Eipä ihmekään, että Mittler, se ihmeen toimelias mies, jonka olemme
jo oppineet tuntemaan, kohta kun sai kuulla ystävien keskuudessa
aiheutuneesta onnettomuudesta, oli halukas tässä tapauksessa
osoittamaan ystävyyttänsä ja taitoansa, vaikka kukaan asianosainen ei
ollut vielä kutsunut häntä avuksi. Kuitenkin näytti hänestä otolliselta
ensin vähän aikaa vitkastella, sillä hän tiesi liiankin hyvin, että
siveellisissä häiriöissä on vaikeampi auttaa sivistyneitä kuin
sivistymättömiä. Senvuoksi hän jätti heidät joksikin aikaa oman onnensa
nojaan. Lopulta odotus kuitenkin kävi hänelle sietämättömäksi ja hän
kiiruhti etsimään Eduardia, jonka jäljille oli jo päässyt.
Hänen tiensä johti miellyttävään laaksoon, jonka viehkeän viheriässä,
lehtoisessa niittypohjassa virtasi koskaan kuivumaton puro, milloin
hitaasti polveillen, milloin kiivaasti eteenpäin syöksyen. Loivilla
kumpurinteillä levisi hedelmällisiä peltoja ja hyvinhoidettuja
hedelmäistutuksia. Kylät eivät sijainneet liian lähekkäin, koko näköala
oli luonteeltansa rauhallinen, ja sen yksityiset osat tuntuivat
erinomaisesti soveltuvan elämistä ja olemista varten, joskaan ei
maalaajan teosten aiheiksi.
Vihdoin hänen katseensa osui hyvässä kunnossa olevaan ulkotilaan,
johon kuului puutarhan ympäröimä siisti, vaatimaton asuinrakennus. Hän
otaksui Eduardin nykyjään asustavan siinä eikä erehtynytkään.
Yksinäisestä ystävästämme voimme sanoa, että hän kaikessa
hiljaisuudessa antautui kokonaan hehkuvan tunteensa valtoihin samalla
sommitellen monenlaisia suunnitelmia ja elätellen monenlaisia toiveita.
Hänen täytyi myöntää haluavansa nähdä täällä Ottilian, haluavansa
tuoda, houkutella hänet tänne, ja mitä kaikkea luvallista ja luvatonta
hän lieneekään vielä sallinut mielessänsä liikkuvan. Sitten hänen
mielikuvituksensa harhaili kaikkien mahdollisuuksien alueilla. Ellei
hän saanut Ottiliaa täällä omistaa, oikeudenmukaisesti omistaa, tahtoi
hän ainakin lahjoittaa maatilan hänelle. Täällä tuli Ottilian elää
kaikessa hiljaisuudessa yksinäisenä ja riippumattomana; hänen tuli
olla onnellinen, vieläpä — Eduardin itsensä kiduttamiseen taipuva
mielikuvitus johti toisinaan kauemmaksi — kenties onnellinen jonkun
toisen henkilön keralla.
Niin kuluivat Eduardin päivät alinomaisessa häilynnässä toivon ja
tuskan, kyynelten ja hilpeyden, aikeiden, hankkeiden ja epätoivon
välillä. Mittlerin ilmestyminen ei häntä hämmästyttänyt. Hän oli
odottanut miestä jo kauan tulevaksi, joten hänen saapumisensa oli
hänelle puolittain tervetullut. Mikäli hän otaksui välimiehen tulevan
Charlottan lähettämänä, oli hän jo varautunut esittämään kaikenlaisia
puolusteluja, viivyttelyjä ja vihdoin ratkaisevia ehdotuksia; mikäli
hän taas toivoi saavansa kuulla jotakin Ottiliasta, oli Mittler hänelle
rakas kuin taivaallinen sanansaattaja.
Niinpä Eduard olikin harmistunut ja alakuloinen kuullessaan, ettei
Mittler saapunutkaan toisten lähettämänä, vaan omasta aloitteestansa.
Hänen sydämensä sulkeutui, ja keskustelu ei tahtonut aluksi päästä
vauhtiin. Mittler tiesi kuitenkin varsin hyvin, että rakkauden
askarruttama mieli tuntee pakottavaa tarvetta saada ilmaista itseänsä,
lausua tuntojansa jollekin ystävälle, ja senvuoksi hän, vähän aikaa
sinne tänne juteltua, suostui tällä kertaa luopumaan varsinaisesta
tehtävästänsä ja esittämään uskotun eikä välittäjän osaa.
Kun hän sitten ystävälliseen tapaan moitti Eduardia hänen yksinäisestä
elämästänsä, vastasi tämä: Enpä tiedä, miten viettäisin aikani
miellyttävämmin! Mieleni askartelee aina hänessä, minä olen aina
hänen läheisyydessänsä. Minulla on verraton etu saada kuvitella,
missä Ottilia on, missä hän käyskelee, missä seisoo, missä lepäilee.
Minä näen hänet edessäni toimimassa kuten tavallisesti, hyörimässä ja
puuhailemassa, tosin aina sellaista, mikä minua eniten mairittelee.
Siinä ei kumminkaan kaikki, sillä kuinka voisinkaan tuntea itseni
onnelliseksi kaukana hänestä! Nyt koettaa mielikuvitukseni keksiä,
mitä Ottilian pitäisi tehdä päästäksensä minua lähenemään. Minä
kirjoitan hänen nimessänsä suloisia, tuttavallisia kirjeitä itselleni;
vastaan hänelle ja säilytän kirjeet yhdessä. Minä olen luvannut olla
mitenkään pyrkimättä kosketuksiin hänen kanssansa ja tahdon pitää
lupaukseni. Mutta mikä estää häntä kääntymästä minun puoleeni? Onko
Charlotta kenties ollut kyllin julma pakottaakseen hänet lupaamaan ja
vannomaan, ettei kirjoita minulle, ei anna mitään tietoa itsestänsä?
Se on luonnollista, se on luultavaa, ja kumminkin minä pidän sitä
kuulumattomana, sietämättömänä. Jos hän minua rakastaa, kuten uskon,
kuten tiedän, niin miksi hän ei päätä, miksi hän ei uskalla paeta ja
syöksyä syliini? Monesti ajattelen, että hänen pitäisi niin menetellä,
että hän voisi niin menetellä. Kun eteishuoneessa jokin liikahtaa,
kääntyy katseeni oveen. Hän astuu varmaan sisään! ajattelen minä,
toivon minä. Ja koska mahdollinen osoittautuu mahdottomaksi, kuvittelen
minä, että mahdottoman täytyy käydä mahdolliseksi. Yöllä, kun herään,
ja lamppu levittää himmeätä valoansa makuusuojaani, pitäisi hänen
hahmonsa, hänen henkensä, aavistuksen hänestä leijua ohi, astua luo,
vallata minut, vain silmänräpäykseksi, jotta saisin jonkinlaisen
varmuuden siitä, että hän ajattelee minua, on minun omani. Yksi ainoa
ilo minulle on jäänyt. Ollessani hänen läheisyydessänsä en milloinkaan
uneksinut hänestä; mutta nyt, ollessamme kaukana toisistamme, olemme
unessa toistemme seurassa, ja omituista kyllä: vasta nyt, kun olen
tutustunut toisiin miellyttäviin henkilöihin täällä lähiseuduilla,
ilmestyy hänen kuvansa minulle unessa ikäänkuin se tahtoisi minulle
sanoa: Silmäile vain ympärillesi; minua kauniimpaa ja rakkaampaa et
mistään löydä! Niin kutoutuu hänen kuvansa kaikkiin unennäköihini.
Kaikki, mitä me yhdessä koemme, punoutuu kiinteästi yhteen. Toisinaan
me olemme kirjoittamassa sopimuksen alle; silloin hänen käsialansa
ja minun käsialani, hänen nimensä ja minun nimeni hävittävät,
nielevät toisensa. Tuskattomiakaan nämä mielikuvituksen ilveet eivät
ole. Toisinaan hän tekee sellaista, mikä loukkaa hänen puhdasta
ihannekuvaansa mielessäni, ja vasta silloin tunnen, kuinka sydämestäni
häntä rakastan, koska olen sanomattomasti huolissani. Toisinaan hän
minua kiusaa aivan vastoin omaa tapaansa ja kiduttaa minua, mutta kohta
hänen kuvansa muuttuu, hänen kauniit, pyöreät, taivaallisen ihanat
kasvonsa pitenevät: edessäni on joku toinen. Mutta sittenkin tunnen
itseni kiusatuksi, tyytymättömäksi ja järkytetyksi.
Älkää hymyilkö, parahin Mittler, tai hymyilkää vain! Minua ei ollenkaan
hävetä tämä kiintymykseni, tämä, jos niin tahdotte, mieletön, raju
taipumukseni. Ei, minä en ole vielä milloinkaan rakastanut; vasta
nyt saan kokea, mitä se merkitsee. Tätä ennen oli kaikki elämässäni
pelkkää alkusoittoa, pelkkää ajanvietettä, ajanhukkaa, kunnes opin
hänet tuntemaan, kunnes häntä rakastin, kerrassaan ja ehdottomasti.
Minua on soimattu, ei suoraan vasten kasvoja, mutta selkäni takana,
minun kuulemattani, että muka vain hutiloin enimmissä asioissa. Voi
niin olla, mutta minä en ollut vielä löytänyt sitä, missä minun
sopi osoittaa mestaruuttani. Tahdonpa nähdä sen, joka minut voittaa
rakastamisen kyvyssä.
Se on tosin viheliäinen, tuskien ja kyynelten kyky, mutta minä pidän
sitä niin luonnollisena, niin omanani, että tuskin milloinkaan siitä
luovun.
Nämä vilkkaat, vilpittömät tunnustukset olivat tosin keventäneet
Eduardin mieltä, mutta samalla oli yhtäkkiä astunut hänen näkyviinsä
hänen omituisen olotilansa jokainen yksityinen piirre, joten hän
tuskallisen ristiriidan valtoihin joutuen heltyi kyyneliin, jotka
vuotivat sitä hereämmin, kun omaa tilaa koskeva selonteko oli saanut
hänen tunteensa liikkeelle.
Mittler, joka ei kyennyt salaamaan pikaista luonnonlaatuansa ja
järkähtämätöntä ymmärrystänsä, sitäkin vähemmän, kun Eduardin intohimon
tuskallinen purkautuminen osoitti hänelle matkan tarkoituksen olevan
saavuttamattomissa, ilmaisi kursailematta ja karkeasti paheksumisensa.
Eduardin, sanoi hän, pitäisi rohkaista mielensä, muistaa, mitä hän
on miehenarvollensa velkaa, hän ei saa unohtaa, että ihmiselle on
suurimmaksi kunniaksi, jos hän onnettomuudessa malttaa mielensä, kestää
tuskan tyynesti ja säädyllisesti, tullaksensa siten arvossapidetyksi,
kunnioitetuksi ja toisille osoitetuksi esikuvaksi.
Eduardista, joka oli kiihdyksissä ja mitä kiusallisimpien tunteiden
ahdistamana, nuo sanat tuntuivat pakostakin ontoilta ja olemattomilta.
Onnellisen ja tyytyväisen on hyvä puhua, huudahti hän; mutta
varmaan hän häpeisi, jos älyäisi, kuinka sietämättömäksi hän käy
kärsivälle. Ääretöntä kärsivällisyyttä vaatii jäykkä tyytyväinen,
ääretöntä kärsimystä hän ei tahdo tunnustaa. On olemassa tapauksia —
totisesti niitä on olemassa! — joissa kaikenlainen lohduttautuminen
on halpamaisuutta ja epätoivo velvollisuutemme. Eihän jalo
kreikkalainenkaan, joka hänkin osaa kuvailla sankareita, suinkaan
pidä sopimattomana, vaikka hänen sankarinsa itkevät ahdistuksen ja
tuskan alaisina. Hänen sananlaskunsakin sanoo: Kyynelrikkaat miehet
ovat hyviä. Jättäköön minut rauhaan jokainen, joka on kuivasydäminen,
kuivasilmäinen! Minä kiroan ne onnelliset, joille onneton on pelkkä
nähtävyys. Onnettoman pitäisi julmimmankin ruumiillisen ja henkisen
ahdistuksen alaisena yhä käyttäytyä jalosti saavuttaakseen heidän
suosionsa ja kuolla heidän nähtensä kaikkia säädyllisyyden vaatimuksia
noudattaen kuin gladiaattori, jotta he hengen lähtiessä hänelle vielä
osoittaisivat suosiotansa kättentaputuksin. Parahin Mittler, minä
kiitän teitä käynnistänne, mutta te osoittaisitte minulle suurta
ystävällisyyttä, jos silmäilisitte puutarhaa ja seutua. Me kohtaamme
toisemme vielä. Minä koetan malttaa mieleni ja käyttäytyä enemmän
teidän tavallanne.
Mittler tahtoi mieluummin sovitella kuin katkaista puhelun, jota ei
ollut kovinkaan helppo päästä uudelleen aloittamaan. Eduardillekin
oli varsin mieluista jatkaa keskustelua, joka muutenkin pyrki kohti
päätöstänsä.
Ristiriitaisista ajatuksista ja ristiriitaisista puheista tosin ei ole
mitään apua, mutta tässä puhuessamme olen kuitenkin vasta tajunnut
itseni, olen vasta välttämättömästi tuntenut, millainen päätös minun
olisi tehtävä, millaisen päätöksen olen jo tehnyt. Minä näen edessäni
nykyisen ja tulevaisen elämäni: minä voin valita ainoastaan kurjuuden
tai nautinnon. Koettakaa te, parahin mies, saada aikaan avioero,
joka on aivan välttämätön, joka on jo olemassa; hankkikaa te minulle
Charlottan suostumus. En tahdo laajemmin esittää, miksi uskon sen
olevan saatavissa. Lähtekää, kelpo mies, rauhoittakaa meidät kaikki,
tehkää meidät onnellisiksi!
Mittler joutui sanattomaksi. Eduard jatkoi: Minun kohtaloni ei ole
erotettavissa Ottilian kohtalosta, ja me emme tuhoudu. Näettekö tämän
lasin? Siihen on piirretty meidän nimikirjaimemme. Riemuitseva henkilö
heitti sen ilmaan; kenenkään ei pitänyt siitä enää juoda, sen piti
pirstautua kallioiseen maaperään, mutta se osuikin pelastavaan käteen.
Minä olen hankkinut sen takaisin korkeasta hinnasta ja juon siitä nyt
joka päivä vakuuttaakseni itselleni, että kaikki kohtalon solmimat
suhteet ovat särkymättömät.
Voi minua, huudahti Mittler, millaista kärsivällisyyttä ystäväni
minulta kysyvätkään! Nyt tulee tielleni vielä taikausko, jota aina
vihaan ihmisen vahingollisimpana loisena. Me leikimme ennustuksilla,
aavistuksilla ja unilla tehden siten jokapäiväisen elämämme
merkittäväksi. Mutta kun sitten elämä itse muuttuu merkittäväksi,
kun kaikki ympärillämme liikkuu ja pauhaa, niin nuo haamut tekevät
rajuilman sitäkin kaameammaksi.
Suokaa sentään köyhälle sydämelle tässä häilyvässä elämässä, toivon
ja ahdistuksen välimaalla, edes jonkinlainen johtotähti, johon se voi
katsoa, vaikka ei voisikaan sitä käyttää oppaanansa, huudahti Eduard.
Suostuisin siihen mielelläni, vastasi Mittler, jos siitä voisi toivoa
edes jonkinlaista johdonmukaisuutta; mutta olen aina huomannut, ettei
kukaan pidä lukua varoittavista oireista, tarkkaavaisuus kiintyy
yksinomaan sukoileviin ja lupaileviin enteisiin, ja vain niihin
kohdistuva usko on elävä.
Havaitessaan nyt joutuvansa niille hämärille aloille asti, joissa hän
aina tunsi olonsa sitä epämieluisemmaksi, mitä kauemmin hän niissä
oleskeli, Mittler suhtautui hieman suopeammin Eduardin hartaaseen
pyyntöön, jonka mukaan hänen oli lähdettävä Charlottan luo. Mitäpä
hän olisikaan tänä hetkenä vielä esittänyt Eduardia vastaan? Oman
vakaumuksensa mukaan hänellä ei enää ollut muuta tehtävää kuin voittaa
aikaa ja ottaa selkoa siitä, miten oli naisten laita.
Hän kiiruhti Charlottan luo, joka oli tyyni ja hilpeä kuten ainakin.
Hän kertoi mielellään, mitä oli tapahtunut; Eduardin puheista oli
käynyt ilmi ainoastaan tapahtumain vaikutus. Mittler puolestansa
ryhtyi varovasti asiaa käsittelemään, mutta ei kyennyt edes ohimennen
mainitsemaan mitään avioerosta. Kuinka hän niin ollen hämmästyikään ja
oman mielenlaatunsa nojalla ilahtuikaan, kun Charlotta monia ikävyyksiä
mainittuansa vihdoin virkkoi: Minun täytyy uskoa, minun täytyy toivoa,
että kaikki jälleen asettuu, että Eduard jälleen minua lähenee.
Kuinkapa voisikaan käydä toisin, kun elättelen hyvää toivoa sydämeni
alla.
Ymmärränkö teidät oikein? puuttui Mittler puheeseen. — Epäilemättä,
vastasi Charlotta. — Tuhatkertaisesti siunattu olkoon tämä tieto!
huudahti Mittler lyöden kätensä yhteen. Minä tiedän, miten voimakkaasti
tämä todiste vaikuttaa miehen mieleen. Kuinka monen naimaliiton
olenkaan nähnyt siten joutuvan nopeammin solmituksi, lujitetuksi,
ennallensa asetetuksi! Enemmän kuin tuhat sanaa vaikuttaa sellainen
hyvä toivo, joka on totisesti paras toivo, mitä meillä saattaa olla.
Mutta mitä tulee itseeni, jatkoi hän, olisi minulla kyllin syytä
olla nyreissäni. Havaitsen näet hyvinkin, ettei itserakkauteni
tässä tapauksessa tule mairitelluksi. Teitä ei toimintani voi
saattaa mihinkään kiitollisuudenvelkaan. Tunnenpa olevani kuin
eräs ystäväni lääkäri, joka aina onnistui parantaessaan ilmaiseksi
köyhiä, mutta harvoin yrittäessään auttaa jotakin rikasta, joka oli
valmis suorittamaan hyvän palkkion. Onneksi auttaa tässä asia itse
itseänsä, kun minun vaivannäköni, minun kehoitukseni olisivat jääneet
hedelmättömiksi.
Charlotta käski nyt häntä viemään tiedon Eduardille, ottamaan mukaansa
hänelle osoitetun kirjeen ja koettamaan saada selkoa, mitä nyt voitiin
tehdä ja toimittaa. Mittler ei tahtonut siihen suostua. Kaikki on jo
tehty! huudahti hän. Kirjoittakaa; jokainen sananviejä on yhtä hyvä
kuin minä. Minun täytyy suunnata kulkuni sinne, missä minua kipeimmin
kaivataan. Minä tulen jälleen vasta kun voin onnitella, minä tulen
ristiäisiin.
Charlotta oli tällä kertaa, kuten jo usein ennenkin, tyytymätön
Mittleriin. Hänen ripeä toimintansa sai aikaan paljon hyvää, mutta
hänen hätiköimisensä aiheutti monesti epäonnistumista. Kukaan ei ollut
riippuvaisempi hetkellisistä mielijohteista kuin hän.
Charlottan lähettiläs saapui Eduardin luo, joka otti hänet vastaan,
puolittain pelästyneenä. Kirje saattoi ratkaista asian yhtä hyvin
kielteisesti kuin myönteisesti. Pitkään aikaan hän ei uskaltanut sitä
avata, ja ylen hämmästyneenä, kerrassaan jähmettyneenä hän seisoi
lukiessaan tätä kohtaa, johon kirje päättyi:
"Muista niitä yön hetkiä, joiden aikana uskaltauduit käymään puolisosi
luona rakastajana, vedit hänet vastustamattomasti luoksesi, suljit
hänet rakastettuna, morsiamena syliisi. Kunnioittakaamme tässä
kummallisessa sattumassa taivaan johdatusta, joka on pitänyt huolta
siitä, että suhteemme saa vahvisteeksensa uuden siteen sinä hetkenä,
jolloin elämämme onni uhkaa hajota ja hävitä."
Kävisi vaikeaksi kuvailla, mitä siitä hetkestä lähtien tapahtui
Eduardin sielussa. Sellaisessa ahdistuksessa sukeltavat jälleen esiin
vanhat tottumukset, vanhat taipumukset, joiden on määrä surmata
aikaa ja täyttää elämän avaruutta. Metsästys ja sota ovat sellaisia,
aatelismiehille aina tarjoutuvia apukeinoja. Eduard ikävöi ulkonaista
vaaraa, jonka tuli pitää sisäinen tasapainossa. Hän ikävöi kuolemaa,
koska olemassaolo uhkasi käydä hänelle sietämättömäksi, olipa hänestä
lohdullistakin ajatella, että hän häviäisi olevaisten joukosta ja juuri
siten voisi tehdä onnellisiksi rakastettunsa ja ystävänsä. Kukaan ei
asettunut vastustamaan hänen tahtoansa, sillä hän salasi päätöksensä.
Hän laati testamenttinsa noudattaen kaikkia muodollisuuksia: hänestä
tuntui suloiselta saada määrätä tila Ottilialle. Charlotta, syntymätön,
kapteeni ja palvelijat oli otettu huomioon. Jälleen puhjennut sota
edisti hänen aikomustansa. Sotilaalliset puolinaisuudet olivat häntä
nuoruudessa kovin askarruttaneet; nyt tuntui ihanalta saada lähteä
sellaisen sotapäällikön joukkoon, josta voi sanoa: hänen johtaessansa
on kuolema todennäköinen ja voitto varma.
Sittenkuin Charlottan salaisuus oli ehtinyt Ottiliankin tietoon,
keräytyi viimeksimainittu, samoinkuin Eduard, ja vielä enemmänkin
satutettuna, itseensä. Hänellä ei ollut enää mitään sanottavaa. Toivoa
hän ei voinut ja haluta ei saanut. Jonkinlaisen silmäyksen hänen
sisimpäänsä tarjoaa meille sentään hänen päiväkirjansa, josta aiomme
esittää muutamia otteita.