempi on hänen tuskansa. Venhe liukuu melkein keskellä järveä,
airo ui etäällä, hän ei näe ketään rannalla, ja mitäpä olisikaan
auttanut, vaikka olisi jonkun nähnyt! Kaikista erotettuna hän keinuu
petollisen, luoksepääsemättömän elementin pinnalla.
Hän etsii apua itseltänsä. Olihan hän useasti kuullut hukkuneiden
pelastamisesta. Syntymäpäivänsä iltana hän oli ollut itse sitä
näkemässä. Hän riisuu lapsen ja kuivaa sen musliinipuvullansa. Hän
tempaa puvun auki rinnaltansa paljastaen ensi kerran povensa vapaan
taivaan alla; ensimmäisen kerran hän painaa puhdasta, verhotonta
poveansa vasten elävää olentoa, joka — ei elä. Onnettoman lapsen kylmät
jäsenet palelluttavat hänen poveansa sydänjuuria myöten. Loppumattomat
kyynelet kumpuavat hänen silmistänsä luoden jäykistyneen ruumiin
pintaan lämmön ja elämän väikettä. Hän yrittää yhä uusia keinoja,
kietoo lapsen hartiahuiviinsa ja uskoo silittelemällä, pusertamalla,
huokumalla, suutelemalla ja kyynelöimällä korvaavansa ne apukeinot,
jotka häneltä puuttuvat tässä eristetyssä tilassa.
Kaikki suotta! Liikkumatta lepää poikanen hänen käsivarrellansa,
liikkumatta lepää venhe veden pinnalla; mutta nytkään ei hänen kaunis
sydämensä jätä häntä neuvottomaksi. Hän kääntyy korkeuden puoleen,
vaipuu polvilleen venheeseen ja kohottaa jäykistynyttä lasta molemmin
käsin yli viattoman povensa, joka on valkea ja kylmä kuin marmori.
Kostein silmin hän katselee korkeuteen huutaen apua sieltä, mistä
herkkä sydän toivoo löytävänsä suurimman runsauden kaiken muun toivon
pettäessä.
Turhaan hän ei käännykään tähtien puoleen, jotka jo alkavat yksitellen
tuikkia. Nousee vieno tuuli, joka kuljettaa venheen plataanien luo.