Kevät oli tullut, myöhemmin, mutta samalla nopeammin ja hilpeämmin kuin
tavallisesti. Ottilia löysi nyt puutarhasta huolenpitonsa hedelmän:
kaikki orasti, vihersi ja kukoisti ajallansa; moni hyvinjärjestetyissä
ansareissa ja kukkaslavoissa valmisteltu elämänitu pääsi nyt kohta
ulkoapäin vihdoinkin vaikuttavan luonnon yhteyteen, ja kaikki, mitä oli
tehtävänä ja toimitettavana, ei tuntunut enää pelkältä toivorikkaalta
vaivalta, kuten tähän saakka, vaan muuttui hilpeäksi nautinnoksi.
Puutarhuria hänen täytyi lohduttaa monen ruukkukasvien joukkoon
syntyneen aukon ja monen puunlatvan tasasuhtaisuuden tärveltymisen
vuoksi, minkä kaiken oli aiheuttanut Lucianan hillittömyys. Ottilia
rohkaisi vanhaa miestä vakuuttamalla kaiken tulevan pian entisellensä,
mutta puutarhurilla oli niin syvä tunne, niin puhdas käsitys
ammatistansa, ettei noista lohdutusperusteista ollut paljoakaan hyötyä.
Yhtä vähän kuin puutarhuri saa hajoittaa itseänsä omaksumalla muita
harrastuksia ja kiintymyksiä, yhtä vähän saa keskeytyä se rauhallinen
kehitys, joka vie kasvin kestävään tai ohimenevään täydellisyyteen.
Kasvi on kuin itsepintainen ihminen, josta voi asiaankuuluvalla tavalla
käsitellen saada mitä ikänä haluaa. Puutarhurin, jos kenenkään, tulee
osata rauhallisesti arvioiden, hiljaa ja johdonmukaisesti suorittaa
kunakin vuodenaikana, kunakin hetkenä se, mikä on tarpeen.
Kelpo puutarhurillamme oli nuo ominaisuudet varsin huomattavassa
määrässä, minkä vuoksi Ottilia sangen mielellään toimi hänen
kerallansa, mutta varsinaista kykyänsä tämä mies ei ollut enää
muutamiin aikoihin voinut tyydytykseksensä harjoittaa. Vaikka hän
näet osasikin moitteettomasti suorittaa kaikki puu- ja kasvitarhan
hoitoon kuuluvat tehtävät sekä vanhemman korukasvitarhankin
vaatimukset, vaikka hän olisikin kasvihuoneiden, kukkasipulien,
neilikkain ja kultaesikkojen kasvattajana voinut haastaa luonnon
itsensä kilpasille, olivat uudet koristepuut ja muotikukkaset sentään
jääneet hänelle verrattain vieraiksi, ja hänessä asui parhaillaan
avautuvaa kasviopin ääretöntä aluetta ja siinä surisevia vieraita
nimiä kohtaan jonkinlainen arkuus, joka tuntui hänestä kiusalliselta.
Herrasväen edellisenä vuonna aloittamia tilauksia hän piti hyödyttömänä
kulutuksena ja tuhlauksena, sitäkin enemmän, kun näki monen
kalliin kasvin surkastuvan eikä ollut erikoisen hyvissä suhteissa
kauppapuutarhureihin, joiden ei uskonut riittävän rehellisesti häntä
palvelevan.
Hän oli monien kokeilujen jälkeen sommitellut itsellensä eräänlaisen
asiaa koskevan suunnitelman, jota Ottilia kannatti sitäkin enemmän,
kun sen pohjana oikeastaan oli Eduardin paluu, joka tässä samoinkuin
monessa muussakin tapauksessa tuntui pakostakin yhä tarpeellisemmalta.
Kasvien yhä paremmin juurtuessa ja oksia työntäessä Ottilia tunsi
yhä lujemmin kiintyvänsä tähän taloon. Tasan vuosi sitten hän oli
astunut vieraana, mitättömänä olentona näihin suojiin. Kuinka
paljon hän olikaan sittemmin voittanut! Mutta ikävä kyllä myöskin
menettänyt! Hän ei ollut milloinkaan ennen tuntenut itseänsä niin
rikkaaksi eikä milloinkaan niin köyhäksi. Molemmat tunnot vaihtelivat
silmänräpäyksessä, risteilivät mitä kiinteimmin, hänen osaamatta auttaa
itseänsä muuten kuin antautumalla yhä uudelleen myötätuntoisesti, jopa
intohimoisestikin lähimmän valtoihin.
On hyvin ymmärrettävissä, että kaikki se, mikä oli Eduardille erikoisen
rakasta, vetosi voimakkaimmin Ottiliankin huolekkuuteen. Miksipä
siis hän ei olisi saanut toivoa odotetun pian palaavan kiitollisena
havaitsemaan hänen poissaollessansa suoritettua huolenpitoa ja
palvelevaisuutta.
Eräällä aivan toisellakin tavalla oli hänen määrä toimia Eduardin
hyväksi. Hän oli ottanut erikoisesti pitääksensä huolta lapsesta,
jonka välittömäksi hoitajaksi hän voi ryhtyä sitäkin paremmin, kun oli
päätetty, ettei sitä jätettäisi imettäjän huostaan, vaan elätettäisiin
maidolla ja vedellä. Lapsen piti saada tänä kauniina aikana nauttia
raitista ulkoilmaa, joten hän, mieluimmin itse, kantoi sen ulos,
kanniskeli nukkuvaa pienokaista kukkaisessa tarhassa, jonka oli määrä
tuonnempana hymyillen kirkastaa lapsuusaikaa, kanniskeli häntä nuorten
pensaitten ja kasvien välitse, joiden asiana näytti olevan kasvaa hänen
kerallansa nuoruuden kukoistukseen. Katsellessaan ympärillensä Ottilia
ei itseltänsä salannut, millaisen rikkauden omistajaksi poika oli
syntynyt: silmänkantamalta piti melkein kaiken tulla kerran kuulumaan
hänelle. Kuinka suotavaa olikaan, että hän tämän lisäksi saisi kasvaa
isänsä ja äitinsä silmäin alla lujittaen uutta, iloista liittoa.
Ottilialla oli kaikesta tästä niin puhdas tunto, että hän ajatteli
sen välttämättömäksi todellisuudeksi, syrjäyttäen itsensä kokonaan.
Kirkkaan taivaan, heleän auringon alla hänelle yht'äkkiä selvisi, että
hänen rakkautensa, jos sen mieli täydellistyä, täytyi muuttua ihan
epäitsekkääksi, uskoipa hän useina hetkinä jo päässeensäkin niihin
korkeuksiin. Hän toivoi ainoastaan ystävänsä hyvää, uskoi kykenevänsä
kieltäytymään hänestä, vaikkapa ei häntä enää milloinkaan näkisi,
kunhan vain tietäisi hänet onnelliseksi. Omasta puolestansa hän tiesi,
ettei tulisi koskaan kenenkään toisen omaksi.
Oli pidetty huolta siitä, että syksy muodostui yhtä ihanaksi kuin
kevät. Kaikkia niin sanottuja kesäkasveja, kaikkia niitä, jotka
syksyllä yhä kukkivat, kylmääkin uhmaillen, varsinkin astereita, oli
kylvetty mitä erilaisimpia, ja niiden piti nyt luoda tähtitaivas maan
pinnalle.
_Ottilian päiväkirjasta._
"Lukemamme hyvän ajatuksen, kuulemamme huomiotaherättävän lausunnon
me merkitsemme päiväkirjaamme. Jos vaivautuisimme samalla poimimaan
ystäviemme kirjeistä omituisia huomautuksia, omaperäisiä näkökohtia,
ohimennen piirrettyjä henkeviä sanoja, niin varmaan paljon
rikastuisimme. Me säilytämme kirjeitä lukematta niitä enää milloinkaan,
lopulta me ne hienotunteisuudesta tuhoamme, ja siten häviää
auttamattomasti meiltä ja muilta kaunein ja välittömin elämäntuulahdus.
Minä ryhdyn korvaamaan tätä laiminlyöntiä."
"Niinpä uudistuu jälleen vuoden vaiherikas tarina. Me olemme taasen,
Jumalan kiitos, ehtineet sievimpään lukuun. Orvokit ja kielot ovat
ikäänkuin sen otsakkeita ja kuvakoristeita. Meistä tuntuu aina
miellyttävältä, kun ne elämän kirjaa avatessamme jälleen sattuvat
eteemme."
"Me soimaamme köyhiä, varsinkin alaikäisiä, kun he kuljeksivat
kerjäten. Emmekö huomaa, että he ovat toimessa kohta, kun on olemassa
jotakin toimitettavaa? Luonto tuskin ehtii kehittelemään ilmi auliita
aarteitansa, kun lapset jo ryhtyvät harjoittamaan ammattia; kukaan ei
enää kerjää, kaikki ojentavat sinulle kukkavihkoa, joka on poimittu
ennenkuin olet unestasi herännyt, ja pyytävä silmäilee sinua yhtä
ystävällisesti kuin hänen lahjansa. Kurjalta ei näytä koskaan se, joka
tuntee olevansa edes jossakin määrin oikeutettu pyytämään."
"Miksi onkaan vuosi toisinaan kovin pitkä, toisinaan kovin lyhyt, miksi
se näyttää niin lyhyeltä ja niin pitkältä muistelossa? Viime vuosi on
minulle sellainen, ja missään muualla ei ilmene niin selvästi kuin
puutarhassa, kuinka häviäväinen ja kestävä kutoutuvat toisiinsa. Ja
kuitenkaan ei mikään ole niin häipyväistä, ettei se jättäisi jälkeä,
kaltaistansa."
"Talvi kelpaa sekin. Tuntuu siltä, kuin hengittelisi helpommin puiden
seistessä edessämme aavemaisina, läpinäkyvinä. Ne eivät ole mitään,
mutta eivät myöskään mitään peitä. Mutta kun sitten tulevat silmut ja
kukat, niin käymme kärsimättömiksi, kunnes koko lehvistö on kehittynyt
esiin, kunnes maisema ruumiillistuu ja puu työntyy eteemme täyteläisenä
hahmona."
"Kaiken, mikä on täydellistä lajissansa, täytyy kohota lajinsa
yläpuolelle, sen täytyy kehittyä joksikin muuksi, verrattomaksi. Monet
satakielen sävelet ovat vielä linnun laulua, mutta sitten se kohoaa
luokkansa yli ja tuntuu tahtovan osoittaa koko höyhenkarjalle, mitä
laulaminen oikeastaan merkitsee."
"Elämä vailla rakkautta, rakastetusta etäällä, on pelkkä _Comédie à
liroir_, kehno parsinnainen näytelmä: ikäänkuin avaisi ja sulkisi
pöytälaatikoita, toista toisensa jälkeen, aina seuraavaan kiiruhtaen.
Se, mitä siinä hyvää ja merkittävää esiintyy, on vain höllässä
yhteydessä. On pakko yhä alkaa alusta ja tekee aina mieli lopettaa."