Sotaretken päätarkoitus oli saavutettu ja Eduard laskettu kotiin,
kunniamerkein koristettuna. Hän lähti kohta pienelle tilallensa, missä
sai tarkat tiedot omaisistansa, joita hän heidän tietämättänsä oli
antanut pitää tarkoin silmällä. Hiljainen olopaikka silmäili häntä
mitä ystävällisimmin: sitä näet oli hänen poissaollessansa hänen
määräystensä mukaisesti järjestetty, parannettu ja edistetty, joten
istutusten ja ympäristön kunnossaolo ja välitön nautittavuus korvasi
sen, mitä laajuudesta puuttui.
Eduard, jota elämän vilkkaampi juoksu oli totuttanut päättävämpiin
toimenpiteisiin, ryhtyi nyt suorittamaan mitä oli riittävän kauan
harkinnut. Ennen kaikkea hän kutsui luoksensa majurin. Jälleennäkemisen
ilo oli suuri. Nuoruudessa solmituilla ystävyyssuhteilla, samoinkuin
veriheimoussuhteilla, on se huomattava etu, etteivät hairahdukset
ja väärinkäsitykset, olivatpa ne millaisia tahansa, koskaan niitä
perinpohjin vahingoita, vaan palautuvat vanhat suhteet joidenkin
aikojen kuluttua entisellensä.
Iloisesti tervehdittyä Eduard kohta tiedusteli ystävänsä olosuhteita ja
sai kuulla onnen häntä suosineen täysin hänen toiveittensa mukaisesti.
Puolittain leikillisesti ja tutunomaisesti kysyi Eduard sitten, eikö
ollut kaunis liittokin tekeillä. Hänen ystävänsä vastasi kieltävästi,
sangen vakavissaan.
Minä en voi enkä saa olla salajuoninen, jatkoi Eduard. Tahdon heti
ilmaista sinulle ajatukseni ja aikomukseni. Sinä tunnet kiintymykseni
Ottiliaan ja olet aikoja sitten käsittänyt, että se juuri syöksi
minut ottamaan osaa sotaretkeen. En tahdo kieltää, että halusin
päästä elämästä, joka ilman häntä ei ollut minulle enää minkään
arvoinen, mutta samalla minun täytyy sinulle tunnustaa, etten voinut
päästä täydelliseen epätoivoonkaan. Hänen omistamisen kangasteleva
onni oli niin kaunis, niin toivottava, että minun oli mahdoton siitä
kokonaan luopua. Moni lohdullinen aavistus, moni ilahduttava merkki
oli vahvistanut uskoani, horjuvaa luuloani, että Ottilia voi tulla
omakseni. Lasi, jonka laitaan oli piirretty nimikirjaimemme ja joka
peruskiveä laskettaessa heitettiin ilmaan, ei särkynytkään; se saatiin
kiinni ja on jälleen hallussani. Elettyäni tässä yksinäisessä paikassa
ylen monta epäilyksen hetkeä päätin asettaa itseni tuon lasin sijaan
nähdäkseni, oliko liittomme mahdollinen vai eikö. Minä lähden etsimään
kuolemaa, mutta en hurjapäisenä, vaan sellaisena henkilönä, joka toivoo
saavansa elää. Olkoon Ottilia palkinto, josta kilvoittelen, olkoon
hän se, mitä toivon voittavani, valloittavani jokaisen vihollisen
taistelulinjan takaa, jokaisesta varustuksesta, jokaisesta piiritetystä
linnoituksesta. Minä tahdon tehdä ihmeitä toivoen säästyväni, mielien
Ottilian voittaa eikä menettää. Nämä tunteet ovat minua seuranneet, ne
ovat minua auttaneet kautta kaikkien vaarojen, mutta nytpä huomaankin
päässeeni tarkoitusteni perille, suoriutuneeni kaikista esteistä,
näen tieni olevan avoinna. Ottilia on minun, ja se, mitä vielä on
tämän ajatuksen ja sen toimeenpanon välillä, ei mielestäni voi olla
merkittävää.
Sinä pyyhkäiset muutamalla vedolla pois kaikki ne vastaväitteet,
joita voisi ja pitäisi esittää, virkkoi majuri, ja sittenkin ne
on toistettava. Jätän sinun itsesi muisteltavaksi, kuinka arvokas
sinun ja vaimosi välinen suhde on; mutta sinä olet hänen ja itsesi
vuoksi velvollinen asiaa kirkkaasti harkitsemaan. Mutta kuinka voin
ajatellakaan, että teille on syntynyt poika, samalla lausumatta, että
te kuulutte toisillenne ikiajoiksi, että te olette tämän olennon tähden
velvolliset elämään yhdessä, voidaksenne yhteisesti pitää huolta hänen
kasvatuksestansa ja tulevaisesta hyvinvoinnistansa.
On pelkkää vanhempien omahyväisyyttä, vastasi Eduard, kun he
kuvittelevat olevansa lapsillensa välttämättömän tarpeelliset. Kaikki,
mikä elää, löytää ravintonsa ja hoivansa, ja jos pojalla isän varhain
kuoltua ei olekaan miellyttävää, suotuisaa nuoruusaikaa, niin hän
toisaalta kenties juuri senvuoksi kehittyy paremmin maailmaa varten
jo aikaisin tunnustamalla, että hänen on toisiin mukauduttava, mikä
meidän kaikkien on varhemmin tai myöhemmin opittava. Ja siitähän ei ole
kysymyskään: me olemme kyllin varakkaat pitääksemme huolen useammista
lapsista, eikä suinkaan ole velvollisuus enempää kuin hyvä työkään
sälyttää yhdelle niin paljon hoidettavaa.
Majurin aikoessa muutamin sanoin viitata Charlottan arvoon ja hänen
ja Eduardin pitkäaikaiseen suhteeseen Eduard puuttui kiivaasti
puheeseen: Me olemme menetelleet mielettömästi, ja minä oivallan sen
liiankin hyvin. Se, joka tahtoo jossakin määrätyssä iässä toteuttaa
aikaisempia nuoruudentoiveita, pettää aina itseänsä: ihmisen jokaisella
vuosikymmenellä on oma onnensa, omat toiveensa ja mahdollisuutensa.
Onneton se ihminen, jonka olosuhteet tai harhaluulot ajavat tulevia
tai menneitä tavoittelemaan! Me olemme menetelleet mielettömästi,
mutta pitääkö tälle mielettömyydelle uhrata koko elämä? Pitääkö meidän
jonkinlaisten epäilysten vuoksi kieltäytyä siitä, mitä aikamme tavat
eivät meiltä epää? Kuinka useissa tapauksissa peruuttaakaan ihminen
aikeensa ja tekonsa, ja tässäkö ei saisi niin tapahtua, tässä kun on
kysymyksessä kokonaisuus eikä mikään yksityiskohta, elämä rikkaine
sisältöinensä eikä vain jokin elämän ehto!
Majuri osasi esittää Eduardille taitavasti ja tarmokkaasti hänen eri
suhteensa puolisoon, perheeseen, ihmisiin yleensä, mutta hänen ei
onnistunut herättää minkäänlaista myötämielisyyttä.
Kaikki tuo, ystäväiseni, vastasi Eduard, on väikkynyt mielessäni,
keskellä taistelun tuoksinaa, lakkaamattoman ukkosen järisyttäessä
maankamaraa, kuulain sinkoessa ja viheltäessä, toverien kaatuessa
kummaltakin puoleltani, hevoseni haavoittuessa, hattuni saadessa reiän;
se on väikkynyt mielessäni hiljaisella yönuotiolla taivaan tähditetyn
holvin alla. Sitten johtuivat mieleeni kaikki yhteyssuhteeni; minä olen
ne perin pohjin tutkinut, ajatuksin ja tuntein, olen valinnut osani,
olen tyytynyt siihen, jo moneen kertaan ja nyt iäksi.
Kuinkapa voisinkaan sinulta salata, että sinäkin olit sellaisina
hetkinä mielessäni, sinäkin kuuluit minun olokehääni, ja emmekö
olekin jo kauan kuuluneet toistemme yhteyteen? Jos olen jäänyt
sinulle jotakin velkaa, niin nyt saan tilaisuuden maksaa sen sinulle
takaisin korkoinensa, jos taas sinä olet joutunut milloinkaan minulle
velkaan, niin nyt voit sen minulle korvata. Minä tiedän, että sinä
rakastat Charlottaa, ja hän ansaitsee sen; minä tiedän, ettet sinä ole
hänelle yhdentekevä, ja miksipä ei hän tajuaisi sinun arvoasi! Ota
hänet minun kädestäni! Tuo minulle Ottilia! Niin me tulemme maailman
onnellisimmiksi ihmisiksi.
Juuri sen vuoksi, että aiot minua lahjoa sellaisilla kalleuksilla,
virkkoi majuri, täytyy minun olla sitäkin varovaisempi, sitäkin
ankarampi. Sen sijaan että tämä ehdotus, jota hiljaa kunnioitan, tekisi
asian helpommaksi, se pikemmin sitä vaikeuttaa. Nyt on kysymys sekä
sinusta että minustakin, kahden miehen kohtalosta, samoinkuin heidän
hyvästä nimestänsäkin, kahden miehen, jotka tähän asti nuhteettomasti
elettyänsä tämän omituisen menettelyn vuoksi — ellemme sitä sen
kummemmin tahdo nimittää — ovat vaarassa joutua varsin outoon valoon
maailman silmissä.
Juuri se seikka, että olemme moitteettomat, virkkoi Eduard, oikeuttaa
meidät antautumaan kerran moitittaviksikin. Se, joka on koko elämänsä
ajan osoittautunut luotettavaksi mieheksi, tekee luotettavaksi teon,
joka toisten suorittamana voisi näyttää epäilyttävältä. Minä puolestani
tunnen viimeisten kestettäväkseni ottamieni koettelemusten, toisten
ihmisten hyväksi suorittamieni vaikeiden ja vaarallisten tekojen
nojalla olevani oikeutettu tekemään jotakin omaksi hyväksenikin. Mitä
sinuun ja Charlottaan tulee, jääköön asia tulevaisuuden varaan, mutta
minua et sinä eikä kukaan saa luopumaan aikeestani. Jos ehdotukseeni
suostutaan, olen puolestani altis kaikkeen; jos taas tahdotaan minut
jättää oman onneni varaan tai kerrassaan asettua minua vastustamaan,
niin syntyy välttämättä äärimmäinen tapaus, kävipä muuten miten tahansa.
Majuri piti velvollisuutenansa vastustaa Eduardin aietta mahdollisimman
kauan, ja hän käytti nyt ystäväänsä vastaan älykästä käännettä
teeskennellen myöntyväisyyttä ja ottaen puheeksi ainoastaan sen
muodon, sen asiainkulun, jonka nojalla tämä ero ja nämä uudet liitot
oli toteutettava. Silloin ilmeni niin paljon ikävää, hankalaa ja
sopimatonta, että Eduard tunsi joutuvansa mitä huonoimman mielialan
valtoihin.
Minä huomaan varsin hyvin, huudahti Eduard vihdoin, että se, mitä
haluaa, on otettava rynnäköllä ystäviltäkin eikä vain vihollisilta.
Sitä, mitä tahdon, mikä on minulle välttämätöntä, en päästä
näkyvistäni; minä olen sen saavuttava ja varmaan pian ja sukkelasti.
Minä tiedän varsin hyvin, etteivät sellaiset suhteet raukea eivätkä
synny monen olevaisen kukistumatta, monen säilymään pyrkivän
väistymättä pois tieltä. Harkinta ei voi näissä asioissa johtaa
päätökseen: ymmärrykselle ovat kaikki oikeudet yhdenveroiset, ja
kohoavaan vaakakuppiin voi yhä sijoittaa vastapainoa. Suostu siis,
ystäväni, toimimaan minun ja itsesi hyväksi, minun ja itsesi hyväksi
selvittämään, ratkaisemaan, uudelleen liittämään nämä suhteet. Älä
salli minkäänlaisen harkinnan pidättää itseäsi; me olemme jo muutenkin
antaneet ihmisille puheenaihetta: he puhuvat meistä vielä kerran, ja
sitten me, kuten kaikki muukin lakattuansa olemasta uutta, unohdumme
ja saamme menetellä niinkuin parhaiten osaamme, kenenkään sen koommin
meistä välittämättä.
Majurilla ei ollut mitään muuta neuvoa; hänen täytyi vihdoin myöntyä
siihen, että Eduard kerta kaikkiansa käsitteli asiaa tuttuna ja
edellytettynä, että hän yksityiskohdittain pohti, kuinka kaikki oli
järjestettävä, ja mitä hilpeimmin, jopa leikkiä laskien, antautui
kuvailemaan tulevaisuutta.
Kääntyen jälleen vakaaksi ja mietteliääksi hän jatkoi: Jos
antautuisimme sellaisen toivon ja odotuksen valtoihin, että kaikki
järjestyy itsestänsä, että sattuma meitä ohjaisi ja suosisi, niin
tuo olisi rangaistavaa itsepetosta. Sillä tavalla meidän on mahdoton
itseämme pelastaa, palauttaa kaikinpuolista rauhaamme, ja kuinka
voisinkaan lohduttautua minä, joka olen syyttömänä syypää kaikkeen.
Tungettelevalla itsepintaisuudellani sain Charlottan ottamaan sinut
taloomme, ja Ottiliakin on ainoastaan tämän muutoksen nojalla tullut
luoksemme. Me emme enää vallitse asian seurauksia, mutta kykenemme
tekemään ne vaarattomiksi, ohjaamaan olosuhteet, menestykseksemme.
Voitko kääntää katseesi pois esittämistäni kauniista ja miellyttävistä
mahdollisuuksista, voitko määrätä minun, voitko määrätä meidän
kaikkien osaksi murheellisen kieltäymyksen, vaikka ajattelet asian
mahdolliseksi, vaikka se olisi mahdollinen; eikö siinäkin tapauksessa,
että päätämme palata entisiin oloihin, täydy sietää paljon sopimatonta,
epämiellyttävää, kiusallista, ilman että siitä johtuu mitään hyvää,
mitään ilahduttavaa? Tuottaisiko onnellinen tilasi sinulle iloa, jos
et saisi käydä minua tervehtimässä, asua luonani? Ja sen jälkeen,
mitä on tapahtunut, se kuitenkin olisi kiusallista. Charlotta ja minä
olisimme varallisuuksinemme surullisessa tilassa. Jos sinä toisten
ihmisten tavoin uskot vuosien ja välimatkojen tylsentävän sellaisia
tuntoja, hivuttavan pois niin syviä piirtoja, niin ota huomioon,
että kysymyksessä ovat vuodet, joita emme tahdo viettää kivussa ja
kieltäymyksessä, vaan iloiten ja nauttien. Sanonpa vihdoin kaikkein
tärkeimmänkin asian: jos meidän ulkonainen ja sisäinen tilamme
sallisikin tuota odottaa, niin miten käy Ottilian, jonka täytyisi
lähteä talostamme, jäädä vaille huolenpitoamme ja surkealla tavalla
värjötellä katalassa kylmässä maailmassa! Kuvaile minulle sellainen
tila, missä Ottilia voisi elää onnellisena ilman minua, ilman meitä,
niin olet esittänyt todisteen, kaikkia muita voimallisemman, todisteen,
jonka aina, vaikka en sitä hyväksyisikään, en siihen alistuisikaan,
kuitenkin varsin mielelläni tahdon ottaa tarkasteluni ja harkintani
esineeksi.
Tehtävä ei ollut kovin helposti ratkaistavissa; ystävän mieleen ei
ainakaan johtunut mitään tyydyttävää vastausta, joten hänellä ei ollut
muuta neuvoa kuin yhä uudelleen teroittaa toisen mieleen, kuinka
tärkeä, arveluttava ja monessa suhteessa vaarallinen koko yritys
oli, ja että pitäisi ainakin mitä vakavimmin harkita, kuinka siihen
olisi käytävä käsiksi. Eduard myöntyi, kuitenkin vain sillä ehdolla,
että ystävä jäisi hänen luoksensa, kunnes he pääsisivät täydelliseen
yksimielisyyteen ja ensimmäisiin toimenpiteisiin olisi ryhdytty.