Arkkitehti luonnollisesti toivoi suosijattarillensa kaikkein parasta,
joten hänestä tuntui miellyttävältä vihdoin lähtiessänsä tietää heidän
jäävän kelpo apulaisen hyvään seuraan, mutta kohdistaessaan heidän
suosionsa itseensä hän toisaalta tunsi mielensä hieman haikeaksi, koska
ajatteli tulevansa aivan pian ja, kuten vaatimattomuutensa hänelle
saneli, täydellisestikin korvatuksi. Hän oli yhä epäröinyt, mutta nyt
hän halusi päästä pois, koska ei tahtonut olla henkilökohtaisesti
kokemassa sitä, mihin hänen poistuttuansa täytyi tyytyä.
Nämä puolittain murheelliset tunteet hälvenivät melkoisesti, kun
naiset hänen lähtiessänsä vielä lahjoittivat hänelle liivit, joita
hän oli nähnyt molempien pitkän aikaa ompelevan ja joiden tulevaista,
tuntematonta omistajaa hän oli hiljakseen kadehtinut. Rakastava,
kunnioittava mies ei voi saada mitään miellyttävämpää lahjaa: kun
hän näet kuvailee mielessänsä sitä valmistaneiden kauniiden sormien
väsymätöntä leikkiä, ei hän voi olla samalla imartelematta itseänsä
ajattelemalla, ettei sydänkään voi sellaisessa kestävässä työssä pysyä
ihan välinpitämättömänä.
Naisilla oli nyt kestittävänänsä uusi mies, jolle he soivat hyvää ja
jonka piti voida hyvin heidän luonansa. Naissukupuolessa asuu oma
sisäinen ja muuttumaton mielenkiintonsa, josta mikään maailmassa ei saa
sitä luopumaan; ulkonaisessa seurallisessa suhteessa he sitävastoin
mielellänsä ja helposti jättävät itseänsä koskevan määräämisvallan
miehelle, joka heitä parhaillaan askarruttaa. Torjunnan ja alttiuden,
itsepintaisuuden ja myöntyväisyyden avulla he siten oikeastaan hoitavat
hallitusta, jonka alamaisuudesta ei yksikään sivistyneen maailman mies
uskalla vetäytyä pois.
Jos arkkitehti oli ikäänkuin omaksi iloksensa ja mielin määrin
harjoittanut ja osoittanut kykyjänsä ystävättäriensä huviksi ja heidän
tarkoituksiansa varten, jos askartelu ja kanssakäyminen oli tässä
mielessä ja sellaisten tarkoitusten mukaisesti järjestetty, niin
apulaisen läsnäolo muutti lyhyessä ajassa elämäntavan aivan toiseksi.
Apulainen osasi erittäin hyvin puhua ja käsitellä keskustelussa
inhimillisiä olosuhteita, erittäinkin nuorison kasvatusta koskevia.
Niin syntyi tähänastiselle elämänlaadulle verrattain tuntuva
vastakohta, sitäkin enemmän, kun apulainen ei ehdottomasti hyväksynyt
sitä, mikä oli aikaisemmin ollut yksinomaisena askarruksen esineenä.
Kuvaelmasta, jota näkemään hän oli tullessansa joutunut, hän ei puhunut
mitään. Mutta kun hänelle sitten tyytyväisyyden tuntein näytettiin
kirkkoa, kappelia ja kaikkea muuta siihen asiaan kuuluvaa, ei hän
voinut olla lausumatta niitä koskevia ajatuksiansa ja mielipiteitänsä.
Minä puolestani, sanoi hän, en voi ollenkaan mieltyä tähän pyhyyden
ja aistillisuuden lähentämiseen ja sekoittamiseen, minua ei miellytä
se, että valitaan, vihitään ja koristetaan erityisiä huoneita, jotta
ihminen niiden avulla voisi itsessänsä herättää ja ylläpitää hurskauden
tunnetta. Mikään ympäristö, kaikkein alhaisinkaan, ei saa häiritä
meissä asuvaa jumaluuden tuntoa, joka voi seurata meitä kaikkialle ja
vihkiä jokaisen paikan temppeliksi. Minä näen mielelläni vietettävän
kotihartaushetkeä salissa, jossa muuten aterioidaan, seurustellaan,
huvitellaan soitoin ja tanssein. Ihmisen korkein ja paras on
hahmoutumatonta, ja tulee varoa sitä hahmottelemasta muuksi kuin
jaloksi teoksi.
Charlotta, joka jo yleispiirtein tunsi hänen mielipiteensä ja otti
niistä lyhyessä ajassa vieläkin parempaa selkoa, toimitti hänelle
kohta hänen alaansa kuuluvaa tehtävää antamalla puutarhapoikien,
jotka arkkitehti oli vähän ennen lähtöänsä tarkastanut, marssia
suureen saliin. Iloisine, puhtaine univormuinensa, säännöllisine
liikkeinensä ja luontevine vilkkaine olemuksinensa he esiintyivät
varsin miellyttävästi. Apulainen tutki heitä omalla tavallansa, sai
monenlaisten kysymysten ja sanakäänteiden avulla piankin selville
lasten mielenlaadut ja kyvyt ja ehti vähemmässä kuin tunnin ajassa
opettaa ja neuvoa heitä melkoisesti, kenenkään sitä oikeastaan
havaitsematta.
Miten te menettelettekään? kysyi Charlotta poikien poistuessa. Minä
kuuntelin erittäin tarkkaavasti; siinä esiintyi pelkkiä aivan tuttuja
asioita, ja kumminkaan en tiedä, kuinka kykenisin niin lyhyessä ajassa,
sinne tänne jutellen, saamaan ne niin johdonmukaisesti käsitellyiksi.
Kenties pitäisi jättää omaksi salaisuudeksensa ammatilliset
etevyytensä, virkkoi apulainen. En kumminkaan tahdo teiltä salata sitä
aivan yksinkertaista periaatetta, jonka nojalla kykenemme suorittamaan
tuon ja vielä paljon enemmänkin. Ottakaa jokin esine, aine, käsite,
tai miten sitä nimittänemmekin, ja pysytelkää siinä kiinteästi; jos
sen sitten itsellenne kaikin puolin selvitätte, niin teille käy
helpoksi keskustelun avulla saada ilmi, mitä lapset siitä jo tietävät
ja mitä on vielä kehitettävä, opetettava. Olkootpa vastaukset miten
sopimattomia tahansa, harhautuivatpa ne kuinka kauas hyvänsä, jos
vain vastakysymyksenne johtaa mielen ja ajatuksen jälleen asiaan, jos
ette salli suistaa itseänne kannaltanne, niin, lasten täytyy lopulta
ajatella, käsittää, muodostaa vakaumukseksensa vain se, minkä ja miten
opettaja tahtoo. Pahimman virheen hän tekee salliessaan oppilaiden
temmata itsensä kerallansa harhailemaan, suistumalla pois siitä
kohdasta, joka on parhaillaan käsiteltävänä. Tehkää lähiaikoina koe; se
on varmaan teille erittäin mielenkiintoinen.
Sepä somaa, virkkoi Charlotta. Hyvä kasvatustaide on niinmuodoin hyvän
elämäntaidon jyrkkä vastakohta. Sivistyneessä seurassa ei saa kiintyä
mihinkään yksityiskohtaan, ja opetuksessa olisi korkeimpana käskynä
kaiken hajamielisyyden vastustaminen.
Hajautumista välttävä vaihtelevaisuus olisi kaunein vaalilause sekä
oppia että elämää varten, kunhan sellainen kiitettävä tasapaino vain
olisi helposti saavutettavissa! virkkoi apulainen aikoen jatkaa, kun
Charlotta kutsui hänet vielä katsomaan poikia, joiden hilpeä kulkue
parhaillaan liikkui pihan poikki. Apulainen ilmaisi tyytyväisyytensä
sen johdosta, että lapsia totutettiin käyttämään univormua.
Miesten, sanoi hän, pitäisi kantaa univormua nuoruudesta alkaen, koska
heidän on totuttava toimimaan yhdessä, häviämään kaltaistensa joukkoon,
tottelemaan joukkona ja toimimaan kokonaisuutta silmälläpitäen.
Univormu sitäpaitsi aina edistää sotilaallista mieltä ja niukempaa,
tiukempaa käyttäytymistä. Ovathan muuten kaikki pojat sinänsä
synnynnäisiä sotilaita; otettakoon vain huomioon heidän kilpa- ja
sotaleikkinsä, heidän hyökkäyksensä ja kiipeilemisensä.
Ette minua moittine, virkkoi Ottilia, jos en pue tyttöjäni
yhdenmukaisesti. Kun esittelen heidät teille, toivon ilahduttavani
teitä kirjavalla vilinällä.
Se miellyttää minua erittäin, vastasi puhuteltu. Naisten pitäisi käydä
mitä erilaisimmin puettuina, kunkin omalla tavallansa, jotta jokainen
heistä oppisi vaistoamaan, mikä hänelle oikeastaan hyvin sopii ja
soveltuu. Vieläkin tärkeämpi syy on tämä: koska heidän on määrä elää ja
toimia koko elinikänsä yksinänsä.
Tuo tuntuu minusta melkein uskomattomalta, virkkoi Charlotta; mehän
olemme tuskin milloinkaan yksinämme, vain itseämme varten.
Kieltämättä, vastasi apulainen, mitä tulee toisiin naisiin, on asian
laita varmaan siten. Katseltakoon naista rakastavaisena, morsiamena,
puolisona, emäntänä ja äitinä, niin havaitaan hänen aina olevan
eristettynä, aina yksinänsä, vieläpä nimenomaisesti niin tahtoen.
Onpa turhamaisenkin laita samoin. Jokainen nainen sulkee pois
toisen, luonnostansa, sillä jokaiselta vaaditaan kaikkea sitä, minkä
suorittaminen on koko sukupuolen asiana. Toisin on miesten laita. Mies
kysyy miestä; hän loisi itsellensä toisen, ellei sitä olisi olemassa;
nainen voisi elää iankaikkisesti ajattelemattakaan kaltaisensa
tuottamista.
Tarvitsee vain ilmaista eriskummaisella tavalla se, mikä on totta,
niin eriskummainenkin näyttää lopuksi todelta, virkkoi Charlotta.
Me omaksumme huomautuksistanne sen, mikä niissä on parasta, mutta
pysymme siitä huolimatta naisina yksissä, myöskin yhteisesti toimien,
jottei meidän tarvitse myöntää miehiä kovin suuressa määrässä itseämme
etevämmiksi. Ettepä saa panna pahaksenne sitäkään, jos olemme hieman
vahingoniloiset, pakostakin yhä enemmän, kun tulemme huomaamaan,
etteivät herratkaan elä keskenänsä erikoisessa sovussa.
Ymmärtäväinen mies tutki nyt varsin huolellisesti, miten Ottilia
käsitteli pieniä kasvatettaviansa, ja ilmaisi hänelle ehdottoman
tunnustuksensa.
Teette aivan oikein, sanoi hän, kehitellessänne alustalaisianne vain
lähimpään kelpoisuuteen. Puhtaudenharrastus saa lapset ilomielin
pitämään hieman huolta itsestänsä, ja kaikki on voitettu, jos on saatu
heidät innostetuksi tekemään tehtävänsä reippaasti ja oman arvon
tunnoin.
Suureksi tyydytykseksensä hän muuten havaitsi, ettei ollut tehty mitään
ulkonaisen näön vuoksi, vaan kaikki sisäänpäin ja välttämättömimpiä
tarpeita silmälläpitäen.
Kuinka vähillä sanoilla, huudahti hän, voisikaan määritellä koko
kasvatustehtävän, jos jollakin olisi korvat kuulla.
Ettekö tahdo koettaa, miten se onnistuu minun kuunnellessani? kysyi
Ottilia ystävällisesti.
Varsin mielelläni, vastasi apulainen, mutta te ette saa ilmiantaa
minua. Kasvatettakoon pojat palvelijoiksi ja tytöt äideiksi, niin asiat
ovat hyvässä kunnossa kaikkialla.
Naiset voisivat siihen vielä suostua, vastasi Ottilia, koska heidän,
elleivät ole äitejä, joka tapauksessa täytyy suostua rupeamaan
hoitajattariksi, mutta nuoret miehemme pitäisivät epäilemättä itseänsä
liian hyvinä palvelijoiksi, koskapa voi helposti havaita, että jokainen
pitää itseänsä kykenevämpänä käskemään.
Senpä vuoksi emme hiiskukaan heille siitä mitään, sanoi apulainen.
Ihmiset pyrkivät mielistellen elämän suosioon, mutta elämä ei
mielistele meitä. Moniko meistä suostuu vapaaehtoisesti tunnustamaan
mitä lopulta kuitenkin on tunnustettava? Mutta jätetään nämä seikat,
jotka eivät nyt meitä liikuta.
Te olette onnellinen voidessanne oikein käsitellä kasvatettavianne. Kun
pienimmät tyttönne kanniskelevat nukkiansa kursien niitä varten kokoon
joitakin vaatetilkkuja, kun sitten vanhemmat sisarukset pitävät huolta
nuoremmista ja koti hoitaa ja auttaa itse itseänsä, niin askel elämään
ei ole pitkä, ja sellainen tyttö löytää puolisonsa luota sen, minkä on
vanhempiensa luo jättänyt.
Sivistyneissä säätyluokissa tehtävä kuitenkin on sangen monimutkainen.
Meidän on otettava huomioon korkeampia, herkempiä, hienompia, varsinkin
seuraelämän olosuhteita. Meidän toisten on senvuoksi kehitettävä
kasvattejamme ulospäin; se on välttämätöntä, ja varsin hyvä olisi,
ellei siinä mentäisi liiallisuuksiin. Kun näet aiotaan kasvattaa
lapsia suurempaa piiriä varten, ajetaan heidät helposti rannattomiin,
pitämättä silmällä, mitä sisäinen luonto oikeastaan vaatii. Siinä
on tehtävä, jonka suorittaminen onnistuu kasvattajille paremmin tai
huonommin tai jää onnistumatta.
Monet asiat, joita koulukodissa oppilaillemme opetamme, minua
huolestuttavat, koska kokemus sanoo, ettei niistä tulevaisuudessa
ole paljoakaan hyötyä. Mitä kaikkea kohta hylätäänkään, mitä kaikkea
unohdetaankaan kohta, kun nainen ehtii emännäksi, äidiksi!
Koska kerran olen tähän toimeen antautunut, en voi välttää sitä
hurskasta toivomusta, että minulle uskollisen kumppanin keralla
onnistuisi kasvatettavissani kehitellä mitä he tarvitsevat siirtyessään
oman toimintansa itsenäiselle alueelle, että voisin sanoa itselleni:
tässä suhteessa heidän kasvatuksensa on täydellinen. Siihen tosin
liittyy alinomaa toinen kasvatus, joka käy välttämättömäksi melkein
jokaisena elämämme vuotena, ellei meidän itsemme, niin olosuhteittemme
vuoksi.
Kuinka oikeana Ottilia pitikään tuota huomautusta! Kuinka olikaan
odottamaton intohimoinen kiintymys kuluneena vuonna häntä kasvattanut!
Kuinka paljon koettelemuksia hän näkikään edessänsä häilyvän
silmäillessänsä kaikkein lähintä tulevaisuutta!
Nuori mies ei ollut harkitsematta puhunut kumppanista, puolisosta.
Vaatimattomuudestansa huolimatta hän ei voinut olla kautta rantain
ilmaisematta tarkoituksiansa; olivatpa monenlaiset seikat ja tapahtumat
kerrassaan häntä yllyttäneet astumaan tämän käyntinsä aikana muutamia
askelia päämääräänsä lähemmäksi.
Koulukodin johtajatar, jo vanhanpuoleinen nainen, oli kauan haeskellut
opettajatoveriensa joukosta henkilöä, joka olisi sopinut varsinaiseksi
osakkaaksi hänen laitokseensa, ja oli vihdoin kehoittanut apulaista,
johon hän täydellä syyllä saattoi luottaa, hänen kerallansa johtamaan
opistoa edelleen, toimimaan siinä ikäänkuin omassansa ja hänen
kuoltuansa ottamaan sen haltuunsa perillisenä ja ainoana omistajana.
Pääasiana näytti olevan, että hän löytäisi samanmielisen puolison.
Kaikessa hiljaisuudessa väikkyi Ottilia hänen silmissänsä ja
sydämessänsä, mutta samalla heräsi monenlaisia epäilyksiä, joille taas
ilmestyi vastapainoksi suotuisia tapahtumia. Luciana oli lähtenyt
koulukodista; Ottilia voi vapaammin sinne palata; hänen suhteestansa
Eduardiin oli tosin jotakin kuulunut, mutta asiaan suhtauduttiin, kuten
ainakin, välinpitämättömästi, ja tämä tapaus saattoi sekin edistää
Ottilian paluuta. Ei olisi kumminkaan päästy mihinkään päätökseen,
mihinkään toimenpiteeseen ei olisi ryhdytty, ellei odottamaton vierailu
olisi tässäkin ollut erikoisena yllykkeenä. Merkittävien henkilöiden
ilmestyminen johonkin piiriin ei yleensäkään tapahdu jälkeä jättämättä.
Kreivi ja paronitar, joilta useinkin tiedusteltiin eri koulukotien
kelpoisuutta, koska melkein kaikki ovat neuvottomat suunnitellessaan
lastensa kasvattamista, olivat päättäneet erikoisesti perehtyä nyt
puheena olevaan, josta heille oli kerrottu paljon hyvää, ja he voivat
nyt, uusien olosuhteitten vallitessa, toimittaa yhteisesti sellaisen
tarkastuksen. Paronitar aikoi vielä jotain muutakin. Käydessään
viimeksi Charlottan luona hän oli hänen kanssansa yksityiskohtaisesti
käsitellyt kaikkia Eduardia ja Ottiliaa koskevia seikkoja ja vaati yhä
Ottiliaa talosta poistettavaksi kokien rohkaista siihen toimenpiteeseen
Charlottaa, joka yhä pelkäsi Eduardin uhkauksia. Keskusteltiin eri
toimenpiteistä ja koulukodin tullessa puheeksi myöskin apulaisen
kiintymyksestä Ottiliaan. Paronitar päätti sitäkin suuremmalla syyllä
käydä opistossa.
Hän saapuu sinne, tulee tuntemaan apulaisen, laitosta tarkastetaan
ja puhutaan Ottiliasta. Kreivikin, joka on äskeisen vierailun aikana
oppinut hänet tarkemmin tuntemaan, keskustelee hänestä mielellänsä.
Ottilia oli kreiviä lähestynyt, jopa viehättynytkin häneen, koska
luuli hänen arvokkaan keskustelunsa valaisevan kaikkea sitä, mikä oli
tähän saakka pysynyt hänelle aivan tuntemattomana. Jos hän Eduardin
seurassa ollessaan unohti maailman, näytti maailma kreivin läsnäollessa
käyvän erinomaisen toivottavaksi. Viehtymys on aina vastavuoroista.
Kreivi kiintyi Ottiliaan siinä määrin, että piti häntä mielellään
tyttärenänsä. Tässäkin suhteessa Ottilia oli jälleen paronittarelle
haitallinen, vieläpä enemmänkin kuin ensi kerralla. Kukapa tietää,
mihin toimenpiteisiin hän olisi intohimon vielä kuumempana kiehuessa
ryhtynyt neitoa vastaan; nyt riitti, jos hänet tehtiin naittamalla
vaarattomaksi aviovaimoille.
Niinpä hän osasi varovasti, mutta vaikuttavasti kehoittaa apulaista
suoriutumaan pienelle vierailulle linnaan ja vitkastelematta lähenemään
avoimesti ilmaisemiensa suunnitelmien ja toivelmiensa toteutumista.
Johtajattaren ehdottomasti asiaan suostuttua apulainen niinmuodoin
lähti matkaan, mitä parhaat toiveet mielessänsä. Hän tiesi, ettei
Ottilia ollut hänelle ynseä, ja jos heidän säätyluokkainsa kesken
olikin jonkinlaista epäsuhdetta, tasoitti sen vallitseva ajatustapa
varsin helposti. Paronitar oli myös tehnyt hänelle selvästi
tajuttavaksi, että Ottilia tulisi aina pysymään köyhänä tyttönä.
Rikkaan perheen sukulaisuus, sanoi hän, ei voi ketään auttaa,
koska suurimmankin varallisuuden haltijaa arveluttaa, kun tulee
kysymykseen riistää melkoinen summa niiltä, joilla näyttää lähemmän
sukulaisuusasteen nojalla olevan täydellisempi oikeus omaisuuden
perimiseen. Kieltämättä onkin ihmeellistä, että ihminen käyttelee
suurta etuoikeuttansa, kuolemanjälkeistä määräysvaltaansa omaisuuteensa
nähden, ylen harvoin rakkaimpiensa hyväksi ja, kuten näyttää,
perintätapaa kunnioittaen suosii vain niitä, joiden haltuun hänen
omaisuutensa joutuisi, vaikka hänellä itsellänsä ei olisi mitään omaa
tahtoa.
Hänen tunteensa kohotti hänet matkalla täysin Ottilian vertaiseksi.
Hyvä vastaanotto lisäsi hänen toiveitansa. Ottilia tosin ei tuntunut
olevan hänelle aivan yhtä avomielinen kuin ennen, mutta toisaalta hän
oli entistä täysikasvuisempi, sivistyneempi ja, jos niin tahtoo sanoa,
puheliaampi. Tutunomaisesti sallittiin hänen päästä saamaan selkoa
monista, varsinkin hänen omaan alaansa kuuluvista asioista. Mutta kun
hän sitten tahtoi lähestyä päämääräänsä, oli häntä aina pidättämässä
jokin sisäinen arkuus.
Kerran Charlotta sentään soi hänelle siihen tilaisuutta virkkaessaan
Ottilian läsnäollessa: Te olette tutkinut jokseenkin kaikki, mitä
minun alueillani kasvaa; mitä oikeastaan arvelette Ottiliasta? Voitte
huoletta sen sanoa hänen kuultensa.
Apulainen vastasi kohta varsin älykkäästi ja rauhallisin lauseparsin,
että Ottilia oli hänen mielestänsä muuttunut suuressa määrin ja
eduksensa, mitä tulee vapaampaan käyttäytymiseen, helpompaan
ajatustensa ilmaisemiseen, avarampaan yleisiä asioita koskevaan
käsitykseen, joka osoittautui pikemmin hänen teoissansa kuin
sanoissansa, mutta toisaalta puhuja arveli voivan olla hänelle
erittäin suureksi hyödyksi, jos hän palaisi joksikin aikaa koulukotiin
omaksuaksensa johdonmukaisesti, perusteellisesti ja pysyväisesti mitä
maailma opettaa vain katkelmittain ja pikemmin häiriötä kuin tyydytystä
tuottaen, vieläpä toisinaan liian myöhäänkin. Hän ei tahtonut asiaa
laveammin käsitellä, koska arveli Ottilian itsensä parhaiten tietävän,
millaisista yhtenäisistä oppikursseista hänet oli silloin temmattu pois.
Ottilia ei voinut kieltää, mutta ei kyennyt myöskään myöntämään,
millaisia tunteita nuo sanat hänessä herättivät, koska ei tietänyt
kunnolla itsekään, kuinka ne oli tulkittava. Maailmassa ei hänen
mielestänsä näyttänyt enää olevan mitään hajanaista, kun hän ajatteli
rakastamaansa miestä, ja toisaalta hän ei käsittänyt, kuinka mikään
enää saattoi olla yhtenäistä ilman häntä.
Charlotta vastasi ehdotukseen viisaasti ja ystävällisesti, sanoi,
että he molemmat, hän ja Ottilia, olivat jo kauan toivoneet Ottilian
pääsevän palaamaan koulukotiin. Tänä aikana oli sellaisen rakkaan
ystävän ja auttajan läsnäolo ollut hänelle välttämätön, mutta
tuonnempana hän ei tahtonut olla esteenä, jos Ottilia yhä haluaisi
sinne palata, kunnes olisi päättänyt aloittamansa ja täydellisesti
suoriutunut keskeyttämistänsä opinnoista.
Apulaista tämä suostumus ilahdutti. Ottilialla ei ollut lupa sanoa
mitään sitä vastaan, vaikka ajatus oli omansa häntä kauhistuttamaan.
Charlotta puolestansa ajatteli voittavansa aikaa; hän toivoi Eduardin
löytyvän ja saapuvan vasta onnellisena isänä. Hän uskoi varmaan, että
silloin kaikki luonnistuisi ja Ottiliastakin pidettäisiin huolta
tavalla tai toisella.
Tärkeän keskustelun jälkeen, joka suo kaikille osanottajille
ajattelemisen aihetta, syntyy tavallisesti vaitiolo, joka muistuttaa
yleistä neuvottomuutta. Käyskeltiin salissa edestakaisin, apulainen
selaili joitakin kirjoja ja sai vihdoin käsiinsä folionidoksen,
joka oli jäänyt sinne Lucianan ajoilta. Nähdessään siinä olevan
pelkkiä apinoita hän kohta sen jälleen sulki. Tapahtuma lienee
kumminkin aiheuttanut keskustelua, jonka jälkiä havaitsemme Ottilian
päiväkirjassa.
_Ottilian päiväkirjasta._
"Kuinka onkaan ihmisellä luontoa kuvailla inhoittavia apinoita niin
huolellisesti. Niiden eläiminä katseleminenkin on jo alentavaa,
mutta jos noudattaa houkutusta ja etsii niistä tuttujen henkilöiden
piirteitä, niin muuttuu tosiaankin ilkeämielisemmäksi."
"Se, joka mielellänsä käsittelee pilapiirroksia ja irvikuvia, on
varmaan jossakin määrin eriskummallinen. Hyvää apulaistamme saan
kiittää siitä, ettei minua ole kiusattu luonnonopilla: minä en voinut
milloinkaan kiintyä matoihin ja kuoriaisiin."
"Tällä kertaa hän tunnusti olevansa samaa mieltä. Luonnosta, sanoi hän,
meidän pitäisi tuntea ainoastaan se, mikä elävänä välittömästi meitä
ympäröi. Kaikkiin puihin, jotka ympärillämme kukkivat, viheriöivät,
tekevät hedelmää, jokaiseen pensaaseen, jonka ohi astelemme, jokaiseen
ruohonkorteen, jota jalkamme polkee, me olemme todellisessa suhteessa,
ne ovat oikeita kansalaisiamme. Linnut, jotka hypähtelevät puittemme
oksilla edestakaisin, jotka visertävät lehvistöissämme, kuuluvat
meille, puhuvat meille, nuoruudesta saakka, ja me opimme ymmärtämään
niiden kieltä. Eikö olekin niin laita, että jokainen vieras,
ympäristöstänsä irralleen temmattu olento aiheuttaa meissä tavallaan
säikyttävän vaikutelman, jota vain tottumus tylsentää. Apinain,
papukaijojen ja neekerien ympärillänsä sietäminen edellyttää jo
kirjavaa, meluisaa elämää."
"Toisinaan, kun minut sattui valtaamaan utelias halu päästä näkemään
sellaisia kummallisia asioita, olen kadehtinut matkailijaa, joka näkee
sellaisia ihmeitä elävässä jokapäiväisessä yhteydessä toisten ihmeitten
kanssa. Mutta hän muuttuu itsekin toiseksi ihmiseksi. Kukaan ei astele
rankaisematta palmujen siimeksessä, ja mielipiteet vaihtuvat varmaan
toisiksi sellaisessa maassa, missä norsut ja tiikerit ovat kotonansa."
"Ihailtava on vain se luonnontutkija, joka osaa meille kuvailla
ja esittää kaikkein vieraimpia, kummallisimpia asioita omine
paikallisuuksinensa, koko naapuristoinensa, joka kerta kaikkein
omimmassa elementissänsä. Haluaisinpa kovin kuulla joskus Humboldtin
kertoilevan."
"Luonnontieteellinen kokoelma voi meistä näyttää egyptiläiseltä
haudalta, jossa eri eläin- ja kasvijumalat balsamoituina säilyvät.
Pappiskastin sopii hyvinkin sitä käsitellä salaperäisen hämäryyden
verhossa, mutta yleiseen opetusohjelmaan ei sellaista pitäisi liittää,
sitä vähemmän, kun läheisemmät ja arvokkaammat asiat siten helposti
syrjäytyvät."
"Opettaja, joka kykenee yhden ainoan hyvän työn, yhden ainoan hyvän
runon avulla herättämään tunnettamme, tekee enemmän kuin toinen, joka
opettaa meidät tuntemaan kokonaisen sarjan alempien luonnonmuodostumien
rakenteita ja nimiä, sillä jälkimmäisessä tapauksessa on koko tuloksena
se, minkä muutenkin tiedämme: että ihminen on jumaluuden etevin ja
ainoa vertauskuva."
"Olkoon yksilöllä vapaus askarrella niissä asioissa, jotka hänen
mieltänsä kiinnittävät, jotka häntä ilahduttavat, jotka hänestä
näyttävät hyödyllisiltä; ihmisten varsinaisena tutkimusesineenä on
sittenkin ihminen."