Se suuri levottomuus, joka Charlottalle tästä vierailusta koitui, tuli
hyvitetyksi sikäli, että hän oppi täydellisesti tuntemaan tyttärensä.
Tällöin oli hänelle suureksi avuksi hänen maailmantuntemuksensa.
Sellainen omituinen luonne ei sattunut ensimmäistä kertaa hänen
tiellensä, joskaan hän ei vielä koskaan ollut sitä tavannut näin
pitkälle kehittyneessä muodossa. Kokemus oli kuitenkin hänelle
opettanut, että sellaiset henkilöt elämän, monenlaisten tapahtumien,
kotoisten olosuhteiden kasvattamina voivat saavuttaa erittäin
miellyttävän kypsyyden itsekkyyden vähentyessä ja hajanaisen toiminnan
omaksuessa varman suunnan. Charlotta tyytyi äitinä ilmiöön, joka
saattoi olla toisille epämieluinen, koska on varsin soveliasta, että
vanhemmat yhä toivovat, vieraiden vain halutessa nauttia tai ainakin
välttää rasitusta.
Tyttären lähdön jälkeen Charlottaa kuitenkin kohtasi omituinen ja
odottamaton ikävyys: Luciana näet oli jättänyt jälkeensä huonot
maininnat, ei niinkään käytöksensä moitittavuuden vuoksi kuin
sen nojalla, mitä siinä olisi voinut pitää kiitettävänä. Luciana
näytti omaksuneen periaatteeksensa olla iloinen iloitsevaisten ja
murheellinen murheellisten keralla, vieläpä — ristiriidan henkeä
oikein harjoittaaksensa — tehdä toisinaan iloiset alakuloisiksi ja
murheelliset hilpeiksi. Kaikissa perheissä, joissa kävi, hän tiedusteli
sairaita ja heikkoja, jotka eivät kyenneet ottamaan osaa seuraelämään.
Hän kävi heitä tervehtimässä heidän huoneissansa, esiintyi lääkärinä
ja pakotti kaikkia ottamaan alinomaa mukanansa kuljettamastaan
matka-apteekista voimallisia lääkkeitä. Kuten arvata saattaa, tepsi
parannuskeino tai oli tepsimättä, kuinka kulloinkin sattui.
Tätä hyväntekeväisyyden lajia harjoittaessaan hän oli kerrassaan
säälimätön eikä sietänyt minkäänlaista vastustusta, koska oli varmasti
vakuutettu siitä, että toimi mitä parhaiten. Mutta eräs hänen
kokeensa epäonnistui psyykilliseltä puoleltansa, ja se juuri aiheutti
Charlottalle paljon vaivaa, koska siitä oli seurauksia ja se tuli
yleiseksi puheenaiheeksi. Hän kuuli asiasta vasta Lucianan lähdettyä;
Ottilian, joka oli ollut retkellä mukana, täytyi tehdä hänelle siitä
yksityiskohtaisesti tiliä.
Erään arvossapidetyn perheen tytär oli onnettomuudeksensa aiheuttanut
nuoremman sisarensa kuoleman eikä ollut päässyt sen koommin
entisellensä rauhoittumaan. Hän eleli huoneessansa askarrellen omissa
hiljaisissa puuhissaan ja sieti omaistensakin näkemistä vain heidän
tullessaan yksitellen; useampien koolla ollessa hän kohta epäili, että
henkilöt pohtivat keskenänsä hänen tilaansa. Kunkin yksityisen kanssa
hän saattoi jutella järkevästi tuntikausia.
Luciana oli saanut asian tietoonsa ja oli kaikessa hiljaisuudessa
päättänyt talossa käydessään tehdä tavallansa ihmeen ja palauttaa
nuoren naisen seuraelämään. Hän menetteli tällöin tavallista
varovaisemmin, osasi päästä puhuttelemaan sairasmielistä kahden
kesken ja, mikäli voitiin huomata, saavuttaa soitannon avulla hänen
luottamuksensa. Mutta lopulta hän erehtyi: koska näet tahtoi herättää
huomiota, hän toi kauniin kalpean neidon, jonka otaksui riittävästi
valmistelleensa, yht'äkkiä eräänä iltana kirjavaan, loistavaan
seuraan. Kenties olisi tämäkin vielä onnistunut, ellei seura itse,
uteliaisuudesta ja arkuudesta, olisi käyttäytynyt taitamattomasti,
kokoontunut sairaan ympärille, vetäytynyt jälleen loitommalle,
hämmentänyt ja kiihdyttänyt häntä kuiskuttelemalla keskenänsä.
Herkkätuntoinen neito ei tuota sietänyt. Hän pakeni pois kauheasti
huutaen, ikäänkuin olisi säikähtänyt jotakin huoneeseen tunkevaa
hirviötä. Pelästyneenä seura hajaantui eri tahoille. Ottilia oli
niiden joukossa, jotka saattelivat tainnoksiin vaipuneen neidon hänen
huoneeseensa.
Sill'aikaa oli Luciana pitänyt tapansa mukaan ankaran nuhdesaarnan
ollenkaan ajattelematta, että oli itse yksin syyllinen, ja sallimatta
tämän enempää kuin minkään muunkaan epäonnistumisen pidättää itseänsä
jatkamasta toimenpiteitänsä.
Sairaan tila oli siitä lähtien käynyt arveluttavaksi, olipa tauti
äitynyt siinä määrin, etteivät vanhemmat voineet pitää lapsi raukkaa
kotona, vaan jättivät hänet julkiseen laitokseen hoidettavaksi.
Charlottalla ei ollut muuta neuvoa kuin koettaa jossakin määrin
lievittää tyttärensä aiheuttamaa murhetta käyttäytymällä erikoisen
hienotunteisesti perhettä kohtaan. Ottiliaan asia oli vaikuttanut
syvästi; hän sääli tyttö parkaa sitä enemmän, kun oli vakuutettu
siitä, kuten hän Charlottallekin myönsi, että sairas olisi ollut
johdonmukaisella hoidolla varmaan parannettavissa.
Koska yleensä keskustellaan mieluummin menneistä ikävistä kuin
ilahduttavista asioista, tuli puheeksi, myöskin eräs pieni
väärinkäsitys, joka oli saanut Ottilian ymmälle, arkkitehtiin
nähden, kun näet viimeksimainittu ei tuona iltana tahtonut näyttää
kokoelmaansa, vaikka Ottilia oli sitä ystävällisesti pyytänyt. Tämä
torjuva käytös oli jättänyt jälkensä neidon mieleen, hänen itsensäkään
tietämättä minkä tähden. Hänen tuntonsa olivat aivan oikeat, sillä mitä
Ottilian kaltainen tyttö voi pyytää, sitä ei arkkitehdin kaltaisen
nuorukaisen pitäisi milloinkaan evätä. Viimeksimainittu kuitenkin
esitti Ottilian satunnaisten lievien moitteiden johdosta verrattain
päteviä puolusteita.
Jos tietäisitte, sanoi hän, kuinka korkeasti sivistyneetkin henkilöt
suhtautuvat kallisarvoisimpiin taideteoksiin, antaisitte minulle
anteeksi, etten tuo omistamiani suuren joukon käsiteltäviksi. Kukaan ei
osaa tarttua mitalin reunaan; he sormeilevat kauneimpiakin korkokuvia,
puhtaintakin pohjaa, hivuttelevat kallisarvoisimpia kappaleita
peukalon ja etusormen välissä, ikäänkuin tuo olisi oikea tapa tutkia
taidemuotoja. Ollenkaan ajattelematta, että isoa paperilehteä on
pideltävä molemmin käsin, he tarttuvat _yhdellä_ kädellä verrattomaan
vaskipiirrokseen tai muuhun korvaamattomaan kuvaan, niinkuin julkea
poliitikko tarttuu sanomalehteen ja rypistämällä paperin jo ennakolta
ilmaisee maailmantapahtumia koskevan arvostelunsa. Kukaan ei ajattele,
että jos kaksikymmentäkin henkilöä toinen toisensa jälkeen käsittelee
taideteosta sillä tavalla, yhdennelläkolmatta ei ole siinä enää
paljoakaan katsomista.
Enkö minäkin ole useasti aiheuttanut teille sellaista ikävyyttä? kysyi
Ottilia. Enkö ole aavistamattani joskus vahingoittanut aarteitanne?
Ette milloinkaan! vastasi arkkitehti. Teille se olisi mahdotonta:
teissä sovelias käyttäytyminen on synnynnäistä.
Missään tapauksessa, virkkoi Ottilia, ei haittaisi, jos tulevaisuudessa
hyvien tapojen aapiseen, niiden lukujen jälkeen, joissa osoitetaan,
kuinka on meneteltävä julkisesti syötäessä ja juotaessa,
sijoitettaisiin sangen yksityiskohtainen esitys siitä, kuinka on
käyttäydyttävä taidekokoelmissa ja museoissa.
Epäilemättä, vastasi arkkitehti, epäilemättä kokoelmain hoitajat ja
harrastelijat silloin iloisemmin näyttelisivät harvinaisuuksiansa.
Ottilia oli jo aikoja sitten suonut hänelle anteeksi, mutta kun moite
näytti vaikuttavan kovin kipeästi nuoreen mieheen, joka yhä uudelleen
vakuutti mielellään noudattavansa ystävien pyyntöjä ja olevansa valmis
toimimaan heidän hyväksensä, havaitsi Ottilia loukanneensa hänen
herkkää mieltänsä ja tunsi itsensä hänen velalliseksensa. Niinpä hän ei
voinut hevin evätä pyyntöä, jonka arkkitehti tämän keskustelun jälkeen
hänelle esitti, joskaan hän, nopeasti tuntoansa tutkisteltuansa, ei
käsittänyt, kuinka voisi toivomukseen suostua.
Asian laita oli näin. Se seikka, että Lucianan kateellisuus oli
sulkenut Ottilian pois kuvaelmaesityksistä, oli kovin pahoittanut
arkkitehtia, joka sitäpaitsi oli ikäväkseen havainnut, että Charlotta
saattoi pahoinvoinnin vuoksi olla vain silloin tällöin näkemässä tätä
seurallisen huvittelun loistavaa osaa. Nyt hän ei tahtonut poistua
osoittamatta kiitollisuuttansa silläkin tavalla, että järjesti toisen
kunniaksi ja toisen huviksi tähänastisia paljon kauniimman esityksen.
Asiaan lienee lisäksi vaikuttanut, hänen itsensä tietämättä, eräs
toinen salainen virike: hänelle kävi kovin vaikeaksi lähteä tästä
talosta, tästä perheestä, tuntuipa hänestä kerrassaan mahdottomalta
erota Ottilian silmistä, joiden rauhalliset, ystävällisen suopeat
katseet olivat viime aikoina olleet hänelle melkeinpä yksinomaisena
elämän sisällyksenä.
Joulu lähestyi, ja arkkitehdille selvisi äkkiä, että nuo kuvaelmat
oikeastaan johtuivat hurskaista niin sanotuista seiminäytelmistä, joita
tänä juhlaisana aikana omistettiin jumalalliselle äidille ja lapselle
esittämällä tilavuudellisin kuvin ensin paimenten, sitten kuninkaiden
heille heidän näennäisessä alennuksessansa osoittamaa kunnioitusta.
Arkkitehti oli luonut täydellisen suunnitelman sellaista esitystä
varten. Kaunis, virkeä poikanen oli löytynyt; paimenista ja
paimennettavistakaan ei voinut tulla puutetta, mutta ilman Ottiliaa
oli mahdoton saada asiaa toimeen. Nuori mies oli koroittanut hänet
mielessänsä Jumalan äidiksi, ja jos hän kieltäytyi, oli yritys
epäilemättä tuomittu raukeamaan. Ottilia, ehdotuksen johdosta
puolittain hämillänsä, kehoitti arkkitehtia kääntymään Charlottan
puoleen. Charlotta suostui mielellään, ja hänen ystävällinen
kehoituksensa sai Ottilian arkuudestansa luopuen lupautumaan tuon
pyhän henkilön esittäjäksi. Arkkitehti työskenteli yötä päivää, jottei
jouluaattona mitään puuttuisi.
Yötä päivää sanan varsinaisessa merkityksessä. Hän tyytyi yleensäkin
vähään, ja Ottilian läsnäolo näytti korvaavan hänelle kaikki
virkistykset: hänen tähtensä työskennellessä, hänen vaiheillansa
askarrellessa tuntui siltä, kuin ei olisi kaivannut unta eikä ravintoa.
Juhlallisena iltahetkenä kaikki olikin valmiina. Hänen oli onnistunut
kerätä soinnukkaita puhallussoittimia, jotka kohta aluksi osasivat
herättää oikeata tunnelmaa. Esiripun kohotessa Charlotta tosiaankin
hämmästyi. Hänen näkemänsä kuvan aihe oli esitetty maailmassa
niin moneen kertaan, että siitä tuskin sopi odottaa mitään uutta
vaikutelmaa. Mutta tässä oli todellisuudella kuvana erikoiset etunsa.
Koko huone oli pikemmin öinen kuin hämärä, ja kuitenkaan ei mikään
ympäristön yksityiskohta ollut epäselvä. Sen verrattoman ajatuksen,
että kaiken valon oli uhottava lapsesta, oli taiteilija osannut
toteuttaa älykkään valaistuslaitteen avulla, joka peittyi etualan
varjossa olevien, vain heittosäteiden valaisemien hahmojen taakse.
Iloisia tyttöjä ja poikia seisoi ympärillä, raikkaat kasvot alhaalta
käsin kirkkaasti valaistuina. Eipä puuttunut enkeleitäkään, joiden oma
valo näytti jumalallisessa valaistuksessa tummuvan, joiden eteeriset
ruumiit näyttivät jumal'inhimilliseen verraten tihenneiltä ja valoa
kaipaavilta.
Lapsi oli onneksi nukahtanut mitä viehkeimpään asentoon, joten mikään
ei häirinnyt katsetta, kun se viivähti näennäisessä äidissä, joka
oli sanomattoman suloisesti kohottanut harsoa näyttääkseen salattua
aarrettansa. Siihen tuokioon kuva näytti jähmettyneen. Ruumiillisesti
häikäistynä; henkisesti hämmästyneenä näytti ympäröivä väki vast'ikään
liikahtaneen kääntääkseen huienneen katseensa toisaanne, uteliaan
iloisena silmätäkseen jälleen ryhmää ilmaisten pikemmin ihmetystä ja
iloa kuin ihailua ja kunnioitusta. Viimeksimainitut tunteet eivät
sentään nekään olleet unohtuneet, vaan niiden ilme esiintyi eräiden
vanhempien henkilöiden kasvoissa.
Ottilian hahmo, ele, ilme ja katse vei voiton kaikesta, mitä mikään
maalaaja on koskaan esittänyt. Herkkä taiteentuntija olisi tämän
näyn nähdessään joutunut pelon valtaan, olisi pelännyt jonkin
liikahtavan, olisi ollut huolissaan siitä, tulisiko mikään häntä enää
siinä määrin miellyttämään. Onnettomuudeksi ei ollut läsnä ketään,
joka olisi kyennyt tämän koko vaikutuksen tajuamaan. Arkkitehti,
joka pitkänä solakkana paimenena sivusta silmäili polvistuvien
yli, nautti kuvaelmasta eniten, vaikka ei ollutkaan parhaassa
katsomakohdassa. Kukapa muuten kykenisikään kuvailemaan uudestaanluodun
taivaankuningattaren ilmettä? Hänen piirteissänsä näkyi puhtain
nöyryys, rakastettavin vaatimattomuuden tunne suuren, ansaitsematta
saadun kunnian, käsittämättömän, äärettömän onnen johdosta hänen
ilmaistessaan sekä omaa tuntoansa että esityksen aiheesta itsellensä
parhaansa mukaan muodostamaansa mielikuvaa.
Charlottaa ilahdutti kaunis näky, mutta etupäässä häneen vaikutti
lapsi. Hänen silmiinsä tulvahtivat kyynelet, ja hän kuvitteli mitä
elävimmin, kuinka hänelläkin oli pian oleva helmassansa tuollainen
rakas pieni olento.
Esirippu oli laskettu alas, osittain esittäjäin helpotukseksi,
osittain sen vuoksi, että kuvaelmaa tahdottiin muuttaa. Taiteilijan
suunnitelman mukaan piti yö- ja alennustilakuvan muuttua päivä- ja
kunniankirkkauskuvaksi. Siinä tarkoituksessa hän oli varannut joka
puolelle suunnattoman määrän valaistuslaitteita, jotka väliajalla
sytytettiin.
Ottiliaa oli tässä puolittain teatraalisessa tilanteessa lohduttanut
se, ettei Charlottaa ja muutamia harvoja oman talon asukkaita
lukuunottamatta kukaan muu ollut tätä hurskasta huvia näkemässä.
Siksipä hän hieman hämmästyi kuullessaan väliajalla, että oli saapunut
joku vieras, jota Charlotta salissa ystävällisesti tervehti. Hänelle
ei osattu sanoa, kuka tulija oli. Hän tyytyi siihen, koska ei halunnut
aiheuttaa mitään häiriötä. Kynttilät ja lamput paloivat, ja hänen
ympärillänsä hohti kerrassaan sanomaton kirkkaus. Esirippu kohosi
paljastaen katsojille yllättävän näyn: koko kuva oli pelkkää valoa,
ja tyystin hävinneen varjon sijassa oli nyt vain värejä, joiden
älykäs valinta sai aikaan miellyttävän hillityn vaikutelman. Pitkien
silmäripsiensä alitse silmäten Ottilia havaitsi Charlottan vieressä
istumassa mieshenkilön, jota ei tuntenut. Samalla hänestä kuitenkin
tuntui siltä, kuin hän olisi kuullut koulukodin apulaisen äänen. Hänet
valtasi omituinen tunne. Kuinka paljon olikaan ehtinyt tapahtua sen
jälkeen kuin hän oli viimeksi kuullut tuon uskollisen opettajan äänen!
Kuin monipolvisena salamana välkähti hänen ilojensa ja kärsimystensä
sarja nopeasti hänen mielessään herättäen kysymyksen: Onko sinulla
lupa tunnustaa hänelle kaikki? Ja kuinka vähässä määrin ansaitsetkaan
ilmestyä hänelle tässä pyhässä hahmossa, ja kuinka kummalliselta
hänestä täytyykään tuntua, kun näkee näyttelijänä sinut, jonka on
nähnyt ainoastaan luonnollisena? Verrattoman kiivaasti vaikuttivat
hänessä toisiinsa tunne ja miete. Hänen sydäntänsä ahdisti, ja hänen
silmänsä täyttyivät kyynelistä hänen pakottaessaan itseänsä yhä
ilmenemään jäykkänä kuvana. Hän oli kovin iloinen poikasen alkaessa
liikahdella ja taiteilijan havaitessa, että oli pakko antaa esiripun
jälleen laskeutua.
Jo kuvaelman viime tuokioina oli Ottilian muihin tuntoihin sekaantunut
kiusallinen tunne siitä, ettei päässyt rientämään hyvää ystäväänsä
vastaan. Nyt hän oli sitäkin pahemmassa pulassa. Pitikö hänen
käydä häntä vastaan tässä vieraassa asussa, näitä vieraita koruja
kantaen? Vai pitikö hänen vaihtaa pukua? Hän ei valinnut, noudatti
vaistomaisesti jälkimmäistä vaihtoehtoa, koki väliajalla malttaa
mieltänsä, rauhoittua, ja oli täysin oma itsensä vasta sitten, kun
vihdoinkin pääsi tavallisessa puvussansa tulijaa tervehtimään.