On niin miellyttävää toimitella sellaista, mitä osaa vain puolittain,
ettei kenenkään pitäisi soimata harrastelijaa, kun hän harjoittelee
taidetta, jota ei milloinkaan opi, eikä moittia taiteilijaa, jos hän
tuntee halua siirtyä oman taiteensa piiristä jollekin läheiselle
alueelle.
Tällaiselta suvaitsevaiselta näkökannalta tarkastelemme arkkitehdin
seinämaalaussuunnitelmia. Värit olivat valmiina, pinnat
mitatut, alkupiirrokset suoritetut; hän oli luopunut kaikista
keksintävaatielmista ja noudatteli ääriviivaiskuvioitansa: hänen
ainoana huolenansa oli istuvien ja leijailevien hahmojen taitava
sijoittaminen, pintojen aistikas koristaminen niiden avulla.
Telineet olivat paikoillansa, työ edistyi, ja kun jotakin
silmiinpistävää jo oli olemassa, ei arkkitehdilla voinut olla mitään
sitä vastaan, että Charlotta kävi Ottilian keralla hänen työmaallansa.
Enkelien eloisat kasvot ja hulmuavat puvut sinisellä taivaanpohjalla
ilahduttivat katsojaa, niiden hiljainen, hurskas olemus kehoitti mieltä
keräytymään itseensä ja sai aikaan erittäin herkän vaikutuksen.
Naiset olivat nousseet arkkitehdin luo telineille, ja Ottilia tuskin
huomasi, kuinka säntillisen keveästi ja mukavasti kaikki tapahtui, kun
hänessä yht'äkkiä tuntui kehkiävän ilmi se, mitä hän oli aikaisemmin
oppinut: hän tarttui väreihin ja siveltimeen ja maalasi saamansa ohjeen
mukaan siististi ja taitavasti runsaslaskoksisen puvun.
Charlotta, joka mielellänsä näki Ottilian jollakin tavoin askartelevan
ja itseänsä huvittavan, poistui heidän luotansa antautuakseen omiin
ajatuksiinsa, pohtiakseen itseksensä mietteitä ja murheita, joita hän
ei voinut kenellekään ilmaista.
Jos tavalliset ihmiset, joita jokapäiväisen elämän pulmat kiihdyttävät
kiihkeän hätäilevään käyttäytymiseen, pakottavat meidät säälien
hymyilemään, niin suhtaudumme sitävastoin kunnioittavasti sellaiseen
mieleen, joka on vastaanottanut suuren kohtalon kylvön, jonka on
odotettava tämän siemenensä kehkeytymistä saamatta ja voimatta
kiirehtää siitä johtuvaa hyvää tai pahaa, onnea tai onnettomuutta.
Eduard oli jättänyt Charlottan hänen luoksensa yksinäisyyteen
lähettämälle sananviejälle vastauksen, ystävällisen ja osaaottavan,
mutta kuitenkin pikemmin tyynen ja vakavan kuin hellän ja tutunomaisen.
Pian senjälkeen Eduard oli kadonnut, eikä hänen vaimonsa onnistunut
saada hänestä mitään tietoja, ennenkuin sattumalta löysi hänen nimensä
sanomalehdestä, missä se oli kiittäen mainittu niiden joukossa,
jotka olivat kunnostautuneet eräässä merkittävässä sotatapahtumassa.
Charlotta tiesi nyt, mille tielle Eduard oli lähtenyt, sai kuulla hänen
pelastuneen suurista vaaroista, mutta oli samalla varma siitä, että
hän tulisi etsimään vielä suurempia, ja voi liiankin hyvin arvata,
että häntä tuskin kävi pidättäminen äärimmäisistä askelista. Charlotta
kantoi näitä murheita alinomaa ajatuksissansa, ja miten hän niitä
käsittelikin, mikään näkökanta ei voinut suoda hänelle lepoa.
Ottilia, joka ei aavistanut mitään tuosta kaikesta, oli sillävälin
kovin kiintynyt uuteen työhön ja saanut varsin helposti Charlottalta
luvan sen säännölliseen jatkamiseen. Nyt se edistyi nopeasti: sininen
taivas oli pian kansoitettu arvokkailla asujaimilla. Jatkuvan
harjoituksen nojalla Ottilia ja arkkitehti kykenivät maalaamaan
viimeiset kuvat vapaammin; ne onnistuivat silminnähtävästi paremmin.
Myöskin kasvoissa, joiden kuvaaminen oli yksin arkkitehdin asiana,
ilmeni vähitellen eräs aivan erikoinen ominaisuus: ne alkoivat kaikki
olla Ottilian näköisiä. Kauniin tytön kasvot vaikuttivat varmaan
nuoreen mieheen, joka ei ollut ennakolta omaksunut kuvattavikseen
mitään luonnon tai taiteen tarjoamia kasvojenpiirteitä, niin
voimakkaasti, ettei häneltä sitten, silmän ja käden välimaalla, mitään
hävinnyt, vaan molemmat vihdoin työskentelivät täysin sopusointuisesti.
Miten hyvänsä: eräät viimeisistä kasvoista onnistuivat niin
täydellisesti, että näytti siltä, kuin Ottilia itse olisi silmäillyt
alas taivaan korkeuksista. Holvi oli nyt valmis; seinät oli päätetty
jättää kuvioimatta ja peittää vain heleämmällä ruskealla värillä;
hoikkien pylväiden ja veistettyjen koristeiden piti tummemmiksi
maalattuina siitä erota. Mutta tällaisissa asioissa johtuu aina
toinen seikka toisesta, ja niin päätettiin vielä maalata kukkia ja
hedelmäkiehkuroita, joiden piti tavallansa liittää yhteen taivas ja
maa. Nyt oli Ottilia aivan omalla alallansa. Puutarhat tarjosivat mitä
kauneimpia esikuvia, ja vaikka seppeleet maalattiinkin sangen rehevät,
saatiin ne kuitenkin valmiiksi lyhyemmässä ajassa kuin alkujaan
suunniteltiin.
Kaikki näytti yhä vielä hoidottomalta ja valmistumattomalta. Telineet
oli työnnetty sekaisin, lautoja heitelty ristiin rastiin; epätasaista
permantoa rumensivat vielä monet väriläikät. Arkkitehti pyysi nyt
naisia myöntämään hänelle aikaa viikon verran ja olemaan niin kauan
kappelissa käymättä. Vihdoin, eräänä kauniina ehtoohetkenä, hän
kehoitti heitä sinne lähtemään, mutta pyysi samalla saada olla heitä
saattamatta ja jätti heidät kohta hyvästi.
Millaisen yllätyksen hän lieneekin meille suunnitellut, virkkoi
Charlotta hänen poistuttuansa, ei minulla kumminkaan ole ollenkaan
halua lähteä kappeliin. Ottanet sen yksin tehdäksesi ja kertonet
minulle. Hän on varmaan saanut aikaan jotakin miellyttävää. Minä nautin
siitä ensin sinun kuvailemanasi ja myöhemmin mielelläni todellisuudessa.
Ottilia, joka hyvin tiesi Charlottan monissa asioissa käyttäytyvän
varovasti, karttavan kaikkia mielenliikutuksia ja varsinkin yllätyksiä,
lähti kohta yksin matkaan katsahtaen tahtomattaan ympärillensä,
keksiäkseen arkkitehdin, jota kumminkaan ei missään näkynyt, koska hän
todennäköisesti oli piiloutunut. Ottilia astui kirkkoon, jonka ovi
oli avoinna. Kirkko oli jo aikaisemmin saatu kuntoon, puhdistettu ja
vihitty. Hän astui kappelin ovelle, jonka raskas, raudoitettu taakka
keveästi aukeni, ja hän seisoi hämmästyksekseen tutussa suojassa, joka
tarjosi odottamattoman näyn.
Ainoasta korkeasta ikkunasta virtasi sisään monivärinen valo: se näet
oli somasti liitetty kokoon erivärisistä laseista. Koko suoja sai
siten uuden sävyn ja herätteli omituista tunnelmaa. Holvien ja seimen
kauneutta korosti siro permanto; se oli rakennettu erikoismuotoisista,
kauniin mallin mukaan lasketuista ja valetun kipsipinnan toisiinsa
yhdistämistä tiilikivistä, jotka arkkitehti oli salaa valmistuttanut,
samoinkuin värilliset ruudutkin, voiden ne nyt lyhyessä ajassa liittää
yhteen. Istuimistakin oli pidetty huolta. Kirkollisten muinaisesineiden
joukosta oli löytynyt muutamia kauniilla puuleikkauksilla koristettuja
kuorituoleja, jotka nyt seisoivat seinämällä varsin sirossa
järjestyksessä.
Ottiliaa ilahduttivat tutut, hänelle tuntemattomana kokonaisuutena
esiintyvät osat. Hän seisoi, asteli edestakaisin, katsoi ja katseli;
vihdoin hän istuutui erääseen tuoliin, ja kun hän siinä silmäili
ympärillensä, tuntui siltä, kuin hän olisi ollut eikä olisi ollut, kuin
hän olisi tuntenut eikä olisi tuntenut, kuin kaikki tuo nähty, vieläpä
hän itsekin olisi häipymässä olemattomiin. Vasta kun aurinko väistyi
siihen saakka kirkkaasti valaistusta ikkunasta, Ottilia havahtui
entisellensä ja riensi linnaan.
Hän ei salannut itseltänsä, että tämä yllätys oli sattunut sangen
omituiseen aikaan: oli Eduardin syntymäpäivän edellinen ilta. Hän oli
tosin toivonut voivansa viettää juhlaa aivan toisin: kuinkapa ei olisi
kaiken pitänyt olla koristettuna sitä varten? Mutta nyt olikin syksyn
runsas kukkassato poimimatta. Päivännoudot kohottivat yhä kasvojansa
kohti aurinkoa, asterit tuijottelivat yhtä vaatimattomina eteensä, ja
mitä niistä oli seppeleiksi sidottu, oli ollut mallina koristeltaessa
suojaa, joka näytti soveltuvan ainoastaan yhteiseksi hautakammioksi,
jos sen piti tulla jotenkin käytetyksi eikä jäädä pelkäksi taiteilijan
päähänpistoksi.
Ottilian mieleen johtui pakostakin Eduardin hänelle järjestämä meluisa
ja touhuinen syntymäpäiväjuhla, hänen mieleensä johtui uusi rakennus,
jonka katon alla uskottiin monen ilon odottavan. Ilotulituskin
säihkyi ja räiskyi jälleen hänen nähtävissään ja kuultavissaan; mitä
yksinäisempi hän oli, sitä väkevämmin leimusi mielikuvitus, mutta
sitä yksinäisemmäksi hän samalla tunsi itsensä. Hän ei nojannut enää
Eduardin käsivarteen eikä voinut toivoa saavansa hänestä enää koskaan
tukea.
_Ottilian päiväkirjasta._
"Eräs nuoren taiteilijan huomautus minun on merkittävä muistiin:
samoinkuin käsityöläisessä voi kuvaamataiteilijassakin mitä selvimmin
havaita, että ihminen voi kaikkein vähimmin omaksua itsellensä sitä,
mikä hänelle aivan erityisesti kuuluu. Hänen teoksensa karkaavat
häneltä kuin linnut pesästä, jossa ovat syntyneet päivän valkeuteen.”
"Varsinkin rakennustaiteilijan kohtalo on tässä suhteessa merkillinen.
Kuinka usein hän käyttelee koko nerokkuuttansa ja taitoansa luodakseen
suojia, joista hänen itsensä on pysyteltävä poissa. Hänelle ovat
velkaa komeutensa kuninkaan salit, joiden parasta vaikutusta hän
ei pääse näkemään eikä nauttimaan. Temppeleissä hän piirtää rajan
erottamaan itseänsä kaikkeinpyhimmästä: hän ei saa enää astua niille
porrasaskelmille, jotka on rakentanut sydäntäkohottavan juhlallisiksi,
kuten kultaseppä vain kaukaa palvoen katselee monstranssia, jonka
lasitteen ja jalokivet hän on järjestänyt sijoillensa. Ojentaessaan
rikkaalle hänen uuden palatsinsa avaimet rakentaja samalla luovuttaa
hänelle kaiken mukavuuden ja hyvinvoinnin pääsemättä itse siitä
mitenkään osalliseksi. Eikö taide siten välttämättä etäänny
taiteilijasta, jos teos, kuin kapioinensa kotoa lähtevä lapsi, ei
enää vaikuta takaisin isäänsä? Ja kuinka edullista olikaan taiteelle
itsellensä, kun sen tehtävänä oli askarrella melkein yksinomaisesti
julkisissa tehtävissä, sellaisissa, joiden tulos kuului kaikille,
niinmuodoin taiteilijallekin!"
"Eräs vanhojen kansojen käsitys on vakava ja voi tuntua
peloittavaltakin. Ne otaksuivat esivanhempiensa istuvan suurissa
luolissa valtaistuimillaan, kehässä, ääneti vaihtaen ajatuksiansa.
Jos uusi tulokas oli heistä kyllin arvokas, he nousivat seisomaan ja
tervehtivät häntä päätänsä nyökähdyttäen. Eilen, kun istuin kappelissa
ja näin tuolini ympärillä useita toisia, tuo ajatus tuntui minusta
sangen miellyttävältä. Miksi et voi jäädä istumaan, mietin itsekseni,
hiljaa ja itseesi keräytyneenä istumaan, kauan, kauan, kunnes vihdoin
saapuvat ystävät, sinä nouset ja ystävällisesti nyökäten osoitat heille
heidän sijansa. Värilliset ruudut muuttavat päivän vakaaksi hämäräksi,
ja jonkun pitäisi lahjoittaa ikuinen lamppu, jotta yökään ei olisi ylen
synkeä."
"Mitä tehnemmekin, aina ajattelemme itsemme näkeviksi. Minä uskon
ihmisen uneksivan vain sen vuoksi, ettei lakkaisi näkemästä. Voisipa
käydä niin, että sisäinen valo kerran kirpoaisi meistä ulos, niin
ettemme mitään muuta valoa enää tarvitsisi."
"Vuosi soittaa viimeisiä säveliänsä. Tuuli kiitää yli sänkipellon
löytämättä enää mitään liikutettavaa; vain noiden hoikkien puiden
punamarjat näyttävät vielä tahtovan johdattaa mieleemme jotakin
hilpeätä, samoinkuin puimamiehen varstan tasatahtiset iskut herättävät
meissä sen ajatuksen, että sirpin leikkaamassa tähkässä piilee paljon
ravitsevaa ja elävää."