Seuraavana aamuna kapteeni oli poissa, ja ystäville osoitettu kirje
ilmaisi hänen tuntemaansa kiitollisuutta. Hän ja Charlotta olivat jo
edellisenä iltana sanoneet toisillensa vaillinaiset ja vaiteliaat
jäähyväiset. Charlottasta tuntui, että ero oli oleva ikuinen, ja
hän alistui siihen. Kreivin toisessa kirjeessä, jonka kapteeni oli
hänelle viimein näyttänyt, puhuttiin näet myöskin edullisen avioliiton
toiveista, ja vaikka kapteeni ei kiinnittänytkään tuohon seikkaan
minkäänlaista huomiota, piti Charlotta kuitenkin asiaa jo varmana ja
luopui hänestä täydellisesti.
Sensijaan hän uskoi nyt olevansa oikeutettu vaatimaan toisilta
samanlaista itsensähillintää. Sen, mikä ei ollut hänelle mahdotonta,
täytyi onnistua muillekin. Tässä mielessä hän aloitti keskustelun
puolisonsa kanssa, sitä avoimemmin ja luottavammin, kun tunsi, että
asia oli ratkaistava kerta kaikkiansa.
Ystävämme on lähtenyt luotamme, sanoi hän, me olemme jälleen samassa
suhteessa toisiimme kuin ennen, ja riippunee nyt meistä itsestämme,
tahdommeko täydellisesti palata entiseen olotilaan.
Eduard, joka kuuli vain sen, mikä sukoili hänen intohimoansa, luuli
Charlottan tarkoittavan aikaisempaa leskeyttänsä ja tahtovan, joskin
epämääräisesti, antaa eron toiveita. Niinpä hän vastasikin hymyillen:
Miksipä ei? Kunhan vain pääsisimme yksimielisyyteen.
Niinmuodoin hän tunsi itsensä kovin pettyneeksi, kun Charlotta
virkkoi: Ottiliankin voimme helposti siirtää muualle; meidän tarvitsee
vain valita, sillä on olemassa kaksikin mahdollisuutta saada hänet
suotuisiin olosuhteisiin. Hän voi palata koulukotiin, kun tyttäreni
on siirtynyt tätini luo, ja hänelle tarjoutuu tilaisuus päästä
arvossapidettyyn perheeseen, jossa hän saa ainoan tyttären keralla
nauttia kaikkia säädynmukaisen kasvatuksen etuja.
Ottilia on meidän tutunomaisessa seurassamme siinä määrin hemmoiteltu,
ettei mikään muu liene hänelle tervetullutta, vastasi Eduard verrattain
tyynesti.
Me olemme kaikin hemmoitelleet itseämme, sanoi Charlotta, sinä et
suinkaan vähimmin. Joka tapauksessa kehoittaa kulunut ajanjakso meitä
vakavasti harkitsemaan pienen piirimme kaikkien jäsenten parasta ja
olemaan kieltäytymättä minkäänlaisesta uhrauksestakaan.
Missään tapauksessa en pidä oikeana enkä kohtuullisena, että Ottilia
joutuu uhrattavaksi, vastasi Eduard, ja niinhän kumminkin kävisi,
jos hänet nyt sysättäisiin vieraiden ihmisten joukkoon. Kapteenin on
täällä tavoittanut hänen hyvä onnensa; me voimme rauhallisesti, jopa
mielihyvinkin nähdä hänen poistuvan luotamme. Kukapa tietää, mitä
Ottilialla voi olla odotettavissa? Miksipä hätäilisimme?
Mitä meillä on odotettavissa, on jokseenkin selvää, virkkoi Charlotta
hieman liikutettuna, ja koska aikoi kerta kaikkiaan sanoa sanottavansa,
hän jatkoi: Sinä rakastat Ottiliaa, sinä totut häneen. Kiintymys ja
intohimo syntyy ja kasvaa hänessäkin. Miksi emme lausuisi julki mitä
jokainen hetki meille tunnustaa? Eikö meidän tule olla siinä määrin
varovaiset, että kysymme itseltämme, mihin tämä johtaa?
Ellei siihen voikaan heti vastata, virkkoi Eduard itseänsä hilliten,
niin sopii ainakin sanoa, että juuri silloin on parasta päättää jäädä
odottamaan, mitä tulevaisuus meille opettaa, kun emme kykene tarkoin
sanomaan, mihin jokin asia johtaa.
Sen arvaamiseen ei tarvittane suurtakaan viisautta, vastasi Charlotta,
ja sen verran voinee joka tapauksessa heti sanoa, ettemme me molemmat
enää ole riittävän nuoria kulkeaksemme umpimähkään, minne emme tahtoisi
tai minne meidän ei pitäisi kulkea. Kukaan ei voi enää pitää meistä
huolta; meidän täytyy olla omat ystävämme, omat hovimestarimme.
Kukaan ei odota, että eksymme äärimmäisyyksiin, kukaan ei odota, että
esiinnymme moitittavina tai kerrassaan naurettavina.
Voitko minua moittia, virkkoi Eduard, joka ei kyennyt vastaamaan
puolisonsa suoraan puheeseen, — voitko minua sättiä, jos sydämelläni
on Ottilian menestys ja onni, eikä suinkaan tulevainen, jota ei aina
käy ennakolta arvaaminen, vaan nykyinen. Ajattelehan, vilpittömästi
ja itseäsi pettämättä, Ottilia temmatuksi pois meidän seurastamme ja
vieraiden ihmisten käskynalaiseksi — minä ainakaan en tunne olevani
kyllin julma pakottaakseni hänet sellaiseen muutokseen.
Charlotta havaitsi varsin hyvin puolisonsa teeskentelyn takana piilevän
päättäväisyyden. Vasta nyt hän tunsi, kuinka kauas toinen oli hänestä
etääntynyt. Hän huudahti hieman liikutettuna: Voiko Ottilia tuntea
itsensä onnelliseksi, jos hän rikkoo meidän liittomme, jos hän riistää
minulta puolison ja puolisoni lapsilta isän!
Lapsillamme ei tietääkseni ole hätää, virkkoi Eduard hymyillen
ja kylmästi, mutta lisäsi sitten hieman leppoisammin: Miksi
ajattelisimmekaan heti äärimmäistä mahdollisuutta?
Äärimmäinen on intohimoa kaikkein lähinnä, huomautti Charlotta. Älä
kieltäydy, kun on vielä aika, ottamasta vastaan hyvää neuvoani, meille
tarjoamaani apua. Epäselvissä tapauksissa tulee toimia ja auttaa sen,
joka kykenee kirkkaimmin näkemään. Tällä kertaa se on minun asiani.
Rakas, rakkahin Eduard, kuule minua! Voitko vaatia, että minun on
ilman muuta luovuttava hyvinhankkimastani onnesta, kauneimmista
oikeuksistani, sinusta?
Kuka on niin sanonut? kysyi Eduard hieman hämillänsä.
Sinä itse, vastasi Charlotta. Kun tahdot pidättää Ottilian
läheisyydessäsi, etkö samalla myönny kaikkeen, mitä siitä välttämättä
seuraa? Minä en tahdo sinua ahdistaa, mutta ellet kykene itseäsi
voittamaan, et ainakaan voi enää kauan itseäsi pettää.
Eduard tunsi hänen olevan oikeassa. Lausuttu sana on hirmuinen
yht'äkkiä ilmaistessaan sen, mihin sydän on jo aikoja sitten suostunut.
Niinpä Eduard vastasikin vain hetkeksi ratkaisua välttääksensä: Enhän
ole edes selvillä siitä, mitä oikeastaan aiot.
Aikomukseni oli harkita kanssasi molempia ehdotuksia. Kumpaankin
sisältyy paljon hyvää. Koulukotia pitäisin Ottilialle soveliaimpana
olopaikkana, kun otan huomioon, millainen tyttö nykyjään on. Mutta
tuo suurempaa liikuntavapautta suova tila on lupaavampi, jos otan
huomioon mitä hänestä pitää tulla. — Charlotta esitti nyt puolisollensa
seikkaperäisesti molemmat vaihtoehdot ja lausui lopuksi: Minä
puolestani antaisin etusijan tuon rouvashenkilön kodille koulukotiin
verraten, useistakin syistä, mutta erikoisesti sen vuoksi, etten tahdo
lisätä kiintymystä, jopa intohimoakin siinä nuoressa miehessä, jonka
Ottilia on koulukodissa voittanut puolellensa.
Eduard näytti hyväksyvän esitetyt näkökannat, mutta teki sen
vain saadaksensa asian siirtymään tuonnemmaksi. Charlotta, joka
pyrki johonkin ratkaisuun, käytti Eduardin luopuessa välittömistä
vastaväitteistä heti tilaisuutta määrätäkseen Ottilian lähdön, jota
varten oli jo salaa kaikki valmistellut, lähimmiksi päiviksi.
Eduardia värisytti; hän piti itseänsä petettynä ja vaimonsa helliä
sanoja keksittyinä, keinotekoisina ja kuuluvina suunnitelmaan,
joka tarkoituksena oli riistää häneltä onni. Näytti siltä, kuin
hän olisi jättänyt asian kokonaan Charlottan ratkaistavaksi,
mutta todellisuudessa hän oli jo tehnyt päätöksensä. Voittaakseen
ajatusaikaa, voidakseen torjua sen arvaamattoman onnettomuuden,
jonka Ottilian poistuminen olisi aiheuttanut, hän päätti lähteä pois
kotoansa, asiaa kokonaan Charlottalta salaamatta, mutta osaten häntä
pettää huomauttamalla, ettei tahtonut olla läsnä Ottilian poistuessa,
eipä edes häntä tästä lähtien kertaakaan nähdä. Charlotta, joka luuli
päässeensä voitolle, avusti häntä kaikin tavoin. Eduard käski valjastaa
hevoset, antoi kamaripalvelijalle tarvittavat ohjeet, mitä hänen oli
kerättävä matkalaukkuihin ja miten häntä seurattava, istuutui sitten,
ikäänkuin olisi jo ollut jalka jalustimessa, kyhäämään kirjettä.
_Eduard Charlottalle._
Rakkaani, olkoonpa meitä kohdannut onnettomuus korjattavissa tai ei,
joka tapauksessa tunnen: ellen tahdo joutua epätoivon valtaan, täytyy
minun keksiä keino ratkaisun tuonnemmaksi siirtämistä varten, itseni ja
meidän kaikkien vuoksi. Uhrautuessani voin jotakin vaatia. Minä lähden
kotoani ja palaan vasta suotuisampien, rauhallisempien olojen käytyä
mahdolliseksi. Sinun tulee sill'aikaa hoitaa taloa, mutta Ottilian
keralla. Tahdon tietää hänen olevan sinun eikä vieraiden ihmisten
luona. Pidä hänestä huolta, kohtele häntä samoinkuin tähänkin asti,
vieläpä hellemminkin, ystävällisemmin, arkatuntoisemmin. Minä lupaan
olla punomatta mitään salaista suhdetta Ottilian ja itseni välille.
Jättäkää minut mieluummin joksikin aikaa ihan tietämättömäksi siitä,
miten elätte; minä tahdon ajatella kaikkein parasta. Ajatelkaa te
samoin minusta. Yhtä sinulta vain pyydän mitä hartaimmin: älä yritä
toimittaa Ottiliaa minnekään muualle, uusiin olosuhteisiin. Sinun
linnasi, sinun puistosi piirin ulkopuolella, vieraitten ihmisten
hoiviin jätettynä hän kuuluu minulle, ja minä olen ottava hänet
haltuuni. Mutta jos kunnioitat kiintymystäni, toiveitani, tuskiani,
jos sukoilet utuista uskoani ja pyyteitäni, en minä puolestani tahdo
vastustaa paranemista, jos se osoittautuu minulle mahdolliseksi. —
* * * * *
Viimeinen käänne kirposi Eduardin kynästä, ei hänen sydämestänsä.
Alkoipa hän, sen paperilla nähdessään, katkerasti itkeä. Pitäisikö
hänen jollakin tavoin luopua siitä onnesta, tai vaikkapa
onnettomuudestakin, jonka Ottilian rakastaminen hänelle tuotti! Vasta
nyt hän tunsi mitä teki. Hän poistui tietämättä mikä saattoi olla
seurauksena. Missään tapauksessa hän ei nyt enää näkisi Ottiliaa, ja
mitä varmuutta hänellä voikaan olla siitä, että hän vielä joskus hänet
näkisi? Mutta kirje oli kirjoitettu, hevoset odottivat portaitten
edessä, hänen täytyi joka hetki pelätä näkevänsä jossakin Ottilian
ja samalla nähdä päätöksensä tuhoutuneena. Hän malttoi mielensä,
ajatteli, että oli sentään mahdollista palata, milloin tahtoi, ja juuri
poistumalla päästä lähemmäksi toiveitansa. Muussa tapauksessa, jos
hän jäisi, Ottilia joutuisi pois talosta. Hän sulki kirjeen, riensi
portaita alas ja ponnahti satulaan.
Ratsastaessaan majatalon ohi hän näki lehtimajassa istuvan sen
kerjäläisen, jolle oli edellisenä yönä antanut runsaan lahjan. Mies
nautti tyytyväisenä päivällisateriaansa, nousi ja kumarsi Eduardille
kunnioittavasti, jopa ihaillenkin. Sama olento oli ilmestynyt hänen
tiellensä eilen, kun hän oli käyskellyt Ottilian keralla; nyt se
muistutti hänelle tuskallisesti hänen elämänsä onnellisinta hetkeä.
Hänen kärsimyksensä äityi; menettämisen tunne oli hänelle sietämätön,
hän katsahti vielä kerran kerjäläiseen ja huudahti: Sinä kadehdittava
olento, joka voit vielä nauttia eilistä almua, kun minulle ei ole
jäänyt mitään eilisestä onnestani!