Edellä kuvaillun kohtauksen ja siihen liittyneen keskustelun
kiihdyttäminä lähdettiin seuraavana päivänä hautausmaalle, jonka
kaunistamiseksi arkkitehti esitti useita onnistuneita ehdotuksia. Mutta
hänen mielenkiintonsa ulottui vielä kirkkoonkin, rakennukseen, joka oli
alunpitäen herättänyt hänen huomiotansa.
Kirkko oli monen sadan vuoden ikäinen, saksalaisen tavan ja
taiteen mukaan rakennettu, sopusuhtainen ja sievästi koristettu.
Oli helppo havaita, että erään läheisen luostarin rakentaja oli
tässä pienemmässäkin rakennuksessa osoittanut hyvää taitoansa ja
taipumustansa: se vaikutti yhä vielä vakaan miellyttävästi katselijaan,
vaikka sisustuksen uudistaminen protestanttisen jumalanpalveluksen
vaatimusten mukaiseksi olikin hieman vähentänyt sen rauhaa ja
majesteettiutta.
Arkkitehti sai helposti pyydetyksi Charlottalta kohtalaisen
rahasumman, jonka nojalla aikoi korjata kirkon sekä ulkoa että
sisältä vanhaan tyyliin ja saattaa sen sopusointuun edustalla olevan
ylösnousemuksenkentän kanssa. Hän oli itse sangen kätevä, ja muutamat
työmiehet, jotka vielä askartelivat talon rakentamisessa, tahdottiin
pidättää siksi, kunnes tämä hurskas työkin saataisiin päätökseen.
Nyt oli tilaisuutta tarkastella rakennusta itseänsä koko
ympäristöinensä ja kaikkine lisärakennuksinensa, ja arkkitehti
hämmästyi ja ilahtui kovin löytäessään pienen, piiloutuvan
sivukappelin, jonka mittasuhteet olivat vieläkin henkevämmät ja
keveämmät, koristeet vieläkin miellyttävämmät ja uutterammat. Se
sisälsi myös useita puuleikkauksia ja maalauksia, jäännöksiä tuosta
aikaisemmasta jumalanpalveluksesta, joka osasi monin kuvin ja välinein
merkitä eri juhlia ja viettää kutakin omalla tavallansa.
Arkkitehti ei voinut jättää tätä kappelia suunnitelmaansa liittämättä;
hän tahtoi korjata erikoisesti tämän ahtaan suojan entisten aikojen
ja niiden maun muistomerkiksi. Hän oli jo ajatellut, kuinka kuvioisi
tyhjät seinäpinnat mielensä mukaan, ja iloitsi siitä, että saisi
harjoittaa maalauksellisia kykyjänsä. Toistaiseksi hän kumminkin salasi
koko asian talonväeltä.
Lupauksensa mukaisesti hän näytti naisille ensinnä erilaisia vanhojen
hautapatsaiden, säiliöiden ja muiden asiaankuuluvien esineiden kuvia ja
luonnoksia, ja kun keskusteltaessa johduttiin puhumaan pohjoismaisten
kansojen yksinkertaisemmista hautakummuista, toi hän nähtäväksi
kokoelmansa monenlaisia aseita ja kojeita, joita oli niistä löydetty.
Hän oli somasti sijoittanut nämä vakaat vanhat esineet laatikkoihin
ja osastoihin pykälöityjen, verkapäällysteisten sälöjen varaan, joten
niihin hänen käsitteleminänsä tuli jonkinlaisten koruesineiden leimaa
ja niitä silmäili mielellänsä kuin muotikauppiaan pikku laatikoita.
Intouduttuansa näyttelemään ja yksinäisen elämän vaatiessa hauskutusta
hän tapasi joka ilta tuoda nähtäviin osan aarteistansa. Ne olivat
enimmälti saksalaista alkuperää: brakteaatteja, kolikoita, sinettejä ja
muuta samantapaista. Kaikki nämä esineet suuntasivat mielikuvituksen
kohti menneitä aikoja, ja kun arkkitehti vihdoin somisti keskusteluansa
kirjapainotaidon ensimmäisillä tuotteilla, puupiirroksilla ja
vanhimmilla vaskipiirroksilla kirkon samalla aikaa väreinensä ja muine
koristeinensa alinomaa ikäänkuin kasvaessa kohti menneisyyttä, niin
melkeinpä täytyi kysyä itseltänsä, elikö tosiaankin uudessa ajassa,
eikö ollut pelkkää unta, että nyt vallitsivat aivan toiset elämäntavat
ja -tottumukset.
Tällaisen valmistelun jälkeen hänen viimeksi tuomansa salkku vaikutti
mitä parhaimmin. Se tosin sisälsi enimmälti vain hahmoteltuja kuvia,
jotka kuitenkin, suoraan alkuperäisistä jäljennettyinä, olivat
täysin säilyttäneet vanhanaikaisen sävynsä siten erinomaisesti
viehättäen katselijoita. Kaikista hahmoista kuvastui vain puhtain
elämä, kaikkia niitä täytyi pitää jaloina tai ainakin hyvinä.
Kaikissa kasvoissa, kaikissa eleissä ilmeni iloinen tyyneys, altis
meitä korkeamman palvottavan tunnustaminen, hiljainen rakkauden ja
odotuksen antaumus. Hiukseton vanhus, runsaskiharainen poika, hilpeä
nuorukainen, vakaa mies, seestynyt pyhimys, liitelevä enkeli, kaikki
näyttivät autuailta viattomassa tyytymyksessä, hurskaassa odotuksessa.
Jokapäiväisimmässäkin tapahtumassa oli taivaallisen elämän hohdetta,
ja jumalanpalvelukseen kuuluva toimi näytti jokaisen olemukseen täysin
soveltuvalta.
Sellaiseen olopiiriin silmäilevät useimmat kuin kadonneeseen
kulta-aikaan, kadotettuun paratiisiin. Kenties yksin Ottilia tunsi
elävänsä kaltaistensa joukossa.
Kukapa siis olisikaan voinut vastustella, kun arkkitehti tarjoutui
maalaamaan kappelin suippokaarien väliset pinnat noiden alkukuvien
mukaisesti siten lujasti kiinnittääkseen muistonsa siihen seutuun,
missä hän oli mielellään elänyt ja toiminut. Hän puhui tästä hieman
alakuloisesti, sillä asiaintilan nojalla saattoi helposti päätellä,
ettei hänen oleskelunsa tässä moitteettomassa piirissä voisi kestää
miten kauan hyvänsä, että se kenties piankin katkeaisi.
Vaikka nämä päivät eivät olleetkaan rikkaat tapauksista, olivat
ne sentään täynnä vakavia keskustelunaiheita. Senvuoksi käytämme
tilaisuutta esittääksemme osia siitä, mitä Ottilia keskustelujen
johdosta merkitsi vihkoihinsa, ja tällöin tuntuu soveliaimmalta
siirtymäkohdalta eräs vertaus, joka pakostakin johtuu mieleemme hänen
herttaisia muistiinpanojansa selaillessa.
Kerrotaan eräästä erikoisesta järjestelystä Englannin laivastossa: sen
koko köysivarasto, vahvimmista lajeista heikompiin saakka, on punottu
siten, että sen läpi kulkee punainen lanka, jota ei voi kirvoitella
irti hajoittamatta koko köyttä ja josta pienimmänkin kappaleen tuntee
kruunun omaisuudeksi.
Samoin kulkee Ottilian päiväkirjan läpi kiintymyksen lanka,
joka yhdistää kaikkea ja on kaikkien osien yhteisenä merkkinä.
Sen nojalla ilmenevät nämä huomautukset, tutkistelut, suppeat
mietelauselmat ja muut sentapaiset kirjoittajallensa erikoisen
ominaisina ja merkittävinä. Jokainen valitsemamme ja tässä esittämämme
yksityiskohtakin kelpaa mitä ehdottomimmin sitä todistamaan.
_Ottilian päiväkirjasta._
"Ajatellessansa joskus kuolemaa kauemmaksi ihminen ei voi kuvitella
mitään miellyttävämpää kuin saada kerran levätä niiden vieressä, joita
rakastaa. 'Tulla kootuksi omiensa luo' on sydämellinen lauseparsi."
"On olemassa monenlaisia muistomerkkejä, jotka tuovat etäisiä ja
kadonneita meitä lähemmäksi. Mikään niistä ei ole kuvan veroinen.
Seurustelu rakastetun kuvan kanssa, olkoonpa, ettei se ole
näköinenkään, on tavallansa viehättävää, niinkuin on toisinaan
tavallansa viehättävää kiistellä ystävän kanssa. On miellyttävä tunne
siitä, että ollaan kaksin voimatta kumminkaan toisistansa erota."
"Toisinaan seurustelemme läsnäolevan henkilön kanssa ikäänkuin
kuvan kanssa. Hänen ei tarvitse puhua, ei katsoa meihin, ei meistä
välittää: me näemme hänet, tunnemme suhteemme häneen, voivatpa
suhteemme kehittyäkin hänen tekemättä mitään sen hyväksi, mitenkään
havaitsematta, että hän suhtautuu meihin vain kuvan tavoin."
"Tuttaviemme henkilöiden kuvat eivät koskaan meitä tyydytä. Senvuoksi
olen aina surkutellut muotokuvainmaalaajia. Ihmisiltä vaaditaan harvoin
mahdotonta, mutta juuri heiltä sitä vaaditaan. Heidän on sisällytettävä
kuvaan jokaisen suhtautuminen kuvattavaan, jokaisen myötä- ja
vastatunteet; heidän ei ole ainoastaan kuvattava ihmistä sellaisena
kuin he itse hänet käsittävät, heidän tulee esittää kaikkia mahdollisia
käsityksiä. Minua ei ihmetytä, jos sellaiset taiteilijat vähitellen
paatuvat, muuttuvat välinpitämättömiksi ja itsepintaisiksi. Siitä saisi
johtua mitä tahansa, kunhan emme juuri senvuoksi jäisi vaille monen
rakkaan ja kalliin ihmisen kuvaa."
"Arkkitehdin kokoelma aseita ja vanhoja esineitä, jotka ruumiin
keralla ovat piilleet korkeiden multakumpujen ja kallionkappaleiden
alla, kieltämättä todistaa meille, kuinka turhaa ihmisen on huolehtia
persoonallisuutensa säilymisestä kuoleman jälkeen. Mutta kuinka
ristiriitainen onkaan ihminen! Arkkitehti tunnustaa itse avanneensa
sellaisia esivanhempien hautakumpuja, ja siitä huolimatta häntä yhä
askarruttavat jälkeentulevaisten muistomerkit."
"Mutta miksi suhtautuisimmekaan asiaan niin ankarasti? Teemmekö kaikki,
mitä teemme, iäisyyttä varten? Emmekö pukeudu aamulla riisuutuaksemme
jälleen illalla? Emmekö matkusta pois palataksemme jälleen? Ja miksi
emme tahtoisi levätä omaistemme rinnalla, vaikkapa vain sata vuotta?"
"Kun näkee monet vajonneet, kirkossakävijäin askelten kuluttamat
hautakivet, omien muistomerkkiensä peitteeksi sortuneet kirkot, niin
elämä kuoleman jälkeen voi näyttää vain toiselta elämältä, johon nyt
astutaan kuvassa, päällekirjoituksessa, ja jossa viivytään kauemmin
kuin varsinaisessa elettävässä elämässä. Mutta tämä kuva, tämä toinen
olemassaolo sammuu sekin ennemmin tai myöhemmin. Muistomerkkeihin
samoinkuin ihmisiinkin nähden puolustaa aika voitokkaasti oikeuksiansa."