Niin kuohui Lucianan ympärillä seuraelämän pyörteessä alinomainen
elämän huume. Hänen hovikuntansa lisääntyi päivä päivältä, osalta sen
vuoksi, että hänen aiheuttamansa hyörinä veti useita puoleensa, osalta
sen vuoksi, että hän tiesi miellyttävyytensä ja hyväntekeväisyytensä
avulla kiinnittää toisia itseensä. Hän oli erinomaisen antelias; koska
tädin ja sulhasen kiintymys oli yhdellä kertaa tuottanut hänelle
paljon kaunista ja kallisarvoista, ei hän näyttänyt omistavan mitään
omaa eikä tuntevan niiden esineiden arvoa, jotka olivat kasautuneet
hänen ympärillensä. Niinpä hän ei epäröinyt hetkeäkään riisuessaan
kalliin hartiahuivinsa ja antaessaan sen jollekin naishenkilölle,
joka näytti toisiin verrattuna köyhästi puetulta, ja hän teki sen
niin veitikkamaisen taitavasti, ettei kukaan voinut kieltäytyä
lahjaa vastaanottamasta. Eräs hänen hovikuntansa jäsen kuljetti aina
mukanansa kukkaroa, ja hänen tehtävänsä oli ottaa paikoissa, joissa
käytiin, selkoa vanhimmista ja sairaimmista henkilöistä ja ainakin
hetkellisesti lievittää heidän tilaansa. Siten Luciana saavutti koko
paikkakunnalla erinomaista mainetta, joka kuitenkin toisinaan kävi
hänelle epämukavaksikin, koska se houkutteli ylen paljon kiusallisia
hädänalaisia hänen luoksensa.
Mikään ei kuitenkaan lisännyt hänen mainettansa siinä määrässä kuin
hänen silmiinpistävän hyvä ja muuttumaton käytöksensä erästä nuorta
miestä kohtaan, joka karttoi seuraelämää, koska hän, muuten kaunis ja
hyvärakenteinen, oli taistelussa menettänyt oikean kätensä. Vaikka tämä
silpoutuminen oli hänelle kunniaksi, aiheutti se hänessä kuitenkin
sellaista masennusta, hänestä tuntui niin harmilliselta tutustuttaa
jokainen uusi tuttava tähän onnettomuuteenkin, että hän mieluummin
piiloutui, antautui lukuihin ja muihin opintoihin eikä kerta kaikkiansa
tahtonut olla missään tekemisissä seurapiirien kanssa.
Luciana sai nuoren miehen tietoonsa. Hänen täytyi mukaan, ensin pieniin
seuroihin, sitten suurempiin, vihdoin kaikkein suurimpiinkin. Luciana
kohteli häntä viehättävämmin kuin ketään muuta ja osasi varsinkin
tungettelevalla avuliaisuudellansa tehdä hänelle hänen puutoksensa
arvokkaaksi. Hän näet koki sitä kaikin tavoin korvata: pöydässä piti
nuoren miehen istua hänen vieressään, hän leikkasi hänen eteensä, joten
hänen tarvitsi käytellä vain haarukkaa. Jos vanhemmat ja ylhäisemmät
anastivat hänen kumppaninsa, ulotti hän tarkkaavaisuutensa yli koko
pöydän, ja joutuisasti liikkuvien palvelijain täytyi korvata mitä
etäisyys uhkasi häneltä ryöstää. Vihdoin Luciana kehoitti häntä
kirjoittamaan vasemmalla kädellä; nuoren miehen piti osoittaa kaikki
kokeensa hänelle, joten he, lähellä tai kaukana ollen, aina olivat
tekemisissä toistensa kanssa. Nuori mies ei tietänyt, kuinka hänen oli
käynyt, mutta tästä hetkestä alkoi hänelle tosiaankin uusi elämä.
Voisi kenties ajatella sellaisen käytöksen olleen sulhaselle
epämieluisen, mutta asian laita olikin aivan toisin. Hän luki
sellaisen vaivannäön morsiamensa erinomaiseksi ansioksi ja oli sitäkin
levollisempi, kun tunsi hänen miltei liioitellut omituisuutensa,
tiesi, kuinka hän osasi torjua luotansa kaikki, mikä näytti vähänkään
kietovalta. Hän tahtoi käsitellä jokaista mielin määrin, kaikki olivat
vaarassa joutua hänen vallattomuutensa ja kiusoittelunsa esineiksi,
mutta kenelläkään ei ollut lupa rohjeta puolestansa tehdä samoin
hänelle, kukaan ei saanut häneen koskea miten halusi, kukaan ei saanut
vähimmässäkään määrässä vastata hänen vapaaseen käyttäytymiseensä. Niin
hän piti toiset mitä ankarimmin säädyllisyyden rajoissa, joiden yli
näytti itse joka hetki astuvan.
Olisi yleensä voinut otaksua hänen johtoaatteenansa olevan antautua
yhtä suuressa määrässä kiitoksen kuin moitteen, kiintymyksen kuin
vastenmielisyyden esineeksi. Jos hän näet yrittikin kaikin tavoin
voittaa ihmisiä puolellensa, menetti hän toisaalta yleensä heidän
suosionsa purevalla, ketään säästämättömällä kielellänsä. Niinpä oli
aivan tavallista, että hän, palattuansa vierailulta naapurien luota tai
käytyänsä koko seurueinensa linnoissa ja kartanoissa, missä hänet oli
otettu ystävällisesti vastaan, mitä hillittömimmin ilmaisi taipuvansa
käsittelemään kaikkia inhimillisiä olosuhteita ainoastaan naurettavalta
puolelta. Milloin oli kysymyksessä kolme veljestä, jotka oli vanhuus
tavoittanut heidän yhä kursastellessa, kuka astuisi ensimmäisenä
avioliiton portista, milloin pieni nuori vaimo, jolla oli iso vanha
mies, milloin taas pieni vikkelä mies ja kömpelö jättiläisnainen.
Toisessa talossa kompastui joka askelella tenavaan, toinen ei hänen
mielestänsä tahtonut täyttyä suurimmastakaan seurasta, kun ei ollut
läsnä lapsia. Vanhain aviopuolisoiden piti antaa nopeasti haudata
itsensä, jotta taas kerran joku talossa voisi nauraa, koska heille
ei ollut suotu hätäperillisiä. Nuorten aviopuolisoiden piti lähteä
matkoille, koska taloudenhoito ei heitä ollenkaan pukenut. Samoinkuin
henkilöihin suhtautui hän esineihin, rakennuksiin kuten talous- ja
pöytäkalustoihinkin. Varsinkin kaikki seinäkoristukset ärsyttivät
häntä pilapuheisiin. Vanhimmasta kuvikkaasta seinämatosta uusimpaan
paperitapettiin, kunnianarvoisimmasta perhekuvasta kevytmielisimpään
uuteen vaskipiirrokseen asti täytyi kaiken joutua kärsimään; hänen
ivalliset huomautuksensa ikäänkuin pureksivat kaikkea, niin että sopi
ihmetellä, kuinka viiden peninkulman kehässä vielä oli jotakin olemassa.
Tähän kielteiseen harrastukseen kenties ei sisältynyt varsinaista
ilkeyttä, itsekäs vallattomuus lienee yleensä ollut häntä siihen
yllyttämässä, mutta hänen suhteessaan Ottiliaan oli syntynyt todellista
katkeruutta. Luciana suhtautui halveksivasti kelpo tytön rauhalliseen
ja lakkaamattomaan, kaikkien havaitsemaan ja kiittämään toimintaan, ja
kun tuli puheeksi, kuinka ahkerasti Ottilia piti huolta puutarhoista ja
kasvihuoneista, ilkkui hän koko asiaa näyttäen talvisajasta huolimatta
kummastelevan, ettei ollut nähtävissä kukkia eikä hedelmiä, käskipä
vielä siitä lähtien tuomaan ja tuhlaamaan huoneitten ja pöytien
alinomaiseksi kaunisteeksi niin paljon vihantaa, niin paljon oksia ja
mitä versovaa suinkin oli olemassa, että Ottilia ja puutarhuri suureksi
mielipahaksensa näkivät tulevan vuoden ja kenties pitempienkin aikojen
toiveiden tuhoutuvan.
Yhtä vähän hän salli Ottilian toimia rauhassa kotoisissa askareissa,
jotka häntä miellyttivät. Ottilian piti lähteä mukaan huvi- ja
rekiretkille, hänen oli lähdettävä naapuristossa pidettäviin
tanssiaisiin, hän ei saanut pelätä pyryä, ei pakkasta eikä rajuja
yöllisiä myrskyjä, koska monet muutkaan eivät niihin kuolleet.
Hento tyttö kärsi siitä melkoisesti, ja Lucianalle ei koitunut
mitään voittoa, sillä vaikka Ottilia kävikin varsin yksinkertaisesti
puettuna, hän kuitenkin oli kaunein tai ainakin näytti miesten mielestä
kauneimmalta. Vieno viehätys keräsi kaikki miehet hänen ympärillensä,
olipa hän suurissa huoneissa ensimmäisellä tai viimeisellä sijalla;
keskustelipa Lucianan sulhanenkin usein hänen kanssansa, sitäkin
enemmän, kun hän eräässä suunnittelemassaan asiassa pyysi Ottilialta
neuvoa ja myötävaikutusta.
Hän oli tullut lähemmin tuntemaan arkkitehdin, keskustellut hänen
taidekokoelmansa johdosta hänen kanssaan erinäisistä historiallisista
aiheista ja oppinut, varsinkin kappelia tarkastellessaan, pitämään
arvossa hänen kykyjänsä. Paroni oli nuori, rikas; hän kokoili, hän
aikoi rakennuttaa; hänen harrastelunsa oli eloisaa, hänen tietonsa
heikot; hän uskoi löytäneensä arkkitehdista miehensä, jonka keralla
voisi saavuttaa useitakin tarkoitusperiä yht'aikaa. Hän oli puhunut
tästä aikeesta morsiamellensa, joka häntä senvuoksi kiitti ollen
ehdotukseen erittäin tyytyväinen, kenties sentään pikemmin siitä
syystä, että saisi riistetyksi nuoren miehen Ottilialta — hän näet
oli ollut havaitsevinaan ensinmainitussa kiintymyksen tapaista — kuin
aikoen käyttää hänen kykyjänsä omiin tarkoituksiinsa. Vaikka näet
arkkitehti olikin esiintynyt sangen toimeliaana hänen valmistelematta
järjestämissänsä juhlissa ja ollut erinäisissä tilaisuuksissa monella
muotoa avullisena, Luciana kuitenkin uskoi yhä ymmärtävänsä asiat
paremmin, ja koska hänen keksintönsä olivat yleensä aivan tavallisia,
riitti niiden suorittamiseen kätevän kamaripalvelijan taito yhtä hyvin
kuin kaikkein etevimmän taiteilijan. Korkeammalle alttaria, jolla
uhrattiin, ja seppelöimistä, olipa sen esineenä kipsikuvan tai elävän
ihmisen pää, hänen mielikuvituksensa ei päässyt kohoamaan, kun hän
ajatteli valmistaa kohteliaisuudenosoituksen jollekulle henkilölle
hänen syntymä- ja kunnianpäiväkseen. Sulhasen kysellessä arkkitehdin
suhdetta talonväkeen Ottilia voi antaa mitä parhaita tietoja. Hän
tiesi Charlottan jo aikaisemmin haeskelleen hänelle paikkaa. Ellei
vierasseurue olisi saapunut, olisi nuori mies poistunut talosta kohta
kappelin valmistuttua, koska kaikkien rakennustöiden piti keskeytyä
talven ajaksi, ja senvuoksi oli erittäin suotavaa, jos jokin uusi
suosija voi jälleen käyttää hyödyksensä tätä kyvykästä taiteilijaa.
Ottilian persoonallinen suhde arkkitehtiin oli aivan puhdas ja
vilpitön. Miellyttävänä ja toimeliaana oli nuori mies läsnäolollansa
ilahduttanut häntä ikäänkuin vanhempi veli. Neidon tunteet
pysyivät veriheimolaisuuden rauhallisessa ja intohimottomassa
pintakerrostumassa, sillä hänen sydämessänsä ei ollut enää sijaa: sen
täytti ahdinkoon asti Eduardiin kohdistuva rakkaus, ja yksin jumaluus,
joka läpäisee kaiken, voi hänen ohellansa omistaa tämän sydämen.
Mutta mitä enemmän talvi syveni, mitä koleampi oli sää, mitä vaikeammin
kuljettavat olivat tiet, sitä viehättävämmältä tuntui viettää lyheneviä
päiviä hyvässä seurassa. Lyhyiden luodeaikojen jälkeen kuohui
vieraiden tulva tavan takaa yli talon. Tuli upseereita etäisistä
linnueista, sivistyneitä, joilla oli siellä oleskelustansa suurta
hyötyä, ja muokkaamattomampia, jotka kävivät seurapiirille hankaliksi.
Siviilisäädystäkään ei ollut puutetta, ja eräänä päivänä saapuivat
yhdessä kreivi ja paronitar ihan odottamatta.
Heidän läsnäolonsa se vasta näytti kehittelevän todellista hovielämää.
Hienot säätyläismiehet ympäröivät kreiviä, ja naiset sallivat oikeutta
tapahtuvan paronittarelle. Ei ihmetelty kovinkaan kauan, miten he
molemmat nyt esiintyivät yhdessä ja hilpeinä, sillä saatiin kuulla
kreivin puolison kuolleen ja uuden avioliiton tulevan solmittavaksi
niin pian kuin säädyllisyys sen vain sallisi. Ottilia muisti heidän
ensimmäisen käyntinsä ja jokaisen avioliitosta ja sen purkautumisesta,
yhteenliittymisestä ja eroamisesta, toivosta, odotuksesta, kaipauksesta
ja kieltäymyksestä lausutun sanan. Molemmat henkilöt, joilla ei silloin
vielä ollut mitään toiveita, seisoivat nyt hänen edessänsä, toivomansa
onnen lähimmässä läheisyydessä. Ottilia ei voinut olla haikeasti
huokaamatta.
Saatuansa kuulla kreivin harrastavan musiikkia Luciana kohta piti
huolta konsertin toimeenpanosta. Hän tahtoi itse esittää lauluja
kitarrin säestyksellä. Niin tapahtuikin. Hän käsitteli soitinta
verrattain taitavasti ja hänen äänensä oli miellyttävä, mutta
sanoista kuuli ja ymmärsi niin vähän kuin yleensäkin saksalaisen
kaunottaren kitarrilauluista. Jokainen kuitenkin vakuutti hänen
laulaneen erittäin ilmehikkäästi, ja hän voi olla tyytyväinen
äänekkäisiin suosionosoituksiin. Eräs omituinen onnettomuus tässä
tilaisuudessa sentään sattui. Seurassa oli eräs runoilija, jonka
hän tahtoi erikoisesti saattaa kiitolliseksi, koska toivoi saavansa
häneltä joitakin lauluja omistuksineen. Senvuoksi hän oli tänä
iltana esittänyt enimmälti hänen laulujansa. Runoilija oli, kuten
kaikki muutkin, hänelle kohtelias, mutta hän oli odottanut jotakin
enempää. Hän viittaili joitakin kertoja asiaan, mutta ei saanut kuulla
mitään, kunnes vihdoin lähetti erään hovilaisistansa hänen luoksensa
tiedustelemaan, eikö hän ollut ihastunut kuullessaan oivallisia
runojansa niin etevästi laulettavan.
Minun runojani? kysyi puhuteltu hämmästyneenä. Anteeksi, hyvä herra,
lisäsi hän sitten, minä kuulin vain vokaaleja enkä niitäkään kaikkia.
Joka tapauksessa on velvollisuuteni kiittää niin rakastettavasta
aikomuksesta.
Hovilainen vaikeni ja salasi asian. Toinen koki päästä asiasta
lausumalla muutamia kilahtavia kohteliaisuuksia. Luciana ilmaisi
sangen selvästi haluavansa saada joitakin erikoisesti häntä varten
sepitettyjä säkeitä. Ellei olisi ollut liian epäkohteliasta, olisi hän
voinut ojentaa anojalle aakkoset, joista sopi itse kuvitella itsellensä
millainen ylistysruno tahansa johonkin olemassaolevaan sävelmään.
Tapahtuma johti kuitenkin loukkautumiseen. Vähän ajan kuluttua hän sai
kuulla, että runoilija oli vielä samana iltana sepittänyt erääseen
Ottilian mielisävelmään mitä sievimmät säkeet, jotka olivat enemmän
kuin kohteliaat.
Luciana, joka hänenlaistensa henkilöiden tavalla tahtoi sekoittaa
toisiinsa edulliset ja vahingolliset asiat, tahtoi nyt koetella
onneansa lausujana. Hänen muistinsa oli hyvä, mutta esitys,
vilpittömästi puhuen, hengetöntä ja kiivasta olematta tunnekylläistä.
Hän lausui balladeja, kertomuksia ja mitä muuta lausunta-ohjelmiin
tavallisesti kuuluu. Hän oli omaksunut ikävän tavan säestellä
esittämäänsä elein, joten se, mikä oikeastaan on eepillistä ja
lyyrillistä, epämiellyttävällä tavalla sekaantui draamallisuuteen,
siihen elimellisesti liittymättä.
Kreivi, älykäs mies, joka varsin pian oppi tuntemaan seuran, sen
kiintymykset, intohimot ja huvitukset, sai Lucianan, onneksi tai
onnettomuudeksi, ryhtymään erääseen esityslajiin, joka erittäin hyvin
sopi hänen olemukseensa.
Minä näen täällä, virkkoi kreivi, niin paljon kaunisrakenteisia
henkilöitä, jotka epäilemättä osaavat jäljitellä maalauksellisia
liikkeitä ja asentoja. Eivätkö he liene vielä yrittäneet esittää
tunnettuja maalauksia? Jos sellainen mukaelma vaatiikin vaivalloista
järjestelyä, aiheuttaa se toisaalta uskomatonta viehätystäkin.
Luciana havaitsi kohta olevansa tässä aivan omalla alallansa. Hänen
kaunis vartalonsa, täyteläiset muotonsa, säännölliset ja siitä
huolimatta huomattavat kasvonsa, hänen vaaleanruskeat hiuspalmikkonsa
ja sorea kaulansa, kaikki tuo oli jo sinänsä kuin maalausta varten
luotu. Jos hän vielä olisi tietänyt, kuinka paljoa kauniimmalta
hän näytti liikkumatta seistessään kuin liikkuessaan, kun näet
viimeksimainitussa tapauksessa sattui monesti ilmenemään jotakin
häiritsevää, epäsiroa, niin hän olisi antautunut vieläkin innokkaammin
tätä luonnollista kuvaamataidetta harjoittamaan.
Nyt etsittiin kuuluisain maalausten vaskipiirrosjäljennöksiä; ensiksi
valittiin van Dyckin Belisarius. Erään kookkaan ja hyvärakenteisen
ikämiehen piti esittää istuvaa sokeata sotapäällikköä ja arkkitehdin
hänen edessänsä osaaottavaisen murheellisena seisovaa soturia, jonka
näköinen hän tosiaan jossakin määrin oli. Luciana oli, puolittain
vaatimattomasti, valinnut esitettäväksensä taustalla olevan nuoren
naisen, joka laskee kukkarosta kämmenelle runsaita almuja, vanhan eukon
näyttäessä häntä varoittelevan ja huomauttavan hänen tekevän liikoja.
Eräs toinen todella almuja ojentava naishenkilö ei hänkään ollut
unohtunut.
Näiden ja muiden kuvien sommittelussa askarreltiin erittäin vakavasti.
Kreivi antoi arkkitehdille eräitä järjestelyä koskevia ohjeita, ja
viimeksimainittu rakensi kohta näyttämön pitäen huolta tarpeellisesta
valaistuksesta. Oli jo syvennytty puuhaan sangen pitkälle, kun vasta
havaittiin, että sellainen yritys vaati melkoisia kustannuksia ja
että maaseudulla talvisaikaan puuttui moniakin tarpeita. Jottei
asia mitenkään tyrehtyisi, antoi Luciana leikkoa rikki melkein koko
vaatevarastonsa toimittaakseen kaikki ne puvut, jotka taiteilijat tosin
varsin mielivaltaisesti olivat hankittaviksi määränneet.
Ilta tuli, kuvaelma esitettiin suuren seuran nähden ja saavutti
yleistä suosiota. Vaikuttava musiikki jännitti odotusta. Ensimmäisenä
kuvaelmana oli mainittu Belisarius. Osien esittäjät olivat niin
sopivat, värit niin onnellisesti jaetut, valaistus niin taiteellinen,
että tosiaankin luuli joutuneensa toisiin maailmoihin; todellisuuden
läsnäolevaisuus pelkän näköilmiön asemesta vain sai aikaan jonkinlaista
arkuuden tuntoa.
Esirippu laskeutui ja nousi jälleen useita kertoja katsojien
vaatimuksesta. Välisoitto huvitti sitten yleisöä, jota tahdottiin
hämmästyttää ylevämmänlaisella kuvalla. Se oli Poussinin tunnettu
maalaus: Ahasverus ja Ester. Tällä kertaa Luciana oli pitänyt paremmin
varansa. Hän esiintyi hervahtaneena kuningattarena koko viehkeydessänsä
ja oli, viisaasti kylläkin, valinnut itseänsä tukemaan pelkkiä sieviä,
kaunisrakenteisia tyttöjä, joista ei kuitenkaan yksikään missään
suhteessa vetänyt hänelle vertoja. Ottilia oli suljettu pois tästä
samoinkuin muistakin kuvaelmista. Kultaiselle valtaistuimelle, Zeuksen
kaltaista kuningasta esittämään, oli valittu seuran kookkain ja kaunein
mies, joten tämä kuvaelma tosiaankin oli verrattoman täydellinen.
Kolmanneksi oli valittu niin sanottu Isällinen varoitus, Terborchin
teos. Kukapa ei tuntisi Willen tästä maalauksesta tekemää oivallista
vaskipiirrosta? Siinä on istumassa jalo, ritarillinen isä, joka näyttää
vakavasti vetoavan edessänsä seisovan tyttärensä omaantuntoon. Tytär,
ihana olento, runsaslaskoksisen atlaspuvun verhoama, tosin nähdään
vain takaapäin, mutta koko hänen olemuksensa tuntuu osoittavan, että
hän malttaa mieltänsä. Isän ilmeestä ja eleestä voi kumminkin havaita,
ettei nuhde ole ankara eikä nöyryyttävä; äiti puolestaan näyttää
salaavan pientä neuvottomuutta silmäilemällä viinilasiin, jota on
parhaillaan tyhjentämässä.
Tässä tilaisuudessa Lucianan nyt piti esiintyä täydessä loistossansa.
Hänen palmikkonsa, päänsä muoto, kaulansa ja niskansa olivat
sanomattoman kauniit, ja vartalo, jonka muodinmukaiset antikisoivat
naisten vaatteet peittävät melkein näkymättömiin, erittäin siro,
solakka ja kevyt, esiintyen siten vanhemmassa puvussa erittäin
edullisena. Arkkitehti oli pitänyt huolta valkoisen silkin runsaiden
laskosten mitä taiteellisimmasta ja luontevimmasta järjestämisestä,
joten tämä elävä jäljennös kieltämättä oli alkuteosta paljon etevämpi
ja herätti yleistä ihastusta. Uusintavaatimukset eivät tahtoneet
ottaa loppuaksensa, ja aivan luonnollinen halu saada nähdä tuo kaunis
olento, jota oli selkäpuolelta kyllikseen katseltu, myöskin kasvoista
kasvoihin, kiihtyi siinä määrin, että eräs kärsimätön veitikka huusi
ääneen ja kaikkien mieliksi ne sanat, jotka toisinaan kirjoitetaan
sivun alareunaan: _tournez s'il vous plait_. Esittäjät kuitenkin
tiesivät niin hyvin, mikä oli heille edullista, ja olivat niin selvillä
näiden taideteosten olemuksesta, etteivät noudattaneet yleistä
kehoitusta. Tytär, joka näytti olevan häpeissään, jäi rauhallisena
seisomaan osoittamatta katsojille kasvojensa ilmettä, isä istui yhä
varoittavassa asennossansa, ja äiti syventyi yhä nenin ja silmin
läpikuultavaan lasiin, josta viini ei vähentynyt, vaikka hän näytti
juovan. — Mitäpä olisikaan vielä paljoa sanottavaa niistä pienistä
jälkikuvaelmista, joiden aiheiksi oli valittu alankomaisia ravintola-
ja markkinakohtauksia?
Kreivi ja paronitar matkustivat pois luvaten palata läheisen liittonsa
ensimmäisinä onnellisina viikkoina, ja Charlotta toivoi nyt, kahden
vaivalloisesti kestetyn kuukauden jälkeen, pääsevänsä eroon muistakin
vieraistansa. Hän oli varma siitä, että tytär tulisi onnelliseksi,
kunhan morsiusajan ja nuoruuden ensi huume ehtisi talttua, sillä
sulhanen piti itseänsä maailman onnellisimpana ihmisenä. Varakasta ja
luonnonlaadultansa maltillista miestä näytti ihmeellisesti imartelevan
se seikka, että hän yksin sai omistaa naisen, jonka täytyi miellyttää
kaikkia ihmisiä. Hän taipui aivan omituiseen tapaan suhteistamaan
kaikki morsiameensa ja vasta hänen välityksellään itseensä, vieläpä
siinä määrin, että hänestä tuntui epämieluisalta, ellei uusi tulija
kohta kiinnittänyt Lucianaan koko huomiotansa ja pyrkinyt hänen,
paronin, kanssa lähempään tuttavuuteen, kuten varsinkin vanhemmat
henkilöt hänen hyvien ominaisuuksiensa vuoksi useasti tekivät,
erikoisesti Lucianasta välittämättä. Mitä arkkitehtiin tulee, saatiin
asia piankin järjestykseen. Uudelta vuodelta piti hänen lähteä paronin
mukaan ja viettää hänen kerallansa karnevaaliaika kaupungissa, missä
Luciana toivoi kauniisti järjestettyjen kuvaelmien uusinnasta ja
tuhansista muista asioista mitä suurinta nautintoa, varsinkin kun täti
ja sulhanen näyttivät pitävän vähäpätöisenä jokaista hänen huvinsa
vaatimaa kustannusta.
Nyt piti erottaman, mutta se ei voinut tapahtua jokapäiväiseen
kuosiin. Pilailtiin kerran verrattain äänekkäästi, että Charlottan
talvivarat olivat nyt piankin loppuun kulutetut, kun se, tosin sangen
rikas kelpo mies, joka oli esittänyt Belisariusta ja nyt jo kauan
esiintynyt Lucianan hurmaantuneena ihailijana, harkitsemattansa
huudahti: Otetaanpa siis käytäntöön puolalainen järjestys! Tulkaa te
nyt kuluttamaan loppuun mitä minulla on, ja niin tulkoon kunkin vuoro
aikanansa. Sanottu ja tehty: Luciana suostui. Seuraavana päivänä
säälittiin matkatavarat kokoon ja parvi lensi toiseen kartanoon.
Sielläkin oli riittävästi tilaa, mutta puuttui mukavuutta ja hyvää
järjestystä. Siitä koitui paljon sopimattomuutta, mikä vasta teki
Lucianan oikein onnelliseksi. Elämä kävi yhä hurjemmaksi. Pantiin
toimeen ajojahteja syvissä lumikinoksissa ja mitä muuta hankalaa
suinkin vain keksittiin. Naiset eivät saaneet jäädä pois enempää
kuin miehetkään, ja niin siirryttiin, ajaen ja ratsastaen, meluavina
rekiseurueina, kartanosta toiseen, kunnes vihdoin lähestyttiin
pääkaupunkia. Kertomukset siitä, miten hovissa ja kaupungissa
huviteltiin, suuntasivat sitten mielikuvituksen uusille urille ja
vetivät Lucianan seurueinensa — täti oli lähtenyt jo aikaisemmin —
vastustamattomasti uuteen elämänpiiriin.
_Ottilian päiväkirjasta._
"Suuressa maailmassa pidetään jokaista sinä, minä hän esiintyy; mutta
täytyy tosiaan esiintyä jonakin. Hankalasti käsiteltäviä siedetään
mieluummin kuin mitättömiä."
"Yhteiskunnan voi pakottaa hyväksymään mitä tahansa, mutta ei
sellaista, mistä seuraa jotakin."
"Me emme opi tuntemaan ihmisiä, kun he tulevat meidän luoksemme; meidän
täytyy lähteä heidän luoksensa nähdäksemme kuinka heidän on laita."
"Minä pidän melkein luonnollisena, että keksimme vierailijoissa
monenlaista moitittavaa, että kohta heidän poistuttuansa arvostelemme
heitä jokseenkin säälimättömästi; meillä näet on niin sanoaksemme
oikeus mitata heitä omalla mittapuullamme. Ymmärtäväiset ja
oikeamielisetkään ihmiset tuskin pidättyvät sellaisissa tapauksissa
terävästä arvostelusta."
"Sitävastoin: kun on käynyt toisten luona ja nähnyt heidät omine
ympäristöinensä, tottumuksinensa, välttämättömissä olotiloissa,
nähnyt, kuinka he vaikuttavat tai mukautuvat, niin tarvitaan jo
ymmärtämättömyyttä ja pahaa tahtoa, jos haluaa pitää naurettavana
sellaista, minkä täytyisi näyttää meistä kunnioitettavalta useassakin
merkityksessä."
"Sen nojalla, mitä me nimitämme käytökseksi ja hyviksi tavoiksi,
on saavutettava se, mikä muuten on saavutettavissa vain väkivaltaa
käyttäen tai ei edes sitenkään."
"Seurustelu naisten kanssa on hyvien tapojen oikea olopiiri."
"Kuinka voi ihmisen luonne, hänen omituisuutensa säilyä elämäntaidon
ohella? — Elämäntaidon pitäisi sitäkin enemmän korostaa kunkin
ominaista laatua. Jokainen tavoittelee merkittävää, joka kuitenkaan ei
saa olla hankalaa."
"Edullisimmassa asemassa on elämässä yleensä samoinkuin
seurapiireissäkin, sivistynyt sotilas.”
"Karkeat sotamiehet eivät ainakaan petä luonnettansa, ja koska
väkevyyden takana useimmiten sentään piilee hyväluontoisuutta, ovat
hekin hätätilassa siedettäviä."
"Ei ole kiusallisempaa olentoa kuin siviilisäätyyn kuuluva kömpelö
henkilö. Häneltä sopisi vaatia hienoutta, koska hänen ei tarvitse
askarrella missään karkeissa asioissa."
"Kun elämme ihmisten joukossa, jotka herkästi vaistoavat mikä on
soveliasta, mikä ei, niin pelkäämme heidän puolestansa, jos sattuu
jotakin sopimatonta. Niinpä on tunteeni aina Charlottan myötä, kun joku
keinuttaa tuolia, koska hän ei voi sitä mitenkään sietää."
"Kukaan ei astuisi silmälasit nenällä tuttavalliseen suojaan, jos
tietäisi, että meistä naisista heti katoaa halu häntä katsella ja hänen
kanssansa keskustella."
"Tutunomaisuus, joka anastaa kunnioituksen sijan, on aina naurettava.
Kukaan ei laskisi hattua kädestänsä tuskin ehdittyään lausua
tervehdyksensä, jos tietäisi, kuinka koomilliselta se näyttää."
"Ei ole mitään ulkonaista kohteliaisuuden merkkiä vailla syvää
siveellistä pohjaa. Oikea kasvatus olisi se, joka samalla kertaa
antaisi sekä tuon merkin että sen pohjan."
"Käyttäytyminen on kuvastin, jossa jokainen näkee oman kuvansa."
"On olemassa sydämen kohteliaisuutta; se on rakkauden sukua. Siitä
johtuu ulkonaisen käyttäytymisen miellyttävä kohteliaisuus."
"Vapaaehtoinen riippuvaisuus on kaunein olotila, ja kuinkapa se olisi
mahdollinen ilman rakkautta."
"Me emme ole milloinkaan toiveistamme etäämmällä kuin kuvitellessamme
omistavamme mitä toivoelemme."
"Ehdottomin orja on se, joka pitää itseänsä vapaana olematta vapaa."
"Tarvitsee vain julistaa itsensä vapaaksi, niin tuntee heti olevansa
riippuvainen. Jos uskaltaa tunnustautua riippuvaiseksi, niin tuntee
olevansa vapaa."
"Jonkun toisen henkilön suurta etevämmyyttä vastaan ei ole muuta
pelastuskeinoa kuin rakkaus."
"Kamalassa asemassa on oivallinen mies, josta tuhmat kerskailevat."
"Sanotaan, ettei kamaripalvelijalle ole olemassa sankaria. Syynä on
yksinomaan se, että sankarin voi tunnustaa vain toinen sankari. Mutta
kamaripalvelija kyennee arvostamaan kaltaisiansa."
"Keskinkertaisuuden paras lohdutus on se, ettei nero ole kuolematon."
"Suurimpia ihmisiä yhdistää heidän vuosisataansa aina jokin heikkous."
"Ihmisiä pidetään yleensä vaarallisempina kuin he ovat."
"Mielettömät ja viisaat henkilöt ovat yhtä vaarattomat. Puolihupsut ja
puoliviisaat ne ovat vaarallisimmat."
"Maailmaa voi väistää parhaiten taiteen avulla ja taiteen avulla siihen
voi parhaiten liittyä."
"Korkeimman onnen ja ankarimman hädänkin hetkinä me tarvitsemme
taiteilijaa."
"Taiteen esineenä on se, mikä on vaikeata ja hyvää."
"Vaikean kepeä käsitteleminen tekee mahdottoman havaittavaksemme."
"Vaikeudet kasvavat, mitä lähemmäksi päämäärää pääsemme."
"Kylväminen ei ole niin vaivalloista kuin niittäminen."