Vihdoin koitti Eduardille hartaasti odotettu aamu, ja vähitellen saapui
paljon vieraita; kutsukirjeitä näet oli lähetetty lähelle ja kauas,
ja moni, jolta oli jäänyt näkemättä peruskiven laskeminen, mistä
kerrottiin paljon miellyttävää, tahtoi sitä vähemmin olla poissa tästä
toisesta juhlasta.
Ennen ateriaa ilmestyivät linnan pihaan rakennusmiehet soittokunta
kerallansa, kantaen upeata seppelettänsä, jonka muodostivat useat
porrasmaisesti toisiinsa liitetyt häilyvät lehvä- ja kukkakiehkurat.
He lausuivat tervehdyksensä ja pyysivät tavanmukaista koristamista
varten silkkiliinoja ja nauhoja kauniilta sukupuolelta. Herrasväen
aterioidessa heidän riemuitseva kulkueensa jatkoi matkaansa, ja kun
he olivat viipyneet vähän aikaa kylässä vieden sielläkin vaimoilta
ja tytöiltä monta nauhaa, saapuivat he vihdoin suuren väkijoukon
saattamina ja odottamina uuden rakennuksen luo kukkulalle.
Charlotta tavallansa viivytti seuruetta aterian jälkeen. Hän ei
tahtonut mitään nimenomaista juhlakulkuetta, ja senvuoksi tultiin
paikalle yksityisin ryhmin, ilman arvo- tai muuta järjestystä.
Charlotta vitkasteli Ottilian keralla saapuen eikä suinkaan parantanut
asiaa: koska näet Ottilia tosiaankin oli viimeinen saapuvista, näytti
siltä, kuin rummut ja torvet olisivat odottaneet vain häntä, kuin
täytyisi juhlan nyt, hänen tultuansa, kohta alkaa.
Viimeistelemättömän, rosoisen ulkonäkönsä peittämiseksi oli rakennus
koristettu vihreillä varvuilla ja kukkasilla arkkitehdin neuvojen
mukaisesti. Mutta Eduard oli sitäpaitsi, kapteenin tietämättä, saanut
arkkitehdin merkitsemään kamanaan kukkalaitteiden avulla päivänmäärän.
Se saattoi vielä käydä päinsä, mutta oikeaan aikaan ehti kapteeni
estämään aietta, jonka mukaan päätypinnassa piti loistaa Ottilian
nimen. Hän osasi soveliaalla tavalla torjua aikomuksen ja toimittaa
valmiit kukkaskirjaimet pois.
Seppele oli kohotettu ja näkyi kauas ympäristöön. Kirjavina liehuivat
ilmassa nauhat ja liinat, ja lyhyt puhe häipyi suurimmalta osalta
tuuleen. Juhlallisuus oli lopussa; nyt piti alkaa karkelon tasoitetulla
ja lehväisin koristein ympäröidyllä pihatantereella. Eräs uljas nuori
rakennusmies toi Eduardin luo ketterän talonpoikaistytön ja pyysi itse
Ottilian, joka seisoi siinä vieressä. Molempien parien esimerkkiä kohta
noudatettiin, ja pian vaihtoi Eduard tanssikumppania lähtien Ottilian
keralla karkelemaan. Nuoremmat seurueen jäsenet yhtyivät hilpeinä
huvitteluun, vanhemmat katselivat vilkasta hyörinää.
Ennenkuin hajaannuttiin kävelyretkille, sovittiin siitä, että
kokoonnuttaisiin auringon laskettua plataanien luo. Eduard saapui sinne
ensimmäisenä ja sopi asiain järjestyksestä kamaripalvelijan kanssa,
jonka piti ilotulittelijan keralla huolehtia ilman kuvioimisesta lammen
toisella puolella.
Kapteeni oli mielihyvin huomannut tämän varustautumisen ja
halusi keskustella Eduardin kanssa odotettavissa olevasta
katselijatungoksesta, mutta viimeksimainittu pyysi jättämään tämän
osan juhlanviettoa yksin hänen asiaksensa. Väkeä oli jo tunkeutunut
kapeille ja nurmettomille patovalleille, missä maaperä oli epätasainen
ja epävarma. Aurinko laski, hämärsi, ja illan pimenemistä odoteltaessa
tarjoiltiin plataanien alle kokoontuneelle seurueelle virvokkeita.
Paikka tuntui verrattomalta, ja mieliä ilahdutti se ajatus, että
tulevaisuudessa, lampien yhdistämistyön päätyttyä, avautuisi täältä
näköala avaralle, rantojensa vaihtelevaisuudella silmää miellyttävälle
järvelle.
Tyyni, täysin tuuleton ilta ennusti mitä onnistuneinta yöllistä juhlaa,
kun yht'äkkiä kajahti kamala huuto. Padosta oli irtautunut suuria
maamöhkäleitä; useita ihmisiä nähtiin syöksyvän veteen. Maaperä oli
pettänyt yhä kasvavan väkijoukon siinä tunkeillessa. Jokainen tahtoi
päästä parhaalle paikalle, ja nyt ei kukaan päässyt eteen- eikä
taaksepäin.
Kaikki juoksivat luo, pikemmin katselemaan kuin jotakin tekemään,
sillä mitäpä oli tehtävissä, kun ei kukaan päässyt hädässä olevien
ulottuville. Eräiden päättäväisten henkilöiden keralla riensi paikalle
kapteeni, ajoi kohta väkijoukon padolta alas rannoille hankkiakseen
toimintatilaisuutta auttajille, jotka yrittivät vetää hukkuvia vedestä.
Jo olivat kaikki, osaksi omin ponnistuksin, osaksi toisten auttamina,
päässeet kuivalle, lukuunottamatta erästä poikaa, joka liiaksi
hätäillen oli etääntynyt padosta sen sijaan että olisi sitä lähennyt.
Hänen voimansa näyttivät pettävän; vain muutamia kertoja tuli vielä
näkyviin käsi, jalka. Onnettomuudeksi venhe oli toisessa rannassa,
ilotulituslaitteita täynnä; se saatiin vain hitaasti tyhjennetyksi,
ja apu viipyi. Kapteeni teki nopeasti päätöksensä, riisui pukunsa;
kaikkien katseet suuntautuivat häneen, ja hänen voimakas vartalonsa
herätti kaikissa luottamusta, mutta hämmästyksen huuto kajahti
väkijoukosta, kun hän heittäytyi veteen. Kaikkien katseet seurasivat
häntä, kun hän taitavasti uiden piankin saavutti ja toi rantaan pojan,
joka kuitenkin näytti jo kuolleen.
Sillävälin souti paikalle venhe, kapteeni astui siihen ja kyseli
läsnäolevilta tarkasti, olivatko kaikki todellakin pelastuneet. Haavuri
saapuu ja ottaa hoiviinsa kuolleeksi luullun pojan, Charlotta astuu
luo pyytäen kapteenia nyt huolehtimaan itsestänsä, palaamaan linnaan
ja vaihtamaan vaatteita. Hän epäröi, kunnes vakaat ja ymmärtäväiset
henkilöt, jotka ovat olleet aivan lähellä onnettomuuspaikkaa ja ovat
itse ottaneet osaa pelastustyöhön, pyhästi vakuuttavat, että kaikki
ovat pelastetut.
Charlotta näkee hänen astelevan kotiin päin, ajattelee, että viini,
tee ja muut tarpeelliset aineet ovat lukkojen takana, että ihmiset
sellaisissa tapauksissa yleensä toimivat nurinkurisesti, rientää
plataanien alla viipyvän hajautuneen seuran ohi. Eduard kehoittelee
kaikkia jäämään, koska aikoo aivan pian antaa merkin tulittelun
aloittamiseen; Charlotta astuu luo ja pyytää häntä siirtämään
tuonnemmaksi huvin, joka ei ole nyt paikallansa, joka ei voi nyt
tuottaa nautintoa; hän huomauttaa, mitä pelastetun ja pelastajan
vuoksi on otettava huomioon. Haavuri tekee kyllä tehtävänsä, vastaa
siihen Eduard. Hänellä on kaikki tarvittavat välineet, ja meidän
asiaanpuuttuminen olisi vain haitallista osanottoa.
Charlotta pysyi omalla kannallansa ja viittasi Ottilialle, joka kohta
valmistautui lähtemään. Eduard tarttui hänen käteensä ja huudahti:
Me emme tahdo päättää tätä päivää sairaalassa! Hän on liian hyvä
laupeudensisareksi. Valekuolleet ja elävät eivät tarvitse meidän
apuamme herätessään ja itseään kuivaillessaan.
Charlotta vaikeni ja lähti. Muutamat seurasivat häntä, toiset vielä
viipyivät, lopulta ei kukaan tahtonut jäädä viimeiseksi, joten kaikki
poistuivat. Eduard ja Ottilia havaitsivat olevansa kahden kesken
plataanien alla. Eduard tahtoi välttämättä jäädä, huolimatta siitä,
että Ottilia mitä hartaimmin ja huolestuneena pyysi häntä palaamaan
kerallansa linnaan. Ei, Ottilia! huudahti hän. Se, mikä on erinomaista,
ei käy sileään jokapäiväiseen tapaan. Tämä yllättävä kohtaus vie meidät
nopeammin yhteen. Sinä olet omani! Minä olen sen sinulle jo usein
sanonut ja vannonut; nyt emme sitä enää sano ja vanno, nyt sen pitää
tapahtua!
Toiselta rannalta ui venhe luo. Kamaripalvelija tiedusteli hämillänsä,
miten ilotulituksen nyt kävisi. Pankaa se toimeen! huusi hänelle
Eduard. Se oli suunniteltu yksin sinua varten, Ottilia, ja sinun pitää
se nyt yksin nähdä! Salli minun nauttia siitä kerallasi, vieressäsi
istuen. Hellän vaatimattomasti hän istuutui neidon viereen, häneen
koskematta.
Raketit suhahtelivat ilmoille, tykinlaukaukset pamahtelivat, tulipallot
kohosivat, sähikäiset käärmeilivät ja räjähtelivät, pyörät kihisten
säihkyivät, ensin yksitellen, sitten parittain, sitten kaikki yhdessä
ja yhä rajummin toinen toisensa jälkeen ja yht'aikaa. Eduard, jonka
povessa leimusi ankara lieska, seurasi vilkkain ja tyytyväisin katsein
näitä tuli-ilmiöitä. Ottilian arkaan, kiihoittuneeseen mieleen tuo
räiskyvä ja säihkyvä loimahtelu ja sammuminen vaikutti pikemmin
ahdistavasti kuin ilahduttavasti. Hän nojautui arasti Eduardiin,
jossa tämä läheneminen, tämä luottamus herätti sen varman tunnon,
että Ottilia kuului kokonaan hänelle. Tuskin oli yö jälleen päässyt
oikeuksiinsa, kun nousi kuu valaisten molempain kotiinpalaavien tietä.
Jokin hahmo, hattu kädessä, astui heidän eteensä pyytäen almua,
koska oli tänä juhlapäivänä jäänyt osaansa vaille. Kuutamo valaisi
hänen kasvojansa, ja Eduard tunsi hänet aikaisemmin kohtaamaksensa
tungettelevaksi kerjäläiseksi. Mutta hän oli liian onnellinen
suuttuaksensa, hänen ei johtunut mieleenkään, että kerjääminen
nimenomaan tänä päivänä oli mitä ankarimmin kielletty. Hän ei kaivellut
kauan taskuansa, vaan ojensi pyytäjälle kultakolikon. Hän olisi
mielellään tehnyt jokaisen onnelliseksi, koska hänen oma onnensa tuntui
rajattomalta.
Kotona oli kaikki käynyt toiveiden mukaisesti. Haavurin toimenpiteet,
käytettävissä olevat tarpeet, Charlottan avunanto tekivät tehtävänsä:
poika heräsi jälleen eloon. Vieraat hajaantuivat haluten vielä loitolta
nähdä hieman ilotulitusta ja päästäkseen näiden mieltähämmentävien
kohtauksien jälkeen rauhaisaan kotipiiriinsä.
Kapteenikin, nopeasti vaatteita vaihdettuansa, oli ottanut tehokkaasti
osaa tarvittaviin toimenpiteisiin; nyt oli kaikki rauhallista, ja
hän havaitsi olevansa kahden kesken Charlottan kanssa. Tutunomaisen
ystävällisesti hän nyt ilmoitti pian lähtevänsä. Charlotta oli tänä
iltana kokenut niin paljon, ettei tuo uutinen erikoisemmin häneen
vaikuttanut; hän oli nähnyt, kuinka ystävä uhrautui, kuinka hän pelasti
ja itse pelastui. Nämä ihmeelliset tapahtumat tuntuivat ennustavan
merkittävää, mutta ei onnetonta tulevaisuutta.
Eduardille, joka astui sisään Ottilian keralla, ilmoitettiin hänellekin
kapteenin pian tapahtuva poislähtö. Hän epäili asian yksityiskohtien
olleen jo aikaisemmin Charlottan tiedossa, mutta häntä askarrutti nyt
oma itsensä ja omat aikeensa siinä määrin, ettei hän voinut panna tuota
pahaksensa. Päinvastoin: hän kuunteli tarkkaavaisena ja tyytyväisenä,
millaiseen hyvään ja kunniakkaaseen toimeen kapteenin oli määrä
siirtyä. Hillittöminä kiirehtivät hänen salaiset toivelmansa tapausten
edelle. Hän näki jo kapteenin ja Charlottan liitossa keskenänsä, samoin
itsensä ja Ottilian. Tänä juhlapäivänä ei hänelle olisi voitu keksiä
mitään parempaa lahjaa.
Mutta suuri oli Ottilian hämmästys, kun hän huoneeseensa tultuaan löysi
pöydältänsä kauniin lippaan. Hän kiiruhti sen avaamaan ja havaitsi
kaikki niin kauniisti järjestetyksi, ettei rohjennut ottaa niitä
erilleen, tuskinpa tohti niihin kajotakaan. Musliinikankaat, batisti,
silkki, hartiahuivit ja pitsit olivat toinen toistansa hienompia,
soreampia ja kalliimpia. Korutkaan eivät olleet unohtuneet. Hän käsitti
varsin hyvin, että tarkoituksena oli pukea hänet kiireestä kantapäähän
asti useampaan kertaan, mutta kaikki oli niin kallisarvoista ja
vierasta, ettei hän uskaltanut ajatella tuon kaiken olevan hänen
omaansa.