Jokapäiväisessä elämässä sattuu usein, mitä kertovassa taideteoksessa
tapaamme kiittää runoilijan taitavaksi otteeksi, nimittäin että
päähenkilöiden poistuessa, piiloutuessa, ruvetessa toimettomiksi, kohta
joku toinen, kolmas, sitä ennen tuskin havaittu henkilö täyttää sijan
ja koko toimitarmoansa kehitellen ilmenee hänkin meille huomiota,
osanottoa, jopa kiitosta ja ylistystäkin ansaitsevana.
Niin esiintyi kohta kapteenin ja Eduardin poistuttua päivä päivältä
tärkeämpänä jo mainittu arkkitehti, josta yksin riippui monien
hankkeitten järjestely ja suoritus ja joka osoittautui näissä
toimissansa tarkaksi, ymmärtäväiseksi ja uutteraksi ollen samalla
monella muotoa naisten apuna ja osaten heitä huvittaa yksitoikkoisina
hiljaisina hetkinä. Jo hänen ulkonäkönsä oli omansa herättämään
luottamusta ja kiintymystä. Nuorukainen sanan täydessä merkityksessä,
hyvärakenteinen, solakka, pikemmin hieman liian pitkä, vaatimaton,
mutta ei arka, tuttavallinen, mutta ei tungetteleva. Hän otti ilomielin
selviytyäkseen kaikenlaisista huolista ja vaivoista, ja koska oli nopsa
laskemaan, oli hän piankin selvillä koko taloudesta, ja hänen suotuisa
vaikutuksensa levisi kaikkialle. Vieraiden vastaanottaminen uskottiin
yleensä hänelle, ja hän osasi joko torjua odottamattoman vierailun tai
ainakin ennakolta ilmoittaa asian naisille sillä tavoin, ettei heille
koitunut siitä mitään hankaluutta.
Muiden muassa tuotti hänelle kerran paljon puuhaa eräs nuori lakimies,
joka erään naapuriaatelismiehen lähettämänä otti puheeksi sinänsä
verraten merkityksettömän asian, joka kuitenkin koski syvästi
Charlottaan. Meidän on mainittava tämä tapahtuma, koska se saattoi
kehittymään monia seikkoja, jotka muuten olisivat kenties kauankin
levänneet.
Muistamme vielä ne muutokset, joita Charlotta oli pannut toimeen
kirkkomaalla. Kaikki muistomerkit oli siirretty paikoiltansa ja
sijoitettu kiviaidan kupeelle ja kirkon kivijalan viereen. Sitäpaitsi
oli tanner tasoitettu. Paitsi leveätä tietä, joka johti kirkon
ovelle ja sen ohitse vastakkaiselle veräjälle, oli koko alueelle
kylvetty eri apila-lajeja, jotka vihertivät ja kukkivat mitä
kauneimmin. Uusia hautoja piti osoitettaman kirkkomaan takaosasta
määrätyssä järjestyksessä, kuitenkin siten, että niiden kummut aina
tasoitettaisiin ja samoin kylvettäisiin. Tällainen järjestys tarjosi
kieltämättä pyhä- ja juhlapäivinä kirkossakävijöille miellyttävän
ja arvokkaan näyn. Iäkäs ja vanhoihin tottumuksiinsa piintynyt
sielunpaimenkin, jota uusi asiaintila ei ollut aluksi kovinkaan
miellyttänyt, iloitsi nyt, kun hän, istuen vanhojen lehmusten
varjossa takaoven edustalla kuin Philemon oma Baukis kerallansa, näki
edessänsä kirjavan nurmikon, jonka sitäpaitsi piti hyödyttää hänen
talouttansa, koska Charlotta oli määrännyt tämän alueen nautinnon
kirkkoherranvirkatalolle kuuluvaksi.
Kaikesta huolimatta olivat monet seurakuntalaiset jo aikaisemmin
moittineet sitä, että heidän esivanhempiensa leposijoilta oli poistettu
merkit ja siten tavallaan tuhottu heidän muistonsa, sillä hyvin
säilyneistä muistomerkeistä voi tosin lukea, kuka on haudattu, mutta
ei mihin, ja viimeksimainittua seikkaa monet väittivät tärkeimmäksi.
Samaa mieltä oli eräs naapuriperhe, joka oli useita vuosia sitten
varannut omaisillensa sijan tässä yleisessä kalmistossa ja senvuoksi
tehnyt kirkolle pienen lahjoituksen. Nyt oli nuori lakimies lähetetty
lahjoitusta peruuttamaan ja ilmoittamaan, ettei tultaisi enää mitään
maksamaan, koska ehto, jonka mukaisesti se oli tähän saakka tapahtunut,
oli yksipuolisesti kumottu ja kaikki huomautukset ja vastalauseet
jätetty huomioonottamatta. Charlotta, muutoksen toimeenpanija, tahtoi
puhutella nuorta miestä itseänsä, joka selosti omia ja esimiehensä
perusteita, tosin vilkkaasti, mutta ei liian äänekkäästi, antaen
kuuntelijoille paljon ajattelemisen aihetta.
Te huomaatte, lausui hän lyhyen johdannon jälkeen, jossa osasi
puolustaa tungettelevaisuuttansa: te huomaatte, että halvin samoinkuin
ylhäisinkin pitää tärkeänä sen paikan merkitsemistä, joka on hänen
omaistensa leposijana. Köyhimmälle maamiehelle, joka hautaa lapsensa,
on jonkinlaiseksi lohdutukseksi, kun voi pystyttää haudalle heikon
puuristin, koristaa sen seppeleellä, jotta muisto säilyy ainakin niin
kauan kuin kestää suru, joskin sellainen merkki, samoinkuin itse
surukin, ajan pitkään häviää. Varakkaat pystyttävät puuristien sijaan
rautaisia, lujittavat ja suojaavat niitä kaikin tavoin, ja siten
saadaan merkit säilymään useita vuosia. Mutta koska nekin vihdoin
vajoavat ja ruostuvat, katsovat varakkaat henkilöt välttämättömäksi
kohottaa kiven, joka lupaa kestää useiden sukupolvien ajan ja jota
jälkeläiset voivat uudistaa ja korjata. Mutta meitä ei vedä puoleensa
tuo kivi, vaan se, mitä on sen alla, se, mitä maa sen vieressä kätkee
poveensa. Ei ole kysymyksessä niinkään muisto kuin itse henkilö, ei
menneisyys, vaan nykyisyys. Rakastettua vainajaa syleilen paljoa
mieluummin ja hartaammin hautakummussa kuin muistomerkissä, sillä
viimeksimainittu merkitsee oikeastaan sinänsä varsin vähän; mutta sen
ympärille, kuten rajapyykin ympärille, tulee puolisoiden, sukulaisten
ja ystävien vielä kuoltuansakin kokoontua, ja elävillä tulee olla
oikeus torjua ja häätää vieraita ja pahansuovia rakkaitten vainajiensa
vaiheilta.
Olen senvuoksi sitä mieltä, että esimiehelläni on täysi oikeus
peruuttaa lahjoitus; onpa tämä menettely varsin lieväkin, sillä perheen
jäseniä on loukattu niin, ettei mikään korvaus ole ajateltavissakaan.
He eivät voi enää tuskaisen suloisin tuntein tarjota rakkaillensa
kuolinuhria ja poissa on nyt se lohdullinen toivo, että he kerran
saavat levätä heidän vieressänsä.
Asia ei ole niin tärkeä, että senvuoksi kannattaisi vaivautua
oikeudenkäyntiin, vastasi Charlotta. Toimenpiteeni kaduttaa minua
niin vähän, että korvaan mielelläni kirkolle mitä se menettää.
Tunnustan teille vilpittömästi, etteivät esittämänne perusteet ole
saaneet minua vakuutetuksi. Lopullisen ja yleisen, ainakin kuoleman
jälkeen vallitsevan yhdenvertaisuuden puhdas tunne näyttää minusta
rauhoittavammalta kuin tuo persoonallisuuksiemme, kiintymystemme ja
elämänsuhteittemme itsepintaisen jäykkä pitkittäminen. Entä mitä te
arvelette? kääntyi hän kysymään arkkitehdiltä.
En tahtoisi tällaisessa asiassa kiistellä enkä pyrkiä sitä
ratkaisemaan, vastasi puhuteltu. Sallinette minun vaatimattomasti
lausua, mikä on lähinnä taidettani ja ajatustapaani. Koska emme enää
ole niin onnelliset, että voisimme painaa rakastetun olennon jäännöksiä
sisältävää uurnaa poveamme vasten, koska emme ole kyllin rikkaat
emmekä hilpeät säilyttääksemme niitä vahingoittumattomina suurissa,
koristelluissa sarkofageissa, koska emme löydä enää kirkoistakaan sijaa
itsellemme ja omaisillemme, vaan joudumme taivasalle, on meillä täysi
syy hyväksyä se menettely, jonka te, armollinen rouva, olette pannut
alulle. Kun seurakunnan jäsenet lepäävät rivitysten toistensa vieressä,
niin he lepäävät toistensa luona ja joukossa, ja jos maan kerran
tulee meidät poveensa kätkeä, en tiedä mikä olisi luonnollisempaa ja
puhtaampaa kuin että sattumalta syntyneet, vähitellen luhistuneet
kummut jätetään aitaamatta ja tasoitetaan, joten yhteinen peite
kaikkien kantamana tulee jokaiselle kevyemmäksi.
Pitäisikö siis kaiken häipyä jättämättä minkäänlaista merkkiä, mitään,
mikä tulisi muistimme avuksi? kysyi Ottilia.
Eipä suinkaan! jatkoi arkkitehti. Ei ole luovuttava muistomerkistä,
vaan yksinomaan määrätystä paikasta. Rakennustaiteen harjoittajalle ja
kuvanveistäjälle on erittäin tärkeätä, että ihminen odottaa heiltä,
heidän taiteeltansa, heidän kädestänsä jatkoa olemassaolollensa.
Siksipä suosinkin hyvin suunniteltuja ja hyvin suoritettuja
muistomerkkejä, ei sinne tänne yksitellen siroteltuina, vaan
pystytettyinä yhteen paikkaan, missä niillä on säilymisen toiveita.
Koska hurskaat ja ylhäisetkin henkilöt luopuvat etuoikeudestansa
saada levätä kirkkojen mullassa, niin asetettakoon ainakin sinne tai
kauniisiin hautausmaata ympäröiviin pylväskäytäviin muistomerkkejä ja
muistokirjoituksia. Niitä varten on olemassa lukemattomia muotoja,
lukemattomia koristeita.
Jos taiteilijat ovat niin rikkaat, virkkoi Charlotta, niin sanokaahan
minulle: miksi ei päästä koskaan mitätöntä obeliskia, katkaistua
pylvästä tai tuhkauurnaa kauemmaksi? Niiden lukemattomien keksintöjen
sijassa, joista te ylpeilette, olen aina nähnyt vain lukemattomia
toistumia.
Niin lienee laita meillä, vastasi arkkitehti, mutta ei kaikkialla.
Yleensäkin on keksiminen ja sovelias käyttäminen hankala asia.
Varsinkin tässä tapauksessa on sangen vaikea luoda vakavaan esineeseen
hilpeyttä ja välttää ilottomissa synkkyyteen joutumista. Olen kerännyt
suuren joukon kaikenlaisten muistomerkkien luonnoksia ja näytän ne
joskus, mutta ihmisen kaunein muistomerkki on aina hänen oma kuvansa.
Se antaa paremmin kuin mikään muu käsityksen siitä, mikä hän on ollut;
se on paras teksti moniin tai harvoihin säveliin, mutta se olisi
tehtävä hänen parhaana aikanansa, mikä tavallisesti laiminlyödään.
Kukaan ei ajattele elävien muotojen säilyttämistä, ja jos se tapahtuu,
niin se tapahtuu riittämättömästi. Niinpä ei olekaan muuta neuvoa kuin
ottaa nopeasti kuolinnaamio, jota taiteilija ylen harvoin kykenee
täysin uudelleen elävöittämään.
Te olette, kenties tietämättänne ja tahtomattanne, ohjannut keskustelun
aivan minun edukseni, virkkoi Charlotta. Onhan ihmisen kuva
riippumaton; missä ikänä se lieneekään, aina se on olemassa sinänsä,
itsenäisenä, ja me emme suinkaan vaadi, että sen on osoitettava
varsinaista hautauspaikkaa. Mutta ilmaisisinko teille erään omituisen
tunnon? Kuvatkin ovat minulle tavallaan vastenmielisiä, sillä niistä
tuntuu aina uhoavan jonkinlaista moitetta: ne viittaavat johonkin
etäiseen, olleeseen ja menneeseen ja muistuttavat minulle, kuinka
vaikeata on oikein kunnioittaa nykyisyyttä. Jos ajattelemme, kuinka
paljon ihmisiä olemme nähneet, tunteneet, ja tunnustamme, kuinka vähän
me olemme merkinneet heille, he meille, niin miten onkaan mielemme! Me
kohtaamme henkevän ihmisen keskustelematta hänen kanssansa, oppineen
häneltä oppimatta, paljon matkustaneen hankkimatta itsellemme lisää
tietoja, hellämielisen osoittamatta hänelle yhtään ystävällisyyttä.
Pahempi vielä, ettei niin käy ainoastaan ohimennen tavattujen
vieraiden. Yhteisöt ja perheet kohtelevat siten rakkaimpia jäseniänsä,
kaupungit arvokkaimpia porvareitansa, kansat oivallisimpia
ruhtinaitansa, kansakunnat etevimpiä ihmisiänsä.
Kuulin kysyttävän, miksi kuolleista aina puhutaan häikäilemättä hyvää,
elävistä aina jotenkin varoen. Vastattiin: koska meidän ei tarvitse
edellisiä mitenkään pelätä, mutta jälkimmäiset voivat vielä jossakin
joutua tiellemme. Niin epäpuhdasta on toisten muistoon kohdistuva
huoli; se on enimmälti itsekästä pilaa, kun sitävastoin olisi pyhä
ja vakaa velvollisuus pitää suhteensa elossaoleviin yhä virkeinä ja
tehoisina.