Harvat ihmiset osaavat askarruttaa mieltänsä lähimmällä menneisyydellä.
Meitä joko kiinnittää auttamattomasti nykyisyys, tai me eksymme
etäiseen menneisyyteen ja yritämme, mikäli vain mahdollista,
kutsua esiin ja palauttaa entisellensä sitä, mikä on meiltä
kerrassaan kadonnut. Suurissa ja rikkaissakin perheissä, jotka ovat
esivanhemmillensa paljon velkaa, on tavallisesti niin laita, että
isoisää muistetaan enemmän kuin isää.
Tuollaisiin mietteisiin johtui apulaisemme, kun hän eräänä niistä
kauniista päivistä, joina väistyvä talvi tapaa teeskennellä kevättä,
oli kulkenut suuren vanhan linnanpuiston halki ihaillen Eduardin
isän istuttamia upeita lehmuskujanteita ja hänen säännöllisiä
puistorakennelmiansa. Ne olivat menestyneet mainiosti istuttajansa
tarkoitusten mukaan, ja nyt, kun niiden olisi pitänyt löytää hyväksyjiä
ja nauttijoita, ei kukaan niistä enää hiiskahtanutkaan; niitä käytiin
tuskin katsomassakaan, ja harrastelu ja varainkulutus oli suunnattu
toiselle taholle, kauemmaksi ja avarammalle. Palattuansa hän esitti
huomautuksensa Charlottalle, joka suhtautui siihen suopeasti.
Elämän kuljettaessa meitä eteenpäin, virkkoi Charlotta, me luulemme
toimivamme omaehtoisesti, valitsevamme tehtävämme ja huvimme, mutta kun
asiaa lähemmin tarkastelemme, niin huomaamme, että meidän onkin vain
pakko suorittaa oman aikamme suunnitelmia, noudatella sen taipumuksia.
Epäilemättä, jatkoi apulainen, ja kukapa soutamaan vasten ympärillänsä
kiitävää virtaa? Aika rientää eteenpäin ja sen mukana ajatustavat,
mielipiteet, ennakkoluulot ja harrastelut. Jos pojan nuoruus sattuu
juuri murroskauteen, niin saa olla varma siitä, ettei hän halua missään
suhteessa liittyä isäänsä. Jos viimeksimainittu on elänyt aikana,
jolloin haluttiin saada omaksua sitä ja tätä, taata itsellensä tämä
omistus, rajoittaa se ja lujittaa muusta maailmasta erotettuna sen
nautinto, niin ensinmainittu pyrkii kohta laajenemaan, levittäytymään
ja suljettua aluetta avaamaan.
Kokonaiset aikakaudet, virkkoi Charlotta, muistuttavat kuvailemaanne
isää ja hänen poikaansa. Olosuhteista, jotka vallitsivat siihen
aikaan, jolloin jokaisella pienellä kaupungilla täytyi olla muurit ja
vallihaudat, jolloin aateliskartanot vielä rakennettiin rämeisiin ja
vähäpätöisimpiinkin linnoihin päästiin ainoastaan nostosiltaa pitkin,
voimme tuskin muodostaa itsellemme käsitystä. Suuremmatkin kaupungit
purkavat nyt muurinsa, ruhtinaallistenkin linnojen saartokaivannot
täytetään, kaupungit ovat vain suuria kauppaloita, ja kun tuota
matkoillansa katselee, voisi luulla yleisen rauhan tulleen lujitetuksi
ja kultaisen aikakauden olevan ovella. Kukaan ei usko voivansa viihtyä
puutarhassa, ellei se näytä aukealta maalta; mikään ei saa viitata
taiteeseen, pakkoon, me tahdomme hengitellä täysin vapaasti ja
ehkäisemättä. Rohkenetteko otaksua, ystäväiseni, että tästä olotilasta
voitaisiin palata toiseen, edelliseen?
Miksipä ei? virkkoi apulainen. Jokaisessa olotilassa on hankaluutensa,
rajoitetussa samoinkuin irrallisessakin. Jälkimmäinen edellyttää
yltäkylläisyyttä ja johtaa tuhlaukseen. Viivähtäkäämme esimerkissänne,
joka tosiaankin on sattuva. Puutteen ilmetessä palaa kohta
rajoittumishalukin. Ihmiset, joiden on pakko käyttää alueitansa
hyödyksensä, rakentavat jälleen muureja puutarhainsa ympärille
tuotteittensa suojaksi. Siten syntyy vähitellen uusi asiaintila. Hyöty
pääsee jälleen voitolle, ja paljonomistavakin arvelee vihdoin, että
hänen on käyteltävä kaikkea hyödyksensä. Uskokaa minua: on mahdollista,
että poikanne laiminlyö kaikki puistorakennelmat vetäytyen jälleen
isoisänsä vakaiden muurien taakse ja hänen korkeiden lehmustensa alle.
Kuullessaan apulaisen puhuvan hänen pojastansa Charlotta salaa iloitsi
ja antoi senvuoksi anteeksi toisen, hieman epäystävällisen, hänen
rakkaan, kauniin puistonsa kohtaloa koskevan ennustuksen. Niinpä hän
vastasikin aivan leppoisasti: Me emme ole vielä kumpikaan riittävän
vanhat, jotta olisimme useaan kertaan kokeneet sellaisia ristiriitoja,
mutta kun siirtyy ajatuksissaan varhaiseen nuoruuteensa, muistaa,
millaisia valituksia on kuullut vanhempien henkilöiden esittävän,
ja ottaa samalla huomioon maiden ja kaupunkien kohtaloita, niin
huomautuksessa ei liene muistutuksen sijaa. Mutta eikö tätä asiain
luonnollista kulkua käy mitenkään vastustaminen, eikö isää ja poikaa,
vanhempia ja lapsia voi saattaa sopusointuun? Te olette ystävällisesti
ennustanut minulle pojan; pitäisikö siis juuri hänen joutua
ristiriitaan isänsä kanssa, hävittää mitä vanhempansa ovat rakentaneet
sen sijaan, että hän sitä täydentäisi ja kohottaisi noudattelemalla
samoja tarkoituksia kuin he?
Sitä varten on kyllä olemassa järkevä keino, vastasi apulainen,
mutta ihmiset käyttävät sitä harvoin. Koroittakoon isä poikansa
osuuskumppaniksensa, sallikoon hänen viljellä ja istuttaa kerallansa ja
suokoon hänelle, kuten itsellensäkin, vaaratonta mielivaltaa. Toiminta
voidaan liittää toiseen punomalla, ei koskaan paloittelemalla. Nuori
oksa liittyy helposti ja mielellänsä vanhaan runkoon, johon mikään
täysi-ikäinen osa ei ole enää liitettävissä.
Apulaista ilahdutti, että oli tullut ennen lähtöänsä sanoneeksi
Charlottalle jotakin miellyttävää ja siten jälleen varmistaneeksi hänen
suopeata mielialaansa. Oli jo aika lähteä; hän oli viipynyt liiankin
kauan poissa kotoa, mutta voi tehdä lähtöpäätöksensä vasta sitten, kun
oli päässyt täysin vakuutetuksi siitä, että täytyisi antaa Charlottan
synnytysajan mennä ohi, ennenkuin sopi toivoa mitään ratkaisua Ottiliaa
koskevassa asiassa. Senvuoksi hän mukautui olosuhteisiin palaten näine
toiveinensa johtajattaren luo.
Synnytysaika lähestyi. Charlotta pysytteli jo yksinomaan huoneissansa.
Hänen luoksensa kokoontuneet naiset muodostivat hänen suljetun
seurapiirinsä. Ottilia piti huolta taloudesta, mutta uskalsi tuskin
ajatella mitä teki. Hän oli tosin täydellisesti alistunut, toivoi
saavansa edelleenkin mitä alttiimmin palvella Charlottaa, lasta
ja Eduardia, mutta ei käsittänyt, kuinka se kävisi päinsä. Hänet
voi pelastaa täydellisestä hämmennystilasta vain jokapäiväinen
velvollisuuksiensa täyttäminen.
Charlotta oli onnellisesti synnyttänyt pojan, ja kaikki naiset
vakuuttivat, että se oli ilmetty isänsä. Ottilia yksin mietti
mielessänsä toisin, toivottaessaan äidille onnea ja mitä
sydämellisimmin tervehtiessään pienokaista. Jo Lucianan naimisiinmenoa
koskevissa järjestelyissä oli puolison poissaolo tuntunut Charlottasta
erittäin haitalliselta, ja nyt ei isän pitänyt olla läsnä myöskään
pojan syntyessä, hänen ei pitänyt saada määrätä oman poikansa nimeä.
Kaikkein ensimmäinen onnittelemaan saapuva ystävä oli Mittler, jonka
asettamat vakoilijat olivat kohta toimittaneet hänelle asiasta
tiedon. Hän saapui, vieläpä sangen hyvillä mielin. Voiden tuskin
salata voitonriemuansa Ottilian läsnäollessa hän lausui Charlottalle
arkailematta ajatuksensa ja oli mies hälventämään kaikki murheet
ja poistamaan kaikki hetken hankaluudet. Ristiäisiä ei pitänyt
siirtää pitkien aikojen taakse. Vanhan sielunpaimenen, joka oli jo
haudan partaalla, piti siunauksellansa liittää yhteen menneisyys ja
tulevaisuus. Pojan tuli olla nimeltänsä Otto; hän voi saada ainoastaan
isän ja ystävän nimen.
Tarvittiin tämän miehen ehdotonta tungettelevaisuutta, jotta
lukemattomat epäilykset, vastaväitteet, vitkastelu, lamaantuminen,
paremmat tai toiset tiedot, epäröiminen, arvelut, uudet ja vastakkaiset
arvelut tulivat kumotuiksi. Sellaisissa tapauksissa näet epäilys
synnyttää aina uusia epäilyksiä, ja kaikkia suhteita säästeltäessä
johdutaan auttamattomasti loukkaamaan joitakin.
Mittler otti pitääkseen huolen kaikista ilmoitus- ja kutsukirjeistä.
Ne piti toimittaa kohta matkaan, sillä kirjoittajasta itsestäänkin oli
erittäin tärkeätä saada ilmoittaa onni, jota hän piti perheelle ylen
merkittävänä, muillekin, toisinaan pahansuoville ja pahaapuhuville
ihmisille. Tähänastiset kiihkoisat tapahtumat eivät tosiaankaan olleet
pysyneet salassa suurelta yleisöltä, joka yleensäkin on vakuutettu
siitä, että kaikki, mitä tapahtuu, tapahtuu vain sitä varten, ettei
puuttuisi puheenainetta.
Ristiäisjuhlallisuuden tuli olla arvokas, mutta rajoitettu ja lyhyt.
Kokoonnuttiin, Ottilian ja Mittlerin piti toimia kasteentodistajina.
Vanha sielunpaimen astui kirkonpalvelijan tukemana hitaasti heidän
luoksensa. Rukous oli suoritettu, lapsi laskettu Ottilian käsivarrelle.
Katsoessaan sitten lauhkeasti pienokaista Ottilia kovin säikähti sen
avoimia silmiä: hän näet luuli näkevänsä omat silmänsä. Yhtäläisyyden
olisikin täytynyt vaikuttaa yllättävästi kehen tahansa. Mittler,
joka ensin otti lapsen vastaan, säpsähti hänkin havaitessaan sen
rakenteeltansa muistuttavan kapteenia, vieläpä niin suuressa määrin,
ettei hän ollut nähnyt sellaista milloinkaan ennen.
Vanhan kelpo sielunpaimenen oli heikkoutensa vuoksi pakko rajoittua
tavalliseen liturgiaan. Mutta Mittler, jonka mielen asia kerrassaan
täytti, muisteli entisiä virantoimituksiansa ja oli yleensäkin
taipuvainen joka tilaisuudessa miettimään mitä nyt sanoisi, miten
ajatuksensa lausuisi. Tällä kertaa hänen oli sitä mahdottomampi
pidättyä, kun hänen ympärillänsä oli vain pienoinen seura
pelkkiä ystäviä. Senvuoksi hän alkoi toimituksen loppupuolella
mielihyvin sujuttautua papin asemaan, ilmaista hilpeässä puheessa
kumminvelvollisuuksiansa ja toiveitansa kuvaillen asioita sitäkin
leveämmin, kun luuli voivansa Charlottan tyytyväisestä ilmeestä havaita
hänen suostumuksensa. Ponteva puhuja ei ollenkaan huomannut, että
kelpo vanhus olisi mielellään istuutunut, ja vielä vähemmin johtui
hänen mieleensä, että hän oli aiheuttamassa pahempaakin onnettomuutta.
Kuvailtuaan värikkäästi jokaisen läsnäolevan henkilön suhdetta lapseen
ja asettaen siten Ottilian kärsivällisyyden verrattain kovalle
koetukselle hän lopulta kääntyi vanhuksen puoleen lausuen: Ja te,
kunnianarvoisa isä, voitte nyt Simeonin tavoin sanoa: Herra, salli
palvelijasi rauhaan menevän, sillä minun silmäni ovat nähneet tämän
talon vapahtajan.
Nyt hän oli aikeissa päättää puheensa oikein loistavasti, mutta
havaitsi kohta, että vanhus, jolle hän lasta ojensi, tosin aluksi
näytti kumartuvan sitä kohti, mutta sitten äkkiä vaipui takaisin. Hänet
saatiin hädin tuskin varjelluksi kaatumasta, kannettiin istumaan, ja
kaikesta samassa tuokiossa annetusta avusta huolimatta täytyi hänet
todeta kuolleeksi. Tapahtuma oli niin yllättävä, että katselijoille
kävi vaikeaksi nähdä ja ajatella syntymä kuoleman, ruumiskirstu kätkyen
välittömään läheisyyteen, käsittää tuo suunnaton vastakohtaisuus
silmillänsä eikä vain mielikuvituksellansa. Ottilia yksin katseli
kuoleman uneen vaipunutta, jonka kasvoissa yhä säilyi ystävällinen,
miellyttävä ilme, tavallaan kadehtien. Olihan hänen oman sielunsa elämä
surmattu; miksi piti ruumiin vielä pysyä elossa?
Päivän ikävien tapahtumien siten monesti johtaessa hänet
katoavaisuuden, eron, menettämisen ajatuksiin hänellä oli toisaalta
lohtunansa ihmeellisiä öisiä ilmestyksiä, jotka vakuuttivat hänelle
rakastetun olemassaoloa, lujittaen ja virkistäen hänen omaa elämäänsä.
Laskeuduttuansa illalla levolle ja häilyessään vielä suloisessa
tunnossa unen ja valveen välillä hänestä tuntui siltä, kuin olisi
silmäillyt aivan heleään, mutta silti leppeästi valaistuun avaruuteen.
Siinä hän näki selvästi Eduardin, eikä suinkaan tavallisessa puvussa,
jossa oli hänet aikaisemmin nähnyt, vaan sotilasasussa, joka kerta
erilaisessa, ei kumminkaan millään muotoa haaveellisessa, vaan täysin
luonnollisessa asennossa: seisomassa, kävelemässä, makaamassa ja
ratsastamassa. Pienimpiä yksityiskohtiansa myöten selväpiirteinen
kuva liikkui alttiisti hänen edessänsä hänen mitään tekemättä, sitä
mitenkään tahtomatta tai kuvitusvoimaansa ponnistamatta. Toisinaan
kuvan ympärilläkin näkyi jotakin, varsinkin jotain liikkuvaa, joka
piirtyi tummempana heleälle pohjalle, mutta Ottilia erotti vaivoin
varjokuvia, jotka saattoivat joskus näyttää ihmisiltä, hevosilta,
puilta ja vuorilta. Tavallisesti hän nukkui katseluunsa ja oli aamulla,
rauhallisesta unesta herätessänsä, virkistynyt ja lohdutettu, koska
hänellä oli vakaumuksenansa se tunto, että Eduard vielä elää ja on mitä
kiinteimmässä suhteessa häneen.