YHDEKSÄS LUKU.

Kevät oli tullut, myöhemmin, mutta samalla nopeammin ja hilpeämmin kuin

tavallisesti. Ottilia löysi nyt puutarhasta huolenpitonsa hedelmän:

kaikki orasti, vihersi ja kukoisti ajallansa; moni hyvinjärjestetyissä

ansareissa ja kukkaslavoissa valmisteltu elämänitu pääsi nyt kohta

ulkoapäin vihdoinkin vaikuttavan luonnon yhteyteen, ja kaikki, mitä oli

tehtävänä ja toimitettavana, ei tuntunut enää pelkältä toivorikkaalta

vaivalta, kuten tähän saakka, vaan muuttui hilpeäksi nautinnoksi.

Puutarhuria hänen täytyi lohduttaa monen ruukkukasvien joukkoon

syntyneen aukon ja monen puunlatvan tasasuhtaisuuden tärveltymisen

vuoksi, minkä kaiken oli aiheuttanut Lucianan hillittömyys. Ottilia

rohkaisi vanhaa miestä vakuuttamalla kaiken tulevan pian entisellensä,

mutta puutarhurilla oli niin syvä tunne, niin puhdas käsitys

ammatistansa, ettei noista lohdutusperusteista ollut paljoakaan hyötyä.

Yhtä vähän kuin puutarhuri saa hajoittaa itseänsä omaksumalla muita

harrastuksia ja kiintymyksiä, yhtä vähän saa keskeytyä se rauhallinen

kehitys, joka vie kasvin kestävään tai ohimenevään täydellisyyteen.

Kasvi on kuin itsepintainen ihminen, josta voi asiaankuuluvalla tavalla

käsitellen saada mitä ikänä haluaa. Puutarhurin, jos kenenkään, tulee

osata rauhallisesti arvioiden, hiljaa ja johdonmukaisesti suorittaa

kunakin vuodenaikana, kunakin hetkenä se, mikä on tarpeen.

Kelpo puutarhurillamme oli nuo ominaisuudet varsin huomattavassa

määrässä, minkä vuoksi Ottilia sangen mielellään toimi hänen

kerallansa, mutta varsinaista kykyänsä tämä mies ei ollut enää

muutamiin aikoihin voinut tyydytykseksensä harjoittaa. Vaikka hän

näet osasikin moitteettomasti suorittaa kaikki puu- ja kasvitarhan

hoitoon kuuluvat tehtävät sekä vanhemman korukasvitarhankin

vaatimukset, vaikka hän olisikin kasvihuoneiden, kukkasipulien,

neilikkain ja kultaesikkojen kasvattajana voinut haastaa luonnon

itsensä kilpasille, olivat uudet koristepuut ja muotikukkaset sentään

jääneet hänelle verrattain vieraiksi, ja hänessä asui parhaillaan

avautuvaa kasviopin ääretöntä aluetta ja siinä surisevia vieraita

nimiä kohtaan jonkinlainen arkuus, joka tuntui hänestä kiusalliselta.

Herrasväen edellisenä vuonna aloittamia tilauksia hän piti hyödyttömänä

kulutuksena ja tuhlauksena, sitäkin enemmän, kun näki monen

kalliin kasvin surkastuvan eikä ollut erikoisen hyvissä suhteissa

kauppapuutarhureihin, joiden ei uskonut riittävän rehellisesti häntä

palvelevan.

Hän oli monien kokeilujen jälkeen sommitellut itsellensä eräänlaisen

asiaa koskevan suunnitelman, jota Ottilia kannatti sitäkin enemmän,

kun sen pohjana oikeastaan oli Eduardin paluu, joka tässä samoinkuin

monessa muussakin tapauksessa tuntui pakostakin yhä tarpeellisemmalta.

Kasvien yhä paremmin juurtuessa ja oksia työntäessä Ottilia tunsi

yhä lujemmin kiintyvänsä tähän taloon. Tasan vuosi sitten hän oli

astunut vieraana, mitättömänä olentona näihin suojiin. Kuinka

paljon hän olikaan sittemmin voittanut! Mutta ikävä kyllä myöskin

menettänyt! Hän ei ollut milloinkaan ennen tuntenut itseänsä niin

rikkaaksi eikä milloinkaan niin köyhäksi. Molemmat tunnot vaihtelivat

silmänräpäyksessä, risteilivät mitä kiinteimmin, hänen osaamatta auttaa

itseänsä muuten kuin antautumalla yhä uudelleen myötätuntoisesti, jopa

intohimoisestikin lähimmän valtoihin.

On hyvin ymmärrettävissä, että kaikki se, mikä oli Eduardille erikoisen

rakasta, vetosi voimakkaimmin Ottiliankin huolekkuuteen. Miksipä

siis hän ei olisi saanut toivoa odotetun pian palaavan kiitollisena

havaitsemaan hänen poissaollessansa suoritettua huolenpitoa ja

palvelevaisuutta.

Eräällä aivan toisellakin tavalla oli hänen määrä toimia Eduardin

hyväksi. Hän oli ottanut erikoisesti pitääksensä huolta lapsesta,

jonka välittömäksi hoitajaksi hän voi ryhtyä sitäkin paremmin, kun oli

päätetty, ettei sitä jätettäisi imettäjän huostaan, vaan elätettäisiin

maidolla ja vedellä. Lapsen piti saada tänä kauniina aikana nauttia

raitista ulkoilmaa, joten hän, mieluimmin itse, kantoi sen ulos,

kanniskeli nukkuvaa pienokaista kukkaisessa tarhassa, jonka oli määrä

tuonnempana hymyillen kirkastaa lapsuusaikaa, kanniskeli häntä nuorten

pensaitten ja kasvien välitse, joiden asiana näytti olevan kasvaa hänen

kerallansa nuoruuden kukoistukseen. Katsellessaan ympärillensä Ottilia

ei itseltänsä salannut, millaisen rikkauden omistajaksi poika oli

syntynyt: silmänkantamalta piti melkein kaiken tulla kerran kuulumaan

hänelle. Kuinka suotavaa olikaan, että hän tämän lisäksi saisi kasvaa

isänsä ja äitinsä silmäin alla lujittaen uutta, iloista liittoa.

Ottilialla oli kaikesta tästä niin puhdas tunto, että hän ajatteli

sen välttämättömäksi todellisuudeksi, syrjäyttäen itsensä kokonaan.

Kirkkaan taivaan, heleän auringon alla hänelle yht'äkkiä selvisi, että

hänen rakkautensa, jos sen mieli täydellistyä, täytyi muuttua ihan

epäitsekkääksi, uskoipa hän useina hetkinä jo päässeensäkin niihin

korkeuksiin. Hän toivoi ainoastaan ystävänsä hyvää, uskoi kykenevänsä

kieltäytymään hänestä, vaikkapa ei häntä enää milloinkaan näkisi,

kunhan vain tietäisi hänet onnelliseksi. Omasta puolestansa hän tiesi,

ettei tulisi koskaan kenenkään toisen omaksi.

Oli pidetty huolta siitä, että syksy muodostui yhtä ihanaksi kuin

kevät. Kaikkia niin sanottuja kesäkasveja, kaikkia niitä, jotka

syksyllä yhä kukkivat, kylmääkin uhmaillen, varsinkin astereita, oli

kylvetty mitä erilaisimpia, ja niiden piti nyt luoda tähtitaivas maan

pinnalle.

_Ottilian päiväkirjasta._

"Lukemamme hyvän ajatuksen, kuulemamme huomiotaherättävän lausunnon

me merkitsemme päiväkirjaamme. Jos vaivautuisimme samalla poimimaan

ystäviemme kirjeistä omituisia huomautuksia, omaperäisiä näkökohtia,

ohimennen piirrettyjä henkeviä sanoja, niin varmaan paljon

rikastuisimme. Me säilytämme kirjeitä lukematta niitä enää milloinkaan,

lopulta me ne hienotunteisuudesta tuhoamme, ja siten häviää

auttamattomasti meiltä ja muilta kaunein ja välittömin elämäntuulahdus.

Minä ryhdyn korvaamaan tätä laiminlyöntiä."

"Niinpä uudistuu jälleen vuoden vaiherikas tarina. Me olemme taasen,

Jumalan kiitos, ehtineet sievimpään lukuun. Orvokit ja kielot ovat

ikäänkuin sen otsakkeita ja kuvakoristeita. Meistä tuntuu aina

miellyttävältä, kun ne elämän kirjaa avatessamme jälleen sattuvat

eteemme."

"Me soimaamme köyhiä, varsinkin alaikäisiä, kun he kuljeksivat

kerjäten. Emmekö huomaa, että he ovat toimessa kohta, kun on olemassa

jotakin toimitettavaa? Luonto tuskin ehtii kehittelemään ilmi auliita

aarteitansa, kun lapset jo ryhtyvät harjoittamaan ammattia; kukaan ei

enää kerjää, kaikki ojentavat sinulle kukkavihkoa, joka on poimittu

ennenkuin olet unestasi herännyt, ja pyytävä silmäilee sinua yhtä

ystävällisesti kuin hänen lahjansa. Kurjalta ei näytä koskaan se, joka

tuntee olevansa edes jossakin määrin oikeutettu pyytämään."

"Miksi onkaan vuosi toisinaan kovin pitkä, toisinaan kovin lyhyt, miksi

se näyttää niin lyhyeltä ja niin pitkältä muistelossa? Viime vuosi on

minulle sellainen, ja missään muualla ei ilmene niin selvästi kuin

puutarhassa, kuinka häviäväinen ja kestävä kutoutuvat toisiinsa. Ja

kuitenkaan ei mikään ole niin häipyväistä, ettei se jättäisi jälkeä,

kaltaistansa."

"Talvi kelpaa sekin. Tuntuu siltä, kuin hengittelisi helpommin puiden

seistessä edessämme aavemaisina, läpinäkyvinä. Ne eivät ole mitään,

mutta eivät myöskään mitään peitä. Mutta kun sitten tulevat silmut ja

kukat, niin käymme kärsimättömiksi, kunnes koko lehvistö on kehittynyt

esiin, kunnes maisema ruumiillistuu ja puu työntyy eteemme täyteläisenä

hahmona."

"Kaiken, mikä on täydellistä lajissansa, täytyy kohota lajinsa

yläpuolelle, sen täytyy kehittyä joksikin muuksi, verrattomaksi. Monet

satakielen sävelet ovat vielä linnun laulua, mutta sitten se kohoaa

luokkansa yli ja tuntuu tahtovan osoittaa koko höyhenkarjalle, mitä

laulaminen oikeastaan merkitsee."

"Elämä vailla rakkautta, rakastetusta etäällä, on pelkkä _Comédie à

liroir_, kehno parsinnainen näytelmä: ikäänkuin avaisi ja sulkisi

pöytälaatikoita, toista toisensa jälkeen, aina seuraavaan kiiruhtaen.

Se, mitä siinä hyvää ja merkittävää esiintyy, on vain höllässä

yhteydessä. On pakko yhä alkaa alusta ja tekee aina mieli lopettaa."

Vaaliheimolaiset: Romaani · 第 34 / 43 题