Charlotta puolestansa voi hyvin. Hän iloitsee vankasta, lupaavasta
pojasta, joka alinomaa askarruttaa hänen katsettansa ja mieltänsä.
Poika luo uuden suhteen hänen ja maailman, hänen ja tilan välille;
hänen vanha toimeliaisuutensa herää jälleen eloon; minne hän silmänsä
luoneekin, havaitsee hän kuluneena vuonna tehdyn paljon ja tuntee iloa
sen johdosta. Omituisen tunnon elähdyttämänä hän nousee sammalmajalle
Ottilian ja poikasen keralla, laskee lapsen pienelle pöydälle,
ikäänkuin kotoiselle alttarille, näkee kaksi istumasijaa tyhjänä,
muistelee menneitä aikoja, ja hänen mielessänsä elpyy uusi toivo
itseänsä ja Ottiliaa varten.
Nuoret naishenkilöt kenties silmäilevät häveliäästi erinäisiä
nuorukaisia, hiljakseen tutkistellen, haluaisivatko jonkun heistä
mieheksensä, mutta se, jonka on toimittava tyttären tai naispuolisen
holhokin hyväksi, tarkastelee laajempaa piiriä. Niin kävi tällä
hetkellä Charlottan, josta kapteenin ja Ottilian liitto ei näyttänyt
mahdottomalta. Olivathan he jo kerran istuneet rinnakkain tässä
majassa, ja Charlotta oli hiljattain saanut tietää, että puheenaolleen
edullisen naimiskaupan mahdollisuus oli häipynyt olemattomiin.
Charlotta asteli eteenpäin, ja Ottilia kantoi lasta. Monenlaisia
mietteitä liikkui Charlottan mielessä. Haaksirikko voi tapahtua
maallakin; kaunista ja kiitettävää on siitä mitä pikimmin ennallensa
toipua. Suuntautuuhan elämä vain voittoon ja tappioon. Kukapa ei tekisi
jonkinlaisia suunnitelmia ja niitä toteuttaessaan häiriytyisi! Kuinka
usein lähdemmekään kulkemaan jotakin tietä, jolta meidän on poikettava!
Kuinka usein harhaudummekaan terävästi tarkkaamastamme päämäärästä
saavuttaaksemme toisen, korkeamman! Matkustajan vaunuista särkyy hänen
sanomattomaksi harmiksensa pyörä, ja hän joutuu tämän epämieluisan
tapauksen vuoksi solmimaan mitä ilahduttavimpia tuttavuuksia ja
suhteita, jotka vaikuttavat hänen koko elämäänsä. Kohtalo toteuttaa
meidän toivelmamme, mutta siten, että voi antaa meille enemmänkin kuin
olemme osanneet toivoa.
Näissä ja muissa samanlaisissa mietteissä Charlotta saapui kukkulalle,
uuden rakennuksen luo, missä ne osoittautuivat aivan oikeiksi.
Ympäristö näet oli paljoa kauniimpi kuin oli voitu ajatella. Kaikki
häiritsevän vähäpätöinen oli poistettu; kaikki maiseman hyvät puolet,
luonnon ja ajan luomat, ilmenivät täysin selvinä. Jo vihersivät nuoret
istutuksetkin, joiden piti täyttää eräitä aukkoja ja miellyttävästi
liittää toisiinsa erillisiä osia.
Itse rakennus oli melkein asuttavassa kunnossa, näköala, varsinkin
yläkerran huoneista, erittäin vaihteleva. Mitä kauemmin katseli, sitä
enemmän kaunista keksi. Millaisia vaikutuksia mahtoivatkaan täällä
aiheuttaa eri vuorokaudenajat, millaisia kuu ja aurinko! Täällä teki
mieli viipyä, ja kohtapa heräsikin Charlottassa jälleen rakentamis- ja
toimimishalu, kun hän havaitsi kaikki karkeat työt jo suoritetuiksi.
Tarvittiin vain puuseppä, verhoilija ja maalari, joka osasi suoriutua
asiasta reikämalleja ja kevyttä kultausta viljellen, ja niin tuli
rakennus lyhyessä ajassa kuntoon. Nopeasti järjestettiin kellari ja
keittiökin, sillä linnasta etäällä ollen täytyi kerätä kaikki tarpeet
ympärillensä. Niin asuivat nyt molemmat naishenkilöt lapsen keralla
siellä ylhäällä, ja heille tarjoutui tästä uudesta keskuksesta käsin
aavistamattoman miellyttäviä kävelyretkiä. Kauniin sään vallitessa he
nauttivat korkeammassa olopiirissänsä tyytyväisinä vapaata raikasta
ilmaa.
Yksin tai lapsi mukanansa Ottilia asteli mieluimmin alas plataanien luo
pitkin mukavaa polkua, joka johti edelleen siihen kohtaan, missä eräs
ylisoudettaessa käytetty venhe sijaitsi. Toisinaan hän lähti huviksensa
soutelemaan, ei kumminkaan lapsen keralla, koska Charlotta oli siitä
hieman huolissaan. Sen ohella hän kävi joka päivä linnanpuistossa
tervehtimässä puutarhuria ja ystävällisen osaaottavasti katselemassa
hänen huolellisesti vaalimiansa kasvintaimia, jotka nyt nauttivat
kaikin raitista ulkoilmaa.
Tänä kauniina aikana saapui Charlottalle erittäin mieluisaksi vieraaksi
eräs englantilainen, joka oli matkoilla tullut tuntemaan Eduardin,
tavannut hänet muutamia kertoja ja oli nyt utelias näkemään niitä
kauniita puutarharakennelmia, joista oli kuullut kerrottavan paljon
hyvää. Hän toi mukanansa suosituskirjeen kreiviltä ja esitteli samalla
seuralaisensa, hiljaisen, mutta erittäin miellyttävän miehen. Kun
hän nyt kuljeskeli seudulla, milloin Charlottan ja Ottilian, milloin
puutarhurien ja metsästäjien seurassa, usein myös seuralaisensa keralla
ja toisinaan yksin, saattoi hänen huomautuksistansa varsin hyvin
havaita, että hän oli sellaisten rakennelmain tuntija ja harrastelija
ja oli nähtävästi itsekin usein suorittanut sellaisia tehtäviä. Vaikka
olikin jo iäkäs, otti hän hilpeästi osaa kaikkeen, mikä voi elämää
kaunistaa ja luoda siihen merkitystä.
Vasta hänen seurassansa naiset voivat täysin nauttia ympäristöstänsä.
Hänen harjaantunut silmänsä otti vastaan jokaisen vaikutelman ihan
verekseltänsä, ja hän iloitsi aikaansaannoksesta sitäkin enemmän,
kun ei ollut aikaisemmin seutua tuntenut ja tuskin tiesi erottaa
toisistansa pohjana olevaa luontoa ja siinä suoritetun jalostustyön
tuloksia.
Sopii hyvinkin sanoa, että puisto hänen huomautuksistansa kasvoi ja
rikastui. Hän tiesi jo ennakolta, mitä uudet versovat istutukset
lupasivat. Häneltä ei jäänyt havaitsematta yksikään kohta, jota
vielä kävi jotenkin kaunistaminen. Hän keksi milloin lähteen, joka
puhdistettuna lupasi muodostua kokonaisen pensaston koristeeksi,
milloin luolan, joka korjattuna ja avarrettuna voi tarjota mieluisan
levähdyspaikan: kunhan vain kaadettiin muutamia puita, niin sieltä
avautui näköala kohti suurenmoisina kohoavia kallioita. Hän onnitteli
asukkaita siitä, että heille jäi vielä paljon tekemistä, ja kehoitti
heitä olemaan liiaksi kiirehtimättä, jotta jäisi seuraaviksikin
vuosiksi miellyttävän suunnittelun ja järjestelyn tilaisuutta.
Hän ei muuten suinkaan liiaksi rasittanut läsnäolollansa
seurusteluhetkien väliaikoina, sillä hän kulutti suurimman osan
päiväänsä kuvaamalla kannettavan pimeän kammion avulla puiston
maalauksellisimpia näköaloja voittaakseen siten matkoistansa itselleen
ja muille kauniin hedelmän. Hän oli jo useita vuosia menetellyt
siten kaikilla merkittävillä seuduilla, hankkien itsellensä erittäin
miellyttävän ja mielenkiintoisen kokoelman. Hän näytti naisille
mukanaan kuljettamansa suuren salkun huvittaen heitä osaksi kuvilla,
osaksi niihin liittyvillä selityksillä. Naiset olivat mielissään, kun
saivat yksinäisyydessänsä niin mukavasti matkustaa kautta maailman,
nähdä ohitsensa vilistävän rannikoita ja satamia, vuoria, järviä ja
virtoja, kaupunkeja, linnoja ja monia muita paikkoja, joita historiassa
mainitaan.
Kummallakin katselijalla oli oma erikoinen harrastuksensa. Charlottan
mieltä kiinnittivät yleisemmät asiat, nimenomaan ne, joihin liittyi
jotakin historiallisesti merkittävää; Ottilia taas viivähti erittäinkin
niissä seuduissa, joista Eduard oli tavannut paljon kertoa, joissa
hän oli mielellään oleskellut, kerran toisensa jälkeen: jokaisella
ihmisellä näet on lähellä ja kaukana eräitä yksityisiä paikkoja,
jotka vetävät häntä puoleensa, jotka ovat hänelle erikoisen rakkaat
ja mieluiset hänen luonteensa, ensimmäisen vaikutelman, määrättyjen
olosuhteiden tai tottumuksen nojalla.
Niinpä Ottilia tiedusteli lordilta, mikä seutu häntä eniten miellytti
ja minne hän nyt asettuisi asumaan, jos olisi valittava. Lordi tiesi
näyttää useitakin kauniita seutuja ja kertoi varsin miellyttävästi,
omalla omituisella tavallansa ranskaa ääntäen, millaiset tapahtumat
olivat tehneet hänelle minkin seudun rakkaaksi ja kalliiksi.
Kun sitten kysyttiin, missä hän nyt tavallisesti oleskeli, mihin
mieluimmin palasi, niin hän lausui ihan peittelemättä, mutta naisia
hämmästyttäen:
Minä olen nyt tottunut olemaan kotona kaikkialla enkä tiedä lopulta
mitään mukavampaa, kuin että toiset rakentavat, istuttavat ja
ahertavat taloustoimissansa minun puolestani. Omille tiluksilleni
minä en ikävöi takaisin. Se johtuu osalta poliittisista syistä, mutta
etupäässä siitä, että poikani, jota varten oikeastaan olen kaikki
suunnitellut ja järjestänyt, jolle uskoin saavani sen luovuttaa ja
jonka keralla toivoin vielä voivani siitä nauttia, ei siitä kaikesta
vähääkään välittänyt, vaan lähti Intiaan käyttääkseen elämänsä siellä
hyödyllisemmin tai sen kerrassaan tuhlataksensa.
Me kulutamme varmaan aivan liian paljon elämäämme valmisteleviin
toimenpiteisiin. Sen sijaan että heti alkaisimme tuntea hyvinvointia
kohtalaisessa olotilassa, me pyrimme yhä kaikkea avartamaan, jotta
olomme kävisi yhä epämukavammaksi. Kuka nyt nauttii rakennuksistani,
puistostani, puutarhoistani? En minä, eivätpä edes omaisenikaan, vaan
tuntemattomat vieraat, uteliaat, levottomat matkustavaiset.
Vaikka olemme hyvissäkin varoissa, olemme sittenkin aina vain
puolittain kotonamme, varsinkin eläessämme maaseudulla, missä puuttuu
paljon kaupungin totunnaisista antimista. Kirja, jota kipeimmin
kaipaamme, ei ole saatavissa, kaikki se, mitä eniten tarvitsemme, on
unohtunut. Me asetumme kotoisesti elämään lähteäksemme jälleen matkaan,
ja ellemme tee sitä ehdoin tahdoin, niin vaikuttavat olosuhteet,
intohimot, sattumat, välttämättömyys ja moni muu.
Lordi ei aavistanut, kuinka syvästi nämä mietteet koskivat
ystävättäriin. Useinpa joutuukin tähän vaaraan ken hyvänsä lausuessaan
julki yleisiä mietteitä, vaikka muuten tunteekin seuran elämänsuhteet.
Charlottaa olivat hyväntahtoiset ja hyväätarkoittavat henkilöt jo
monesti aikaisemmin sillä tavoin sattumalta loukanneet, ja maailma
lepäsi muutenkin niin selvänä hänen nähtävissään, ettei hän tuntenut
mitään erikoista kipua, vaikka joku varomattomasti pakottikin hänen
katseensa suuntautumaan johonkin ikävään kohtaan. Ottilia, joka nuorena
ja kokemattomana pikemmin aavisteli kuin näki ja jonka oli lupa, jopa
pakkokin kääntää katseensa pois siitä, mitä hän ei voinut ja mitä hänen
ei pitänyt nähdä, sitävastoin joutui noiden tutunomaisten puheiden
vuoksi mitä kamalimpaan tilaan. Hänen nähtensä repeytyi väkivaltaisella
tavalla asioiden hieno huntu, ja hänestä tuntui siltä, kuin kaikki
se, mitä tähän saakka oli tehty talon ja kartanon, puutarhan, puiston
ja koko ympäristön hyväksi, oikeastaan olisi ihan suotta, koska se,
jolle kaikki kuului, ei saanut siitä nauttia, koska hänetkin samoinkuin
tämän vieraan, olivat hänen rakkaimpansa ja lähimpänsä pakottaneet
maailman retkille, vieläpä kaikkein vaarallisimmille. Ottilia oli
tottunut kuuntelemaan ja vaikenemaan, mutta tällä kertaa hän oli mitä
kiusallisimmassa asemassa, jota vieraan puheen jatko pikemmin pahensi
kuin paransi.
Nyt uskon olevani oikealla ladulla, virkkoi lordi hilpeään ja
hitaanlaiseen tapaansa, kun pidän itseäni alinomaisena matkamiehenä,
joka kieltäytyy paljosta paljon nauttiaksensa. Minä olen tottunut
vaihteluun, se muuttuu minulle suorastaan tarpeeksi, kuten oopperassa
yhä odotamme uusia näyttämökoristeita juuri siitä syystä, että olemme
niitä jo paljon nähneet. Minä tiedän mitä voin odottaa parhaimmalta
ja huonoimmalta majatalolta: olipa oloni siellä kuinka hyvä tai huono
tahansa, milloinkaan en kohtaa totunnaista, ja loppujen lopuksi on
yhdentekevää, riippuuko täydellisesti välttämättömästä tottumuksesta
vaiko satunnaisimmasta sattumasta. Nyt ei minulla ainakaan ole
sitä mieliharmia, että jotakin katoaa, että minun on paettava
jokapäiväisestä oleskeluhuoneesta, jossa toimitetaan korjauksia, että
minulle rakas kupponen särjetään ja juoma ei tahdo sitten pitkiin
aikoihin maistua. Kaikesta tuosta olen pelastunut, ja jos katto pääni
päällä rupeaa palamaan, niin palvelijani säälivät rauhallisesti
tavarani kokoon, ja niin me ajamme pois talosta ja kaupungista.
Kaikkien näiden etujen ohella minä en ole, tarkoin laskien, vuoden
varrella kuluttanut enempää kuin olisin kotona käytellyt.
Tuon kuvauksen kestäessä Ottilia näki vain Eduardin edessänsä,
näki hänen kulkevan puutetta ja vastuksia kokien raivaamattomia
teitä, joutuvan sodassa vaaraan ja hätään ja tottuvan kaiken tämän
epävakaisuuden ja uhkamielisyyden vallitessa kodittomaksi ja
ystävättömäksi, heittämään kaikki pois vain siinä tarkoituksessa, ettei
voisi mitään menettää. Onneksi seura vähäksi aikaa hajaantui. Ottilia
sai tilaisuutta itkeä yksinäisyydessä kylliksensä. Väkivaltaisemmin ei
häneen ollut vaikuttanut mikään kumea tuska kuin tämä selvyys, jota hän
pyrki vieläkin selventämään, kuten ihmisen tapana yleensäkin on kiusata
itseänsä ollessaan kerran kiusattavaksi joutumassa.
Eduardin tila tuntui hänestä niin surkealta, niin viheliäiseltä, että
hän päätti, maksoi mitä maksoi, tehdä kaikki voitavansa saadakseen
Eduardin palaamaan Charlottan luo, kätkeäkseen surunsa ja rakkautensa
johonkin hiljaiseen seutuun ja pettääkseen niitä jonkinlaisen toiminnan
avulla.
Lordin seuralainen, ymmärtäväinen ja rauhallinen mies ja hyvä
havaitsija, oli huomannut keskustelussa sattuneen erehdyksen ja
ilmaissut ystävällensä olosuhteiden samankaltaisuuden. Lordi ei
tietänyt mitään perheen oloista, mutta hänen seuralaisensa, jonka
mieltä matkoilla kiinnittivät varsinkin ne omituiset tapahtumat, joita
aiheuttavat luonnolliset ja keinotekoiset olosuhteet, lakimääräisyyden
ja hillittömyyden, ymmärryksen ja järjen, intohimon ja ennakkoluulojen
ristiriita, oli jo aikaisemmin ja vielä enemmän taloon tultuansa
perehtynyt kaikkeen mitä oli tapahtunut ja yhä vielä tapahtui.
Lordin mieltä tuo pahoitti, mutta hän ei joutunut hämillensä. Seurassa
pitäisi olla kerrassaan vaiti, ellei tahtoisi koskaan joutua sellaiseen
tilanteeseen, sillä jokapäiväisimmät lausumat voivat nykyisyyden
harrastuksiin sekaantuessaan aiheuttaa epäsointua yhtä hyvin kuin
tärkeät huomautukset.
Me korjaamme asian tänä iltana, sanoi lordi, vältämme kaikkia
yleisluontoisia keskusteluja. Kertokaa te seuralle jokin niistä monista
ja merkittävistä jutuista ja tarinoista, jotka ovat matkamme varrella
rikastuttaneet salkkuanne ja muistianne.
Kaikkein parhaasta aikomuksesta huolimatta ei vieraiden tällä kertaa
onnistunut moitteettomasti ilahduttaa ystäviä. Kun näet lordin
seuralainen oli monilla omituisilla, merkittävillä, hilpeillä,
liikuttavilla ja kaameilla tarinoilla herättänyt tarkkaavaisuutta
ja mitä suurimmassa määrin kiihtänyt kuulijainsa myötätuntoisuutta,
niin hän ajatteli lopuksi esittää tosin omituisen, mutta leppoisamman
tapauksen aavistamatta, kuinka läheinen se oli kuulijoille.
_Eriskummaiset naapurustenlapset._
_Novelli._
Kahden huomattavan naapuriperheen lapset, poika ja tyttö, jotka
iältänsä hyvin sopivat tulemaan kerran toistensa puolisoiksi, saivat
kasvaa toistensa keralla näine miellyttävine toiveinensa, ja kummankin
vanhemmat iloitsivat tulevaisesta liitosta. Pian kuitenkin havaittiin,
että tämä aikomus uhkasi jäädä onnistumatta, koska näiden kelpo
luonteiden kesken ilmeni omituista vastenmielisyyttä. Kenties he olivat
liiaksi toistensa kaltaiset. He olivat itsenäiset, tiesivät mitä
tahtoivat, pysyivät lujasti päätöksissään. Leikkitoverit rakastivat
ja kunnioittivat kumpaakin. Toistensa seurassa he aina esiintyivät
riitapuolina, rakentelivat aina yksin itseänsä varten, hävittivät aina
kohdatessaan toistensa aikaansaannoksia, ei suinkaan kilvan pyrkien
samaan päämäärään, vaan aina taistellen keskenänsä jostakin yhteisestä
tarkoituksesta. He olivat varsin hyväluontoiset ja rakastettavat,
vihamieliset ja ilkeätkin vain toisiinsa suhtautuessaan.
Tämä eriskummainen suhde ilmeni jo lapsuusajan leikeissä, se ilmeni
yhä vuosien lisääntyessä. Poikain tapansa mukaan leikkiessä sotaa,
jakautuessa puolueisiin ja ryhtyessä keskenänsä taistelemaan,
uhmailevan rohkea tyttö asettui kerran johtamaan toista sotajoukkoa
taistellen niin tuimasti, että vastapuolue olisi lyöty häpeälliseen
pakoon, ellei sen johtaja olisi toiminut erittäin uljaasti, riistänyt
vastustajattareltansa aseita ja ottanut häntä vangiksensa. Mutta vielä
silloinkin tyttö puolustautui niin kiivaasti, että pojan täytyi temmata
silkkinen kaulaliinansa ja sitoa hänen kätensä selän taa, jos mieli
säilyttää silmänsä vihollistansa silti vahingoittamatta.
Tätä ei tyttö antanut hänelle milloinkaan anteeksi, yrittipä vielä
salaa häntä vahingoittaakin, joten vanhemmat, jotka olivat jo
aikoja sitten havainneet nämä kummalliset ominaisuudet, päättivät
yksimielisesti erottaa nämä vihamieliset olennot ja luopua suloisista
toivelmistansa.
Poika kunnosti pian itseänsä uusissa olosuhteissa. Kaikenlainen
opetus pystyi häneen. Suosijat ja hänen oma halunsa määräsivät hänet
sotilaan ammattiin. Kaikkialla, minne hän joutui, häntä rakastettiin ja
kunnioitettiin. Hänen kelpo olemuksensa näytti vaikuttavan vain toisten
hyväksi, ja hän oli, selvästi asiaa tajuamatta, varsin onnellinen
menetettyänsä ainoan riitelijän, jonka luonto oli hänelle määrännyt.
Tytön mieli sitävastoin äkkiä muuttui. Lisääntyvä ikä, lisääntyvä
sivistys ja vieläkin enemmän jokin sisäinen tunto vetivät häntä pois
niistä kiivaista leikeistä, joita hän oli näihin asti harjoittanut
poikien seurassa. Häneltä näytti ylipäänsä puuttuvan jotakin; hänen
ympärillänsä ei ollut mitään sellaista, mikä olisi ollut hänen vihansa
arvoista. Rakastettavaksi hän ei ollut huomannut vielä ketään.
Eräs hänen naapurivastustajaansa vanhempi, varakas, huomattu,
seurapiireissä kernaasti nähty, naisten suosima säätyläisnuorukainen
kiintyi häneen koko sydämestänsä. Tapahtui ensi kerran, että ystävä,
rakastaja, palvelija häntä tavoitteli. Se seikka, että nuori mies
asetti hänet etusijalle monien muiden vanhempien, sivistyneempien,
loistavampien ja vaateliaampien rinnalla, miellytti neitoa kovin.
Nuorukaisen alinomainen huomaavaisuus, joka ei milloinkaan huonontunut
tungettelevaisuudeksi, hänen uskollinen avunantonsa erinäisissä
epämiellyttävissä tilanteissa, hänen tosin selvästi, mutta kuitenkin
rauhallisesti ja vain toivorikkaasti vanhemmille esittämänsä kosinta
— tyttö näet oli vielä ylen nuori — kaikki tuo hankki hänelle tytön
suosion. Sitäpaitsi vaikutti osaltansa tottumus, ihmisten tietyiksi
otaksumat suhteet. Hän oli niin usein kuullut itseänsä nimitettävän
morsiameksi, että vihdoin itsekin uskoi se olevansa, eikä hän, enempää
kuin kukaan muukaan, osannut ajatella minkään koettelemuksen olevan
enää tarpeen, kun hän vaihtoi sormusta sen henkilön kanssa, jota oli
kauan pidetty hänen sulhasenansa.
Koko asian rauhallista kulkua ei ollut kihlauskaan kiirehtänyt.
Molemmin puolin jätettiin kaikki entisellensä, iloittiin yhdessäolosta
ja tahdottiin välttämättä vielä nauttia hyvä vuodenaika tulevan
vakaamman elämän kevätkautena.
Sillävälin oli toinen nuori mies etäällä ollen sivistänyt itsensä mitä
parhaimmin, saavuttanut ansaitun aseman elämänurallansa ja tuli nyt
lomalle omaisiansa tervehtimään. Aivan luonnollisella, mutta samalla
omituisella tavalla hän jälleen seisoi kauniin naapurintytön edessä.
Neidon mielessä oli viime aikoina itänyt yksinomaan ystävällisiä,
morsiamellisia perhetuntoja; hän oli sopusoinnussa koko ympäristönsä
kanssa, uskoi olevansa onnellinen ja olikin tavallansa. Mutta nyt
oli hänen edessänsä pitkistä ajoista jälleen jotakin. Se ei ollut
mitään vihattavaa, hän itse oli kadottanut vihaamiskykynsä. Ilmenipä
lapsen viha, joka itse asiassa oli ollut sisäisen arvon hämärää
tajuamista, nyt iloisena hämmästyksenä, ilahduttavana katseluna,
suopeana myöntelynä, puolittain halukkaana, puolittain vastahakoisena
lähentymisenä, ja tuo kaikki oli molemminpuolista. Pitkäaikainen
poissaolo antoi aihetta pitkänlaisiin keskusteluihin. Lapsuusaikainen
järjettömyyskin oli viisastuneille vain hupaisen muistelun esine, ja
tuntui siltä, kuin täytyisi tuo kiusoitteleva viha hyvittää ainakin
ystävällisellä, huomaavaisella kohtelulla, kuin tuohon väkivaltaiseen
väärin-tuomitsemiseen pitäisi nyt liittyä nimenomainen tunnustaminen.
Nuoren miehen puolella pysyi kaikki ymmärtäväisissä, toivottavissa
rajoissa. Hänen asemansa, olosuhteensa, pyrintönsä ja kunnianhimonsa
askarruttivat häntä siinä määrin, että hän mielihyvin otti vastaan
kauniin morsiamen ystävällisyyden kiitettävänä lisänä, silti mitenkään
suhteistamatta häntä itseensä tai kadehtimatta hänen sulhastansa, jonka
kanssa hän muuten oli mitä parhaissa väleissä.
Neidon laita oli aivan toisin. Hän näytti kuin unesta heränneen.
Taistelu nuorta naapuria vastaan oli ollut hänen ensimmäinen
intohimonsa, ja tämä kiivas taistelu oli kuitenkin vain vastustuksen
muodossa ilmenevä kiivas, synnynnäisluontoinen kiintymys.
Muistellessaan hän ei voinutkaan ajatella muuta, kuin että oli aina
häntä rakastanut. Hän hymyili tuolle ase kädessä tapahtuneelle
vihamieliselle haeskelulle, oli muistavinaan, että oli tuntunut
erittäin miellyttävältä, kun toinen oli riisunut häneltä aseet,
kuvitteli kokeneensa suurinta autuutta joutuessaan sidotuksi, ja
kaikki, mihin hän itse oli ryhtynyt toisen vahingoksi ja mieliharmiksi,
näytti vain viattomalta keinolta huomion kääntämiseksi itseensä. Hän
kirosi kaiken eron, valitti horrosta, johon oli vaipunut, kirosi
laahaavaa, uneliasta totunnaisuutta, joka oli voinut tuottaa hänelle
niin mitättömän sulhasen; hän oli muuttunut, kaksin kerroin muuttunut,
entisestänsä ja nykyisestänsä, miten asian tahtoo käsittää.
Jos joku olisi voinut kehitellä ja hänen kanssansa jakaa hänen
tyystin salaamansa tunnot, niin eipä hänen tosiaankaan olisi sopinut
neitoa soimata: sulhanen ei suinkaan voinut kestää vertailua naapurin
kanssa, kun heidät näki vierekkäin. Jos toiselta ei käynyt epääminen
jonkinlaista luottamusta, niin toinen sensijaan herätti mitä
täydellisintä; jos toisen kanssa mielellään seurusteli, niin toisen
toivoi kumppaniksensa, ja jos ajatteli syvempää osanottoa, erinomaisia
tapauksia, niin olisi varmaan toista epäillyt toisen herättäessä
täydellistä varmuutta. Sellaisia olosuhteita varten on naisilla
erikoinen synnynnäinen vaisto, jonka kehittämiseen heillä on sekä syytä
että tilaisuutta.
Mitä kauemmin kaunis morsian hautoi salaa mielessänsä sellaisia
ajatuksia, mitä vähemmän kukaan osasi hänelle puhua mitään
sulhasen hyväksi, mitään sellaista, mihin olosuhteet ja
velvollisuus näyttivät neuvovan ja kehoittavan, jopa auttamaton
välttämättömyyskin ehdottomasti vaativan, sitä enemmän kaunis sydän
suosi yksipuolisuuttansa, ja kun nyt toisaalta neito oli ihmisten
ja omaisten, sulhasen ja oman lupauksensa purkamattomasti sitoma,
toisaalta ei eteenpäinpyrkivä nuorukainen mitenkään salannut
ajatuksiansa, suunnitelmiansa ja toiveitansa kohdellen häntä vain
uskollisen eikä edes hellän veljen tavoin, ja kun nyt vielä tuli
puheeksi hänen kohta tapahtuva poislähtönsä, niin näytti siltä,
kuin hänen aikaisempi lapsenmielensä kaikkine salavihoinensa ja
väkivaltaisuuksinensa olisi jälleen herännyt ja nyt, korkeammalle
elämänasteelle ehdittyänsä, suuttuneena valmistautunut vaikuttamaan
entistä ankarammin ja tuhoisammin. Hän päätti kuolla rangaistakseen
muinoin vihaamaansa ja nyt kiihkeästi rakastamaansa hänen
tunteettomuutensa vuoksi ja solmiakseen nyt, kun hänen ei pitänyt
saada häntä omaksensa, ikuisen liiton ainakin hänen mielikuvituksensa,
hänen katumuksensa kanssa. Nuorukaisen ei pitänyt päästä irti hänen
kuolleesta kuvastansa, hänen ei pitänyt lakata soimaamasta itseänsä
siitä, ettei ollut tuntenut, tutkinut eikä pitänyt arvossa vainajan
mieltä. Tämä omituinen mielettömyys seurasi neitoa kaikkialle. Hän
peitti sen kaikenlaisiin valhemuotoihin, ja vaikka hän näyttikin
ihmisten mielestä kummalliselta, ei kukaan ollut kyllin tarkkaavainen
tai älykäs keksiäksensä todellisen sisäisen syyn.
Sillävälin olivat ystävät, sukulaiset ja tuttavat järjestelleet juhlia
väsymykseen asti. Kului tuskin päivääkään, jolloin ei olisi keksitty
jotakin uutta ja odottamatonta. Koko tienoolla oli tuskin ainoatakaan
kaunista paikkaa, jota ei olisi koristettu ja valmistettu lukuisien
vieraiden vastaanottamista varten. Nuori tulokkaammekin tahtoi vielä
ennen lähtöänsä tehdä minkä katsoi asiaksensa ja kutsui nuoren parin
muutamain läheisten sukulaisten keralla purjehdusretkelle. Astuttiin
isoon, kauniiseen, koristettuun alukseen, huvipurteen, joka sisälsi
pienen salin ja muutamia huoneita ja näytti siirtävän aalloille
maallaolon mukavuudet.
Suuri virta kuljetti purtta alaspäin soiton kaikuessa. Seurue oli
kokoontunut kuumana päivänaikana alasuojiin huvitellakseen itseänsä
seura- ja onnenleikeillä. Nuori isäntä, joka ei voinut milloinkaan
olla toimettomana, oli asettunut peräsimeen vapauttaen hetkeksi vanhan
laivurin, joka oli nukahtanut hänen viereensä. Valvovan täytyi nyt
olla erittäin varovainen, sillä alus lähestyi erästä kohtaa, missä
kaksi saarta ahdistaa uoman kapeammaksi muodostaen milloin toiselta,
milloin toiselta puolen ulkonevine hiekkarantoinensa vaarallisen
kulkuväylän. Huolellinen ja terävästi tähyävä peränpitäjä oli jo
herättämäisillään laivurin, mutta rohkaisi samassa mielensä ja
suuntasi päin kapeata kohtaa. Samassa ilmestyi kannelle hänen kaunis
vihollisensa kukkaseppele hiuksissaan. Hän otti seppeleen ja heitti sen
peränpitäjälle.
Ota se muistoksi, huusi hän.
Älä häiritse minua! huudahti vastaukseksi nuori mies koppoen seppeleen
käteensä, minä tarvitsen kaikki voimani ja koko tarkkaavaisuuteni!
Minä en sinua enää häiritse, huudahti neito, sinä et minua enää näe!
Tuon sanottuansa hän kiiruhti aluksen kokkaan syöksyen sieltä veteen.
Kuului ääniä: Pelastakaa, pelastakaa, hän hukkuu!
Peränpitäjä oli mitä kamalimmassa pulassa. Melu herättää vanhan
laivurin, hän aikoo tarttua peräsimeen, nuorempi tahtoo sen hänelle
luovuttaa, mutta on jo liian myöhäistä: alus ajautuu karille.
Samassa silmänräpäyksessä nuori mies heittää yltänsä haitalliset
vaatekappaleet, syöksyy veteen ja ui kauniin vihollisensa jälkeen.
Vesi on ystävällinen elementti sille, joka sen tuntee ja osaa sitä
käsitellä. Se kantoi häntä, ja taitava uimari vallitsi sitä. Hän
saavutti pian edellänsä liukuvan kaunottaren, tarttui häneen, osasi
hänet nostaa ja pitää vedenpinnan yläpuolella; molemmat tempasi vuolas
virta mukaansa, kunnes saaret ja karit olivat kaukana heidän takanansa
ja kymi jälleen alkoi vaeltaa leveänä ja hitaasti. Vasta nyt nuori mies
toipui ensimmäisestä ankarasta hädästä, jonka aikana hän oli toiminut
tajuttomasti, konemaisesti; hän kohotti päätänsä, silmäili ympärillensä
ja ui minkä jaksoi kohti laakeata pensaikkorantaa, joka mukavasti
ulkoni virtaan. Siellä hän laski maahan kauniin taakkansa, mutta siinä
ei näyttänyt olevan elämänhenkäystäkään jäljellä. Nuori mies oli
epätoivoissaan, mutta samassa osui hänen katseensa polkuun, joka johti
pensaikon halki. Hän otti jälleen kannettavakseen kalliin taakkansa,
näki pian yksinäisen asumuksen ja saapui sinne. Siellä asui hyvää
väkeä, eräs nuori aviopari. Onnettomuus, hätä oli pian ilmoitettu.
Se, mitä nuori mies hieman harkittuansa pyysi, toimitettiin. Kirkas
tuli paloi liedessä; vuoteeseen levitettiin villapeitteitä; tuotiin
nopeasti turkkeja, nahkasia ja mitä muuta lämmittävää löydettiin.
Tässä sysäsi pelastamishalu syrjään kaikki muut mietteet. Kaunista,
puolittain jäykistynyttä ruumista yritettiin kaikin tavoin herättää
eloon. Se onnistuikin. Hän avasi silmänsä, näki ystävän, kietoi ihanat
käsivartensa hänen kaulansa ympäri. Niin he olivat kauan; neidon
silmistä tulvahtivat kyynelet tehden hänet täysin terveeksi.
Tahdotko minut jättää, huudahti neito, nyt, kun olen sinut jälleen
löytänyt?
En koskaan, en koskaan! vakuutti toinen tietämättä mitä sanoi tai teki.
Mutta säästä itseäsi, huudahti hän lisäksi, ajattele itseäsi itsesi ja
minun tähteni!
Neito ajatteli nyt itseänsä ja havaitsi vasta nyt, missä tilassa oli.
Hän ei voinut hävetä rakastettuansa, mutta salli mielellänsä hänen
poistuvan, sillä hänen vaatteensa olivat yhä vielä likomärät.
Nuori aviopari neuvotteli; mies tarjosi nuorukaiselle ja hänen
vaimonsa neidolle hääpukunsa, jotka olivat vielä täydelliset kahden
henkilön pukemiseksi alusta loppuun. Lyhyessä ajassa olivat molemmat
seikkailijat pukeutuneet, vieläpä kauniistikin. He näyttivät erittäin
somilta, ihmettelivät jälleen kohdatessaan toistensa asua, ja
syleilivät toisiansa kiihkeästi, samalla kuitenkin puolittain hymyillen
valepuvuillensa. Nuoruuden tarmo ja lemmen virkeys toivuttivat heidät
muutamassa hetkessä täysin entisellensä, ja jos vain olisi soitto
kaikunut, olisi heidät voinut kutsua tanssimaan.
Siirtyminen vedestä maalle, kuolemasta elämään, perheenpiiristä
erämaahan, epätoivosta hurmioon, välinpitämättömyydestä kiintymykseen,
hehkuvaan rakkauteen, vieläpä aivan lyhyessä hetkessä — se oli liikaa
yhdellä kertaa käsitettäväksi, tuntui siltä, kuin pään olisi täytynyt
haljeta tai joutua sekaisin. Sellaisen yllätyksen sietämiseksi täytyy
sydämen olla ensi sijassa vaikuttamassa.
Kerrassaan toisiinsa unohtuneina he voivat vasta jonkin ajan kuluttua
ajatella alukseen jääneiden pelkoa ja levottomuutta, ja melkeinpä oli
heidän itsensä vaikea ilman pelkoa ja levottomuutta ajatella, kuinka
heidät jälleen kohtaisivat.
Pakenemmeko, piiloudummeko? kysyi nuorukainen.
Me emme eroa toisistamme, sanoi neito nojaten hänen rintaansa.
Talon isäntä, joka oli kuullut heiltä kertomuksen karilleajautuneesta
aluksesta, riensi enempää kyselemättä rantaan. Pursi tuli onnellisesti
virtaa alaspäin; se oli suurella vaivalla saatu irroitetuksi. Sitä
ohjattiin eteenpäin, tietämättä minne, toivoen kadonneitten löytyvän.
Kun nyt isäntä huutaen ja viittoen veti puoleensa heidän huomionsa,
juoksi erääseen kohtaan, missä näkyi edullinen maihinlaskupaikka,
eikä lakannut viittomasta ja huutamasta, niin alus kääntyi rantaan.
Millainen näytelmä siellä odottikaan maihin astuvia! Kihlautuneiden
vanhemmat riensivät ensimmäisinä rannalle; rakastava sulhanen oli
melkein suunniltansa. Tuskin olivat vanhemmat saaneet kuulla rakkaiden
lastensa pelastuneen, kun viimeksimainitut jo astuivat oudoissa
vaatteissansa esiin pensaikosta. Heitä ei tunnettu, ennenkuin he olivat
saapuneet aivan luo.
Mitä näenkään? huudahtivat äidit.
Mitä näenkään? huudahtivat isät.
Pelastuneet polvistuivat heidän eteensä.
Lapsenne! huudahtivat he; kihlautuneet lapsenne! Antakaa meille
anteeksi! pyysi neito.
Antakaa meille siunauksenne! pyysi nuorukainen.
Antakaa meille siunauksenne! huudahtivat molemmat kaikkien seisoessa
vaiti ja hämmästyneinä. Siunauksenne! kaikui pyyntö kolmannen kerran,
ja kukapa olisi voinut sen evätä?