Kuinka oudosti täytyikään sellaisten tapausten, tuon pakostakin mieleen
tunkeutuneen katoavaisuuden ja kuolemantunnon jälkeen Ottiliaan
vaikuttaa sen tiedon, jota häneltä ei käynyt kauemmin salaaminen,
nimittäin että Eduard oli lähtenyt kokemaan vaihtelevaa sotaonnea.
Häneltä ei jäänyt havaitsematta yksikään niistä seikoista, jotka
hänellä oli syy ottaa huomioon. Onneksi ihminen kykenee tajuamaan
onnettomuutta ainoastaan osittain; suurempi määrä hänet joko tuhoaa
tai jättää välinpitämättömäksi. On olemassa tilanteita, joissa
pelko ja toivo yhtyvät, kumoavat toisensa ja raukeavat hämäräksi
tunteettomuudeksi. Kuinka voisimmekaan muuten tietää kaukana viipyvien
rakkaimpiemme olevan alinomaisessa vaarassa ja siitä huolimatta yhä
jatkaa tavanomaista elämäämme.
Tuntuipa senvuoksi siltä, kuin olisi jokin hyvä henki pitänyt
Ottiliasta huolta tuomalla yht'äkkiä tähän hiljaisuuteen, johon hän
yksimielisenä ja toimettomana tuntui vajoavan, hurjan sotalauman, joka
asetti hänelle riittävästi ulkoapäin tulevia vaatimuksia ja pakotti
hänet urkenemaan omasta itsestänsä samalla elähdyttäen hänen omia
voimiansa.
Charlottan tytär, Luciana, oli tuskin ehtinyt siirtyä koulukodista
suureen maailmaan, oli tuskin ehtinyt nähdä tätinsä talossa kirjavan
seuran parveilevan ympärillänsä, kun hänen miellyttämishalunsa jo
todellakin herätti mieltymystä ja eräs nuori, erittäin varakas
mies tunsi kiivasta halua saada hänet omaksensa. Hänen melkoinen
omaisuutensa oikeutti hänet aina vaatimaan omaksensa kaikkein parasta,
ja häneltä ei näyttänyt puuttuvan mitään muuta kuin kaikin puolin
moitteeton puoliso, jota maailma kadehtisi samoinkuin kaikkea muutakin.
Tämä perheasia se toistaiseksi kovin askarrutti Charlottaa; hän
harkitsi sitä parhaansa mukaan ja omisti sille koko kirjeenvaihtonsa,
mikäli sen tarkoituksena ei ollut lähempien tietojen saaminen
Eduardista. Niinpä olikin Ottilia jäänyt viime aikoina entistä
yksinäisemmäksi. Hän tosin tiesi Lucianan tulevan ja oli suorittanut
talossa asian vaatimat valmistelut, mutta niin pian ei vierailun
otaksuttu tapahtuvan. Tahdottiin vielä ennakolta kirjoittaa, sopia,
tarkemmin määrätä, kun myrsky yht'äkkiä yllätti linnan ja Ottilian.
Vaunut toivat kamarineitejä ja palvelijoita, matkalaukkuja ja -kirstuja
kantamuksittain; näytti jo siltä, kuin vierailisi talossa pari kolme
herrasväkeä. Mutta nytpä vasta ilmestyivät vieraat itse: täti Lucianan
ja muutamien hänen ystävättäriensä keralla ja sulhanen, hänkään ei
yksinänsä. Eteinen oli täynnä nahkaisia matkakirstuja, laukkuja
ja muita säiliöitä. Suurella vaivalla erotettiin monet lippaat ja
kotelot toisistansa. Tavaroiden kuljettamisesta ja sijoittamisesta
ei tahtonut tulla loppua. Sattui vielä rankkasade, joka aiheutti
paljon hankaluutta. Ottilia suhtautui tähän rajuun hyörinään tyynen
toimeliaasti, esiintyipä hänen iloinen taidokkuutensa kauneimmassa
loistossaan: hän näet sijoitti ja järjesti kaikki lyhyessä ajassa.
Kaikki olivat sijoitetut, kaikki omalla tavallansa mukavasti, ja
uskoivat palveluksen olevan hyvän, koska ketään ei estetty palvelemasta
itseänsä.
Erittäin vaivalloisen matkan jälkeen olisivat kaikki mielellään
nauttineet hieman lepoa, sulhanen olisi mielellänsä lähestynyt
anoppiansa saadakseen hänet vakuutetuksi rakkaudestansa ja hyvästä
tahdostansa, mutta Luciana ei saanut rauhaa. Hänelle oli nyt vihdoin
tarjoutunut onni saada nousta hevosen selkään. Sulhasella oli kauniita
hevosia, ja nyt piti kohta lähteä ratsastamaan. Huonosta säästä ja
tuulesta, sateesta ja myrskystä ei huolittu mitään; näytti siltä, kuin
ihminen eläisi vain kastuakseen ja jälleen kuivaakseen. Jos Lucianan
mieleen juolahti lähteä matkaan jalkaisin, ei hän välittänyt siitä,
millaiset vaatteet hänellä sattuivat olemaan yllänsä ja millaiset
jalkineet; hänen täytyi käydä näkemässä puistorakennelmia, joista oli
paljon kuullut. Minne ratsain ei päästy, sinne juostiin. Pian oli
Luciana nähnyt ja arvostellut kaikki. Hänen pikaisen olemuksensa vuoksi
ei ollut helppo ryhtyä häntä vastustelemaan. Seura joutui siitä monella
muotoa kärsimään, mutta eniten kamarineidit, joilla oli pesemistä ja
silittämistä, ratkomista ja ompelemista loppumattomiin.
Saatuansa talon ja lähiseudun perinpohjin tutkituksi Luciana tunsi
heti velvollisuudeksensa lähteä vierailemaan naapuristoon. Nopeasti
ratsastaen ja ajaen venyi naapuristo verrattain avaraksi. Linnaan tulvi
vastavierailuja, ja kaikkinaisten erehdysten välttämiseksi asetettiin
pian määrätyt päivät.
Charlottan yrittäessä tädin ja sulhasen asiamiehen keralla järjestellä
sisäisiä suhteita ja Ottilian käskyläisinensä pitäessä huolta siitä,
ettei suurelta vierasjoukolta mitään puuttunut — oli pantava liikkeelle
metsästäjiä ja puutarhureita, kalastajia ja kauppiaita — esiintyi
Luciana aina kuin palava pyrstötähdensydän, jonka jäljessä viistää
pitkä pyrstö. Tavalliset vierailukeskustelut tuntuivat hänestä piankin
mauttomilta. Hän uhkasi vanhimpienkin henkilöiden rauhaa pelipöydän
ääressä, mutta jokaisen vielä vähänkin liikkuvaisen — ja ketäpä ei
hänen viehättävä tungettelevaisuutensa olisi saanut liikkeelle? —
täytyi lähteä mukaan, ellei tanssimaan, niin ainakin vilkkaaseen
pantti-, rangaistus- ja kiusantekoleikkiin. Ja vaikka tuo kaikki,
samoinkuin myöhemmin tapahtuva panttien lunastaminen, tähtäsi häneen
itseensä, ei toisaalta kukaan, varsinkaan ei kukaan mies, olipa
hän mitä lajia tahansa, jäänyt aivan osattomaksi, onnistuipa hänen
voittaa kerrassaan eräiden huomattavien vanhahkojen henkilöiden suosio
utelemalla tietoonsa heidän niihin aikoihin sattuvat syntymäpäivänsä ja
niitä erikoisesti viettämällä. Hänellä oli sitäpaitsi aivan erikoinen
taito käyttäytyä niin, että jokainen luuli hänen kaikille jakautuvan
suosionsa tulevan erikoisesti itsensä osaksi. Ilmenipä tämä heikkous
kaikkein huomattavimmin seuran vanhimmassa miespuolisessa jäsenessä.
Jos hänen suunnitelmansa näytti olevan valloittaa miehet, jotka
jotakin merkitsivät, joilla oli virka-arvo, mainetta, kunniaa tai
jotakin muuta merkittävää, saattaa häpeään viisaus ja maltillisuus ja
hankkia rajulle, omituiselle olemuksellensa arvelevaistenkin suosio,
ei nuoriso silti joutunut vahinkoon: jokaisella oli oma osansa, oma
päivänsä ja hetkensä, jona Luciana osasi viehättää ja vangita. Niinpä
hän oli piankin iskenyt silmänsä arkkitehtiin, joka kuitenkin katseli
varsin vilpittömästi pitkien tummien kiharainsa alta, seisoi suorana
ja rauhallisena loitommalla, vastasi kaikkiin kysymyksiin lyhyesti ja
älykkäästi, mutta ei näyttänyt haluavan ryhtyä sen enempiin tekemisiin,
joten Luciana vihdoin puolittain hermostuneena, puolittain viekkaana
päätti tehdä hänestä päivän sankarin ja siten liittää hänetkin
ihailijoittensa sarjaan.
Luciana ei ollut suotta tuonut mukanansa paljon tavaraa. Paljon oli
saapunut perille vielä hänen tultuansakin. Hän oli pitänyt huolta
siitä, että voi vaihtaa pukuja mielin määrin. Jos häntä huvitti
muuttaa vaatteita kolme-neljä kertaa päivässä vaihdellen siten aamun
ja yön välimaalla tavallisia seurustelupukuja, niin ilmestyi hän
sitäpaitsi kerran varsinaisessa naamiaispuvussa, talonpoikais- tai
kalastajatyttönä, keijukaisena tai kukkasmyyjättärenä. Vaivautuipa hän
pukeutumaan vanhaksi vaimoksikin saadakseen nuoret kasvonsa näyttämään
sitä raikkaammilta, ja hänen onnistui tosiaankin sekoittaa todellinen
ja kuviteltu siinä määrin, että toiset saattoivat luulla olevansa
vedenneidon sukulaisia.
Pääasiallisesti hän kuitenkin käytti näitä valepukuja pantomiimisiin
asenteihin ja tansseihin, joissa hän taitavasti esitti erilaisia
luonneosia. Eräs hänen seurueeseensa kuuluva herrasmies oli
harjoittautunut säestelemään hänen eleitänsä; lyhyen sopimuksen nojalla
asia lähti aina hyvin sujumaan.
Eräänä päivänä, vilkkaitten tanssiaisten väliajalla, kun Lucianaa
hänen oman salaisen toimenpiteensä mukaisesti kehoitettiin muka
valmistautumatta esittämään jotakin sentapaista, hän näytti
hämmästyneeltä ja antoi vastoin tavallisuutta pyytää kauan. Hän näytti
epäröivän, luopui valintaoikeudestansa, pyysi improvisaattorin tapaan
jotakin aihetta, kunnes tuo klaveeria soittava apumies, jonka kanssa
hän lienee asiasta ennakolta sopinut, istuutui flyygelin ääreen, alkoi
soittaa surumarssia ja kehoitti häntä esittämään Artemisia-tutkielman,
jonka hän oli oivallisesti harjoitellut. Luciana suostui pyyntöön,
poistui ja ilmestyi pian, surumarssin hellänmurheellisten sävelten
soidessa, kuninkaallisen lesken hahmossa, hitain askelin, tuhkauurnaa
kantaen. Hänen jäljessään kannettiin isoa mustaa taulua ja kultaiseen
piirtimeen kiinnitettyä, kärkeväksi vuoltua liitukappaletta. Eräs
hänen ihailijoistansa ja ajutanteistansa, jonka korvaan hän jotakin
kuiskasi, astui kohta arkkitehdin luo kehoittaakseen, jopa tavallaan
pakottaaksensakin häntä rakentajana piirtämään Mausoloksen hautaa,
joten hänen ei suinkaan ollut toimittava pelkkänä statistina, vaan
otettava vakaasti osaa näyttelemiseen. Vaikka näyttikin siltä, kuin
arkkitehti olisi joutunut hämilleen — hän näet muodosti mustassa,
tiukassa, muodinmukaisessa asussansa omituisen vastakohdan kaikille
harsoille, ripsuille, lasihelmille, tupsuille ja kruunuille —
malttoi hän kuitenkin kohta mielensä. Sitä omituisempi oli seuraava
näytelmä: arkkitehti asettui ison taulun ääreen, jota pitelemässä
oli pari paasia, ja piirsi harkiten ja huolellisesti hautakammion,
joka tosin olisi soveltunut pikemmin longobardien kuin kaarialaisten
kuninkaalle, mutta teki sen niin kaunissuhtaisen, sommittelultansa
vakavan ja koristeiltansa henkevän, että se syntyessään herätti iloa ja
valmistuttuaan ihailua.
Arkkitehti, joka kiinnitti koko tarkkaavaisuutensa käsilläolevaan
tehtävään, oli koko tuona aikana tuskin ollenkaan kääntynyt
kuningattaren puoleen. Kun hän vihdoin kumarsi ja antoi ymmärtää,
että otaksui nyt suorittaneensa annetun tehtävän, ojensi Luciana
häntä kohti vielä uurnaa ilmaisten haluavansa sen kuvatuksi
hautakammion huipulle. Arkkitehti teki sen, joskin vastahakoisesti,
koska se ei kunnolla sopinut hänen muuhun suunnitelmaansa. Luciana
puolestaan vapautui kärsimättömyydestänsä; hänen aikomuksensa
näet ei suinkaan ollut vaatia häneltä tunnontarkkaa piirustusta.
Hänen tarkoitukseensa ja toiveisiinsa olisi kaiketi paremminkin
soveltunut, jos arkkitehti olisi vain muutamin harvoin vedoin kevyesti
luonnostellut jotakin hautakammion tapaista ja seurustellut muun
ajan hänen kanssansa. Arkkitehdin menettely sai hänet niinmuodoin
mitä suurimman neuvottomuuden valtoihin, sillä vaikka hän yrittikin
mahdollisimman vaihtelevasti ilmaista tuskaansa, toimenpiteitänsä ja
toivomuksiansa sekä mieltymystänsä vähitellen syntyvään rakennukseen,
vieläpä muutaman kerran melkein väkivalloin käänsi arkkitehdin
puoleensa, jotta heidän esiintymisensä vaikuttaisi jossakin määrin
yhtenäiseltä, osoittautui hänen näyttelijäkumppaninsa kuitenkin
liian jäykäksi, hänen täytyi liian usein turvautua uurnaan, painaa
sitä poveansa vasten ja luoda katseensa taivaaseen; muistuttipa hän
vihdoin, sellaisten tilanteiden pakostakin yhä korostuessa, pikemmin
Efesoksen leskeä kuin Kaarian kuningatarta. Näytelmä venyi niinmuodoin
pitkäksi; säestäjä, jonka kärsivällisyys yleensä oli aivan riittävä,
ei enää tietänyt, mihin sävyyn hänen oli jatkettava. Hän kiitti
Luojaansa, kun näki uurnan pyramidin huipulla, ja johtui tahtomattansa
hupaisiin säveliin kuningattaren tahtoessa ilmaista rakentajalle
kiitollisuuttansa. Kuvaelman varsinainen luonne tosin siten häiriytyi,
mutta seuran mieliala kävi erittäin hilpeäksi, ja kaikki riensivät
osoittamaan ihailuansa, Lucianalle hänen erinomaisen ilmehikkäästä
esiintymisestänsä ja arkkitehdille hänen taiteellisesta ja sirosta
piirroksestansa.
Varsinkin sulhanen keskusteli arkkitehdin kanssa. Pahoittelen kovin,
sanoi hän, että piirroksenne on niin häviävä. Sallinette minun ainakin
ottaa sen huoneeseeni ja keskustella sen johdosta kanssanne. — Jos
asia teitä huvittaa, virkkoi arkkitehti, niin voin esittää teille
huolellisesti suoritettuja sellaisten rakennusten ja muistomerkkien
piirustuksia, joista tämä on vain satunnainen nopeasti kyhätty luonnos.
Lähellä seisova Ottilia astui heidän luoksensa. Toivottavasti
näytätte herra paronille tilaisuuden sattuessa kokoelmanne, sanoi hän
arkkitehdille, hän harrastaa taidetta ja muinaistutkimusta, ja minä
toivon, että opitte lähemmin toisenne tuntemaan.
Luciana liiteli heidän luoksensa ja tiedusteli, mikä oli puheenaiheena.
Eräs tämän herran hallussa oleva taidekokoelma, jonka hän tilaisuuden
tullen aikoo näyttää meille, vastasi paroni.
Tuokoon hän sen heti! huudahti Luciana. Tuottehan sen heti, eikö totta?
lisäsi hän mairitellen ja tarttui ystävällisesti hänen molempiin
käsiinsä.
Nyt ei liene sovelias hetki, vastasi arkkitehti.
Mitä! huudahti Luciana käskevästi. Ettekö tahdo totella kuningattarenne
käskyä? — Sitten hän alkoi pyytää kiusoitellen.
Älkää olko itsepäinen, virkkoi Ottilia puoliääneen.
Arkkitehti poistui suoritettuaan kumarruksen, joka ei luvannut eikä
kieltänyt.
Hän oli tuskin ehtinyt poistua, kun Luciana jo juoksi ympäri huonetta
vainukoiran keralla. Voi, kuinka olenkaan onneton! huudahti hän,
sattumalta äitiinsä törmätessään. Minä en ottanut apinaani mukaani;
minua neuvottiin jättämään se tekemättä, mutta itse asiassa on vain
palvelijaini mukavuudenhalu riistänyt minulta sen ilon. Mutta minäpä
lähetän jonkun hänet hakemaan. Kunhan saisin nähdä edes hänen kuvansa,
olisin jo tyytyväinen. Minä maalautan ihan varmasti hänen kuvansa, ja
hänen ei pidä poistua minun viereltäni.
Kenties voin sinua lohduttaa, virkkoi Charlotta, kun käsken tuoda
sinulle kirjastosta kokonaisen nidoksen mitä ihmeellisimpiä
apinainkuvia.
Luciana huudahti ilosta, ja isokokoinen kirja tuotiin. Noiden
ihmistenkaltaisten ja taiteilijan vielä inhimillistämien inhoittavien
olentojen näkeminen sai Lucianan haltioihinsa. Erikoisen onnelliseksi
hän tunsi itsensä havaitessaan jokaisen noista elukoista jonkun tutun
henkilön näköiseksi.
Eikö tuo ole aivan kuin setä? huudahti hän säälimättä. Eräs oli
kuin korukauppias M-, toinen kuin pastori S-, ja kolmas ilmetty se
ja se. Itse asiassa, arveli hän, ovat apinat oikeita keikareita, ja
käsittämätöntä on, miksi heidät suljetaan pois parhaasta seurapiiristä.
Luciana sanoi tuon kaikkein parhaassa seurapiirissä, mutta kukaan
ei siitä pahastunut. Oli totuttu antamaan niin paljon anteeksi
hänen viehättävyydellensä, että lopulta suvaittiin hänen pahimpia
säädyttömyyksiänsäkin.
Sillävälin Ottilia keskusteli sulhasen kanssa. Hän toivoi arkkitehdin
palaavan ja vapauttavan seuran tästä apinamaisuudesta näyttämällä
vakavampia ja aistikkaampia kokoelmiansa. Otaksuen niin tapahtuvan oli
hän jutellut asiasta paronin kanssa ja huomauttanut hänelle useita
seikkoja. Mutta arkkitehtia ei kuulunut, ja kun hän sitten vihdoin
palasi, niin hän hävisi seuraan tuomatta mitään mukanansa ja ikäänkuin
ei olisi ollut mistään puhettakaan. Ottilia oli hetkisen — kuinka
sanoisikaan? — harmistunut, pahoillansa, hämmästynyt; hän oli häntä
kauniisti pyytänyt, olisi suonut hupaisen ja mielenmukaisen hetken
sulhaselle, joka tosin rajattomasti rakasti Lucianaa, mutta näytti
sentään kärsivän hänen käyttäytymisestänsä.
Apinain täytyi väistyä pienen aterian tieltä. Seuraleikit, vieläpä
tanssitkin ja vihdoin iloton istuminen ja häipyneen huvin tavoittelu
kesti tällä kertaa, kuten tavallisestikin, kauas sivu puolenyön.
Luciana näet oli jo tottunut aamuisin pysyttelemään vuoteessaan ja
iltaisin vuoteesta poissa.
Näihin aikoihin on Ottilian päiväkirjaan merkitty harvemmin tapahtumia
ja sitävastoin useammin elämää koskevia ja elämästä johdettuja ydin- ja
mietelauselmia. Koska useimmat niistä kumminkaan eivät voi olla hänen
oman harkintansa tuloksia, on todennäköistä, että hänelle on jätetty
käytettäväksi jokin vihko, josta hän on jäljentänyt miellyttäviä
kohtia. Moni hänen itse keksimänsä, sävyltänsä hartaampi miete lienee
punaisen langan nojalla tunnettavissa.
_Ottilian päiväkirjasta._
"Me silmäilemme mielellämme tulevaisuuteen, koska haluamme hiljaisten
toivelmiemme avulla kääntää hyväksemme sen häilyvän epämääräisyyden."
"Suuressa seurassa johdumme helposti ajattelemaan, että sattuman, joka
tuo toistensa seuraan niin paljon ihmisiä, pitäisi kuljettaa luo meidän
ystävämmekin."
"Elipä kuinka eristettynä tahansa, ennenkuin huomaakaan, on jo
velallinen tai saarnamies."
"Jos kohtaamme jonkun meille kiitollisuudenvelassa olevan henkilön,
niin asia johtuu kohta mieleemme. Kuinka usein voimmekaan tavata
jonkun, jolle itse olemme kiitollisuudenvelassa, sitä ollenkaan
ajattelematta."
"Ajatustensa ilmaiseminen on luontoa; ilmaistun omaksuminen sellaisena
kuin se annetaan, on sivistystä."
"Kukaan ei puhuisi seuroissa paljoa, jos olisi tietoinen siitä, kuinka
usein itse ymmärtää väärin toisia."
"Vieraat puheet muuttuvat toistettaessa niin kovin luultavasti vain sen
vuoksi, etteivät toistajat ole niitä ymmärtäneet."
"Se, joka puhuu kauan yksin toisten kuullen ja kuulijoitansa
mairittelematta, herättää vastenmielisyyttä."
"Jokainen lausuttu sana herättää vastakkaismieltä."
"Vastaväite ja mairittelu luovat kehnoa keskustelua."
"Miellyttävimmät seurat ovat ne, joissa jäsenten kesken vallitsee
hilpeä toistensa kunnioitus."
"Mikään ei ilmaise ihmisten luonnetta paremmin kuin se, mitä he pitävät
naurettavana."
"Naurettavuus johtuu siveellisestä vastakohdasta, joka vaarattomalla
tavalla tasoitetaan aisteja varten."
"Aistillinen ihminen nauraa usein, vaikka ei ole mitään nauramisen
aihetta. Mikä häntä kiihoittaneekin, hänen sisäinen oma hyvä olonsa
tulee aina ilmi."
"Älykäs pitää melkein kaikkea naurettavana, järkevä tuskin mitään."
"Erästä iäkästä miestä moitittiin siitä, että hän yhä vielä tavoitteli
nuoria naisia. Se on ainoa nuorentumiskeino, vastasi hän, ja
nuorentuahan me tahdomme kaikin."
"Ihminen sallii puutoksiansa moitittavan, sallii itseänsä rangaistavan,
sietää kärsivällisesti paljonkin niiden vuoksi, mutta käy
kärsimättömäksi, jos häntä vaaditaan niistä luopumaan."
"Eräät puutteellisuudet ovat yksityisen olemassaololle välttämättömät.
Meistä olisi epämieluista, jos vanhat ystävät luopuisivat joistakin
omituisuuksistansa."
"Kun ihminen toimii vastoin tapojansa ja tottumuksiansa, niin sanotaan:
hänen kuolemansa ei ole kaukana."
"Millaisia puutoksia saamme säilyttää, jopa viljelläkin itsessämme?
Sellaisia, jotka pikemmin mairittelevat kuin loukkaavat toisia
henkilöitä."
"Intohimot ovat joko puutoksia tai hyveitä, mutta korostettuja."
"Intohimomme ovat todellisia feeniks-lintuja. Vanhan palaessa poroksi
kohoaa tuhkasta kohta uusi."
"Suuret intohimot ovat toivottomia sairauksia. Se, mikä voisi ne
parantaa, tekeekin ne vasta oikein vaarallisiksi."
"Intohimo kiihtyy ja lievenee tunnustamalla. Missään ei keskitie
kenties olisi toivottavampi kuin rakastamiimme henkilöihin
kohdistuvassa luottamuksessa ja vaiteliaisuudessa."