Kuullessaan jonkun ratsastavan pihasta Ottilia astui ikkunaan ja
ehti vielä nähdä Eduardin poistuvan. Ottiliaa ihmetytti, että hän
lähti häntä näkemättä, lähettämättä hänelle aamutervehdystä. Hän kävi
levottomaksi ja yhä mietteliäämmäksi, kun Charlotta vei hänet mukanansa
pitkälle kävelyretkelle puhuen monenlaisista asioista, mutta jättäen
ilmeisesti tahallaan puolisonsa mainitsematta. Sitäkin hämmästyneempi
hän oli, kun kotiin palattua näki pöydän katettuna ainoastaan kahta
varten.
Mitättömältä näyttävistä tottumuksista luopuminen tuntuu meistä
epämieluiselta, mutta tuskalliseksi se muuttuu vasta tärkeissä
tapauksissa. Eduard ja kapteeni olivat poissa, Charlotta oli pitkästä
ajasta ensi kerran järjestänyt itse ruokapöydän, ja Ottiliasta tahtoi
tuntua siltä, kuin hänet olisi virasta erotettu. He istuivat vastapäätä
toisiansa; Charlotta puhui ihan luontevasti kapteenin uudesta toimesta
pitäen hyvin vähän luultavana, että hän pian tulisi käymään talossa.
Ottiliaa lohdutti vain se, että hän voi otaksua Eduardin ratsastaneen
ystävänsä jälkeen saatellakseen häntä vielä vähän matkaa.
Mutta noustessaan sitten pöydästä he näkivät Eduardin matkavaunut
ikkunan alla, ja kun Charlotta hieman harmistuneena kysyi, kuka ne
oli siihen toimittanut, vastattiin kamaripalvelijan tahtovan vielä
ottaa mukaan joitakin tavaroita. Ottilia tarvitsi koko mielenmalttinsa
salatakseen ihmetyksensä ja tuskansa.
Kamaripalvelija astui sisään vaatien vielä yhtä ja toista, herran
juomamaljaa, paria hopealusikkaa ja muuta sellaista, mikä Ottilian
mielestä näytti viittaavan pitkään poissaoloon. Charlotta torjui varsin
lyhyesti kamaripalvelijan vaatielmat, sanoi olevan käsittämätöntä,
mitä hän oikeastaan tarkoitti, koska kaikki herran tarvitsemat tavarat
olivat kamaripalvelijan itsensä hallussa. Nokkela mies, joka oikeastaan
vain pyrki Ottiliaa puhuttelemaan ja senvuoksi koki saada hänet jonkin
tekosyyn nojalla houkutelluksi pois huoneesta, osasi puolustautua
ja pysyä vaatimuksessaan, johon Ottilia puolestansa halusi suostua,
mutta Charlotta epäsi sen, kamaripalvelijan oli poistuttava, ja vaunut
vierivät pois.
Hetki oli Ottilialle ankara. Hän ei tajunnut, ei käsittänyt mitä
tapahtui, mutta tunsi, aavisti, että Eduard oli häneltä riistetty
pitkäksi ajaksi. Charlotta arvasi oman tunteensa nojalla hänen
tilansa ja jätti hänet yksin. Me emme uskalla ryhtyä kuvailemaan
hänen tuskaansa, hänen kyyneliänsä; hän kärsi sanomattomasti. Hän
rukoili Jumalaa auttamaan vain tämän päivän yli, hän kesti päivän ja
yön kärsimykset, ja tultuaan jälleen tajuihinsa hän luuli kohtaavansa
jonkin vieraan ihmisen.
Hänen mielensä ei ollut tyyntynyt, alistunut, mutta hän oli suuren
menetyksensä jälkeen yhä olemassa ja hänen täytyi pelätä vielä
pahempaa. Heti tajunnan palattua oli hänen ensimmäisenä huolenansa,
että miesten poistuttua hänetkin lähetettäisiin pois talosta. Hänellä
ei ollut aavistustakaan Eduardin uhkauksista, jotka takasivat hänelle
luvan pysyä Charlottan luona, jonka käyttäytyminen sentään häntä hieman
rauhoitti. Charlotta koki askarruttaa kelpo tyttöä laskien hänet vain
harvoin ja vastahakoisesti luotansa, ja vaikka tiesikin, ettei sanojen
avulla voi paljoakaan vaikuttaa ehdottomaan intohimoon, tunsi hän
toisaalta maltillisuuden, tietoisuuden mahdin ja otti senvuoksi monia
asioita puheeksi itsensä ja Ottilian kesken.
Niinpä oli Ottilialle suureksi lohdutukseksi, kun Charlotta kerran,
tahallansa ja tarkoituksellisesti, harkitsi seuraavaan järkevään
tapaan: Kuinka harras onkaan, sanoi hän, niiden henkilöiden
kiitollisuus, joita olemme rauhallisesti auttaneet selviytymään
intohimon aiheuttamista selkkauksista. Käykäämme siis iloisesti
ja reippaasti käsiksi siihen, mitä miehet ovat jättäneet loppuun
suorittamatta; niin menetellen luomme itsellemme parhaat toiveet heidän
palaamisestansa, koska kohtuullisuudellamme säilytämme ja kehitämme
sitä, minkä heidän raju, kärsimätön olemuksensa tahtoo hävittää.
Kun puhutte kohtuullisuudesta, rakas täti, virkkoi Ottilia, niin
tunnustanpa, että tässä johtuu mieleeni miesten kohtuuttomuus,
varsinkin mitä tulee viinin nauttimiseen. Kuinka useasti onkaan minua
surettanut ja peloittanut, kun oli pakko nähdä kirkkaan ymmärryksen,
älyn, hienotunteisuuden, viehkeyden ja rakastettavuuden häviävän,
vieläpä usean tunnin ajaksi, ja kaiken sen hyvän sijaan, mitä kelpo
mies kykenee aikaansaamaan ja tarjoamaan, uhkaavan koitua onnettomuutta
ja hämminkiä. Kuinka useasti lieneekään sitten johduttu väkivaltaisiin
päätöksiin.
Charlotta myönsi hänen olevan oikeassa; mutta keskustelu ei
jatkunut, sillä hän aavisti liiankin hyvin, että Ottilia tässäkin
ajatteli Eduardia, joka lisäsi iloisuuttansa, puheliaisuuttansa ja
toimintahaluansa satunnaisen viinin nauttimisen avulla useammin kuin
oli suotavaa, joskaan ei tavallisesti. Jos äskenmainittu Charlottan
lausunto oli tehnyt Ottilialle mahdolliseksi ajatella miesten,
varsinkin Eduardin palaavan, oli hänestä sitä omituisempaa, kun
Charlotta puhui kapteenin pian tapahtuvasta naimisiinmenosta ihan
tunnettuna ja varmana asiana, joten koko tilanne tuli ilmenemään
kerrassaan toisenlaisena kuin Eduardin aikaisempien vakuuttelujen
valossa. Kaiken tämän vuoksi Ottilia alkoi entistä kiinteämmin
tarkata Charlottan jokaista sanaa, jokaista vihjausta, jokaista
tekoa ja askelta. Ottilia oli tietämättänsä muuttunut viisaaksi,
terävä-älyiseksi ja epäluuloiseksi. Charlottan terävä katse osui
jokaiseen yksityiskohtaan hänen ympäristössänsä, ja hän toimi siinä
erehtymättömän taitavasti pakottaen Ottilian alinomaa ottamaan puuhiin
osaa. Hän veti arkailematta talousohjakset kireämmälle, ja hänen
täytyi, kaikkea lähemmin tarkastellessaan pitää sattunutta intohimojen
aiheuttamaa selkkausta jonkinlaisena onnellisena sattumana. Jatkamalla
entiseen tapaan olisi näet helposti jouduttu rannattomiin, ja kaunis,
runsaita onnenlahjoja tarjoova olotila olisi maltittomasti ja
varomattomasti eteenpäin syöksyttäessä voinut ainakin järkähtyä, ellei
kerrassaan hävitä.
Parhaillaan suoritettavina olevia puistotöitä hän ei häirinnyt,
vaan salli niitä jatkaa, mikäli ne olivat tulevien suunnitelmien
toteuttamista varten välttämättömät. Mutta siinä oli sentään raja:
hänen puolisonsa tuli palatessaan löytää riittävästi ilahduttavaa
askartelutilaisuutta.
Näitä töitä ja suunnitelmia suoritettaessa Charlotta ei voinut kyllin
kiittää arkkitehdin toimintaa. Järvi lepäsi pian avarana ulappana hänen
edessänsä, ja uudet rannat olivat sirojen ja vaihtelevien istutusten
kaunistamat. Uudistalossa suoritettiin kaikki ne karkeat työt, jotka
olivat välttämättömät sen kunnossapysymiseksi, ja Charlotta keskeytti
ne siihen kohtaan, mistä niitä kävi toiste helposti ja mielihyväksensä
jatkaminen. Kaiken tämän ohella hän oli rauhallinen ja hilpeä; Ottilia
sitävastoin ainoastaan näytti olevan, sillä hän keksi kaikkialla vain
Eduardin pikaisen palaamisen enteitä tai vastakkaisia merkkejä. Hänen
mieltänsä kiinnitti kaikissa asioissa vain tämä arvaileminen.
Hänelle oli niinmuodoin tervetullut eräs toimenpide, jota suorittamaan
kerättiin maalaispoikia ja jonka tarkoituksena oli laajentuneen puiston
alinomainen puhtaanapito. Eduard oli jo asiaa mielessänsä hautonut.
Pojille valmistettiin eräänlaiset hupaiset tamineet, jotka he illalla,
peseydyttyänsä ja puhdistuttuansa pukivat yllensä. Vaatevarasto oli
linnassa; sen silmälläpitäminen uskottiin älykkäimmälle ja tarkimmalle
pojalle; arkkitehti ohjasi koko puuhaa, ja pojat saavuttivat kaikki
ennen pitkää melkoisen kätevyyden. Heidän totuttamisensa oli hauska
tehtävä, ja he suorittivat työnsä hieman sotilaalliseen tapaan. Kun he
saapuivat kaavinrautoinensa, varrellisine veitsinensä, haravoinensa,
pienine lapioinensa, kuokkinensa ja viuhkamaisine luutinensa, kun
toiset seurasivat, korit mukanansa, korjatakseen pois rikkaruohoja ja
kiviä, toiset taas kiskoivat jäljessänsä isoa rautaista tasoituspyörää,
niin siitä epäilemättä syntyi sievä, silmää ilahduttava kulkue, josta
arkkitehti painoi mieleensä koko joukon asentoja ja toimintoja erään
puutarhamajan koruvyöhyttä varten; Ottilialle se sitävastoin ilmeni
vain jonkinlaisena paraatina, joka kohta pidettäisiin kotiinpalaavan
kartanonherran kunniaksi.
Tuosta Ottilia sai rohkeutta ja halua suunnitella hänelle samantapaista
vastaanottoa. Kylän tyttöjä oli jo tätä ennen yritetty innostaa
ompelemiseen, kutomiseen, kehräämiseen ja muihin naisten toimiin.
Nämäkin hyveet olivat lisääntyneet mainittujen kylän siisteyttä
ja kauneutta edistävien toimenpiteiden tapahduttua. Ottilia otti
aina puuhaan osaa, mutta pikemmin sattumalta, tilaisuuden ja
taipumuksen mukaan. Nyt hän aikoi suorittaa asian täydellisemmin ja
johdonmukaisemmin. Mutta tytöistä ei käy muodostaminen yhtenäistä
toimintaryhmää yhtä helposti kuin pojista. Hän noudatti hyvää
vaistoansa ja koki, asiaa itsellensä täysin selvittämättä, vain
herättää jokaisessa tytössä kiintymystä omaan kotiin, vanhempiin ja
sisaruksiin.
Monessa tapauksessa se hänelle onnistui. Ainoastaan erästä pientä,
vilkasta tyttöä yhä moitittiin taitamattomaksi, valitettiin, ettei
hän kerta kaikkiansa tahtonut kotona mitään tehdä. Ottilia ei voinut
suhtautua vihamielisesti tyttöseen, joka käyttäytyi häntä kohtaan aina
erikoisen ystävällisesti. Se liittyi aina hänen seuraansa, asteli ja
juoksi hänen vierellänsä, kun hän salli. Silloin se oli uuttera, reipas
ja väsymätön. Kiintymys kauniiseen valtijattareen näytti olevan lapsen
välttämättömänä tarpeena. Aluksi Ottilia suvaitsi lasta vaiheellansa,
sitten hän itse siihen kiintyi, vihdoin he olivat eroamattomat: Nanny
seurasi emäntäänsä kaikkialle.
Ottilia suuntasi usein askelensa puutarhaan, missä hän iloitsi kasvien
kauniista menestymisestä. Marjojen ja kirsikkain aika oli loppumassa,
mutta Nanny maisteli erittäin mielellänsä niiden jälkisatoa. Muita,
syksyksi runsaita tulosta lupaavia hedelmäpuita hoidellessaan
puutarhuri aina muisteli isäntää alinomaa toivoen hänen palaavan.
Ottilia kuunteli mielellään kelpo ukkoa, joka täydellisesti hallitsi
ammattiansa ja lakkaamatta puhui hänelle Eduardista.
Ottilian iloitessa, että kaikki keväälliset oksakset olivat kauniisti
kasvaneet ja menestyneet, vastasi puutarhuri empien: Toivonpa,
että hyvällä herrallamme tulee olemaan niistä paljon iloa. Jos hän
olisi tänä syksynä täällä, niin hän näkisi, millaisia oivallisia
laatuja on hänen isänsä ajoilta linnanpuutarhassa. Nykyiset herrat
hedelmäpuutarhurit eivät ole yhtä luotettavia kuin olivat vanhat
luostariveljet. Luetteloista tosin löytää pelkkiä kelpo nimiä. Mutta
kun sitten oksastelee ja kasvattelee, ja ne vihdoin kantavat hedelmää,
niin huomaa, ettei maksa vaivaa pitää sellaisia puita tarhassansa.
Tavan takaa, melkein joka kerta kun hänet näki, tuo uskollinen
palvelija tiedusteli Ottilialta, tuliko herra takaisin ja milloin.
Kun Ottilia ei voinut mitään varmaa sanoa, kävi kelpo miehen mieli
hiljaisen apeaksi, ja saattoi havaita hänen luulevan, ettei Ottilia
halunnut asiaa hänelle uskoa. Ottiliaa itseänsä rasitti epävarmuuden
tunne, joka tällä tavoin kävi erittäin polttavaksi. Hän ei kumminkaan
voinut erota näistä kukkassaroista ja -lavoista. Se, minkä he olivat
yhdessä istuttaneet, osalta kylväneet, oli nyt täydessä kukoistuksessa
ja tarvitsi tuskin muuta hoitoa kuin Nannyn auliisti suorittamaa
kastelua. Erikoisin tuntein silmäili Ottilia myöhäisiä kukkasia,
jotka olivat vasta näkyviin tulossa ja joiden oli määrä loistaa ja
rehoittaa hänen kiintymystänsä ja kiitollisuuttansa osoittaen Eduardin
syntymäpäivänä, jota hän toivoi saavansa viettää. Kumminkaan ei tämän
juhlan näkemisen toivo ollut aina yhtä eloisa. Kelpo tytön mielessä
häilyivät alinomaa epäilysten ja surujen varjot.
Oikeata vilpitöntä sopusointua ei Charlottan ja Ottilian kesken voinut
enää helposti syntyä. Molempien naishenkilöiden asema näet oli sangen
erilainen. Jos kaikki jäi entiselleen, jos palattiin lainmukaisen
elämän raiteisiin, voitti Charlotta itsellensä nykyisyyden onnea, ja
hänelle avautuivat kauniit tulevaisuudentoiveet; Ottilia sitävastoin
menetti kaikki, epäilemättä kaikki, sillä vasta Eduard oli saanut
hänet elämään ja iloitsemaan, ja nykyisessä olotilassansa hän
tunsi sanomatonta tyhjyyttä, jota olisi aikaisemmin tuskin pitänyt
mahdollisena. Sydän, joka etsii, tuntee kyllä, että siltä puuttuu
jotakin, mutta sydän, joka on kadottanut, tuntee kaipaavansa. Kaipaus
muuttuu alakuloisuudeksi ja kärsimättömyydeksi, ja naisen mieli, joka
on tottunut odottamaan, haluaisi nyt poistua omasta kehästänsä, käydä
toimimaan, ryhtyä johonkin ja tehdä jotakin onnensa hyväksi.
Ottilia ei ollut luopunut Eduardista. Kuinkapa hän olisi voinutkaan,
vaikka Charlotta, viisaasti kyllä ja vastoin omaa vakaumustansa,
piti asiaa tunnettuna ja edellytti ehdottoman varmasti, että hänen
puolisonsa ja Ottilian välille saattoi syntyä ystävällinen ja
rauhallinen suhde. Mutta kuinka useasti polvistuikaan Ottilia öisin,
huoneeseensa sulkeuduttuaan, avatun lippaan ääreen katselemaan
syntymäpäivälahjoja, joista hän ei ollut vielä mitään käyttänyt, ei
mitään valmistanut. Kuinka useasti riensikään tuo kelpo tyttö auringon
noustessa kartanosta, jossa hän oli löytänyt koko onnensa, ulkosalle,
seutuun, joka ei häntä muuten miellyttänyt. Käyskeleminenkin tuntui
pian tuskastuttavan. Hän hyppäsi venheeseen ja souti keskelle järveä;
sitten hän otti esiin jonkin matkakertomuksen, salli levottomien
laineiden keinuttaa itseänsä, uneksi itsensä vieraille maille ja löysi
sieltä aina ystävänsä. Hän oli yhä lähellä Eduardin sydäntä, Eduard
hänen sydäntänsä.